maanantai 12. syyskuuta 2022

SIVUOIREENA TODELLISUUS










Piero Manzoni: Socle du Monde – Maailman perustus. (1961) Kuvankäsittely SJT.



Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on.

Slavoj Žižek



Kirjoituksessaan Fantasia todellisuuden tukena (1989/2005) Žižek kirjoittaa lacanilaisesta teesistä, jonka mukaan vain unessa – fantasiassa – pääsemme lähelle todellisuutta tai ainakin lähelle reaaliseen (todellisuuteen) heräämistä. Lähelle mutta emme kuitenkaan aivan perille saakka – sillä reaalisen todellisuuden tositotisille kankaille emme pääse milloinkaan. Saman tien kirjoittaja varoittaa, ettei pidä kuitenkaan luulla elämän olevan ”silkkaa unta” tai kokemamme ”todellisuuden vain illuusiota”.


Normielämässä elelemme mukavasti ”illusorisessa todellisuudessa”, joka on intersubjektiivisen tietoisuutemme synnyttämä ihannetila – toiveiden maailma ja valtakunta. Tuon maailman suojamuureja harvoin mikään rikkoo. Mutta kuten kirjoittaja varoittaa, jokin murtumakohta (virus, vilustuminen tai mikä lie) saa meidät toisinaan sairastumaan fantasiaan, jonka sivuoireena tai jälkitautina saamme riesaksemme kiusallisen pätkän reaalitodellisuutta. Onneksi se menee nopeasti ohi – vain harvoille siitä koituu suurempaa haittaa.


Tyyssijojen ylle kohoavana menettää tyyssijansa

hän, jolle olematon aina on olemassa

uskalluksensa tähden.

Älköön tulko kotilieteni ääreen se,

älköönkä tietämiseni tulko osalliseksi sen luuloista,

joka tällaista saa aikaan.

Sofokles (Antigone)



Tästä palautuu mieleen Leonardon huomio, että värit ovat kylläisimmillään varjon rajamailla, kun hämärän henget ovat jo liikkeellä. Goethe oli tehnyt saman huomion ja päättyi hurjaan ajatukseen, että värit syntyvät juuri pimeyden ja valon voimien taistosta. Omissa kokeiluissaan Goethe vakuuttui (aivan turhaan) että kaikki värit eivät kuitenkaan voi sisältyä valkoiseen valoon, sillä minkälaisessa maailmassa valo voisi olla itseään tummempaa – ehkä jopa silkkaa pimeyttä. Mutta kokemuksesta tiedämme, että pilvettömän keskipäivän kirkkaudessa väritkin ovat vain kalpea aavistus todellisesta voimastaan.


Žižek antaa ymmärtää, että ”naiivin realisminkin” harhaisessa maailmassa on aina olemassa jokin jäännös, jonka kova ydin ei ole palautettavissa ”illusorisen peilauksen universaaliin leikkiin”. Lacanin mukaan ”ainoa paikka, jossa voimme edes yrittää lähestyä tätä reaalisen piinkovaa ydintä, on itse asiassa uni”. Žižekin sanoin: ”Kun unen jälkeen heräämme todellisuuteen, sanomme tavallisesti itsellemme, että se oli vain unta, sokeuttaen näin itsemme sille tosiasialle,että arkipäivän hereillä olon todellisuudessa emme ole mitään muuta kuin tämän unen tietoisuus”. Siis ei mitään muuta kuin unen tietoisuus.


Zhuang Zi voi herätetään ajatella olevansa Zhuang Zi, joka uneksi olevansa perhonen, mutta kun hän on perhonen unessaan, hän ei voi kysyä itseltään, oliko hän herättyään tämä perhonen, joka nyt uneksii olevansa Zhuang Zi.

Slavoj Žižek (Ideologian ylevä objekti, 1989/2005)



Voisimme – jos oikein rohkeita olisimme – ajatella, että Lacanin fantasian maailma on taiteen maailma – imaginaarinen viillos kokemusavaruuden suuressa unessa. Muistamme Levinasin huomion taideteoksen kyvystä ”venyttää luontaista havaintoa” yli kielellisen tiedostuksen – ja jopa sen tuolle puolen. Näin taide on (ikään kuin) todellisempaa kuin todellisuus. ”Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut (oleskelemaan) taiteen varjoon.” Siis reaalitodellisuus ei ole mitään muuta kuin taiteen varjossa koettua satunnaista ylijäämää, jota ei voi palauttaa minnekään – sitä on vain koettava.


Kokemustodellisuus vaatii perustan selvitystä, sillä mitään ei voi olla ”ilman perustaa”. Kaikki löytyy tieltä, kuten filosofi kirjoittaa. Vain tie voi johtaa ”muistavan ajattelun yhä uudelleen tyhjiin ammentamattoman kaivon äärelle” (Heidegger, Perusteen periaate, 2018). Emme lähde kuitenkaan tien päälle tämän pidemmälle, vaan oikaisemme taiteen maailmaan. Perustan etsintä on kiinnostanut myös taiteilijoita. Konkreettisen perustan rakensi Piero Manzoni teoksessaan Socle du Monde (1961). Teos on nimensä mukaisesti perusta, sokkeli, jolle maapallo nostetaan lepäämään painonsa varassa. Tämän jälkeen koko installaatio näyttäisi leijuvan tyhjän päällä.


Kaikki riippuu tiestä. Tämä tarkoittaa toiseksi, että kaikki se, mikä pitää saada näkyviin, näyttäytyy aina vain matkalla tietä pitkin. Näkyviin saatava on tien varrella. Tien avaamassa näköpiirissä, siinä, jonka läpi tie johtaa, kokoontuu yhteen se, mikä tieltä kulloinkin on nähtävissä. Mutta päästäksemme perusteen periaatteen paikantamiseen johtavalle tielle meidän täytyy hypätä.

Martin Heidegger (Perusteen periaate, 2018)



Vaikka hyppy jäikin reunalla

vaappumiseksi ja epäaidon

rohkeuden teeskentelyksi,

se lopulta töksähti kokonaan

uuteen maailmaan. Minä se olin

siinä tilallisuuteen juuttuneena

luulemassa päteviksi satunnaisia

ulottuvuuksia ja välimatkoja.

S JT (Paluu, 2010)



Kuten eräs päätoimittaja totesi, ihmiset uskovat tarinoihin, joten kerro heille tarina ja unohda faktat. Samaa sanoo Yual Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018). Ihmiset ovat onnistuneet hallitsemaan maailmaa ja tekemään niin ihailtavia kuin kammottaviakin luomuksia yhteistyön voimin. Ja ihmisten yhteistyö sujuu hyvin juuri siksi, että he uskovat tarinoihin, sepitteisiin. Erityisesti meitä kiehtoo tieteisfiktio – tulevaisuus sellaisena kuin se on elokuvissa. Hararin mukaan tieteisfiktio sekoittaa toisiinsa älyn ja tietoisuuden ja kiinnittää näin ihmisten huomion vääriin ongelmiin. ”Tekoälyn tulevaisuutta pohdittaessa Karl Marx on yhä Steven Spielbergia parempi opas.”


Runoilijat, taidemaalarit ja näytelmäkirjailijat ovat siten vähintään yhtä tärkeitä kuin sotilaat ja insinöörit. Ihmiset lähtevät sotaan ja rakentavat katedraaleja, koska he uskovat Jumalaan, ja he uskovat Jumalaan, koska he ovat lukeneet runoja Jumalasta, nähneet kuvia Jumalasta ja lumoutuneet Jumalasta kertovista teatteriesityksistä.

Yual Noah Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018)



Zizek puhuu innostuneesti sosiaalidemokratian muuntumisesta autoritaariseksi kapitalismiksi. Mutta samalla hän varoittaa ryhtymästä politiikkaan, sillä kenenkään ei pitäisi kannattaa mitään ideologiaa. Kannatus tappaa ismin kuin ismin. Muistamme hyvin miten innokas sosialismin harrastus 1900-luvun lopulla tuhosi niin ”valtiososialismin kuin sosiaalidemokratiankin”. Joten jos tuntuu siltä, että nyt pitäisi äänestää ”sossua” niin kannattaakin äänestää vaikkapa ”persua”. Demokratiassa tällainen hyvää tekevää ”arkipäivän anarkismi” on suorastaan elinehto.


Sama pätee ideologiseen uneen, ideologian määrittämiseen unenomaisena rakennelmana, joka estää meitä näkemästä asioiden todellista laitaa, todellisuutta sellaisenaan. Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta ”avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on”, heittämällä pois ideologiset silmälasit. Tällaisen post-ideologisen, objektiivisen, selvän ja niin sanotuista ideologisista ennakkoluuloista vapaan katseen subjekteina (toisin sanoen tosiasioita sellaisina kuin ne ovat tarkastelevan katseen subjekteina) pysymme läpikotaisin ”ideologisen unemme tietoisuutena”. (Žižek)



Mitä muuta me olisimme voineet olla, emmekö me jo olleet kuin viimeisellä rannalla. Aikansa vaahdottuaan Žižek päätyy ratkomaan ”halun täyttymisen” ongelmaa ja antaa ymmärtää, että siihen ei ratkaisua löydy – ei missään eikä koskaan. Kohtaammepa todellisuudessa (missä tahansa todellisuudessa) objektin, jolla on ”kaikki fantasioidun halun objektin ominaisuudet”, päädymme väistämättä ”tämä ei ole se” -kokemukseen. Me olemme olleet kaiken aikaa jo jotakin muuta, mutta sekään ei auta.


Vaikka arkeologit tai geologit löytäisivät huomenna joitain fossiileja, jotka osoittaisivat lopullisesti, että menneisyydessä on ollut olemassa eläimiä, jotka ovat kaiken sen mukaisia, mitä tiedämme myyttien kautta yksisarvisista, se ei osoittaisi, että yksisarvisia on ollut olemassa.

Saul Kripke (Naming and Necessity, 1980)



Jos sairastut fantasiaan, saat jälkitautina todellisuuden. ”Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Heidegger kaivaa yhä vain perusteen perustaa ja nostaa esille Herakleitoksen fragmentin 52: ”Olemisen kohtalo on lapsi, joka leikkii…” ”On siis myös suuria lapsia”, toteaa filosofi. ”Miksi maailmanleikin suuri lapsi, jonka Herakleitos saa näkyviin aiõnissa, leikkii? Se leikkii, koska se leikkii. ’Koska’ uppoaa leikkiin. Leikki on ilman sitä, miksi. Leikki kestää niin kauan kuin se kestää. Jää vain leikki: korkein ja syvin. Mutta tämä ’vain’ on kaikki, yksi ja ainoa.”


Vasta maan jäädyttyä saattoi

luottaa ulkoiseen havaintoon,

silloin se näytti vakaalta

aina tähtien tuikkeeseen asti.

Sen olomuoto oli hiipumisen

hetkelläkin vankka kuin kallio.

Vain hullu olisi pitänyt sitä

pelkkänä aistiharhana.

SJT (Paluu, 2010)



Yual Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.

Martin Heidegger: Perusteen periaate, suom. Miika Luoto, Teos 2018.

Slavoj Žižek: Ideologian ylevä subjekti, suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2005.



Tekstissä käsitellyt ja siteeratut kirjat. Kuva SJT.


lauantai 27. elokuuta 2022

RIIVATTU VAPAUS



 

Tietoisuus on yhtäkkiä puhdistunut, se on yhtä kirkas kuin voimakas tuuli. Se ei ole muuta kuin itseään pakenevaa liikettä, liukumista pois itsestään. Niin mahdotonta kuin se onkin, jos voisitte mennä tietoisuuden ”sisään”, teihin tarttuisi pyörremyrsky ja heittäisi teidät takaisin ulos, pölyyn, lähelle puuta, sillä tietoisuudella ei ole ”sisäpuolta”.

– Jean-Paul Sartre (1938)



Muutama vuosi sitten Wolfram Eilenberger johdatti meidät 1900-luvun omaperäisten ja -laatuisten miesfilosofien työhön ja elämään kirjassaan Taikurien aika (2019). Nyt on ilmestynyt uusi teos Vapauden tuli (2021), joka käsittelee vastaavasti omapäisiä naisfilosofeja. Kirjan alaotsikkona on Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943. Synkät ajat eivät siihen loppuneet vaan jatkuvat yhä edelleen – pelastaako niiltä lie mikään. Mutta filosofia ainakin lohduttaa, kuten on tiedetty ammoisista ajoista alkaen. Molemmat kirjat on suomentanut erinomaisesti Tommi Uschanov.


Vapauden tuli penkoo syvältä aikakauden aatemaailmaa sekä päähenkilöidensä elämää ja työtä – siitä huolimatta se on sujuvaa luettavaa. Kirjoittaja on tehnyt tutkimustyönsä perusteellisesti, joten filosofian historiaa lukeneellekin löytyy kohtuullisen paljon uutta asiaa. Toki myös päähenkilöt Hannah Arendt, Simone de Beauvoir, Ayn Rand ja Simone Weil ovat mielenkiintoisia äärimmäisyysihmisiä, jollaisia luulisi tapaavansa enemminkin romaanin sivuilla kuin todellista elämää kuvaavassa historiikissa. Joten kirjaa voi lukea hyvin myös kaunokirjallisuutena, jos filosofian perustiedot ovat hatarat.


Ja toden totta Vapauden tuli tempaa mukaansa ja sitä on vaikea jättää syrjään. Vapaus ajatteluun – filosofian provokaatioon – törmää useimmiten itse asetettuihin esteisiin, totuttuun luonnolliseen asenteeseen ja ”arjen uskomuksiin”. Tuntuu kuin vanhojen ajatustottumusten purkamisen jälkeen ei jäisi enää mitään ”arvokasta” jäljelle. Meitä vaivaa alati ”pelko tympeän rauhan menettämisestä”, kuten Weil julman tyylikkäästi sohaisee arkaa paikkaa. On suorastaan raakaa, että niin hyvin varjeltua mielipidemaailmaani kutsutaan ”tympeäksi” – vaikka juuri sitä se on.


Kirjan päähenkilöiden ajatusmaailmat kypsyivät maailmansodan varjoissa; se ei ole voinut olla jättämättä jälkeä heidän ajatteluunsa. Syvimmin tämä näkyy Simone Weilin kirkkaan synkässä filosofiassa. Jos me hetkellisesti tuudittaudumme rauhassa ja rakkaudessa elävän maailman mahdollisuuteen, putoaa pohja nopeasti pois sellaisilta haihatuksilta. Rauhan aika on vain sotaan valmistautumisen väliaikaa. Emme me pyri rauhaan – kärsimyksien ja sairauksien vähentämiseen – vaan veriseen sotaan, lopulliseen tuhoon. Eudaimonia – pyrkimys onnelliseen ja hyvään elämään – jo antiikin kreikkalaiset nauroivat mahat kippurassa sellaiselle opille.


Vallasta muuttaa ihminen esineeksi surmaamalla kehkeytyy toinen, paljon ihmeteltävämpi: valta tehdä esine ihmisestä joka jää henkiin. Hän elää, hänellä on sielu; silti hän on esine. Hyvin outo olento, esine jolla on sielu; outo olotila sielulle. (Weil)



Sodan päämäärä kirkastuu irvokkaasti yhteisessä hyvässä – ihmisten hyvässä – jossa ihmisellä itsellään ei ole mitään arvoa, kuten Weil kirjoittaa. Ei naapuriaan – ihmisveljeään ja -sisartaan tappavalle sellaisella tiedolla ole mitään merkitystä. Weil mainitsee esimerkkinä päämäärättömästä verisestä teurastuksesta Troijan sodan, jota käytiin kymmenen vuotta Helenan takia. Rivisotilas ei piitannut pätkääkään Helenasta; hänelle riitti kalmanhajuinen teurastamisen kultti.


Troijan sodan keskipisteessä oli sentään nainen, ja vieläpä erinomaisen kaunis nainen. Meidän aikanamme Helenan roolissa ovat isoilla alkukirjaimilla kirjoitetut sanat. Jos tartumme johonkin näistä sanoista, jotka ovat verestä ja kyynelistä pöhöttyneitä, ja puristamme sitä, huomaamme sen tyhjäksi. – Esimerkkeinä voivat toimia kaikki poliittisen ja yhteiskunnallisen sanastomme sanat: kansakunta, turvallisuus, kapitalismi, kommunismi, fasismi… (Weil)



Weil pureutui ihmisten välisiin suhteisiin ja niiden outoihin realiteetteihin. Siellä missä enemmän kuin kaksi ihmistä kokoontuu, siellä jo kolmatta kohdellaan kaltoin. Tästä kulmasta katsoen ihmisten keskeinen ”yhteisöllisyys” on suorastaan kirosana. Kirjassa tiuhaan de Beauvoirin takapirujen joukossa vilahteleva Sartre oli myös ahkerasti näitä teemoja viljellyt: ”Helvetti on toiset ihmiset” ja sitä rataa. Ei ihmekään, että 1960-luvun tekopyhässä ilmapiirissä Sartrea ja muita eksistentialisteja pelättiin enemmän kuin aikoinaan itsetuhon partaalla keikkuvaa nuorta Wertheriä.


Kansakunta ja kansakunnan puolesta kuoleminen on varsin nuori keksintö. ”Keskiajalla oltiin uskollisia lääninherralle, kaupungille tai molemmille ja sen lisäksi vielä tuhansille aluehallinnoille, jotka eivät olleet kovin selvärajaisia.” Isänmaalisuuden tunne pääsi elähdyttämään närästävää rintaa vasta kun se sai taakseen tarkat valtion rajat – sen parempaa syytä sotimiseen ei voinut ollakaan. Mutta ”itsenäisyyden värehdintää” (kuten Weil kirjoittaa) päästiin kokemaan vasta Ranskan vallankumouksen myötä. ”Koko tuon ajan muut eurooppalaiset näkivät kansan enimmäkseen orjina, jotka olivat karjan tavoin täysin hallitsijan armoilla.”


Nykyään kansa on itsensä pahin vihollinen ja kykenee tihentyneen median ja uusien sotakoneiden avulla sopivassa hurmoksessa tuhoamaan itsensä. Weil kuvaa valtion – myös demokraattisen yhteiskunnan – suureksi hirviöksi, joka anastaa vallan ihmisiltä. Siinä ohessa kirkko pitää yllä ”puhetta rakkaudesta” ja yhteisestä hyvästä”, joka naamioi ikiaikaiset konnuudet ja kauheudet. Kaikki alkaa jo kotoa – juuri koti on se Platonin luola, jossa istutetaan ennakkoluulot ja luutuneet mielipiteet jokaiseen uuteen sukupolveen. Koulu voisi olla vapauden tyyssija ja totuudellisen tiedostuksen ylläpitäjä, mutta se ei sitä ole – koulun tehtäväksi jää kuuliaisten ja hyödyllisten kansalaisten tuottaminen.


Toinen hyvä esimerkki verisestä absurdiudesta on fasismin ja kommunismin vastakkainasettelu. Kummassakin valtio ottaa hallintaansa lähes kaikki yksilön ja yhteiskunnan elämänalueet. Kumpaakin luonnehtii sama vauhkoontunut militarisoituminen ja sama pakolla aikaansaatu, keinotekoinen yksimielisyys yhden puolueen puolesta, joka samaistuu valtioon ja saa luonteensa tästä valheellisesta samaistumisesta. Kummassakin työtä tekeviä massoja painaa sama orjuus tavallisen palkkatyöjärjestelmän sijaan. (…) Näistä olosuhteista seuraa tietenkin myös, että antifasismi ja antikommunismi ovat molemmat yhtä paljon vailla mieltä. (Weil)



Saatana ei ole saapunut vain Moskovaan, vaan se heiluu ympäri maailmaa ja maksaa virtuaalirahalla kammottavat ostoksensa. Weilin mukaan ”saatana on kotonaan sosiaalisissa asioissa”. Weil ei uskonut joukon – kansan, yhteisön, lauman – viisauteen, yksin ja kaksin ihmiset kykenevät keskustelemaan ja kuuntelemaan toisiaan, mutta suurempi ”joukko päätyy aina esittämään kuolemantuomiota”. Jos historia jotakin opettaa niin tämän. Juha Varto kirjoittaa syvällisessä kirjassaan (Mitä Simone Weil on minulle opettanut, 2005): ”Uuden ajan ja erityisesti valistuksen ajan sokea usko (tai toive?) yhteisöjen viisauteen on liikuttava. Sille ei ole mitään tukea historiassa, mutta päinvastaista näyttöä on runsaasti, esimerkiksi kaikissa vallankumouksissa ja poliittisissa puolueissa.”


Henkinen laiskuus pitää meidät ihmiset lopullisesti alaikäisinä; haluamme tai ainakin tyydymme siihen, että jokin meitä suurempi yhteiskunnallinen voima ajattelee puolestamme ja päättää kaiken palkoista ja veroista aina alkoholin prosentteihin ja ruoan suolapitoisuuteen. Marmatamme kyllä, että kaikki on päin helvettiä, mutta emme edes muista, että elämme demokratiassa. Alistumme samanmielisyyden paineessa ja toistelemme samoja mielipiteitä kuin kaikki muutkin.


Jos emme ymmärrä asioiden sisältöjä ja niiden mahdollista tärkeyttä, saatamme ajatella, ettei ole tärkeää, mitä niistä ajattelee. Niinpä meidät voidaan vetää mukaan mihin tahansa ja meidät saadaan olemaan mitä mieltä tahansa, koska emme enää muista, mitkä asiat olivat tärkeitä ja itse koettuja. Tärkeimmäksi asiaksi tulee olla jotakin mieltä asioista, parhaimmillaan samaa mieltä. (Varto)



Weilin näkemyksen mukaan sotia ei lopeta edes sotien syiden katoaminen. Sodan syyksi riittää pelkkä tuhoaminen ja murhaaminen. Eilenberger kirjoittaa: ”Ainoa asia, joka tässä vaiheessa voi pysäyttää väkivallan orgian, on se, että puuttuu murhaamiseen tarvittavia resursseja, raaka-aineita, tehtaita, rakenteita – tai viime kädessä itse ihmisiä, joista on tullut murhan raaka-ainetta.”



Alkamassa on vaihe, jossa kaikissa maissa tullaan tekemään aivan uskomattoman tyhmiä asioita ja ne näyttävät aivan luonnollisilta. Niin sanottua siviilikäyttäytymistä ja elämää tulee olemaan yhä vähemmän. Sotilaalliset toimintatavat hallitsevat yhä enemmän olemassaolon jokaista yksityiskohtaa. Kapitalismi tuhoutuu, mutta ei työväenluokantoimesta. Sen sijaan sen tuhoaa kansallisen puolustuksen kehittäminen jokaisessa maassa – sen tilalle tulee totalitaarinen valtio. (Weil)



Löytyykö tähän synkkääkin synkempään maailmankuvaan mitään lohtua Vapauden tuli -kirjan muiden ajattelijoiden osalta. Tuskin Rand sitä tarjoaa, ehkei Beauvoirkaan, mutta Arendt luultavammin onnistuu nostattamaan järjen äänen kaaoksen aikakaudesta. Weil itse kääntyi kohti hengen maailmaa ja löysi sieltä valoa pimeyden keskelle. Mistään muualta sitä ei enää voinut etsiä.

Jatkamme tutkimuksia.


Äärimmilleen keskittyen pystyin nousemaan tämän kurjan lihan yläpuolelle, jättämään sen kärsimään itsekseen vankina omassa nurkassaan, ja löytämään puhtaan ja täydellisen ilon laulujen ja niiden tekstien käsittämättömästä kauneudesta. Tämän kokemuksen avulla sain analogian kautta paremman käsityksen mahdollisuudesta oppia rakastamaan jumalallista rakkautta ahdistuksen keskellä. (Weil)



Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli, Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2021.

Simone Weil: Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle, suom. Kaisa Kukkola, niin & näin 2007.

Juha Varto: Mitä Simone Weil on minulle opettanut, Kirjastudio 2005.


Simone Weil. Vapauden tuli teoksen kuvitusta.


maanantai 20. kesäkuuta 2022

KESÄTERÄSSÄ




 


Muiden kehuminen on erinomainen mutta aliarvostettu ekoteko. (Pirkka 6-7/2022)



Yllättäen pilvenraosta ilmestyy aurinko ja koko kevään jatkuneet tuulenpuuskatkin taukoavat. Joten kesäkuun ollessa kohta puolessa, on korkea aika kaivaa kylmä siideri ja jotain hyvää lukemista mukaan puutarhan perimmäiseen katveeseen. Siideri on kaupan bulkkia ja lukemiseksi osuu jonkun rapulle heittämä Pirkka, joka lupaa ”rentoja kesäpäiviä” aina maailmantappiin saakka jatkuvan grillauksen parissa. Siinä ohessa kannustetaan pukeutumaan johonkin kevyeen mutta värikkääseen asuun, sillä tyylikkyys on kesälläkin olemisen tärkein kriteeri.


Uutisissa kerrotaan tunnin välein miten venäläiset grillaavat maailmantappia Ukrainassa. Vaikea siinä on löytää rento kesähuuma – tappokoneiden melskeessä. Maailma on viime aikoina näyttänyt meille jälleen kerran menneisyydestä esiin ryömineiden petojen päivitetyt ilmeet ja epäinhimilliset ontot puheet. Elokuvassa Apocalypse Now (1979) näytettiin vain puoli naamaa T. S. Eliotin runoa The hollow men lausuvasta Marlon Brandosta. Nykyään mitään häpeämättömät maailman tapit illottavat koko naamoillaan yötä päivää mediavempeleissä.


Kuivuneet äänemme, kun

yhdessä kuiskaamme

ovat heikot ja tarkoituksettomat

kuin tuuli kuivassa ruohossa

tai rottien askeleet lasinsiruilla

kuivassa kellarissamme.

– T. S. Eliot (Ontot miehet)







 Kesä-Pirkka muistaa myös vihreän loikan, jota olemme ottamassa mutta juuttuneet kesken ponnistuksen ilkeään asentoon, vaikka hallituksen ilmasto-ohjelma on maailman tiukin. Luulimme jo, että ongelma oli sillä ratkaistu. Naapurikin sanoi, että he alkoivat syödä lihaa enemmän kun huomasivat, kuinka vähän he olivat lihaa syöneet. Joten syömme – kuin uudesti heränneinä – lihaa ja muuta turhaa ruokaa enemmän kuin koskaan. Ja heitämme ylijäämän – jota on enemmän kuin koskaan – roskikseen ja sitä myöten kaatopaikalle.


Jos liha poistettaisiin grillauspesäkkeestä – tai edes vähennettäisiin – poistuisi sieltä savun ja lieskojen keskeltä myös polvihousuinen grilliäijä – tuo nykyajan karrelle käristetyn makumaailman Gargantua – ja katoaisi sen sileän tien. Miehiset miehet eivät tofunakkeja ja härkäpapupihvejä grillaa. Karmea takaisku tuli jo odotetulta taholta, kun koululaiset (nuo kurittomat keskenkasvuiset) saivat ajettua kasvisruoat kouluruokailuun. Vaikka kaupunginhallitus oli omalla arvovallallaan taannut, että tässä kaupungissa ei porkkanaa purra, ei tällä eikä seuraavallakaan hallituskaudella.  







 Me Pirkan lukijat olemme kautta aikain saaneet tuta, mitä arki on. Ja taas hinnat nousevat – venäläisten sotiessa – ennätys vauhtia. Nyt ei ole varaa syödä enää mitään. Onneksi on kesä ja pihapiirit jo alkukesästä täynnä nokkosta, voikukkaa, horsmaa ja muuta suuhunpantavaa. ”Kesä on lautasella”, toteavat Pirkan tekijät yhteen ääneen, eikä syyttä. Jouluun mennessä lautaset joutaa viedä turhina ”kirpparille”. Vaan ainahan jää juomapuoli. ”Kesän suosituimpiin drinkkeihin kuuluva gin tonic” – valistaa lehti, mutta vetää heti maton alta – ”on nyt nimittäin nollaprosenttinen”. Juju piilee gininmakuisessa siirapissa, ”joka keitetään vedestä, sokerista, katajanmarjoista ja appelsiininkuoresta”. Apua!



Toki Pirkan väki muistaa arjen huumassa säästää energiaakin. ”Miten voin säästää energiaa arjessa?” Ja jos ketkään niin ”pirkkalaiset” osaavat uuttaa arjen harmaudesta sulaa nektaria. Varsinkin kun arkeen löytyy sähköistä apua niin keittiöön kuin puutarhaankin. Ulkotoimiin hankitaan sähköpotkulauta (”–100 € Plussa-kortilla”), robottiruohonleikkuri, sähkögrilli (”unelmien ulkokeittiö”) ja kylpytynnyri (”kesän suuri brändi”). Sisätiloihin tarvitaan siirrettävä ilmastointilaite, robotti-imuri ja keittiöön – unohdetaan keittiö. Mistä se säästä tulee? No, kesällähän ei tarvita lämmintä vettä lainkaan, suihkussa voi käydä vaikka räystään alla ja astiat voi pestä vaikka järvessä.








 Mutta todellisessa kesäterässä on Niksi-Pirkka, joka parhaina aikoinaan valisti meidät tekemään tuhansia käteviä toimia pelkillä sukkahousuilla, kuten korjaaman laturin remmin tai kantamaan naapurin kanalasta kotiin tiun munia. Mutta nyt tuo kaikkien tumpeloiden oraakkeli ja kuluttajakansalaisten airut on kadottanut johtotähtensä. Kesän niksit ovat masentavaa luettavaa, vaikka sähkönsäästövinkkikin löytyy.


Saunassa voi käydä myös ilman lämmitystä luontoa, sähköä ja aikaa säästäen. Istu lauteille, ota mukava asento j a nauti rauhasta. Lisätunnelmaa voit loihtia kynttilävalaistuksella.


Eikö kasvissosekeitto onnistunut täydellisesti? Pakasta annoksia ja odota, kunnes olet flunssassa. Nenä tukkoisena et maista mitään.


Iskikö makeanhimo, mutta et haluaisi sortua herkutteluun? Pese hampaat lasten hammastahnalla, niin saat suun makeaksi.


Kadonneen shakkinappulan voi korvata vanhan mallisella sulakkeella.



Keskikesän juhla juhannus lähestyy pelottavaa vauhtia – ja luonto kukkii. Täällä Hallilan puutarhakaupunginosassakin on jo täysi häkä päällä, kuka tässä enää ehtii Pirkkaa lukemaan. Grilleistä nousee musta savu ja ilmassa leijuu palavan lihan katku kuten kunnon holokaustissa pitääkin. Siitä huolimatta vegaaniset ruoat ja muut kasvivalmisteet ovat salakavalasti ujuttautuneet Pirkankin sivuille. Mutta ruokaohjeistuksessa ei olla lähelläkään 1940-luvun niukkuutta ja kekseliäisyyttä, vaikka jotakin yhtäläisyyttä jotkut ovat olleet huomaavinaan.


Koko kesä grillin äärellä. Pilaa terveytesi luomulihalla. Ja jotakin pirskahtavaa laiturinnokkaan.



Blogin kuvitus Kouluhallituksen 1942 julkaisemasta Nuorten työ- ja talkookirjasta.


Pirkka-lehti on K-ryhmän asiakaslehti. Se on perustettu vuonna 1933. Pirkka ilmestyy 10 kertaa vuodessa. Sen jakelulevikki on 800 000, ja sillä on arvioitu olevan 1,5 miljoonaa lukijaa. (Wikipedia) Facebook.com > Niksi-Pirkka






maanantai 16. toukokuuta 2022

ELÄMÄTTÖMÄN ELÄMÄN PAATOS



 

Se päivä, tunnonvaivojen sunnuntai, kimmelsi kirkkaana ja kahlasi mudassa koko viikon kestäneiden lumimyrskyjen jälkeen. (…) Räystäs ulottui ehkä liian ulos, tai ehkä katsoin puikkoja väärästä kulmasta, tai sitten en vain osunut katsomaan sitä jääpuikkoa, josta vesipisara juuri irtosi.



On palattava vielä Nabokovin Väärin päin -teokseen, koska uuden suomennoksen lopussa on bonuksena Nabokovin novelli Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951), ja sekin nyt eka kertaa suomeksi. Novelli ei sovi heikkohermoisille, koska siinä saadaan viesti rajan takaa. Kaiken lisäksi lukijaparka joutuu viestin vastaanottajaksi, sillä novellin kirjoittaja on liian lumoutunut kryptisen kielensä loistokkaaseen tyyliin huomatakseen ilmiselvää yhteydenottoa. Lukijan tekisi mieli motata mokomaa idioottia, mutta sekin on mahdotonta.


Tippuvien pisaroiden epäsäännöllinen rytmi jäi vaivaamaan mieltä kuin silmänkääntötemppu. Kuljin korttelin kulmalta toiselle katsellen tippuvia jääpuikkoja ja ajauduin lopulta Kelly Roadille ja talolle, jossa D. oli asunut ollessaan täällä opettajana.



Novellin kertoja on tavallisella sunnuntain iltapäiväkävelyllään halki jonkin pienehkön kaupungin, jonka tyttökoulussa hän opettaa ranskankielistä kirjallisuutta. Siellä hän on tutustunut taiteellisiin Vanen sisaruksiin – Sybil ja Cynthia – jotka Harold Bloomin mukaan (Lukemisen ylistys, 2001) edustavat pikemminkin tšehovilaista haurasta naistyyppiä, joiden paatos kumpuaa elämättä jääneestä elämästä, kuin Nabokovin kirjoista tuttuja anarkistisen kiihkeitä naisia. Paatos ei kuulu Nabokovin lajityyppiin, kuten Bloom tietää, mutta kenen modernin kirjailijan se sitten kuuluisi. Ei tule mieleen.


Kävelyllä oleva kertoja (jokakuka) pysähtyy ihailemaan räystäästä ”tip-tippuvia” jääpuikkoja, jotka ovat kuin huutomerkkejä. Hän on juuri kuullut Cynthian Vanen kuolemasta, sisaruksista nuorin Sybil oli tehnyt itsemurhan jo aikaisemmin. Kohtalokkaat muistot valtaavat mielen. Kadunvarrella oleva pysäköintimittari on kuin luihu kummitus, jonka pitkä varjo näyttää oudon punertavalta. Yllättäen auto pysähtyy kertojan kohdalle ja autosta nousee D. (ehkä Sibylin itsemurhan syy.) ”En muuten tiennytkään, että Cynthia Vanella oli vikaa sydämessä”, sanoo D.


Cynthia oli kehittänyt spiritistisen teorian ”välittäjinä toimivista auroista”, joiden kautta vainajien aurat voivat puuttua hyväntahtoisesti jälkeenjääneiden elämään. Kertoja oli katkaissut yhteytensä Cynthiaan Sybilin kuoleman jälkeen – tai ehkä siksi että Cynthia oli pilkannut häntä ”osuvasti” tosikoksi ja hurskastelijaksi. Ehkä se vaivaa häntä. Epäuskoisuudestaan huolimatta kertoja mainitsee höyrylaiva Lexingtonin palossa menehtyneen Vanen suvun ”luisevan tylsimyksen” tohtori Jonathan Vanen (1780-1839), josta sittemmin tuli Cynthian ”keikkuvan pöydän vakiovieras”. Pöydässä vierailivat ahkerasti myös Tolstoi, Oscar Wilde ja monet muut.


Keskustelijana pikemminkin vuolas kuin täsmällinen Cynthia ei koskaan osannut selittää tyhjentävästi teoriaansa aktiivisista auroista. (…) Cynthiaa eivät kiinnostaneet sen enempää yleistykset kuin logiikkakaan. ”Ai, se oli Paul”, hän sanoi kun keitto kiehui ilkeyttään yli, tai: ”Vanha kunnon Betty Brown taitaa olla kuollut”, kun hän voitti hyväntekeväisyysarpajaisista kauniin ja erittäin tervetulleen pölynimurin.



Kertoja myöntää olevansa pettynyt ja hakee apua jopa varpusten viserryksestä; jos niiden sirkutusta tallentaisi ja kuuntelisi sitten väärin päin pyörittäen, eikö sieltä saattaisi kuulua Cynthian selväsanainen viesti. Cynthian kummittelu toistuu sinnikkäänä unena, jota kertoja ei onnistu tulkitsemaan, ja novellin lopussa ilmentyvänä sana-arvoituksena, joka jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on häikäisevän ovela – ja ainutkertainen, toista kertaa sitä ei voi käyttää, kuten Nabokov on novellia kommentoidessaan sanonut. Lukija uskoo mitä uskoo, ainakaan hän ei voi syyttää kirjoittaa yllytyksestä – hän on omillaan. Jälleen kerran Nabokov on jakanut kaikki ässät omaan käteensä ja lukijalle vain pari kälyistä korttia. Pelaa niillä sitten.


I could isolate, consciously, little. Everything seemed blurred, yellow-clouded, yielding nothing tangible. Her inept acrostics, maudlin evasions, theopathies – every recollection formed ripples of mysterious meaning. Everything seemed yellowly blurred, illusive, lost.


ICICLES BY CYNTHIA, METER FROM ME, SYBIL!



Arvoitus on ilmiselvä, kun kappaleen sanojen alkukirjaimet poimitaan ja yhdistetään. Mutta viesti ei tule Cynthialta, kuten kertoja/kirjoittaja on odottanut, vaan pikkusisko Sybililta. Huh huh! Kylmä viima pyyhkäisee huoneen poikki. Suomentaja on joutunut visaisen tehtävän eteen, ilman kompromisseja siitä ei ole selvitty. Mutta kunnialla kumminkin.


Pateettiset uumoiluni ilmaisivat, kuinka onnettomiksi tajusin charmittoman yritykseni neuvot. Totuuden hakeminen imaginaarisista ajatuksista lisäsi tarinaan arvaamattomuutta, muuten ikävän tuttuun todellisuuteen aineettomien rajojen itsenäistä tavoittamattomuutta. Masentuneena ihmettelin nimettömien, ulkokultaisten lupausten teennäistä antia, surumielisen, yksinäisen baletin illuusiotonta loppua.



Entä suomennoksessa:  ”P u i k o t  C h y n t i a ….”  jne.



Vladimir Nabokov: Vanen sisarukset (The Vane Sisters, 1951). Ilmestynyt kirjassa Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2021.

 

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

MITEN TAHANSA AINA VÄÄRIN PÄIN



 

...hänen epämääräinen, hyvää tarkoittava ekwilisminsä väännettiin vihamieliseksi ja väkivaltaiseksi poliittiseksi doktriiniksi, doktriiniksi jonka päämääränä oli hänen kotimaansa henkinen tasapäistäminen vaikka väkisin...



Mainitsin edellisessä blogissani, että on vaikea keksiä ajankohtaisempaa kirjaa kuin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu (2013). Se on sentään aivan uusi kirja – nykykirjallisuutta. Nyt on ihmetyksen sormi tyhjää huitoen todettava, että ehkä vieläkin ajankohtaisempi teos on myöhään (ja silti juuri oikeaan aikaan) suomeksi julkaistu Vladimir Nabokovin Väärin päin, alkuteos Bend Sinister vuodelta 1947 – siis kirjoitettu toisen maailmansodan jälkikrapuloissa. Viimeinenkin kääntämättä ollut Nabokovin romaani on käännetty suomeksi ja loistavasti – kiitos siitä.


Käännöksessä kuuluu aitona Nabokovin ääni, joka ”väärinpäinnöksineen” saa lukijaparan välillä haromaan hiuksiaan. Teemoiltaan se rinnastuu muutaman vuoden takaiseen Nabokov-käännökseen Kalvas hehku (1962/ suom. 2014). Mutta ei kannata tarttua pikkuseikkoihin; teksti kulkee ja se vie mukanaan. Se ei ehkä ole tekijänsä loistelijain tuotos verrattuna vaikkapa Adaan (Ada or Ardor: A Family Chronicle, 1969), jonka myötä Nabokov nostettiin sfääreihin, joissa jo ennestään olivat Proustin kaltaiset nerot.


Nabokovin kirjat ovat monien mielestä nihkeää ja vaikeaakin luettavaa. Niissä ei ole tippaakaan neuvostojen maan ihailua, jota noihin aikoihin oli kirjallisissakin piireissä kelpo annos. Väärin päin ilmestyi jo 1947, jolloin koko tunnettu maailma oli saanut sodista kyllikseen – niin luultiin. Sodan jälkeen oli vain rauniot, minkäänlaista vapautta tai valaistumista maailmanlaajuisella sotimisella ei saavutettu. Tehtiin sovinto ja sovinnontekijät saivat haluamansa historian; sankarihaudoissa makaavat miljoonat uhrit pyhitettiin yhteiseksi sovinnon uhriksi. Jatkettiin kuten ennenkin tuleviin sotiin kiivasti valmistautuen.


Nabokov näkee terävästi läpi kommunismin silkkisen terrorin, joka jakoi palkintoja ”menestyjille” laidasta laitaan. Lenin–kunniamerkin saattoi saada yhtä hyvin presidentti Urho Kekkonen kuin maalivahti Lev Jâsinkin (”hämähäkki”). Myöhemmin se vaihtui Stalin-palkintoon, jonka saajien luettelo on pitkä ja omituinen. Poimitaan sieltä nyt vaikka ukrainalaissyntyinen kirjailija ja kulttuuripersoona Ilja Ehrenburg (”saksalaiset eivät ole ihmisiä, tapa ne”), Trofim Lysenko (”paljasjalkatieteilijä, joka aiheutti Ukrainan nälänhädän”), Dmitri Šostakovitš (”kiistämätön säveltäjänero”) ja Pablo Neruda (”koko maailman ihailema runoilija”).


Lähes valtiomiestason kohtelun sai Neuvostoliitossa myös runoilija André Gide – mahdollinen tuleva Stalin-palkinnon saaja. Hän sai seurata voitonpäivän paraatia Stalinin käsikynkässä (Stalin ei toki ollut lukenut Giden kirjaa Ellei vehnänjyvä kuole, 1926). Monien silmät neuvostopropaganda sokaisi – monet suomalaisetkin väittivät, että Neuvostoliitto ei voi tehdä mitään väärin. Mutta Giden silmät avautuivat ja hän sanoutui irti kommunismista. "Käynti Neuvostoliitossa auttoi paremmin kuin mikään muu antamaan arvoa vapaudelle, josta saamme nauttia Ranskassa.”


Ihailu kohdistui ihmisiin, joilla oli aate paremmasta maailmasta – mutta ei paremmista ihmisistä. Ihmiset saivat olla yhtä huonoja kuin ennenkin. Itse asiassa parempi maailma tarvitsi toimiakseen entisestäänkin huonompia ihmisiä – ihmisiä jotka olivat silmää räpäyttämättä valmiit mihin tahansa – vaikka repimään viattoman lapsen kappeleiksi noin vain (pseudo)tieteellisenä kokeena. Ja toteamaan lopuksi, että tulokset olivat olleet lupaavia ja kokeita tulisi jatkaa. Sitä paitsi turhia orvoksi jääneitä lapsiahan riitti – varsinkin diktatuurissa jossa niin monet vanhemmat olivat vankiloissa tai teloitettuja.


Totalitaarisen yhteiskunnan koneisto pysyy notkeassa öljyssä jäsentensä alttiin avuliaisuuden toimin. Naapurit valvovat naapureita ja auttavat parhain keinoin valtion vihollisten pidätyksissä. Ihmiset eivät löydä paikkaansa tällaisesta maailmasta, mutta tulevat kuitenkin liimatuksi osaksi spektaakkelin tapettia, kuten Nabokov toteaa. Näin kuka tahansa voi päätyä oman itsensä naapuriksi. Kaikkein kuuliaisimmat – virallisen doktriinin yliajamat – eivät tavoittele edes omaa etuaan, vaan ovat valmiit kavaltamaan jopa omat perheenjäsenensä ja ojentamaan niskaansa, että laukaus napsahtaisi kerralla maaliinsa.


Nabokov ei tapansa mukaan kerro, missä tapahtumapaikkana oleva oudon tuttu Padukgradin ekwilistinen (ei kommunistinen) valtio sijaitsee – ilmeisesti jossakin itäisessä hevonhissunkuusessa kuitenkin. Mutta epäselväksi ei jää, mihin kirjailijan viiltävä satiiri kohdistuu ja mistä se saa pontimensa. Epäselväksi ei jää sekään, millaiset pimeyden voimat ihannevaltion myllyä pyörittävät. ”Johtajamme on turvautunut äärimmäisen määrätietoisiin vallankumouksellisiin ratkaisuihin tarkoituksenaan herättää sorrettujen ja hyväksikäytettyjen kansanjoukkojen rajaton rohkeus.” ”Valtio on suurempi ja viisaampi kuin konsanaan kukaan kuolevainen.”



Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tuntematon ja vastenmielinen mutta käsittämättömän peräänantamaton mies on jyrsinyt tiensä valtion ytimeen. Mutta jos joku seuraa tapahtumia ja haluaa torjua ne, menneisyydestä on siihen turha hakea osviittaa, modus vivendiä – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ollut silloinkaan kun menneisyys kaatui nykyhetken reunan yli tyhjiöön ja täytti sen lopulta. (…) Osoitin vain perättömäksi väitteesi, jonka mukaan historian avulla voisi ennustaa, mitä Paduk tulevaisuudessa sanoo tai tekee.


Me marssimme kansan rinnalla iloisina ja ylpeinä. Sokea Materia saa näkönsä takaisin ja lyö niin kutsutun Ajatuksen pitkältä nenältä ruusunpunaiset lasit, jotka ovat niin pitkään sitä koristaneet.


Toisin sanoen, uuden Koulutuksen, uuden Yliopiston, jota olen onnellinen ja ylpeä voidessani johtaa, myötä me voimme aloittaa uuden Dynaamisen Elämän aikakauden. Sen seurauksena suuri ja kaunis yksinkertaistaminen korvaa rappeutuneen menneisyyden huonot parannukset. Ennen kaikkea me opetamme ja opimme, että valtionpäämiehemme on toteuttanut Platonin unelman...


Kysymys kuuluu, sanoi Mac, tuletko sinä kiltisti omin jaloin vai pitääkö minun pahoinpidellä sinut ja kierittää sitten portaita alas niin kuin me teemme tukeille Lagodanilla?



Vladimir Nabokov: Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius, 2021

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/06/ja-riistaa-kalpean-hehkunsa-auringolta.html





perjantai 29. huhtikuuta 2022

JA VIELÄ NE VENÄJÄN KOIVUT...


Neuvostoliitto harjoitti erityisesti Suomen kanssa järeää kulttuurinvaihto-ohjelmaa. Kaikki oheisen blogin kuvat ovat kirjoittajan ”taiteilijanvaihtomatkalta” Moskovaan ja Tbilisiin 1986. Kuvat SJT.



Ihminen ilman kotimaataan on kuin satakieli vailla puistoaan.


Meidän satumme kertovat onnenpotkusta, onnistumisen hetkestä. Niissä odotetaan että ihme tuo avun, että varpuset lentävät suoraan suuhun. Että uunilla maaten saisi kaiken. Että uuni itse paistaisi lettuja ja kultainen kala täyttäisi kaikki toiveet.


Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu



Lainasin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Neuvostoihmisen loppu (2013) kirjastosta syyskuun puolivälin paikkeilla. Hurja teksti vei mukanaan, mutta kirjan paksuus (700 sivua) pani epäilemään kykyäni lukea sitä laina-ajan puitteissa. Toisaalta olisi ollut suorastaan katastrofi joutua luopumaan kirjasta kesken matkan. Onneksi kirja löytyi Antikasta sopuhintaan (10 €); pidin sitä varsin hyvänä ostoksena.


Jumala varjelkoon elämästä muutosten aikana, sanovat kiinalaiset. Kukaan meistä ei ole säilynyt entisellään. Kunnon ihmiset ovat kadonneet jonnekin. Joka puolella on vain kyynärpäitä ja hampaita… (…) Joku ei kestänyt sitä vaan tuli hulluksi, mielisairaalat olivat tupaten täynnä. Kävin siellä katsomassa erästä ystävääni. Yksi huusi: Minä olen Stalin! (s.45)



Syksyn lehdet leijuvat puista alas ja ajelehtivat tuulen myötä pitkin pihaa. Nekin vaativat osansa, ainakin portailta ja etupihalta on lehtiä haravoitava. On muitakin töitä, maalaamista, kirjoittamista, valokuvausta. Yksi maalaus on toimitettava näyttelyyn. Nykyään yksikin maalaus on monille liikaa. Maalaustaidetta ei enää kukaan viitsi ymmärä; reaalisen ja imaginaarisen ero on hälvennyt, tiedollinen ja esteettinen (taiteellinen) ovat sulautuneet hämäräksi tiedostukseksi, jonka mikä tahansa mielipide oikeuttaa. Näin olemme kadottaneet mahdollisuuden maailman välittömään suoraan kokemiseen.


Länsimaiden ihmiset vaikuttavat meistä naiiveilta, koska he eivät kärsi niin kuin me, vaan heillä on lääke joka näppylään. Me sen sijaan olemme kyhjöttäneet leireissä, sodassa me peitimme maan ruumiilla, Tšernobylissa me kauhoimme ydinpolttoainetta paljain käsin. Ja nyt me kyhjötämme sosialismin säpäleiden päällä. Niin kuin sodan jälkeen. (s.56)




Lunta alkaa tulla jo marraskuussa – ja runsaasti. Eritystä harmia aiheuttaa talon päädyssä olevat kellarinraput, jotka onnistuvat keräämään jokaisesta pyrystä raskaan lumikuorman. Mieluusti livahtaisin keittiön ovesta teekannun ääreen, mutta tunto selkäytimessä ei anna perään. Myös Aleksijevitšin kirjan neuvostoihmiset viihtyvät keittiöissä; he suorastaan elävät mahorkankatkuisissa keittiöissä, juovat votkaa ja tupakoivat. Toisinaan ”kloorin ja kissan kusen hajuisesta” rappukäytävästä kantautuu saappaiden kopina, kun joku naapureista viedään Siperiaan leireilemään.


Kommunisti on se joka on lukenut Marxia, ja antikommunisti se joka on ymmärtänyt, mitä hän sanoo. Me kasvoimme keittiöissä, ja meidän lapsemme myös, he kuuntelivat meidän kanssamme Galitsia ja Okudzavaa. Pantiin Vysotski pyörimään. (…) Näytettiin keskisormea taskussa… (s. 29)


Talot ovat kristallia ja alumiinia… Kristallipalatseja! Keskellä kaupunkeja on sitruuna- ja appelsiinitarhoja. (…) Kaiken tekevät koneet, ihmiset vain ajelevat ympäriinsä ja ohjaavat koneita… Koneet niittävät, kutovat… Laihot ovat sankkoja ja runsaita. Kukat ovat kuin puita. Kaikki ovat onnellisia. Iloisia. Heillä on kauniit vaatteet, sekä miehillä että naisilla. He viettävät työn ja nautinnon vapaata elämää. Kaikilla on paljon tilaa, riittävästi työtä. Olemmeko siinä tosiaan me? Onko tämä tosiaan meidän maamme? Ja saavatko kaikki elää niin? (273)


Mutta miten elettiin… Meidän perheessä oli viidelle lapselle yhdet kengät. Syötiin perunaa leivän kanssa, ja talvella ilman leipää. Pelkkää perunaa… Ja te kysytte: mistä ne kommunistit ilmaantuivat? (274)



On maaliskuu, olen lukenut kirjaa jo kohta puoli vuotta. Olen tässä välissä lukenut toki muutakin ja kirjoittanut kolumneja ja blogeja. Aleksijevitšin kirjaa lukiessa tajuan, miten vieras neuvostokulttuuri minulle on, vaikka kävin siellä ”virallisessa” taiteilijavaihdossakin ja tunsin (ja tunnen) venäläisiä ihmisiä. Yhtäkkiä mikään ei ole totta; onko koskaan ollutkaan. Vielä viime vuoden puolella viestittelin venäläisen kirjallisuuden tutkijan kanssa, joka oli kääntämässä jotakin runoani venäjäksi. Nyt roikun tässä piinallisessa läsnäolossa, jossa kaikki muuttuu valheeksi.


Aseettomat ihmiset seisoivat tankkien edessä valmiina kuolemaan. Minä istuin niillä barrikadeilla ja näin ne ihmiset, heitä oli tullut joka puolelta maata. Jotkut moskovalaismummelit, Herran haituvapäät, olivat tuoneet kotletteja ja lämpimiä perunoitapyyhkeeseen käärittynä. He ruokkivat kaikkia… Myös panssarimiehiä: ”Syökää, pojat. Mutta älkää ampuko. Ettehän vain ammu?” (110)


Kaduille lähtivät ihmiset, jotka eivät olleet ennen käyneet missään, olivat vain istuneet keittiössä ja kiukutelleet. Mutta nyt he lähtivät… Me otettiin ystävättären kanssa sateenvarjot mukaan, sekä sateen varalta että tappelun. (157)


En ole mikään yhteisötaiteen kannattaja, mitä lie se sitten onkaan. En tiedä onko tämäkään kirja sitä, kuten takaliepeessä niin annetaan ymmärtää. Vaikka kirjassa tuntuu olevan puoli Venäjää äänessä, kuuluu siinä myös vahvana kirjailijan eetos. Matka kommunismin paratiisin jäi pahasti kesken (eivät sinne kaikki halunneetkaan), ja se näkyy ilmiselvänä myös nykyisten Venäjän johtajien murjotuksessa. Se mitä tapahtuu nyt, oli sekin jo ajat sitten ilmiselvää. Turha sanoa, etteikö se ollut päivänselvää. Hetkessä tuhlasimme sen orastavan pääoman, jolla maailman kärsimystä olisi voinut lievittää.


Öljyllä ja kaasulla ei demokratiaa osteta, eikä sitä voi tuoda maahan niin kuin banaaneja ja sveitsiläistä suklaata. Sitä ei voi julistaa presidentinukaasilla… Tarvitaan vapaita ihmisiä, mutta heitä ei ollut. Eikä ole nytkään. (571)


On sellainen tunne, että elämä ei ikään kuin enää ole meitä varten, ei sellaisia varten kuin me, se on jossain muualla. Jossain… Jotakin tapahtuu, mutta ei meille… (529)


Venäläisten elämän kuuluu olla kovaa ja surkeaa,silloin sielu kohoaa maasta, se käsittää, ettei kuulu tähän maailmaan… Mitä likaisempaa ja verisempää on, sitä enemmän sillä on tilaa… (490)


Miksi me lähdemme kaduille? Minä seison ja odotan, milloin me käymme Kremlin kimppuun. Tämä ei ole enää mitään leikkiä. Kreml olisi jo pitänyt vallata eikä vain marssia ja karjua. Antakaa käsky tarttua talikkoon ja rautakankeen! Minä odotan. (442)







Saatana on jälleen maan päällä (ei vain Moskovassa) ja voi hyvin. Se kerää ympärilleen tuhon ja kaaoksen voimat. Eikä se epäröi käyttää niitä ja syöstä maailmaa pimeään barbariaan. ”Ei koskaan enää sotaa Eurooppaan”, me ajattelimme – ja sanoimme sen ääneen. Vaan nyt jälleen varustaudutaan kilvan tappamaan ja teurastamaan lajitovereitamme. Mikään muu ei tunnu miltään – ”ainoana lohtuna maailmanloppu”. Tai kuten eräs kirjan lukuisista henkilöistä toteaa, me tarvitsemme uuden Stalinin, me revimme sen vaikka suoraan helvetistä.


Ukrainalaiset saivat kuolla sen vuoksi etteivät halunneet liittyä kolhooseihin. Heidät tapettiin nälkään. Siellä maa on sellaista, että kun siihen pistää seipään, siitä kasvaa puu. Mutta he kuolivat… oikaisivat koipensa kuin karja. Heiltä vietiin kaikki, viimeistä myöten. Sotajoukot piirittivät heidät, niin kuin keskitysleirissä. Nyt minä sen tiedän… Minulla on työtoverina eräs ukrainalaisnainen, hän oli kuullut mummoltaan… Miten heidän kylässään äiti itse tappoi kirveellä yhden lapsensa keittääkseen hänestä ruokaa toisille. (145)


Minun ei ole kenenkään muun kanssa niin hyvä olla kuin omassa seurassani, minusta on kiva puhua itsekseni… etupäässä itsestäni… Mainiota seuraa! Mitä minä ajattelen… Miten näin jonkin asian eilen ja miten tänään? Joskus minä pidin sinisestä, mutta nyt lilasta… Meissä jokaisessa tapahtuu niin paljon kaikenlaista. (…) Siellä sisällä on kokonainen maailmankaikkeus. (509)



On jo huhtikuun puoliväli ja kirja vetää viimeisiään. Yhä vielä sen julma kauneus yllättää. Tällaisiako me ihmiset olemme. ”Juuri tällaisia”, vastaa eräs kirjan henkilöistä. Kuin etiäisenä näin viime yönä karmean painajaisen ja vielä aamulla herättyäni olin vakuuttunut, että kaikki oli päin helvettiä. Päätin siirtää Aleksijevitšin järkälemäisen teoksen yöpöydältä talon toiseen päähän – ja lopulta vein sen vintille. Ehkäpä kirjan ainoa valonpilkahdus on, ettei se edes yritä tarjota sellaista. Ei mitään muuta neuvoa kuin lukea se!


Venäläiset kommunistit eivät enää pitkään aikaan ole olleet kommunisteja. Yksityinen omistus, jonka he ovat tunnustaneet, ja kommunistinen aate ovat yhteensovittamattomia. Voin sanoa heistä samoin kuin Marx sanoi seuraajistaan: ”Tiedän vain yhden asian: että minä en ole marxisti.” Heine sanoi vielä paremmin: ”Kylvin lohikäärmeitä mutta niitin kirppuja.” (437)


Me olemme Harkovasta… Sieltä katsoen Amerikka näytti meistä paratiisilta. Onnenmaalta. Kun tulimme tänne, ensivaikutelma oli: me rakensimme kommunismia, mutta amerikkalaiset ovat toteuttaneet sen…. Hamonen maksaa kolme dollaria, farkut viisi… Naurettavan halpaa! Pizza tuoksuu… hyvä kahvi… Illalla me avattiin miehen kanssa Martini-pullo ja pantiin Marlborot palamaan. Toiveiden täyttymys! (573)


...Olen kieltänyt itseäni lukemasta venäläisiä kirjoja ja katsomasta venäläistä internetiä. Haluan karsia itsestäni pois kaiken venäläisen. Lakata olemasta venäläinen…”

...Venäjä, minun Venäjäni… Rakas Pietari! Miten minä haluankaan takaisin! Alan kohta itkeä… Eläköön kommunismi, tahdon kotiin!”

...Haluaisitteko te, että alushousut olisivat vielä kortilla?”

”…Venäjän koivut… ne koivut vielä …” (574)



Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia, suom. Vappu Orlow, Tammi 2013.