UUTTA JOULURUNOA ETSIMÄSSÄ

”Voimme yhtäkkiä nähdä työnjaon parodisen lopun karnevalistisen riemukkaan purkauksen, sitä myrskyisämmän mitä paremmin se samastuu kaiken aidon kompetenssin katoamiseen. Pankkiiri laulaa, asianajaja ryhtyy poliisin kätyriksi, leipuri paljastaa kirjalliset mieltymyksensä jne. Jokainen voi esiintyä yllättäen spektaakkelissa näyttäytyäkseen julkisesti jossain sellaisessa taidossa, jossa emme ole häntä nähneet.”

Guy Debord

”Erikoistumisesta seuraa paradoksaalisesti, että ero tuottajan ja tuotetun välillä katoaa ja persoonallisuus muuttuu esineeksi. Tekijästä tulee taideteos, taideteoksesta tekijä ja koneen käyttäjästä koneen osa.” (…) ”Mikä tahansa voi siis olla työtä ja kuka tahansa voi tehdä sitä. Työnjaon lopputuloksena on paradoksaalinen työnjaon järjestelmän romahdus: jokainen voi olla asiantuntija missä tahansa.”

Jussi Vähämäki

Hyvin vielä muistan sen ajan, kun maailma oli kokonaan ulkopuolinen – ja ulkopuolisuudessaan vieras ja outo. Kunnes tuo ulkopuolisuus pienenemistään pieneni ja hävisi lopulta tykkänään. Nykyään maailmassa ei ole mitään vierasta; kaikki mahdolliset paikattu on tutkittu ja havaittu se karvas tosiasia, että mitään uutta ei löydy mistään. Mutta sitä enemmän on matkustettava, mitä vähemmän uutta koettavaa ulkomaailmassa on. Nykyään kaikki matkustavat kuin hulluuden lyöminä. Se on ainoa outo asia tänäisessä maailmassa.

Se on ajanut myös kulttuuri- ja taidepalkintojen jakajat etsimään yhä epätoivoisemmin uusia aluevaltauksia palkintojen saajiksi. Kaikkihan on taidetta, joten kuka tahansa voi saada taidepalkinnon. Ja Herra nähköön, on saanutkin. Pakko myöntää, että meidän nykyinen Suomi-palkinnon jakaja (jakajat?) on tässä suhteessa “nerollinen”. Samalla saatiin Lönnrotin ajoista saakka suomen kielessä erityisesti vaalittu “taide” sotkettua lopullisesti taitolajeihin. Tulevaisuudessa ns. ”taidepalkinto” saattaa hyvinkin mennä esimerkiksi uistimen eli vieheen tekijälle tai vaikkapa pläkkisepälle. Ja tavallinen “jokakuka” on tyytyväinen.

Taiteen kannalta tästä asiaintilasta seuraa tekijän ja kokijan (ja vieläpä tekijän ja teoksenkin) välisen siteen katkeaminen. Yhtäkkiä mikään ei ole taidetta – tai kaikki on. Mikä tahansa on taidetta ja kuka tahansa on sen tehnyt. Kaukana ovat ne ajat, kun Sokrates ihaillen katsoi miten taiteilijat työskentelivät kuin järkensä menettäneet – ikään kuin arkiymmärryksen tuolla puolen.

Joulurunon kirjoittaminen on osoittautunut mahdottomaksi, jo pelkkä tyylilaji on sietämätön ja täynnä karikkoja. Joten lainaamme tänäkin jouluna Oski Kalteen Joulurunoa, johon jo viime jouluna tutustuimme eräänlaisessa uppiniskaisessa kehitysvaiheessa in progress. Runo on selkeytynyt ja saanut uutta ryhtiä vuoden 2012 mittaan. Mihin se vielä päätyykään. Yllä kerrotuista syistä tänä armon vuonna 2012 jouluruno soi – suorastaan parkuu – syvällä mollissa.

Jouluruno

Taas on koittanut joulu uusi,

       pöydät notkuvat torttua ja puuroa,

       ja taivaalta puskee lumikuuroa.

Vaan ei ole tunnelma kuin ennen,

       kun kynttilät lepattivat kuusipuussa

       ja hämärässä värjöteltiin omena suussa.

Ulkona luo nyt joulu loistoaan,

       valosarjat valaisevat pensasaitaa

       ja kuin liekeissä pihakoivukin roihuaa.

Salamoita iskevät porraspielet,

       ledeinä leiskuvat räystäät ja rännit,

       aivan kuin olisin vetänyt umpikännit.

Ei yllä nenään tuoksu pihkan,

       ei kaiu korvaan kilke vieno kulkusten

       eikä raikaa riemulaulut tonttusten.

Missä viipyy kunnon väki,

       yksin turvaudun punaviinipulloon

       ja upotan käteni juustonaksukulhoon.

Ei palaa mieleen joulut menneet,

       vaikka alituiseen täytyy niitä muistella

       ja kummastuneena päätään puistella.

Unholaan painuu joulu tämäkin,

       uudenvuoden melskeiseen humuun

       ja tulipalopakkasten kumuun.

Oski Kalte (2012)

KALENTERIAIKAA

Tekoaurinko paistaa tekojärven joulukuisella uimarannalla. Kuva SJT.

“Mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa.”

Oski Kalte

Tähän aikaan vuodesta putkahtaa postilaatikkoon seuraavan vuoden kalenteri, yleensä se on jonkin tahon pakollinen lahja vastaanottajalle. Ennen aikaan auto- ja rengasliikkeet lähettivät ”tyttökalentereita” ja pankit ja vakuutusyhtiöt ”taidekalentereita”, mutta nykyään tulee vain tylsiä ”maisemavalokuvakalentereita”. Tänä vuonna – niin kuin viime vuonnakin – kalenterin on lähettänyt yhteistoimin Seinäjoen Energia ja Seinäjoen Vesi, ikään kuin muistutukseksi, että ilman näitä yrityksiä kansalainen ei pitkälle pötki. Jo pari viikkoa sitten kumpikin yritys lähestyi kirjeellä ja ilmoitti hintojen nousevan heti ensi vuoden alusta.

Uusi vuosikalenteri 2013 on nuivin näköinen, kannessa firmojen logot ja teksti: ”Hyvinvointia – vastuullisuutta – yhdessä menestymistä.” Onko muita vaihtoehtoja – ei ole. ”Menestytään yhdessä”, kuinkas muuten. Pannaan jo kalenteriin muutamia täkyjä. 14. tammikuuta: Taulukaupat, vakuutusyhtiö (?) toimisto. 15. helmikuuta: Lontoo, Tate Gallery, neuvottelu retrospektiivisesta näyttelystä. 8. huhtikuuta: New York, MoMa aikoo hankkia kokonaisen sarjan maalauksiani kokoelmiinsa. 9. kesäkuuta: Art Review, syntymäpäivähaastattelu, varattu myös Hesarin toimittaja. No, perutaan Hesari, ei ehdi kaikkea. Näin maailma pyörii, ja ilmaisella kalenterilla, kiitos vaan vesipetterit ja energiasiepot.

Kalenterin kannen vaitonaisessa kuvassa on tekojärven täyttöuoman loppupää ja järveen antautuva tekokoski. Horisontissa pilkistää vanha maineikas Kitinojan terässilta, joka siirrettiin tarpeettomana uuden sillan tieltä ylittämään täyttöuomaa marjastajien ja metsänkulkijoiden iloksi. Oikealla kuvassa on kallionkuve, johon joku on asetellut somasti kiviä rannan suuntaisesti. Mutta kannesta uupuu runo.

Oudointa

elävissä olennoissa

on niiden tuttuus.

Kaksi suolla rämpivää

inhimillistä pistettä

osoittautuvat lopulta

pelkiksi pisteiksi.

Tammikuun kuva on Törnävän saareen johtavalta sillalta, lunta on vähän ja pakkasta paljon. Sillankaiteet on tiivistetty rautaverkolla kuin lastentarhassa, etteivät jokakesäiset festivaalivieraat tippuisi koskeen. Osa tippuu siitä huolimatta. Tämänkin kuvan värit ovat voimattomat ja kontrastit vajaat. Taivas on tiskivedenharmaa. Kuvaaja ei mainita, kuten ei muissakaan tämän kalenterin kuvissa. Nykyään se on outoa.

Helmikuun kuva on kuvattu Kyrkösjärven rannalla vastavaloon puolen päivän aikaan. Suoraan etelästä helottava talviaurinko lävistää terhakoiden mäntyjen ryhmää. Olen itsekin kuvannut samasta paikasta kesäaikaan. Maisema tuo mieleen Georges Seuratin maalauksen Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jattessa. Ehkä puiden runkojen asennoissa ja kohti uimarantaa viettävässä rinteessä on jotakin samaa kuin Seuratin maalauksen kultaiseen leikkaukseen juonitussa kompositiossa.

Talven pitkät varjot

ja voimalaitoksen

pystysuora savupatsas.

Lumisella rannalla

auringonpalvojat kääntävät

varjoisat puolensa

kohti aurinkoa.

Maaliskuun kuva on sama kuin kannessa, paitsi että tässä rajauksessa etualalla näkyy runoilija Nevarannan sammaloitunut ja täydessä vesilastissa makaava mystinen ”venhe”. Uoman peilityynestä vedenkalvosta heijastuu rannan sulkamaiset puut. Ruoho jo viheriöi ja vedenpinta on alhaalla – missään tapauksessa tätä kuvaa ei ole otettu maaliskuussa. Huhtikuun kuva on samasta täyttöuomasta, jota reunustaa jo rehevät pajukot ja käkkyräiset lehdettömät koivunkarahkat. Kuva on kuvattu ns. ”sammakkoperspektiivistä”, joten uoman pengerrysten takaista maisemaa ei näy – ainoastaan auringon puhkipalanut kajastus häikäisee yläreunasta. Kuva on koko joukon paras, veden kuvajaiset ovat hienot ja tyyni vedenpinta (jota ei riko yksikään lintu tai edes roska) kiiltää kuin alankomaalaisessa kanavamaalauksessa ikään.

Kesäkuun kuva on epätarkkuudessaan ja kollossa sommittelussaan käsittämättömän huono. Siitä ei löydy edes sitä yhtä tarkkaa kohtaa, joka tunnetusti tekee tavallisesta suttuisesta valokuvasta ”taidevalokuvan”. Näitä kuvia vaivaa sama tekopyhyys kuvankäsittelyn suhteen kuin kaikkea tämän päivän valokuvaa. Kuinka paljon valokuvaa käsitellä, että se pysyy mukamas luotettavana todellisuuden kuvajaisena. Valokuvaa saa ja pitää käsitellä vaikka kuinka paljon. Sehän on kuva – siis pelkkää käsittelyä alusta loppuun saakka. Todellisuuttakin käsitellään, eikä se hermostuta ketään. Sitä paitsi, ei ole mitään todellista todellisuutta, joka voitaisiin kopioida valokuvaan ja naulata seinälle todellisuuden substituutiksi.

Vesi läikähtää uomassa

astuessani harhaan sillanpielessä

jo ennen kuin auringonkilo

sokaisee lähteen silmän.

Tuuli yltyy – se käy

kahahduksena haavikossa.

Heinäkuun kuva on tutusta paikasta läheltä voimalaitosta. Nousen sieniretkilläni usein juuri tuosta kohtaa rannasta vuorelle. Syyskuun kuva on otettu vuoren laelta. Jälleen kerran huomaan itsekin kuvanneeni aivan samasta paikasta. Kaikki nämä kalenterin kuvat (paitsi joulukuun oluttuopin kuva ja kesäkuun sössö) voisivat olla minun kuvaamiani, joku on vain pilannut ne taitamattomalla kuvankäsittelyllä. Kuka (ketkä) nämä valokuvat on kalenteriin valinnut? Se on arvoitus. Vai ovatko ne firman sisäisen valokuvakilpailun satoa?

Ruovikosta

rämähtää lintu lentoon.

En havahdu siihen mitä olen,

vaan siihen, mitä en ole:

ohdake metsälaidassa,

kivi tienposkessa tai pilvi

itäisellä taivaalla.

Seinäjoen Energia & Seinäjoen Vesi: Vuosikalenteri 2013.

INHIMILLISYYDEN BARRIKADILLA

Villenraitin valaistu(nut) sika. Sain tämän hienon lahjan viime jouluna, lahjaidean keksijällä Nellalla (3v) oli hyvä syykin: ”Seppo-setä ei syö sikaa.”

”Ihmisten on varmasti mahdollista uskoa, että on olemassa tosiasioita, joiden kuvaamiseen tai ymmärtämiseen heillä ei koskaan tule olemaan vaadittavia käsitteitä.”

Thomas Nagel

Tapani Kilpeläinen arvostelee asiantuntevasti niin&näin -lehdessä (4/2011) Elina Ruonakosken kirjan Eläimen tuttuus ja vieraus. Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen (2011). Minä en ole kirjaa lukenut, enkä aiokaan lukea, vaikka kysymyshän kiinnostaa meitä kaikkia – siis meitä tiedostavia subjekteja, jotka emme ole eläimiä.

Sen verran sivuamme Ruonakoskea, että lainaamme lainauksen lainausta: ”Kehollisuus ei siis ole kuin tuulitunneli, jonka läpi aistimukset puhaltavat jälkiä jättämättä.” Tässä viitataan nykyfilosofian täsmäaseeseen, kehollisuuteen – ruumiin ja lihan kautta koettuun maailmaan. Tämä ylenpalttinen fyysisyys alkaa jo risomaan, jo ajat sitten on tullut descartesilaista ”sielua” ikävä. Merleau-Pontyn ja muiden ”lihanfilosofien” myötä olemme päätyneet aina vain fyysisempään todellisuuteen. Nykyään me elämme läpikotaisessa fyysisten tosiasioiden maailmassa, lihat lihojen päälle laskostettuina – jopa tiedostuksemme (sielusta nyt puhumattakaan) on silkkaa fysiikkaa. Kaikenlainen henkisyys on tuomittu riettaaksi metafysiikaksi.

Otetaan esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta. Kun puhun jonkun kanssa puhelimessa, niin ei minulla ole minkäänlaista fyysistä kosketusta puhujaan, olipa se tuttu tai tuntematon – jos pitäisi vaikkapa piirtämällä kuvata langan toisessa päässä olevaa (puhuvaa henkiolentoa), niin aivan hyvin voisin piirtää kolmion tai harakanvarpaat. Sitä paitsi, siinä välissä ei ole enää fyysistä lankaakaan!

Palataan päivän kysymykseen, ihmisen ja eläimen väliseen kuiluun – eroon. Miltä tuntuu olla jokin eläin? Avautuuko ihmisen ja eläimen välille ylittämätön kuilu? Entä mitä tarkoittaa tuo vieraslajinen, eikö kaikki eläimet ole ihmisen näkökulmasta ”vieraslajisia”. On pelkästään ihmisen omaa naiiviutta kuvitella, että jokin koti- tai lemmikkieläin olisi ”intersubjektiivisempi” eli vähemmän kuilun ”tuolla puolen” kuin jokin tuntematon metsänpeto tai meren syvyyksissä uiskenteleva lamppupäinen otus. Luulenpa, että kysymys on vain omien tuttujen tuntemuksiemme projisoinnista vieraaseen karvaan!

Eläimien, esineiden ja jopa ympäristönkin inhimillistäminen on ihmiselle ikiaikaisen luontaista. On aivan luontevaa, että TV-mainoksissa esineet ja vihannekset puhuvat. Jos naapurin rouva keskustelisi pihassaan perunan kanssa, niin ei se ketään hämmästyttäisi. Itsekin ajauduin syksyn mittaan konfliktiin mustaseljapensaan (marjoista suurin osa on vieläkin kypsymättä) kanssa, vaikka emme puheväleissä olekaan.

Tässä avautuu tietenkin tajuisuuteemme ammottavia aukkoja, jotka yleensä tukitaan tutuilla hyväksi koetuilla asenteilla ja mielipiteillä. Mutta nyt ne eivät auta – vaan ylitämme suin päin mielipiteiden rajat ja kohtaamme rohkeasti maailman, jota emme kykene kuvailemaan minkäänlaisilla käsiteillä. Tuo nykyfilosofian ajatus, että me (ehkä) ymmärrämme eläimiä niiden ruumiillisuuden ja kehollisten liikkeiden kautta, ei tuo lohtua asiaan. Vaikka kuinka keikutan persustani ja ulisen kuin susi, ei ymmärrykseni lisäänny siitä vähääkään. Olen yhä vain havainnon reduktion ja ”annetun” varassa – eli täysin pihalla.

Kokonaan ei kannata mielipiteitäkään hylätä; ne ovat käteviä tiedostavien kanssaeläjien välisessä kommunikoinnissa. Ei tarvitse joka ainoalla tapaamiskerralla raahautua tiedostuksen äärimmäiselle laidalle, vaan voi heittää sujuvasti erilaisia mielipiteitä säästä, politiikasta, taiteesta ja mistä hyvänsä. Erityisen suositeltavaa on olla aina eri mieltä – siis itsensä kanssakin – kun siihen kerran mahdollisuus avautuu.

Näitä kysymyksiä pohtiva klassikko on Thomas Nagelin essee Millaista on olla lepakko (1974) (niin&näin 1/2010). Nagel kirjoittaa, että ”pohdinta siitä, millaista on olla lepakko, johtaa meidät siis päätelmään, että on olemassa tosiasioita, jotka eivät tyhjene ihmiskielellä ilmaistavien propositioiden totuudellisuuteen”. Järkisyyt puolustavat meitä hyväksymään kognitiivisen ”kuilun” läsnäolon. Jotta lepakko voisi tietää, millaista on olla lepakko, täytyisi lepakon tiedostaa oma lepakkoisuutensa. Miten on lepakon laita, se jää arvoitukseksi. Nagelia mukaillen voisi sanoa, että on mahdotonta edes kuvitella kokevansa kokemuksia, jotka eivät ole omia.

Siis, minä en koskaan saa tietää, millaista on olla lepakko – mutta enhän minä tiedä sitäkään, millaista on olla toinen ihminen. Tarkalleen ottaen (kaikki erityisehdot huomioiden) minä en tiedä sitäkään, millaista on olla minä. Kun yritän lähestyä tuota ailahtelevaa ”minuutta” (jolla siis oletetaan olevan minuutensa tiedostus), se kaikkoaa jonnekin – toisinaan se katoaa päiväkausiksi teille tietymättömille. Voimallisinta ”minän” läsnäolo on jonkin synergisen suorittamisen yhteydessä, kuten vaikkapa maalaamisen, jossa fyysinen (käsin) tekeminen määrittää voimakkaasti tilan, valon ja värin havaintokokemusta, johon havaitsija on ainakin osin itse syypää. Eihän siinäkään ”minällä” mitään tekoa ole, mutta siinä se vain on kuin ajon odotuksesta jännittynyt koira tai kuin selkäänsä köyristävä kissa, joka kuulee viehkoa rapinaa nurkasta.

Pakostakin pyrkii jokin mielikuva esiin. Olimme Heikki Mäki-Tuurin kanssa pystyttämässä näyttelyä Tanskanmaalla. Näyttely oli jo pystyssä ja avajaisiin vielä pari päivää aikaa. Odottavan aika on pitkää. Heikki ryhtyi siinä joutessaan kehumaan koiraansa Toivoa, että kuinka viisas se on ja kuinka sen silmissä siintää suuri inhimillisyys. Minä yritin väittää vastaan ja sanoin, ettei siellä mitään siinnä sen enempää kuin lähteensilmässä. Mutta koiraihmisten kanssa on turha väitellä. Kuuntelin sujuvasti outoja koiramaisia juttuja ja raapustelin muistivihkooni runon Koiruus – se tuo vieläkin elävästi mieleen Toivo-koiran, jonka silmissä ailahteli empatian vuo.

Koiruus

Vääjäämättömästi kiiri tiedon mahti

       yli maan ja söi taivaan.

Tiedon siirto älyttömiin objekteihin

       vapautti lisää resursseja.

Kalevi söi vintillä kylmää makkaraa,

       kurkihirrestä roikkui löysä köysi.

Pihassa koira lörpötteli naapurille,

       niittokone raksutti ohrapellolla.

Arvaamaton se on, sanoi koira

       ja kohotti lipatonta lakkiaan.

Naapuri sanoi sanoneensa jo

       keväällä ettei se ole entisensä.

Ei ole, sanoi koira ja siirsi

       piipun toiseen suupieleensä.

Vaimo on lakossa, sanoi naapuri,

       se jauhaa nikotiinipurukumia.

Ei opi vanha koira uusia temppuja,

       murahti koira ja iski silmää.

Vintiltä kuului hirren natinaa.

Aalborg 20.3.2000

MAINETTA JA KUNNIAA TYRKYLLÄ

Jokin tuntematon taho jakamassa maineen palautusta taiteilijalle. Voiko tämän alemmas enää vaipua? Nettimakasiini TOTTA 2/2005. 

“Great minds are like meteors, they glitter and are consumed to enlighten the world.”

American Biographical Institute

Kätevä tapa paikata tuota niin monen ihmispolon kohdalle osuvaa arvonannon puutetta on jakaa kansalaisille sopivina juhlapäivinä mitaleita, kunniakirjoja ja arvonimiä. Kätevää tämä on siinäkin mielessä, että tällaisen kunnian jakaminen ei maksa jakajalleen juuri mitään – monesti arvonnousun saanut on niin höpsähtänyt uudelleen pönäköityyn olomuotoonsa, että maksaa nimityksensä auliisti omasta pussistaan.

Mutta nämä tunnustukset eivät aina osu oikeaan kohteeseen, siis oikeasti ansioituneille ihmisille, joten tällainen alituinen kohtuuttomuus aiheuttaa närää, suukopua ja suurta kateutta. Virallista tunnustusta jakavat valtion eri tahot ja tasavallan presidentti, mutta muitakin jakajia on. Joten ehkäpä joudumme tässä yhteydessä kysymään, onko sillä väliä kuka tunnustusta jakaa.

Tähän kammottavaan maineen ja kunnian puutteeseen tarjoaa apuaan täsmäyritys American Biographical Institute Inc. Yritys on perustettu 1967 ja sen presidenttinä toimii J. M. Evans. Olisikohan perheyritys, miljoonabisnes kumminkin. Yllättäen huomasin, että olen ollut esimerkiksi vuonna 2005 kyseisen instituutin ”nominanttina” ainakin seuraavissa kategorioissa: American Medal of Honor, Leading Intellectuals of the World, International Peace Prize, World Medal of Freedom, International Man of the Year ja Great Minds of the 21^st Century. Niin että haistakaa vaan siellä vallan ytimessä valtionpalkintoinenne ja profinlandioinenne kukkanen – jos oikein rumasti saa sanoa.

Tuo kaikki kunnia olisi langennut osakseni, jos vain olisin sen lunastanut. Mitä se sitten olisi maksanut? Katsotaanpa. Halvin olisi ollut Man of the Year -titteli (195,00 USD), kuten arvata saattaa – miehenä olemisesta ei nykyään kunnian kukko juurikaan laula. American Medal of Honor olisi ollut sekin kohtuuhintainen (295,00 USD). World Medal of Freedom -mitalista olisi joutunut pulittamaan sievoisen summan (495,00 USD). Mutta mennäänpä suoraan hengen jättiläisiin, Great Minds of the 21^st century -arvonimi laminoituine sertifikaatteineen ja mitaleineen olisi maksanut jo melkoisesti (1095,00 USD).

Laminointi näyttää olevan tässä instituutissa erittäin arvokasta ja arvostettua, halvin sertifikaatti laminoimattomana 195,00 USD ja laminoituna 295,00 USD. Miten se on mahdollista? Laminointilaitteen saa marketista muutamalla kympillä, ja siihen tulee vielä iso nivaska kalvoja mukaan.

Tässä on monta arkaa asiaa matkassa, joten hankala on löytää tietoa, kuinka moni suomalainen on tällaista “pienen harmin kunniaa” itselleen ostanut. Muutama vuosi sitten huomasin paikallisesta lehdestä erään paikkakunnan taiteilijan julkisesti kehaisevan saamaansa Woman of the Year -titteliään. Sitten googlaaminen tuo tulosta. Jyväskylän yliopistossa historiaa opiskeleva Piia Määttä on yliopiston museossa saanut vihiä asiasta: Näitä epäilyttäviä harmaan alueen “kunniamerkkejä ostaneita henkilöitä löytyy useista yliopistoista Suomessa. Suomessa on todennäköisesti satoja ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenten aikana lähteneet mukaan kunniamerkkejä ja biografioita tarjoavien yritysten tarjouksiin. Kunniamerkkibisnes on maailmanlaajuista.”

Kunnianosoitusten myyjänä on toiminut nimenomaan American Biographical Institute, mutta myös englantilainen erilaisia Who's who -kirjoja tehtaileva International Biographical Centre. Myös monet kansainväliset yliopistot ja oppilaitokset myyvät toimintansa tukemiseksi erilaisia epävirallisia kunniakirjoja ja arvonimiä. Ei kai se nimitys ihmistä pahenna, jos ei parannakaan. Kiertävien taidekauppiaiden ”talleissa” olevat ”taiteilijat” ovat lähes kaikki joidenkin hienojen ulkomaisten laitosten kunnia-arvonimillä nimitettyjä.

Että sillä lailla. Ei heti uskoisi, että yliopistoväki olisi altis tällaisen lumeen houkutuksille. Tosin aika usein uutisissa vilahtaa vilpillisiä väitöskirjoja ja tekaistuja tutkintoja. Hiljattain eräs ansioitunut monissa liemissä keitetty yliopistomies puolusti vilpillisyydestä epäiltyä kovin sanankääntein ja vapautti suorassa tv-lähetyksessä asiaa kysyneen toimittajan “järki-ihmisten” kirjoista. ”Tyhmä” taisi olla tuo korkeimman tahon tuomio. Se oli surkeaa katsottavaa.

Tässä kunniamerkkibisneksessä olisi myös tutkivan journalismin paikka, varsinkin kun kyseiset instituutit on jo kauan tiedetty kunniankipeille “skeidaa” myyviksi laitoksiksi. Lehdistöä ei kukaan uskalla arvostella, mutta kyllä lehtiväkikin on kovin altis haksahtamaan sortin kunnianimityksiin – niin taiteelliset kuin tekotaiteellisetkin saavutukset pyörivät samassa sopassa, mainetta ja kunniaa jaetaan suurella kauhalla. Kunhan se vain kohdalle kolahtaa. Kavahda sitä päivää.

”Only bestowed upon hand-selected men and women of exceptional distinction.”

American Biographical Institute Announcement  

ENSIMMÄISEN SIVUN ARVOITUS

"Aamu kattojen yllä" Madrid 2006. Kuva SJT.

”Bababadalgharaghtakamminarronnkonnbronntonneronntuonnthunntrovarrhounawnskawntoohoohoordenenthurnuk!”

James Joyce

Muistan lukeneeni jostain, että joku oli kirjoittanut tutkielman James Joycen Finnegans Waken (1939) ensimmäisestä sivusta, jossa on kaiken muun käsittämättömän ohessa tuo yllä siteeraamani mihin tahansa rocknroll-piisin kertosäkeeseen sopiva onomatopoetointi. Little Richardin kertosäeklassikko ”Awopbopaloomopagoodgoddamn!” legendaarisesta sävelteoksesta Tutti Frutti (1955) kalpenee täysin Joycen rokkailuun verrattuna.

Ajattelin kirjoittaa jotakin Theodor W. Adornon Esteetisen teorian (1970/2006) ensimmäisestä sivusta, joka alkaa aseista riisuvaan tyyliin: ”On itsestään selvää, ettei mikään taidetta koskeva ole enää itsestään selvää.” Siitä löytyy myös kiveen hakattu ”totuus” taiteen peruuttamattomasta autonomiasta: ”Kaikki yritykset korvata taiteen yhteiskunnallisen funktion avulla se, mitä taide epäilee ja mitä epäilyä se ilmaisee, ovat tuomittuja epäonnistumaan.”

Adornon teos on suomennettunakin lähes 600 sivuinen, joten en ehdi sitä lukea minulle varatun laina-ajan puitteissa. Mutta eipä Adornokaan ehtinyt kirjaa kirjoittaa hänelle varatun ajan puitteissa, vaan se jäi kesken. Suomennoksesta puuttuu vielä laaja Paralipomena-jakso, jonka kimppuun suomentaja kehottaa lukijaparkaa käymään saksan kielellä. Mutta kun en osaa saksaa, vaikka niin paljon hyvää saksankielistä filosofiaa olisi luettavaksi. Ei auta kuin syntyä seuraavassa elämässä Saksaan, mutta pelkäänpä että kohtuus ei toteudu tässä elämässä eikä seuraavassakaan. Jos vaikka Saksaan syntyisinkin, niin syntyisin luultavasti olutfestareita kiertäväksi trubaduuriksi, jonka lukuhalut tyrehtyisivät jo Nuoren Wertherin kärsimyksiin (1774).

Viime kesän sateisina päivinä annoin Foucaultin (Sanat ja asiat, 1966/2010) johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio katosi niin elämästä kuin taiteestakin. Ihmiskunta, tai ainakin eurooppalaiset, siirtyivät sanojen maailmasta tosiasioiden maailmaan. Me aloimme kutsua sitä tieteelliseksi maailmankatsomukseksi, ja annoimme ymmärtää että asennoitumisemme maailmaan perustuu tosiasioihin ja käytännölliseen järkeen. Tosin jokin soraääni kuiskii yhä korvissamme, että mikään ei ole muuttunut – olemme vain siirtyneet taikauskosta tieteisuskoon.

Tiede-lehden (10/2012) pääkirjoituksessa viitataan mielipidetutkimuksissa saatuihin arvioihin, että vain viitisen prosenttia länsimaiden asukkaista perustaa näkemyksensä suoran havainnon reflektioon ja siitä saatuihin faktoihin. Loput 95 prosenttia painaa läpi elämänsä mielipiteiden ja ennakkoluulojen voimin. ”Puuttuvat tiedot ja oma aivotyö korvataan luuloilla ja lujalla luottamuksella ennakkoasenteisiin.” Tällaisella haarukalla kun haarukoi esimerkiksi Seinäjoen kokoista kaupunkia, niin siellä ei ole minkäänlaisella todennäköisyysolettamalla yhtään ainoaa ”järjissään” olevaa asukasta. Tämä on viime viikkoina naurattanut niin, että hädin tuskin on housuissansa pysynyt.

”Näkemättä jättäminen sisältyy näkemiseen, se on yksi näkemisen muoto ja näin ollen välttämättömässä suhteessa näkemiseen.”

Louis Althusser

Muistellessaan tuota vuotta 1966, kun Sanat ja asiat ilmestyi, Gilles Lapouge kertoo ajattelemattomuuttaan avanneensa kirjan, ja se iski siinä silmänräpäyksessä kuin rutto. ”Kuume ei laskenut ja rakastin sitä ruttoa. Varoin parantumasta. Olin tieteestäni ylpeä kuin täi paavin päässä.” Suomeksi kirja ilmestyi vasta 2010, joten ilmeisesti jo tämä viive on pelastanut suomalaiset vastaavilta sairauskohtauksilta. Samoihin aikoihin antihumanisti ja (uus)marxilainen Louis Althusser lanseerasi Foucaultin näkyvän ja näkymättömän dialektiikkaa mukaillen järisyttävän ”poissaolevan syyn vakuuttavuuden”. ”Sen mukaan olennaisin todellisuus ei sijainnut siinä, mikä diskurssista puuttuu, eikä siinä, mikä lausutaan julki, vaan piilevänä niiden välissä vaatien näin erityistä kuuntelua tai lukemista paljastuakseen.”

Tämähän on silkkaa zeniä. Ja tämä meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki. Meillä on niin kiire nähdä ja kokea jokainen havainto joksikin, että emme malta jättää sitä silleen muhimaan omassa käsittämättömyydessään, kunnes se lopulta itse paljastaa itsensä. Jos paljastaa, mutta viis siitä. Unelma kaiken auvoisen totena näkevästä viattomasta silmästä (korvasta, nenästä jne.) on mahdoton. Silmät ovat menneisyytensä ja käytäntöjensä kuluttamat ja vanhentamat – ikään kuin jo valmiiksi käytettyinä saadut. Näkevä ja nähty ovat yhtä ja samaa entiteettiä, niitä ei voi erottaa toisistaan – viattomat silmät olisivat näkemättömät.

Taiteessa ”täälläoleminen” paljastuu eksistentiaalisen läpitunkemassa kokemuksessa – ajan, paikan ja valaistuksen synergiassa. ”Sen olen nähnyt”, kirjoitti Rilke ja vakuutti nähneensä tuon aidon ”toiseuden” läsnäolon. Juuri tässä – tai missä tahansa – kohtaa tulemme Adornon Esteettiseen teoriaan. Kaikki me olemme kokeneet – ainakin lapsina – tuon verhottoman ”läsnäolon” kokemuksen. Adorno korostaa taiteen kokemista autonomiana. Taide ei ole viihdettä. ”Taidetta ei voi saattaa sen enempää lohdutuksen yleiseksi muodoksi kuin sen vastakohdaksikaan.” Mutta taide on yhä edelleenkin kauneutensa ja estetiikkansa vanki, ”se tuomittiin tuottamaan lohdutusta maailmalle ja vahvistamaan näin – vailla toivoa jostakin toisesta – sitä lumousta, josta taide halusi autonomiansa avulla päästä eroon”.

Luovuttuaan empiirisestä maailmasta taideteokset nostattivat ja nostattavat oman negaation maailmansa, kuten Adorno täsmentää. Ihmeellistä on se, että vaikka nämä ”vasemmiston” terävimmät filosofit, mukaan lukien 60-luvun kapinaliikkeiden kummisetä Herbert Marcuse, osoittivat kirjoituksissaan että taiteen empirialta näyttävä olemus on negaatio, jonka hyödyntäminen minkä tahansa aatteen ajamisessa johtaa tuhon tielle. Siitä huolimatta niin kommunistinen kuin kansallissosialistinenkin hallinto päätti valjastaa taiteen palvelemaan politiikkaa – tunnetuin seurauksin. Vieläkin tekee häjyä, että tämä meidän suomalaisten rakastama Lenin-setäkin – runoilijoiden ja taiteilijoiden ystävä – sortui tähän ensimmäiseen ansaan. Ja jos nyt tänä päivänä avaa radion, niin kyllä siellä vieläkin joku vaahtopää kaipaa iltapäivän raukeina tunteina yhteiskunnallisten kysymysten tunkeutumista taiteeseen.

Me emme opi ikinä mitään, mutta aina me palaamme rikospaikalle. Louis Althusserin strukturalistiset teoriat ajoivat subjektin tieteestä ja lopulta kai maailmastakin. Mutta filosofin vaimo osoittautui hankalaksi dekonstruktioitavaksi – vaimoväki ei hevin taivu teoriaan kuten ei lopulta maailmakaan. Nykyään on vaikea todeksi uskoa, että me intellektuellit sankoin joukoin lankesimme tuohon toiseenkin ansaan. Althusserin teoriat johtivat subjekteista vapaaseen strukturalististen rakenteiden maailmanhistoriaan. Miten se ylipäätään oli mahdollista, ja miten se oli niin valloittavaa – ja miten se vastasi muka kaikkiin kysymyksiin?

Tänään me elämme suurta subjektien vyöryä. Me halaamme toisiamme aamusta iltaan häpeän puna poskillamme ja juhlimme jo ikiajoiksi kadonneeksi luultujen subjektien paluuta. Iltaisin me tuijotamme ”tositeeveestä” tätä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden riemujuhlaa. Kyyneleet silmissä me etsimme ikiaikaista ”duchampilaista morsianta” rutikuiviksi lingotuille poikamiehille. Kaikki nuo viehkot strukturalistiset rakenteet ovat hävinneet kuin pieru Saharaan. Mutta varokaa, jossain kaukana tajunnan takapihalla ne kasvattavat jo salakavalia rihmastojaan – ja sitten ne palaavat!

”Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.”

Theodor Adorno

PALUU KARVASUOLLE

      Kuokanjälkiä Karvasuon laidalta -kirjan kansi. Taitto ja kuvankäsittely S. J. Tanninen

”Sika meillä tykkäs eniten kun sähköt tuli.”

Perjantaiaamuna laskeutui lavallinen kirjoja työhuoneeni porraspieleen, 350 kiloa kirjapaketteja kannettavaksi pois lumisateesta. Kuokanjälkiä Karvasuon laidalta, Lehtimäenkylän kyläkirja (2012). Tämän vuoden tammikuussa kirjan materiaali, tekstit, valokuvat, lehtileikkeet ja kaikki mahdollinen, mitä yksi kylä runsaan sadan vuoden aikana on ehtinyt kaappeihinsa kerätä, ilmestyi työpöydälleni ja sen ympärille. Vähitellen materiaali siirtyi tietokoneen uumeniin ja muhi siellä kuin ei aikoisi koskaan sieltä pois lähteäkään. Tunnelma oli kuin lapsena turnipsipellon harvennusurakan edessä; taitaa syksy tulla – ja talvikin – ennen kuin tästä hommasta on selvitty. Mutta niin vain alkoi käsittämättömän pitkien turnipsipenkkien pää eräänä päivänä häämöttää.

Niin kävi nytkin. Lopulta maanantaina 8.10. saattoi kirjan materiaalin tulostaa PDF-tiedostoksi ja lähettää kirjapainoon Saarijärvelle. Sieltä valmiit kirjat tulivat siis viime perjantaina ja makaavat nyt hiljaisina laatikoissaan työhuoneeni nurkassa, kunnes lehtimäenkyläläiset tulevat ja panevat kirjat jakeluun. Myynti on kuulemma lähtenyt rivakasti käyntiin. Ja mikäs ihme tuo on, onhan kylän historia ja nykyisyyskin värikästä luettavaa ja katsottavaa. Kirja on kuin kylä itse pienoiskoossa, se leviää nykyisyydestä kaikkiin suuntiin – kuin seisoisi keskellä kylää ja ihmettelisi olemisen määrää pysähtyneenä nyt-hetken kurkiaiselle.

Pohjalainen nyt-hetki on laaja ja avara. Sen voi toki määritellä Husserlin tapaan eräänlaiseksi kiikkulaudaksi – katoavaksi tuokioksi – menneisyyden viiveen (retention) ja tulevaisuuden kurkotuksen (protention) välillä. Jos Husserlilla olisi ollut käytössään kurkottaa-sanan kaltainen avaruuksia halkova käsite, hänen nyt-hetken teoriansa olisi saanut siivet selkäänsä. Voimme hyvin kuvitella esimerkiksi englannin kielen sanan now avaaman kapean raon, jossa ei ehdi edes kannoillaan kääntyä kun se on jo kadonnut menneisyyden varjoihin. Mutta pohjalaisessa kylässä, kuten joissakin muissakin maailman vanhoissa kylissä, nyt-hetken nykyisyys venyy pitkäksi viiveiden kattamaksi tilaksi, joka hyvässä lykyssä saattaa kestää lähes koko ihmisiän.

Lehtimäenkylä levittäytyy häikäisevän ja hätkähdyttävän Karvasuon laidoilta palan matkaa Peräseinäjoen suuntaan. Kylä näkyy laajasti ympärillä, kun ylittää Pohjanmaan radan korkeaa maasiltaa myöten. Karvasuo on kuntaliitoksen jälkeen osa Seinäjoen kaupunkia, joidenkin mielestä jopa aivan keskellä kaupunkia. Siis nykyään me kaikki asumme ja elämme ikiaikaisen Karvasuon laidalla.

Lehtimäenkylä-Seura perusti 2007 perinnepiiriin, joka alkoi kerätä kirjan materiaalia. Tellervo Lahti on vetänyt piiriä ja kirjoittanut kirjan tekstit sekä toimittanut kirjassa julkaistavan materiaalin. Myös kyläläisten kirjoituksia ja aikaansaannoksia on oheistettu kirjaan. Kuvia on runsaasti, vanhimmat yli sadan vuoden takaa. Kyläläiset jatkavat toki edelleenkin vireää kylän elämää, eivätkä suinkaan muuttaneet lopullisesti 264 sivuisen kirjan maailmaan. Tosin sanoen mahdollisia maailmoita on nyt kaksi, ja ne jatkavat maailmointiaan omissa sfääreissään.

Tellervo Lahti (2012): Kuokanjälkiä Karvasuon laidalta, Lehtimäenkylän kyläkirja. Lehtimäenkylä-Seura ry.

          Karvasuo kesäisessä hehkussaan.

Latinistit Paavin pakeilla 1989. Oikealla latinankieliset uutiset Nuntii Latini radioon ideoinut lehtimäenkyläläinen Reijo Pitkäranta.

BOTNIASTA ARTEBOTNIAAN

Taiteilijaseura Botnian näyttelyitä avataan Alavudella 1961 ja Vaasassa 2012. Vanhassa kuvassa ovat Leo Lehtikanto, Armas Vainio, Veikko Takala, Arvi Mäenpää ja Janne Kantokorpi. 

Pariisin, Seinen vasemman puolen gallerioissa on sodan jälkeisistä ajoista alkaen, ja sitä ennenkin, ollut esillä mm. linnunmunia, partakarvoja, jalkarättejä ym. 'asiaan kuuluvaa', mutta pysyviä taideteoksia niistä ei ole jäänyt.”

Arvi Mäenpää

Taiteilijaseura Botnian 60-vuotisnäyttely menee parhaillaan Pohjanmaan museossa. Näyttelyn esitteestä selviää, että seura perustettiin pohjalaistaiteilijoiden Uumajan näyttelyn yhteydessä 1952. Näyttelyssä mukana olleet taiteilijat Matti Annala, Kaarlo Lamminheimo, Leo Lehtikanto, Aini Lähdesmäki, Tanu Manninen, Arvi Mäenpää, Tellervo Töyry, Einari Uusikylä, Armas Vainio ja Veikko Vionoja olivat seuran perustajajäseniä. Pohjalainen Taiteilijaliitto oli perustettu jo 1943, ja kaikki edellä mainitut taiteilijat olivat myös liiton jäseniä.

Tarkoituksena oli jatkaa näyttelyitä Ruotsin puolella ja ehkä muuallakin ulkomailla. Tässä oli nyt sopiva käsikassara koossa, 10 parasta alueen taiteilijaa, ikään kuin seura seuran sisällä. Se herätti myös suukopua ja suoranaisia riitoja; taiteilijaliitossa oli monia taiteilijoita, jotka olisivat nähneet myös itsensä mieluusti tuossa ylivertaisten joukossa. Seinäjoki oli vielä noina aikoina jonkinlainen musta aukko tietoiseksi ryhtyneessä maailmassa, ei ollut aivan varmaa ilmestyikö siellä eräs lehti vai ei, kuten käy ilmi Lehtikannon apostoleilleen lähettämästä kirjeestä, kun ”eräs hänen tuttavansa Seinäjoelta oli lähettänyt hänelle erään siellä päin ilmestyvän lehden arvostelun”.

Taidemaailma on harvoin oikeudenmukainen, kohtuullinen se ei ole koskaan. Vuoteen 1975 mennessä oli iskuvoimaa yhä lisätty; jäsenluetteloon olivat ilmestyneet mm. Juhani Harri, Mauri Heinonen, Oskari Jauhiainen, Jussi Koivusalo, Aares Salli ja Carl Wargh. Botnian puheenjohtaja Leo Lehtikanto kirjoitti toisinaan kirjeissään tasoittavaan sävyyn Botnia-ryhmästä, jonka taiteilijoita yhdisti ”vakaa pyrkimys taiteellisiin päämääriin pohjalaisen mentaliteetin pohjalta”. ”Botnia on vapaa taiteilijaryhmä, joka haluaa luoda jäsenilleen ryhmän puitteissa tarjoutuvat mahdollisuudet näyttelyihin laajemmin kokoelmin.”

Tähän tyyliinhän näitä lukuisia taiteilijaryhmittymiä on perusteltu myöhemminkin. Se, miten nuo päämäärät sitten toteutuivat, jää arvoitukseksi. Edes googlaamalla ei Botnian toiminnasta löydy mitään havaintoa. Itse tulin seuraan mukaan vasta 1980-luvulla, jolloin toiminta oli satunnaista ja kohdistui lähinnä rannikon pikkukaupunkeihin. Veikko Takalan ja Nandor Mikolan kanssa kävimme toisinaan ripustamassa näyttelyitä, joissa mukana olivat useimmiten Eero Hiironen, Antti Maasalo, Esa Riippa sekä Janne ja Vode Kantokorpi.

Tarinahan olisikin suurin piirtein tässä ellei Pohjalaisen Taiteilijaliiton 1980-luvun nuoret taiteilijat olisi saaneet päähänsä perustaa Artebotnia-ryhmää. Nyt oli ideana ottaa mukaan myös ruotsalaiset taiteilijat eli perustaa yhteinen taiteilijaseura Västerbottenin ja Österbottenin taiteilijoiden kesken. Maakunnathan olivat olleet läheisiä naapureita ikimuistoisista ajoista saakka, ja lähtipä nyt sitten Vaasa – Seinäjoki akselilta mihin suuntaan hyvänsä, niin Uumaja oli lähin kaupunki. Ja noihin aikoihin Uumajan taide-elämä oli Suomen oloihin verrattuna suorastaan ylivoimaista.

Uusi seura lähti komeasti liikkeelle, ensimmäinen mahtipontinen näyttely pidettiin 1985 Västerbottenin museossa. Myös ensimmäinen yhteinen pikkujoulu pidettiin Uumajassa ja vasta seuraavana vuonna toimintaa suunnattiin Suomen puolelle, Vaasaan, Seinäjoelle, Kokkolaan ja Mikkeliin. Ensimmäisen näyttelyn kustannuksista vastasi kokonaan Uumajan kulttuuritoimi. Seuraavan vuoden Suomen näyttelyt olivatkin sitten kusessa; suomalaisten rahoittajien oli vaikea ellei peräti mahdoton lähteä tukemaan hanketta, jossa hillui mukana myös ruotsalaisia. Ruotsalaiset kustansivat lähes kokonaan tämänkin shown.

Vuonna 1988 aloitettiin taas Ruotsista, näyttelyt pidettiin Uumajassa ja Örnsköldsvikissä. Ruotsalaiset maksoivat jälleen kustannukset, mutta he olivat alkaneet katsoa suomalaisia karsaasti. Sitä paitsi Seinäjoella edellisenä vuonna järjestetty pikkujoulukin oli mennyt pieleen, halkojen puutteessa Kivirikon taidetalon takassa oli poltettu vanhoja tuoleja ja tarjolla oli ollut vain taidehallin näyttelyssä juomatta jäänyttä kissahtanutta boolia. Joku oli sentään poikennut Jerikon grillissä ja tuonut höyrymakkaroita.

Tämä oli lopun alkua. Ehkä se kaikki oli liian hienoa merellisine kokouksineen ja lounaineen. No, toki jokunen laivamatka osui karmeaan syysmyrskyynkin. Kukaan ei enää muista, missä viimeinen näyttely pidettiin ja ketä siinä oli mukana. Sitä voisi hieman vielä muistella, jos löytyisi jokin vanha näyttelyluettelo tai jotakin. Muistellaan nyt kumminkin Taiteilijaseura Botniaa, joka on kasannut nykyisen puheenjohtajansa Tapani Tammenpään johdolla ja lähes yli-inhimillisellä ponnistuksella luunsa kasaan – kirjaimellisesti – ja ripustanut harvinaislaatuisen näyttelyn Pohjanmaan museoon. Näyttelyn esitettä Taiteilijaelämää, Botnia 60 on saatavissa museon myymälästä.

Taiteilijaseura Botnia 60-vuotisjuhlanäyttely, Pohjanmaan museo – Österbottens museum 7.10.-11.11.2012, Vaasa.

VANHA JA UUSI CITROËN

Citroën BX kissamaiseen lepotilaansa vetäytyneenä Villenraitin talvisessa miljöössä. Kuva SJT.

”Kosketus on aisteista kaikkein demystifioivin ja näkö puolestaan kaikkein maagisin.”

Roland Barthes

Citroën DS 19 esiteltiin yleisölle Pariisin autonäyttelyssä lokakuussa 1955, suunnittelu- ja kehitystyö oli kestänyt 18 vuotta. Auto hämmästytti koko autoilevan maailman. Ensimmäisen päivän aikana sitä tilattiin 12.000 kappaletta, vaikka tuolloin auto ei ollut vielä mikään jokapäiväinen hyödyke. Auto hämmästytti myös strukturalisti Ronald Barthesin, joka oli juuri noihin aikoihin kirjoittamassa esseekokoelmaansa Mytologioita (1957/1994).

Esseessään Uusi Citroën Barthes vertaa moderneja autoja suuriin goottilaisiin katedraaleihin. Samalla tavalla kuin katedraalit autotkin ovat tuntemattomien taitajien hämmästyttäviä aikaansaannoksia. Ne ovat ilmestyneet keskuuteemme kuin suoraan toisesta todellisuudesta. Barthesin kuvaus alkaa vauhdikkaasti: ”On selvää, että uusi Citroën on taivaasta laskeutunut, sillä se näyttää aluksi ylivoimaiselta objektilta.” Mutta sitten hän sekoaa tyypillisenä strukturalistina objektin käsitteeseen ja kirjoittaa kappaleen lopun täydellistä puppua. Ehkäpä se on vaikeasti kuvattavan toiseuden (todellisuuden toisen puolen) esilletuomisessa kuitenkin tarpeellista.

Sitten hän jälleen muistaa Citroënin ja huomaa, että se näyttää sileydessään ja kiiltävyydessään saumattomalta. Itse asiassa se on yhtä saumaton kuten ”Kristuksen tunika oli saumaton”. ”DS 19 merkitsee uuden asennuksen fenomenologian alkua ikään kuin olisimme siirtyneet hitsatuista osista maailmaan, jossa rinnakkain asennetut osat pysyvät kiinni ainoastaan ihmeellisen muotonsa ansiosta.” Aivan kuten katedraalit – miten ihmeessä ne oikein pysyvät kasassa, kun meillä täällä Villenraitilla kaikki kaatuu jo ensimmäisessä syysmyrkyssä.

Kun Barthes pääsee auton pelleistä ikkunoiden kuvaamiseen, olen jo täysin myyty. ”Lasi ei ole tässä ikkunoita tai sameaan koriin lävistettyjä aukkoja vaan laajoja ilman ja tyhjyyden seinämiä, jotka ovat aukeasti kaarevia ja kirkkaita kuin saippuakuplat.” Niinpä keväällä 1991 poikkesin autoliikkeeseen ja ostin niiltä seisomiltani Citroën BX:n. Jo ensimmäisellä ajokerralla ymmärsin täydellisesti Barthesin tuntemukset. Citroënin siipitunnuksen myötä olin siirtynyt ”työntövoimasta liikkeeseen ja koneesta elävään olentoon”, hydraulisen jousituksen taatessa huumaavan irtautumisen maankamarasta.

Matalalentoa tuolla yhdellä ja samalla Citroën BX:llä kesti tasan 21 vuotta. Se on aika paljon minullekin, vaikka en uskokaan muutoksen autuuteen enkä vaihtelun tuomaan siunaukseen. Miten se Pindaros sanoikaan, että oleva on absoluuttisen muuttumatonta, liikkumatonta, ajatonta ja jakamatonta – ja kaiken lisäksi se on täydellisesti pallon muotoista. Sitä ei Sitikan ohjaimista käsin heti uskoisi, kun taivas railona aukeaa ja maisemat vilistävät ohi.

Barthesin tunnetuin kirja Tekijän kuolema (1967) poisti kirjailijan (author) kirjojen tekijäluetteloista. Kärjistäen filosofi väitti, että kirjat kirjoittavat itse itsensä, mutta epäselväksi jäi, lukevatko ne myös itse itsensä. Suorastaan nietzscheläiset mittasuhteet saavutti maailman huikentelevaisuus strukturalistisessa dekonstruktiossaan helmikuussa 1980. Barthes oli juuri nauttinut pitkää lounasta Foucaultin (tuon toisen höyrypään) kanssa ja oli kävelemässä kotiinsa pitkin noita Pariisin yksitoikkoisia katuja, kun auto töytäisi hänet kohtalokkaasti kumoon. Nietzscheläinen ironia tulee tässä: auto ei ollut Citroën DS eikä edes Citroën BX, vaan jonkin pesulan aaltopeltinen pakettiauto.

Kun laskeutuu ylle ihmispolojen

pilkahdus loiston taivaasta annettu

leväten heissä valon kirkkautena,

ja siunattuja ovat päivät.

Pindaros

Roland Barthes (1957/1994): Mytologioita, suom. Panu Minkkinen. Gaudeamus.

SANAT JA ASIAT

 The Deconstructed Moonshine, 2007. Seinäjoen keskussairaalan lastenosasto. Kuva SJT.

Ihmistieteiden vakava harjoittaminen edellyttää noiden huumaavien harhojen tuhoamista, joiden mukaan ihmistieteiden ideana olisi ihmisen etsiminen.

- Michel Foucault

Koko historiallisen ajan suurin ongelma on ollut, että sanat ja asiat eivät kohtaa tai sitten ne kohtaavat liian hyvin ja muuttuvat läpinäkymättömiksi. 1700-luvulle saakka maailmaa leimasi samankaltaisuuksien vertailu ja luettelointi: asiat ja sanat kohtasivat niin hyvin, ”että samankaltaisuuksien leikki oli karata itseltään tai pysyä pimennossa”. ”Saattaisi käydä niin, että kulkisimme samankaltaisuuksien ihmeellisen runsauden läpi edes aavistamatta, että maailman järjestys on jo kauan sitten valmistanut sen nimenomaan meidän itsemme parhaaksi. Jotta voimme tietää, että ukonhattu parantaa silmäsairautemme tai että murskattu saksanpähkinä yhdessä etyylialkoholin kanssa helpottaa pääkipuja, jonkin merkin on ilmoitettava meille tästä, sillä muuten salaisuus pysyisi ainaisesti hyödyttömänä.”

Näin kirjoitta Michel Foucault lähes 400 sivuisessa kirjassaan Sanat ja asiat. Voisi jopa sanoa, että juuri tässä avautuu kirjan suuri teema, vaikka kirjassa ei ehkä mitään teemaa olekaan. Se on kuin sanojen ja asioiden suuri arkeologinen kaivanto, jota se toki ilmentää otsikon alaviitteelläkin Eräs ihmistieteiden arkeologia. Kirjaa voi runsaassa kaiken inhimillisen ylittävässä vyörytyksessä verrata myös vanhaan kiinalaiseen ennustusten kirjaan Yijingiin (ent. I-Ching) – siltä voi kysyä mitä tahansa ja se vastaa mitä tahansa.

1700-luvun jälkipuolella alkoi uusi murroksen ja valistuksen aikakausi, jonka mittaan samat ja samat (asiat ja sanat) eivät enää kohdanneetkaan niin saumattomasti kuin aikaisemmin. Siirryttiin vähitellen erojen maailmaan, joka synnytti suuren kehityskertomuksen, joka yhä edelleenkin jatkuu loputtomana representaation aikakautena. Höpinä – tuo Heideggerin lanseeraama julkinen lörpöttely – jatkuu taukoamattomana humina, mutta mitään selkoa siitä ei saa – ei vaikka sitä kaivelisi dekonstruktiolla tai millä tahansa muulla filosofisen arkeologin työkalulla.

Representaation myötä erojen maailmaan syntyy (eroaa) uusia asioita, koittaa ihmistieteiden (psykologian, sosiologian, kulttuuri-, aate- ja tieteenhistorian) aikakausi. Tieteiden, joissa ”juuri mathesiksen vetäytyminen – eikä suinkaan matematiikan eteneminen – salli ihmisen muodostua tiedon kohteena”. Foucault jatkaa: ”Tässä tapauksessa ihmistieteet kahdentavat kielen, työn ja elämän tieteet ja terävimmässä kärjessään vieläpä itse itsensä, mutteivät kuitenkaan pyri laatimaan formalisoitua diskurssia. Ne päinvastoin sysäävät ihmisen, jonka äärellisyyden, suhteellisuuden ja perspektiivin ne ottavat kohteekseen, ajan loputtoman eroosion syövereihin.”

Ikään kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi harmia siinä, mitä maailma itsessään sisäiselle tiedostuksellemme tuputtaa. Sitten tulivat ja tulevat vielä nämä itse itseään monistavat ”ihmistieteet” ja tekevät yksityisestä ihmisolevasta ”yleisön, lauman, lähimmäisen, naapurin ja äänestyseläimen”, kuten Nietzsche niin vakuuttavasti asian ilmaisi. Siis ei yhtään vähempää kuin hajuttoman, mauttoman ja näkymättömän kansalaisen, joka auliisti huutaa avukseen kaikkia sosio- ja psy-alkuisia ammattinimikkeitä vain pelätäkseen, että taudinkuvaksi paljastuu jokin -paatti loppuinen oireyhtymä.

Jos me aikaisemmin olimme hukkua maailman lumoon, luonnonhenkien ja jumaluuksien alituiseen viettelykseen, hukumme me nykyään faktojen ja tieteellisten selvitysten umpitautiseen ahdistukseen. Pitäisikö sanoa, että Foucaultin kirja on myös yritys palauttaa edes taiteiden osalta tuo mennyt taianomainen maailma. Me tarvitsemme joka päivä aimo annoksen taiteen, uskonnon ja esteettisten elämysten lumottua taikaa, josta on vaikeaa puhua saati kirjoittaa, kun järkiperäisyyteen alistetun nykykielen sanat alkavat törmäillä omiin seiniinsä. Wittgenstein kehottikin vaikenemaan tuon sanomattoman maailman äärellä, mutta ei toki hylkäämään sitä.

Kun jumalat ja muu empiiriselle kokemukselle vieras ”höpöaines” oli karkotettu maailmasta koitti ihmisen vuoro. Nietzsche kertoi jumalan kuolleen, Foucault puolestaan kertoo ihmisen kuolleen.

”Niinpä Hegelistä Marxiin ja Spengleriin saakka ilmenee sellaisen ajattelun kehittyvä teema, joka toteutumisensa liikkeessä (saavutettu totaliteetti, väkivaltainen valtaaminen äärimmäisen puutteen hetkellä, auringonlasku) kaartuu samalla itseensä odysseiansa kaikista oudoista muodoista ja suostuu katoamaan samaan valtamereen kuin mistä oli noussutkin. Vastakohtana tälle täydelliselle, joskaan ei onnelliselle paluulle hahmottuu Hölderlinin, Nietzschen ja Heideggerin kokemus, jossa paluu edellyttää alkuperän äärimmäistä vetäytymistä – alueelle, jolle jumalat ovat kääntäneet selkänsä, jossa autiomaa kasvaa, jossa tekne on asettanut tahtonsa herruuden.”

Alkuperää penkoessaan moderni ajattelu löysi uudelleen äärellisyyden ja ”neljä teoreettista segmenttiä (äärellisyyden, empiiris-transsendentaalisen, ei-ajatellun ja alkuperän analyysit)” nelikulmiossa, ”jota se alkoi hahmotella koko länsimaisen episteemin keikahdettua nurin 1700-luvun lopulla”. ”Positiviteettien yhteys äärellisyyteen, empiirisen kahdentuminen transsendentaalisessa, cogiton jatkuva suhde ei-ajatteluun sekä alkuperän vetäytyminen ja paluu määrittelevät meille ihmisen olemisen tavan.”

Näin kirjoittaa runoilija tai ainakin näin lukee runoilija. Voiko tuota nelitahoista ihmisen ylittävää representaation spektaakkelia enää selkeämmin kuvata. Ei voi. Merkit ja merkitykset ovat purjehtineet pois ja me runoilijan näköiset otukset odotamme rannalla niiden ”ikuista” paluuta. Jossain kaukana horisontissa välähtää purje, mutta mistäpä me tietäisimme mikä siellä purjehtii, vai purjehtiiko siellä mikään! Voisiko nyt jo lyödä vetoa, ”että ihminen pyyhkiytyisi pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta”.

Siten Bacchus, muusien johtaja, näyttää mysteereillään, näkyvän luonnon merkeillä näkymättömän jumalan.

- Giovanni Pico della Mirandola

Michel Foucault (1966/2010): Sanat ja asiat, suom. Mika Määttänen. Gaudeamus.

FUTURISMI III

   Futuristis-fasistista arkkitehtuuria, E.U.R. Rooma 1985. Kuvat S. J. Tanninen.

”The Baroness is not a futurist. She is the future.”

Marcel Duchamp

Jo varhaisessa vaiheessa futuristien miehiseen joukkoon liittyi myös naisia, maineikkaimpana sielukas, rikas ja riippumaton La Marchesa Luisa Casati, jonka läpitunkevat jaguaarinsilmät lumosivat koko aikakauden. Erityisessä paahteessa Luisan silmät pitivät Marinettia ja Ballaa: edellinen oli kirjoittanut niistä hurmioituneesti ja jälkimmäinen oli tehnyt niistä muotokuvan La marchesa Casati con gli occhi di mica e il cuore di legno (1915). Ballan teos on sittemmin kadonnut, mutta siitä on olemassa valokuva jonka mustavalkoiselta pinnaltakin nuo silmät tuntuvat lävistävän kaiken kohtaamansa.

Balla maalasi 1924 sykähdyttävän kauniin muotokuvan myös Benedetta Cappa Marinettista, joka kunnostautui Marinettin vaimona ja työtoverina sekä varsin kelpo maalarina futurismin myöhäisen aeropitturaksi nimetyn haaran parissa.

La Marchesa Luisan silmät kärvensivät myös D'Annunzion sielua pohjimmaisia sopukoita myöten. Se sai runoilijan entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että kaikki lumous elämässä syntyi vain ja ainoastaan taiteen tuottamasta hulluudesta. Syvästi ymmälleen joutunut runoilija joutui ihmettelemään, mikä oli tämän ihmeellisen olennon todellinen olemus: ”Oliko hän tietoinen jatkuvasta metamorfoosistaan vai oliko hän itselleenkin tutkimaton mysteeri.”

Hyvää tekevää hulluutta oli ilmassa, kuten sanonta kuuluu. Aikakauden kohufilosofi Nietzsche – ehkä potentiaalinen futuristi – oli ylistänyt hulluuden siunauksellisuutta, mutta myös aivan toisen ääripään, analyyttisen filosofian johtohahmo, Wittgenstein oli kirjoittanut päiväkirjaansa puhutellen itseään yksikön toisessa persoonassa kuin takavuosien suomalaiset formulakuskit: ”Sinun on elettävä niin, että voit kestää hulluutta, jos se tulee. Ja hulluutta sinun ei pidä paeta.” Wittgensteinin mukaan ikuisen terveyden ihannointi elämän johtotähtenä oli teeskentelyä, elämän arvokkuus oli aivan muualla – sielläkin missä terveys oli menetetty.

Mutta ennen kaikkea futurismin myötä oli koittanut naisten vuoro. Valentine de Saint-Point julkaisi 1913 futuristien Pariisin näyttelyn yhteydessä Himon futuristisen manifestin, jossa hän vaati maanomistuksesta luopumisen myötä myös naisenomistuksesta luopumista. Valentine ei halunnut nähdä tulevaisuuden futuristista naista miehen housuissa peräämässä yhteiskunnallisia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Naisten todelliset mahdollisuudet olivat seksin ja himon irrationaalisessa maailmassa, jossa miehet eivät olleet orjia kummempia.

Miesten ja naisten tasa-arvoa vastusti feministisessä manifestissaan myös Mina Loy, joka oli osallistunut maalauksillaan Pariisin syyssalonkiin jo 1906. Mutta vasta futurismin huumaava kosketus sytytti Mina Loyssa runoilijan. Siitä huolimatta hän sanoi suoraan Marinettille, mitä mieltä hän oli tämän miehistä uhoa ja verenkatkuista raivoa nostattavasta liikkeestään. Mina Loy suuntasi energiansa teknologian mekaanisesta konemaailmasta kohti erotiikan ja fantasian imaginaarisia niittyjä.

James Joyce, Ezra Pound ja T. S. Eliot olivat jo varhaisessa vaiheessa liittyneet Mina Loyn ihailijakaartiin. Pound intoutui jopa lausumaan, että ainoat nykyään julkaisukelpoista tekstiä tuottavat amerikkalaiset olivat Mina Loy ja William Carlos Williams. Itseään ja Eliotia hän ei lukenut amerikkalaisiin, vaan pikemminkin englantilaisiin herrasmiesrunoilijoihin, vaikka molemmat olivatkin kotoisin jostakin Keskilännen takahikiältä. Joskus 1920-luvun alussa Pariisissa otetussa valokuvassa seisoksivat Jane Heap, Mina Loy ja Ezra Pound, jolla on jalat tiukasti ristissä ikään kuin hänellä olisi kova hätä vessaan.

Gertrude Stein mainitsee kuulussa kirjassaan The Autobiography of Alice B. Toklas (1933) Mina Loyn vain ohimennen Djuna Barnesin kanssa johonkin tilaisuuteen ilmestyneenä Mina Haweisina. Mutta Alice B. Toklas – tuo suurta mainetta hasisvanukkaallaan niittänyt monitoiminainen – kertoo omassa elämäkerrassaan What is Remembered (1963), että he olivat Gertruden kanssa tutustuneet Mina Loyhin – silloiseen Mina Haweisiin – Firenzessä. ”Mina oli kaunis, älykäs, sympaattinen ja hauska.”

Mable Dodgen ja Gertrude Steinin – noiden vähemmän kauniiden – piireissä liikkui ekstravagantteja miehiä mutta myös naisia, jotka levittivät futurismin huumaavaa petrolin tuoksua erityisesti amerikkalaisten keskivertoiseen mutta alttiiseen tyhjiöön. Näkyvimpinä ”rakkauden hengetär” Djuna Barnes ja kuin kafkalaisista painajaisista New Yorkiin 1914 ilmestynyt paronitar Elsa von Freytag-Loringhoven, joka pukeutuikin kuin futuristinen taideteos.

William Carlos Williams halusi kiihkeästi tavata tämän hämmennystä herättävän naispaholaisen ja lähetti paronittarelle tuoreita hedelmiä keskellä talvea. Jos Williams olisi lähettänyt säilykkeitä, Elsa olisi voinut pukeutua tyhjiin tölkkeihin. Nyt Elsa joutui pukeutumaan jonkun muun tölkkeihin, ajeli päänsä paljaaksi ja maalasi kaljun punaiseksi. Sellainen oli rakastuneilla tapana vanhassa kunnon Euroopassa, sanoi Elsa ja kajautti sotahuutonsa: ”My heart belongs to Dada!”

Jostain kumman syystä Williams ei enää halunnutkaan tavata paronitarta vaan pakeni suin päin Patersoniin, jossa hänellä oli lääkärinvastaanotto. Elsa tuli perässä ja iski nyrkkinsä tohtorin oveen koko vanhan maailman ja taiteen hulluuden suomalla voimalla. Mutta Williams ei suostunut avaamaan ovea, vaan uhkasi Elsaa poliisilla, tarjosi rahaa ja väitti olevansa melkoinen haka nyrkkeilyssäkin – jos niin pitkälle jouduttaisiin. Elsa puolestaan ihmetteli suureen ääneen naapurien kauhuksi, miten tuollaisesta anti-intellektuaalisesta maalaismoukasta ylipäätään oli tullut runoilija. Tässä kohdin naapurien näkemykset olivat Elsan kanssa liikuttavan yhteneväiset, vaikka millään muilla osa-alueilla paronittaren olemus ei myötätuntoa herättänytkään. Päin vastoin, he eivät olleet edes varmoja, kuuluiko tuo olio ylipäätään ihmiskuntaan.

Elsa oli myös kierrätystaiteen pioneeri ja voimahahmo readymade -taiteen takana. Kerrottiin, että juuri hän oli se salaperäinen lady friend, joka oli lähettänyt urinaalin Duchampille allekirjoituksella R. Mutt. Myöhemmin Duchamp lähetti kusipytyn ehdolle taidenäyytelyyn ja merkitsi tekijäksi nimimerkin R. Mutt. Loppu on (taide)historiaa, tai niin herkkäuskoiset luulevat. 

Elsa oli alkujaan Else Hildegard Plötz. Hänen isänsä oli noita kuuluisia pommerilaisia paksuaivoisia teutoneja, kuten Elsa asian ilmaisi. Joulukuussa 1927 Elsa von Freytag-Loringhoven kuoli kissansa kanssa epämääräisissä olosuhteissa epämääräisessä Pariisilaisessa vuokrahuoneistossa. Djuna Barnes kirjoitti nekrologin, jossa hän epäili koko juttua typeräksi pilaksi, jota ei voinut puolustaa edes Elsan itsetuhoisella hulluudella. Ehkäpä vastauksia pitäisi etsiä Elsa von Freytag-Loringhovenin omaperäisestä ja oudosta runoudesta.

X-RAY

Nature causes brass to oxidize

People to congest -

By dull-radiopenetrated soil

Destined

Cosmic hand's dynamic gang

Polish -

Kill -

For fastidioius

Brilliant boss' "idee fixe "
                                                   Sum total :

      Radiance

Elsa von Freytag-Loringhovenin jo unohduksiin vaipuneet runot ilmestyivät vasta 2011 Irene Gammelin ja Suzanne Zelazon toimittamina. Budy Sweats: The Uncensored Writings of Elsa von Freytag-Loringhoven (MIT Press 2011). 

Giacomo Balla: La Marchesa Casati, 1915.

FUTURISMI II

Umberto Boccionin vauhdin hurmaa ylistävä maalaus vuodelta 1904 näyttelyssä "Boccioni prefuturista", Palazzo Venezia, Rooma 1983. Kuva: SJT.

Myös tämä teksti perustuu 1983 Roomassa kirjoittamiini muistiinpanoihin. Lähdeteokset eivät ole enää tiedossa, joten en ryhdy niitä arvailemaan. 

”Unohtakaa nelipyöräjarrut ja Hölderlin!”

Jacob Bach

Futuristien ihailemat koneet olivat vielä 1910-luvulla vähäisiä ja vaatimattomia. Ne olivat ilmestyneet katukuvaan ja maisemaan vasta äskettäin, joten ne herättivät myös vastusta. Maaseudulla koneiden pelättiin repivän pellot piloille ja nostattavan Jumalan vihan. Maatalouskoneiden koettiin loukkaavan myös talonpoikien ikiaikaisia taitoja – mihin oli oikein tultu kun kuokka ja Massimo ei enää riittänyt.

Lönnrotin mukaan tällaisten rautaisten laitteiden keksiminen oli jo 1830-luvulla karkottanut seppä Pekka Viiliäisen päästä ”niin sanotun selvän järjen”. Viiliäinen oli saanut ”puolijärkisenäkin” keisarilta 500 ruplan stipendin hevosvetoisen sotakoneensa kehittelyyn – kauan ennen kuin futuristien sotaisat unelmat olivat alkaneet kyteä valittujen päissä.

Myös raskaat maataloustyöt maanmuokkauksineen kaipasivat koneellista apua. Taitavat kyläsepät olivat tässä avainasemassa. Voiko kuvitella futuristisempaa näkyä kuin savua ja kipinöitä räiskivä Könnin kuokkamies-robotti Alajoen pelloilla 1860-luvulla. Pahajoella herätti suurta kauhua vielä 1950-luvulla traktorin perässä keikkuva ilmaa huitova härveli, joka leikkasi ja sitoi pystyviljasta valmiita lyhteitä. Siihen verrattuna niityn poikki puksuttava höyryjuna oli perin vaatimaton näky.

Pahajoen kylän futuristi-isännät perustivat oman osuuspankin jo 1911 saadakseen näitä ihmekoneita pelloilleen möyrimään. Siitä kului vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin Darius Milhoud sävelsi kuusi osaisen maatalouskoneiden metallinkiiltoista värikästä kauneutta ylistävän laulusarjansa Machines agricoles.

Mutta sotakoneet olivat koneista kaikkein vaikuttavimpia – kaikkein kauneimpia. Marinetti oli jo 1909 näkemässään näyssä kuullut ”eräänä talviyönä, avoimessa maastossa” miljoonien saappaiden kumisuttavan maankamaraa, aivan kuin monotoninen myrkyllinen sade olisi syöksynyt alas omituisista kulmikkaista pilvistä. Lopulta hurmio kääntyi silkaksi kauhuksi. Näky kalvoi Filippo Tommasoa kuin juustomato, mutta hän nostatti sitä vastaan yhä vain hurjempia näkyjä maailmasta, jota futuristisen taiteen soihdut kärvensivät.

Satoja – ja lopulta jo tuhansia – futuristeiksi tunnustautuneita oli liittynyt armeijaan, suurin osa Lombardian vapaaehtoiseen polkupyöräpataljoonaan. Marinetti oli kohottanut sodan ainoaksi oikeaksi futuristin olotilaksi ja maailmaa puhdistavaksi hygieniaksi. Hän ylisti sodan ehdotonta visuaalista kauneutta – futuristitoverien oli syytä opiskella sodan hurmaavia mekaanisia muotoja: ”sotilasjunia, linnoituksia, haavoittuneita, ambulansseja, sairaaloita, paraateja...” Se kaikki oli yhtä ja samaa sodan ympäripyöreää ja täydellistä kauneutta.

Boccionin lisäksi sodan viikate niitti muitakin futuristeja: Sant'Elia, Casarini, Erba, Tommei... Monet haavoittuivat ja menettivät uskonsa liikkeen kaikkivoipaisuuteen. Marinetti sai itsekin maistaa sodan rautaista hygieniaa omassa lihassaan, mutta se ei hänen raivoaan hillinnyt.

Sota oli saanut pauloihinsa myös Gabriele D'Annunzion, suuren runoilijan ja suuren romantikon. D'Annunzio olisi voinut perustaa futuristisen liikkeen jo hyvän aikaa sitten, jos se olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Hän ei Marinettin meluisaa vallankumousta juurikaan arvostanut. D'Annunzio oli kirjoittanut jo 1800-luvun lopulla järisyttävän kirjansa Il trionfo della morte ja aivan vuosisadan vaihteessa ylistyksensä taivaalle, merelle, maalle ja niiden sankareille. Laudi del cielo del mare del terra e degli eroi.

Marinettin vastine, kaoottinen teos Mafarka il futurista ilmestyi vasta 1910 – siis kymmen vuotta liian myöhään. Kumouksellinen Mafarka ei ollut naisesta vaan koneesta syntynyt. Nietzschea mukaillen voitiin todeta, että surkuteltavin ja traagisin näky maan päällä tulisi olemaan viimeinen naisesta syntynyt olio. Sellaisessa tilanteessa jopa sääli olisi sallittua.

Mafarkalla oli yksitoista metrinen penis, jonka hän joutui kietomaan nukkuessaan vartalonsa ympärille. Tuollainen poikamainen ylenpalttisuus sai D'Annunzion muuten niin vakavan naaman venymään imelään virneeseen. Marinettia puolestaan risoi D'Annunzion lähes sädekehämäinen maine runoilijana ja seikkailijana, nahkalakkisena lentäjänhahmona – aviatore d'oro. Pahimmillaan Filippo Tommasoa vaani kalvava tunne, että hän ei ollutkaan yksin, siis yksin naisesta syntymätön.

Ympäri maailmaa kiiri uutinen D'Annunzion Wienin yllä tekemästä pommituslennosta, il volo su Vienna. D'Annunzio oli syöksynyt lentokoneellaan suoraan pilvistä ja antanut runojensa sapen sataa kaupungin ylle. Triestessa D'Annunzio kokosi omat joukkonsa ja ryhtyi innolla sotilaalliseen invaasioon. Dalmatian rannikolta hän valtasi Fiumen kaupungin ja hallitsi sitä diktaattorina vuoteen 1921 saakka, kunnes kuin tyhjästä ilmestyi taistelulaiva Andrea Doria kaupungin lahdelle piirittämään comandante D'Annunzion palatsia.

Runoilijan oli lähdettävä niiltä seisomiltaan – hänhän kirjoitti seisoviltaan korkean kirjoituspulpettinsa ääressä – maanpakoon ennen kuin Andrea Dorialta ehdittiin ampua laukaustakaan. Italian pääministeri oli ollut ainakin tässä asiassa oikeassa: ”Yhden runoilijan takia ei kannata koko kaupunkia pommittaa maan tasalle.” D'Annunzio vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa huvilaansa Gardoneen kirjoittamaan muistelmiaan ja tunnustuksiaan. D'Annunzion toinen silmä jäi sotatantereelle, mutta lasisilmä antoi vain lisää myyttistä hehkua vanhenevan runoilijan traagiseen hahmoon. Kuulosti vakuuttavalta tai ainakin vertahyytävän lennokkaalta kun hän paasasi silmä loimuten, että ”bolshevismin parhaat tisleet tulevat vielä kerran lannoittamaan Italian tulipunaisen ruusun”.

Mikä maailma, millaisia unelmia, mitä hankkeita – ja millaisia epäonnistumisia!

Kirjoittaja tapaamassa vanhaa futuristia. Rooma 1983. Kuvaaja tuntematon.