IDÄN JA LÄNNEN MAALARIT

Sarjasta ”Just an Other Circle” , mixed media, (2015). Kuva SJT.

Nuolenkärkenä on terävä äly,

ja tyhjyyden jänteen pingottaa

taitavan menetelmän vasama.

Muista, että saavutuksesi ytimenä

on perimmäinen totuus tyhjyydestä.

– Milarepa

Valaistumisessa ei ole mitään

erityistä: silmät ovat vaakasuorassa

ja nenä pystysuorassa!

– Wumen Huik'Ai

Yksinkertaistaen voisi todeta, että itämainen maalaustaide on keskittynyt tyhjyyden – avaruudellisuuden ja tilallisuuden – ilmentämiseen. Kun taas läntisen taiteen kuvauskohteena on konkreettiset esineet ja elementit ”todellisessa näköisyydessään”. Mutta näin yksiselitteisesti ei tästäkään selvitä. Läntisessä taiteessa tyhjyys on ollut vain jotakin esineiden väliin ja taakse jäänyttä ongelma-aluetta, jonka on voinut maalata umpeen – sutia varjojen sekaan. Vaikka monet filosofit Aristoteleesta Descartesiin ovat kieltäneet tyhjyyden olemassaolon, on toki ollut niitäkin jotka ovat uskoneet tyhjyyden ”kaikkeutta ylläpitävään voimaan”. Sittemmin tyhjyys on läntisessäkin filosofiassa paikkansa lunastanut.

Kimmo Pasasen kirja Tyhjyys (2008), jossa Pasanen käsittelee tyhjyyttä itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, on harvoja helmiä edelleenkin läntisessä maailmassa vieraaksi koetussa aihepiirissä. Olemme yhä vanhatestamentillisen kuvittelun tuolla puolen olevan kauhukuvan äärellä, jossa henki liikkuu absoluuttisessa tyhjyydessä. Onneksi luomistyön kautta päästiin kätevästi eroon koko tyhjyydestä. Niin luultiin, mutta 1600-luvulla onnistuttiin Italiassa valmistamaan keinotekoinen tyhjiö – se vei vähitellen pohjan pois niin lasillisilta taivaankansilta kuin avaruuden eetteriltäkin.

Tyhjyys on olemisen ominaisuus, sitä ei voi poistaa (tai täyttää) lisäämällä olevaisten määrää tai ominaisuuksia. Olemassaolo sinänsä ei ole olemassa; me kohtaamme vain olevaisten moneuksien ilmentymiä ja tapahtumisia. Jos se kuitenkin jostakin syystä olisi tai ryhtyisi olevaksi, olisi se myös heti havaittuna. Sana ”on” (lyhin kaikista väittämistä) jää olemukseltaan tyhjäksi, se ei viittaa mihinkään. ”Oleva tulee olevaksi vasta maailman kautta.” (…) ”Olemisesta” itsestään tulee jotakin, joka ”on”, vaikkakin mitä ilmeisimmin vain oleva on, eikä oleminen enää sen lisäksi ja uudestaan ole.” (Heidegger).

”Badiou toteaa, että ontologia, joka lähtee siitä, ettei yhtä ole, edellyttää, että oleminen olemisena samastetaan tyhjään”, kirjoittaa Ed Pluth kirjassaan Badiou, Uuden filosofia (2015). ”Oleminen ei koskaan presentoi itseään sellaisenaan. Se ei hohda annettujen asioiden moninaisuuden läpi. Näin ollen ”tyhjä” on ainoa sana, joka tavoittaa olemisen sellaisenaan.”

Intentionaalisuuden mysteeriä pohtiessaan Levinas toteaa, että tietoisuus on ikään kuin ”menneiden tapahtumien muistamista”. Menneet tapahtumat muovaavat kokemustamme nykyhetkestä ja ajatuksemme purkautuvat viiveellä kuin melodian nuotit. Tämän viiveen zenin harjoittajat haluavat purkaa – tai ohittaa – ja saapua nyt-hetken barrikadille ajatustakin nopeammin. Pasanen kirjoittaa: ”Zen-buddhalaisuudessa tavoiteltava tyhjyys on tila, missä todellisuutta koskevat kategoriset käsiterakennelmat on häivytetty välittömän ja intuitiivisen maailmassa olemisen tieltä.” (…) ”Tyhjyys on näin ollen rikas ja täysi, sillä samalla kun sillä ei ole ominaisuuksia, se sisältää kaikki maailman ominaisuudet.”

Tyhjyys – ei-mikään – on saavutettavissa ja nähtävissä, vaikkakaan ei pelkillä silmänmunilla. Se vaatii toisenlaisia keinoja, kuten vaikkapa maalaustaidetta – siveltimen ja värin synergiassa virtaavaa tyhjyyden energiaa. Tyhjyys läpäisee todellisuuden nimetyt ja analysoidut rakenteet ja paljastaa kokemusmaailman välittömässä sellaisuudessaan. Tien seuraaja näkee maailman jakautuneen loputtomiin moninaisuuksiin, jotka vaatimalla vaativat jatkuvaa nimeämistä ja määrittämistä. Mutta maailmassa on jo liikaakin nimiä, kuten Daodejingin kirjoittaja toteaa. Sitä paitsi nimeämällä nimetty ei paljastu kätkeytymisestään, vaan jähmettyy näkymättömäksi.

”Katoavainen vajoaa kaikkialla syvään olentoon”, kirjoittaa Rilke ja varoittaa nimettyjen ”tosiasioiden” vaarallisuudesta. ”Minnekään ei ole jäämistä, ken sulkeutuu viipymisen tosiasiaan on jo jähmettynyt.” Paul Viriliolle näkyviä kohteita ympäröivät rajat – tyhjät tilat – osoittautuivat yhtä vaikeasti ”tunnusteltaviksi” kuin sokeainkirjoitus. ”Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.” Samaa sanoo kehotuksessaan myös Badiou: ”Yrittäkää todella nähdä se mitä näette.”

Tyhjyys poissaolona

Taideteosten ilmaisema tyhjyys on laajempi käsite kuin teoreettinen kaikesta materiasta tyhjä tyhjyys. Puhuvatko itäisen ja läntisen koulukannan edustajat ylipäätään samasta ”tyhjyydestä”. Itäisessä taiteessa ei ole sellaista esittävän ja abstraktin – olevan ja poissaolevan – ristiriitaa kuin läntisessä taiteessa. Tosin sellainenkin väite usein esitetään, ettei todellista abstraktiota ole olemassakaan, olemattominkin väriroiske kykenee mimesikseen – viittaamaan itsensä ulkopuolelle. Muodoton hahmo – muodottomuus – koetaan ”barbaarisen” läntisen kulttuurin keksinnöksi. Virilio intoutuu ylistämään: ”Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta!”

Poissaolevan estetiikki toteutuu nimenomaan abstraktissa maalaustaiteessa, joka sekin jakautuu ainakin kahtia: geometristen pintaefektien sommitteluun ja olevan muodon poissaoloa juhlivaan värimaalaukseen – ”täplillä ja roiskeilla mässäilyyn”. Zen-maalarille riittää aiheeksi tussisiveltimellä vedetty ympyrä, mutta siinä ei toteudu tuo abstraktin taiteen esittävän muodon puute – poissaolo – vaan kaikki on yhä ja edelleen niin kuin kaikki on sellaisuudessaan. ”Tyhjyyden valtava hahmo” vähäiseen tussiviivaan vangitussa ympyrässä, kuten maalari-runoilija Wang Wei asian ilmaisi. Mutta maalaus ei siitäkään huonone, vaikka sitä kutsuttaisiin ruukunkanneksi tai riisikakuksi.

Taidetta ei koettu ”taiteeksi” – pyyteettömän silmän nautiskeluksi – vaan se palveli muiden taitojen ohella zenin harjoitusta. Kaikenlaista kauneutta ja taituruutta kartettiin ”ei minkään menetelmän menetelmällä” ja ”tyhjän ranteen tekniikalla”. Läntinen ”tyhjän ranteen tekniikan” mestari on tietenkin Jackson Pollock. Euroopassa taiteen autonomiaa ryhdyttiin korostamaan 1700-luvulla. Samalla keksittiin esteettisen kokemuksen teoria, jonka perustaa etsittiin transsendentaalifilosofian ylimaallisista sfääreistä. ”Esteettisen kokemuksen perusta lankesi suoraan apriorisesta taivaan sinestä”, kirjoittaa Pentti Määttänen kirjassaan Taide maailmassa (2012). Ei hullumpaa, läntinen tieteenhaara jonka empiirisyys todentuu taivaan sinessä!!!

Maisema tyhjyyden tyyssijana

Pelkistettyjen symboleiden ohella maalausten aiheet ovat niin idässä kuin lännessäkin usein maisemallisia. Maiseman osatekijät – vuoret, puut, kivet, ihmiset, pilvet, taivaan sini – ovat konkreettisesti olemassa. Mutta kaikki elementit ovat maalauksen tilallisuudessa tyhjyyden palveluksessa. Kiinalaiset maalaustekniikat linjautuvat tasoihin: sivellin – muste, jin – jang, vuori – vesi ja ihminen – taivas. Modernin aikakauden fenomenologi Heidegger jakaa kokemusmaailman neljään taitokseen: maa – taivas, jumalat – kuolevaiset. Ja ryhtyy sitten runollisesti filosofoimaan: ”Olio on vähäinen: ruukku ja penkki, polku ja aura. Mutta olio on omalla tavallaan myös puu ja lammikko, puro ja vuori. (…) Olioita ovat peili ja solki, kirja ja kuva, kruunu ja risti kukin hetkellisesti omalla tavallaan olioiden.”

Vanhan kiinalaisen sananlaskun mukaan yksinkertaisissa asioissa ja toimissa pysyttelevälle ihmiselle vuoret ovat vuoria, vesi vettä ja puut puita. Mutta kun hän on astunut valaistumisen Tielle, eivät vuoret ole enää vuoria, ei vesi enää vettä eivätkä puut puita. Mutta kun hänen ymmärryksensä on valaistuksessa kypsynyt, ovat vuoret jälleen vuoria, vesi jälleen vettä ja puut puita. Kuitenkin kaikki on toisin.

Tällaisen laajentuneen mielen kokemuksen voi saavuttaa myös abstraktin taiteen kautta – kuvienkatselija ei ehdi koskaan minnekään. Se on tuttua myös läntisessä kokemuspiirissä, kuten T. W. Adorno kirjoittaa: ”Taiteen kaikki elementit kytkeytyvät siihen, jonka yli kohottautuminen tuottaa taiteen onnen, ja johon taide kuitenkin uhkaa joka hetki vajota takaisin. Taideteosten suhde empiiriseen todellisuuteen muistuttaa theologumenonia, jonka mukaan kaikki on lunastetussa maailmassa kuten ennenkin, mutta kuitenkin täysin toisin.”

Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme

tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen

olemattomuudesta, poissaolosta!

– Paul Virilio

Maisema tyhjyyden tyyssijana:

http://en.calameo.com/read/004260237f57843f3aa99

Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, Teos 2008.

Ed Pluth: Badiou, Uuden filosofia, suom. Lauri Pekonen, Janne Kurki, Apeiron 2015.

Martin Heidegger: Esitelmiä ja kirjoituksia, suom. Vesa Jaaksi, Reijo Kupiainen, Miika Luoto ja Tere Vaden, niin & näin 2009.
Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi, ja Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2012.

TIKUSTA ASIAA

Kaikkivoipia naisia ja äitejä – ”kaapin päälle” nostetut miehet on typistetty alapäättömiksi päiksi. Tarton yliopiston taidemuseo. Kuva SJT 2013.

Se, ettei ”sitä” koskaan saavuteta ja ettei sitä voi edes määritellä, ei ole minkäänlainen este tälle intohimolle – päinvastoin...

– Paul Verhaeghe

Myöhään eilen illalla kylmän viiman pyöriessä lahkeissani pyöräilin Mallaskoskelle. Panimoravintolan terassilla soitti itäsuomalainen bluesbändi eikä huonosti soittanutkaan. Panimolla oli pantu uusi vahva olut – Kesäleski – yönmusta mämmimäinen tökötti. Vessassa huomasin heti, että uudet kalsongit eivät toimi tai toimisivat jos heppi olisi vaaksan verran ylempänä. Saman tien olisin voinut käydä naistenvessassa, ei olisi tarvinnut jonottaa. Naisten pimpsongeissahan ei sepalusta ole lainkaan, siksi kai niitä nimitetään nimettömiksi.

Tosin täällä kuulussa festivaalikaupungissa on ainakin kesäisin myynnissä laite, jonka avulla naisetkin voivat heittää seisaaltaan kepilliset suoraan puskiin. Mutta silloinhan naisten on käytettävä miesten nimellisiä eli sepaluksellisia (k)alushousuja, muuten koko touhussa ei ole mitään järkeä. Joka tapauksessa se on uljas näky, kun pitkä rivi naisia seisoo rokkijuhlien aikaan Törnävän puistotien varressa vettä heittämässä.

Mieleeni tuli siinä touhutessani Alberto Moravian omaelämäkerralliselta vaikuttava romaani Minä ja hän (Io e lui, 1971), jossa päähenkilön vikuripäinen ”hän” (”lui”) vie miestä kommelluksesta toiseen. Kirjailija sanoo joutuneensa kärsimään tästä ”seikasta” suunnattomasti ja epäilee, että näin on laita useimpien miesten. Miehet ajattelevat ”alapäällään”, vaan toisin on naisten laita, heidän ajatuksensa eivät askartele kaiken aikaa ”alapäässä”. Näinhän me olemme tottuneet sanomaan, vaan näin ei ole laita, miehet eivät ajattele ”alapäällään”, vaan he ajattelevat ”alapäätään”.

Tätä en tietäisi, ellen olisi lainannut aamupäivällä kirjastosta Paul Verhaeghen kirjaa Rakkaus yksinäisyyden aikana (2006). Lueskelin siitä pikku pätkän iltateetä (China Gunpowder) siemaillessani – enempää en kai tohdi lukeakaan. Siis kysymyksessä ei ole rakkausromaani tai runoteos, vaan terävää filosofiaa ja psykoanalyyttistä teoriaa.

Moravian maailmankuva edustaa tuttua ja turvallista freudilaista näkemystä, jonka mukaan niin naiset kuin miehetkin ovat libidonsa vankeja. Kaikki toimintamme suuntautuu seksiä kohden, jopa ohi kuoleman taivaallisille laitumille saakka. Pojat ovat mustasukkaisia äidistä (isä on kaiken aikaa tappolistalla) ja tytöt kärsivät peniskateudesta. No, Freud on väärässä, sanoo Verhaeghe, häntä ohjastivat miehiset halut ja fallosentrinen mielikuvamaailma. Keskiaikaiset teologit eivät uskoneet naisella olevan sielua, ja myöhemmin freudilaiset eivät uskoneet naisella olevan yliminää. Olemme jo oppineet naureskelemaan tuollaisille väitteille, mutta siitä huolimatta naiset ja miehet ovat sittenkin erilaisia.

Peniskateutta eivät pode suinkaan tytöt vaan pojat. Isän sukupuolielin heiluu koko perheinstituution yllä uhkaavasti luoden patriarkaalisia käytäntöjä, joiden näkyvimmät miehiset ilmentymät yhteiskunnassa ovat kirkko ja armeija. Naiset eivät sellaisia hierarkkisia laitoksia olisi kuunaan keksineet. Pojan näkökulmasta isä on sukukalleuksineen jättiläinen, joka jää miehiseen mieleen saavuttamattomana ideana. Pojan pikku kikkelistä ei koskaan tulisi kehittymään tuollaista ylivertaista jortikkaa, jolla isä hallinnoi perhepiiriään. Tästä syystä miehet ajattelevat alati ”alapäätään”, riittämättömyyden ja häpeän tunne riivaa heitä elämänsä loppuun saakka.

Itse en muista, että olisin poikasena tehnyt minkäänlaisia vertailuja esimerkiksi saunassa, jossa siihen olisi ollut erinomaiset mahdollisuudet. En kadehtinut sen kummemmin äidin tissejä kuin isän vehkeitäkään. Olin täysin tyytyväinen omaan naskaliini.

Naiset keskittyvät ihmissuhteeseen sen sijaan, että tuhlaisivat aikaansa ”alapään” laitteiden vertailuun – eipä siellä olisi juuri mitään verrattavaakaan. Miehillä ei ole ”suhteita”, heillä on vain ”alapäänsä” ja patriarkaalisen käytännön myöntämä hierarkkinen miehen paikka, jota he eivät pysty täyttämään. Miesten ja naisten välisillä rakkaussuhteilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua. Jatkuva yrittäminen uuden partnerin kanssa ei johda muuta kuin uuteen epäonnistumiseen. Sartre sanoi jotakin siihen suuntaan, että rakkaussuhde onnistuu vain alistussuhteena, jossa toinen osapuoli alistuu toisen orjaksi.

Länsimaisen filosofian yhdeksi kulmakiveksi on muodostunut ”toiseuden kokemus”. Toiseuden voi kokea esimerkiksi taiteessa, mutta erityisesti se ilmenee toisessa ihmisessä. Freud kutsui sitä ”kanssaihmisen kompleksiksi”, jonka aiheuttaa toisen ihmisen vieraus ja outous. Vieras lihallisuus – tuntematon toinen ruumis – osoittautuu ylipääsemättömäksi, siihen erämaahan voi vain hukkua. Kaikista kuvauksista huolimatta se jää aina kaikkien kuvauksien ulkopuolelle – saavuttamattomaksi. Olemassaolosta voidaan sanoa, että se ”on”, mutta toisesta ihmisestä ei voi sanoa edes sitä.

Ainoa miehen vapahduksen hetki alimittaisuutensa kiirastulessa on koituksen jälkeinen tiedottomuuden ja kykenemättömyyden tila, post coitum omne animal triste. Mikä ei suinkaan ole Freudin keksintöä vaan palautuu antiikkiin lääkäri Klaudios Galenokseen, joka filosofoi, että ”kaikki eläväiset kärsivät postkoitaalisesta ahdistuksesta paitsi nainen ja kukko”.

Nyt olen jo niin hetteisellä pohjalla, että huimaa. Yritän pysyä asiassa ja seurata Verhaeghen eetosta. Rakkaussuhteiden epäonnistumisen syy on jo alkuasetelmassa, niin pojat kuin tytötkin ovat alkujaan rakastuneet äitiinsä. Myöhemmin tytön on vaihdettava rakkautensa objektin sukupuolta, hänen on vaihdettava äiti isään ja samastuttava äidin hahmoon. Tämä johtaa siihen, että tytöistä tulee äitinsä kaltaisia vaimoja ja äitejä. Tämä sopii pojalle, hänenhän tarvitsee vain siirtää rakkautensa äidistä toiseen naiseen. Niinpä mies suhtautuu vaimoonsa kuin äitiinsä. Mies tuskin huomaa eroa, paitsi että lihapullat ovat huonontuneet sitten poikamiespäivien. ”Onko äitiä näkynyt”, kyselee vaimoaan etsivä aviomies, jonka oma avioliiton myötä virattomaksi jäänyt äiti on siirretty mummojen kategoriaan.

Kun alkuperäiseen onnen ja nautinnon ykseyteen palaaminen rakkaussuhteen kautta osoittautuu mahdottomaksi, niin mitä jää jäljelle. Mitä on tehtävissä? Jälleen palataan Freudiin, jonka mukaan lapsi korjaa tämän hajaannuksen palauttamalla ”symbioottisen nautinnon” kuvittelun ja hallusinaation avulla. Aikuisuuteen saakka siitä jää vain kaksi laihaa versiota, unet ja fantasiat, kuten Verhaeghe kirjoittaa. On luotettava mielikuvituksen voimaan. Vain mielikuvitus voi pelastaa meidät, jos nyt mikään voi. Näin tämäkin tie johtaa taiteeseen ja runouteen – ilman runoutta elämä olisi sietämätöntä!

Näistä asioista tietämättömänä seuraan kuin umpisokea alan tutkijoita, joten en kykene esittämään minkäänlaista kokoavaa tai keventävää mielipidettä. Mutta Alavudella on sellainenkin paikka kuin Housunkylä, jossa en ole koskaan käynyt. Sen tiedän, että kylä sijaitsee Housunjärven rannalla. Ja kovasti olisin pettynyt, ellei sieltä löytyisi myös Housunvuori. Lupaan tehdä sinne reportaasimatkan syksymmällä, kun sänkipellot jo kultaisina hehkuvat auringonpaisteessa. Josko sieltä löytyisi tietoa, miten kummassa nykyaikana – kun atomit on halkaistu ja kuussa käyty – ei onnistuta tekemään kunnollisia toimivia alushousuja!

Yön silmäkuopassa houreen lailla,

elämän kivistäessä kuin tuskainen jänne,

näen valon pilkistävän naisen jalkojen välissä.

Se valaisee ajat sitten kadottamaani tietä

silmän viisaudesta lihan viisauteen.

– SJT 1995

Sartren näkemys asianlaidasta: https://youtu.be/ohOcptVc8uo

Paul Verhaeghe: Rakkaus yksinäisyyden aikana, suom. Janne Kurki, Apeiron kirjat 2006.

TAIDE EI KUULU KENELLEKÄÄN

Kesän kärkitulos 39 pistettä (heittojärjestyksessä 5-4-10-10-10). Tässä ei ole mitään epäselvää – se ei sentään ole taideteos. Vai onko?

Taiteen ilmaisu on jonkin ilmaisemisen vastakohta.

– Theodor W. Adorno

Kirjoittaessani kolumnia Taide kuuluu kaikille (22.7.2015) lainasin Heideggerin lanseerausta: ”Teoksessa avautuvaa totuutta ei voi milloinkaan vahvistaa tai johtaa mistään aiemmasta. Aiempi tulee teoksen ansiosta kumotuksi yksinoikeutetussa todellisuudessaan.” Jäin miettimään tuossa avautuvaa provokatiivista näkemystä. Onko todellakin niin, että taideteosta arvioitaessa ei ole mitään apua aikaisemmista ”taidekokemuksista”, vaan jokainen kokemuskerta taideteoksen äärellä on uusi ja ainutkertainen. Mehän mieluusti sanomme, että taidetta oppii ymmärtämään taidetta katsomalla. Mutta riittääkö se, eikö siihen pitäisi lisätä, että taiteen käsittämisen oppii vain (käsillä) tekemällä – kuten maailman muutkin asiat. Sanoohan filosofi itsekin, että maailman ”tavarat” eivät ole vain esillä vaan myös käsillä.

Taideteos ei ole tavallisessa mielessä ”esine”. Levinasin mukaan taideteos on lahja, jonka paikka on aina maailman ulkopuolella, marginaalissa. Taideteos on aina epäajanmukainen ja teoksen sanoma on irrationaalista ja hämärää – kielen tuolla puolen. Adorno kirjoittaa, että taiteen todellinen kieli on kieletöntä. ”Kieli on kaksoisluonteensa vuoksi taiteen konstituentti ja verivihollinen.” Adornon mukaan taideteosten ”ei-merkityksellistävän kielen” ilmaisu on taideteosten katsetta. Ja esimerkkinä Rilken säe: ”ei ole paikkaa, joka ei sinua näkisi”. Muistin sen väärin, kun vuosia sitten kirjoitin runon myöhäisenä kesäiltana pellon pientareella:

Valoisat kesäillat,

kävelyretket pitkin

joen rantaa – ja aina sama

kuminantuoksuinen töyräs.

Ei ole paikkaa, joka

ei olisi sinua unohtanut!

Jos taideteoksesta kirjoittava (kriitikko) yrittää sanoa selvästi jotakin siitä, mikä teoksessa on luontaisen sanomatonta, hukkaa hän taideteoksen teoksellisuuden ja ilmaisullisen mahdollisuuden. Tällainen menettely luokittelee ja esineellistää taideteoksen – kaappaa sen marginaalista osaksi jokapäiväistä tavaravarantoa. Taiteesta kirjoittaminen väsähtää ”viralliseksi kaanoniksi”, jota kirjoittajat ylläpitivät ikään kuin omana tutkimuksen ja analyysin tuottamana eetoksenaan. Taideteoksesta ei voida enää sanoa muuta kuin se, mikä siitä on pakko sanoa. Kaikki muu on yhtäkkiä silkkaa järjettömyyttä.

Eräänä sateisena päivänä olin antanut Foucaultin johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio oli kadonnut niin elämästä kuin taiteestakin. Sekin jäi ajelehtimaan mieleeni. Adorno kirjoittaa, että ”ylevinkin taideteos on aina jossain tietyssä suhteessa empiiriseen todellisuuteen, tosin asettumalla empiirisen todellisuuden lumouksen ulkopuolelle”. ”Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.” Ehkäpä vaikeinta onkin luopua juuri tuosta ”kirjaimellisuuden vaatimuksesta”.

Taiteeseen voi luottaa vasta sitten, kun se on jo pettänyt sinut. Taide – ei-identtisyytensä ja mimesiksensä petoksessa – palauttaa kadonneen lumouksen arkipäiväistyneeseen elämään ja valaisee aikapaikan mykkyydellään – ”kivien ja tähtien kielellä”. Ilman lumettaan taide ei olisi taidetta lainkaan. Ihmisen olemisen taustalla on vieras toiseus, ”järkyttävä maailmaan kuulumaton läsnäolo”, kirjoittaa Levinas ja jatkaa, että tuota viheliäistä eristyneisyyden tunnetta ei lievitä edes ”toisten kanssa oleminen” – ”kanssaolemassaolo”. Ainoastaan taideteos voi tukkia tuon outouden reiän – tulla sen paikalle – ja toimia näin elämää eheyttävänä voimana. Tämän ”taiteen tulemisen” mahdollisuuden me olemme yrittäneet estää ympäröimällä taajamamme urheiluareenojen saaristoilla. Ehkä me pelkäämme, mitä se saattaisi tiedostuksellemme tehdä.

Tähän ”kirjoitusharjoitukseen” tuli nietzscheläinen sävy ilman, että vanha romuviiksi edes mainittiin. Se johtuu kai lähinnä otsikosta, joka ei saanut sanottua sanottavaansa loppuun saakka: Taide kuuluu kaikille eikä kenellekään. Foucault oli nietzscheläinen niin sanotusti ”tappiin saakka”. Ja samaan kerhoon taisivat kuulua myös niinkin tuiki erilaiset filosofit kuin Adorno ja Heidegger.

Ja sanoakseni vielä lopuksi mitä sanoin aluksi: ihminen tahtoo sentään mieluummin tahtoa ei-mitään kuin olla tahtomatta...

– Friedrich Nietzsche

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2013/04/valaistumisen-toinen-kierros.html

Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino 2006.

Emmanuel Lévinas: Etiikka ja äärettömyys, suom. Antti Pönni, Outi Pasanen, Gaudeamus 1996.

”TAIDE KUULUU KAIKILLE”

Vuoren varjossa. Taantuvatko Etelä-Suomen kulttuurikaupunkien ”intensiteettikolmion” ulkopuolelle jäävät taajamat harrastus- ja ulkoilureservaateiksi. Kuva SJT.

Legitiimi maku ja kansanomainen maku edellyttävät toisiaan, sillä ”puhdasta katsetta” ei ole helppoa eritellä ja kuvailla ilman vertausta naiiviin populaariin katseeseen, jota vasten se määrittyy.

Pierre Bourdieu

Tämän päivän Suomessa taide – varsinkaan kuvataide – ei todellakaan kuulu kaikille. Suomalaisessa kulttuurissa ja elämässä kuvataide on tungettu syvälle marginaaliin. Tutkimusten mukaan Suomen taidemuseoiden toiminta on heikkoa ja näkymätöntä. Mutta pelkästään taidemuseoiden vika ei taiteen ja kulttuuripääoman alennustila ole, vaan syyt ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Vaikka juuri kulttuuripääoman nimiin juhlapuheissa vannotaan. Me emme edes huomaa naapurimaiden satsausta kulttuuriin – esimerkkinä kulttuurikaupungista voisi olla vaikkapa Uumaja upeine uusine taidemuseoineen ja kulttuurikeskuksineen.

Syyksi taiteen ”hiljaiseen vastustamiseen” tarjotaan Pierre Bourdieun jo 1960-luvulla ranskalaisiin kohdistamasta sosiologisesta tutkintamallista tuttua ”luokkalähtöistä taiteen vastaanottokokemusta”. Kysymys on mausta – huonosta ja hyvästä. Suomalaiset sosiologian tutkijat ovat julkaisseet järeän tutkimusraportin Suomalainen maku (2014), jossa tarkastellaan ”kulttuuripääoman” eri lajityyppien kulutuskäytäntöjä.

Kuluttajakokijan sielusta kamppailevat legitiimi ”hyvä maku” ja kansanomainen ”huono maku”. Bourdieulaiset mauntutkijat näkevät myös suomalaisten eriytyvän sosiaalisesti kulttuuripääoman kulutuksessa. Perhetausta – varallisuus ja elämäntavat – mahdollistaa pääsyn ”hyvän maun kansalaiseksi”. Ne, jotka eivät jo kotioloissaan ole saaneet ”hyvän maun” rokotusta, eivät siihen myöhemminkään yllä, vaan jurottavat kaiken ikäänsä ”hiljaisina taiteen vastustajina”.

Tutkijoiden mukaan hyvän ja huonon maun edustajat eriytyvät selkeimmin juuri kuvataiteen vastaanottokyvyssä. Huonon maun omaavat näkevät taideteoksessa vain kuvan eli keskittyvät siihen, mitä se ”esittää”. Kun taas hyvän maun edustajat näkevät kuvallisuuden ohi taideteoksen syvimpiin merkityskerrostumiin ja suoraan visuaalisen ilmaisun ytimeen. He ovat valmiita satsaamaan taiteeseen ja taidelaitoksiin. Mutta useimmiten sen estävät enemmistönä päsmäröivät ”huonomakuiset”, jotka tärväävät taloudellisen varannon esim. kilpaurheiluun ja urheiluareenoihin.

Joskus käy toki niinkin, kuten mauntutkijat toteavat, että arvostetut hyvänmaun taideteokset siirtyvät – esim. painotuotteina – suuren ”huonomakuisen” yleisön taiteeksi ja menettää näin ”legitiimin arvostuksensa”. Tässä päättelyketjussa unohtuu se tosiasia, että taide on myös valaistumisen ja itsensä ylittämisen tie, joka on kaikille avoin taloudellisista ja kulttuurisista lähtökohdista huolimatta.

Suomessa on vain muutamassa suurimmassa kaupungissa ja Mäntässä nykypäivän vaatimukset täyttävä taidemuseo. Tässä on avautunut Etelä-Pohjanmaan kunnille tuhannen taalan paikka yhteisvoimin rakentaa nykytaiteen museo, joka täräyttää maakunnan suoraan kulttuurimaailman tietoisuuteen. Vai toteutuuko kaupungistumisen myötä akateemikko Ilmari Hustichin jo 1970-luvulla ennustama uhkakuva Etelä-Suomen kulttuurikaupunkien ”intensiteettikolmiosta” – muun Suomen taajamien taantuessa harrastus- ja ulkoilureservaateiksi.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 22.7.2015

http://www.ilkka.fi/mielipide/kolumnit/taide-kuuluu-kaikille-1.1874958

Lisäkommentit:

Maantietieteilijä Ilmari Hustichin 1970-luvulla laatima ennuste muuttoliikkeen vaikutuksista kaupunkien kulttuuriseen kehitykseen vaikuttaa yhä pätevältä. Sen jälkeen on tapahtunut monensuuntaista kehitystä, mutta kaupungistuminen on vain kiihtynyt entisestään (Tiede 7/2015). Maaseudulla kaupungit ovat kaukana toisistaan, ja niiden väliin jää suunnattomia tyhjyyden taipaleita, joiden todellisuus ja tiedostus jää kokonaan vaeltajan omalle vastuulle.

Tarvinneeko Bourdieun 1960-lukulaista tutkimusmetodia ”luokkalähtöisestä taiteen vastaanottokokemuksesta” edes kommentoida, eikö se kuulosta dinosaurusten aikaisten äärivasemmistolaisten kohellukselta. Suomalaiset tutkijat ovat kuitenkin vielä uudessa tutkimuksessaan Suomalainen maku (2014) päätyneet metodin käyttöön. Ehkäpä nykypäivän ”luokkayhteiskunta” ilmenee selvimmin mahdollisuuksissa kulttuuripääoman hyödyntämiseen. Kotikasvatuksen olemattomat ”taiteelliset virikkeet” – taloudellisista resursseista huolimatta – tuottavat huonoja taiteen kuluttajia. Varsinkin jos kouluissakin keskitytään vain ”hyötylaskennallisen” yhteiskunnan tärkeiksi kokemiin aineisiin.

Monet kirjassa haastatellut ovat esimerkkejä täydellisestä kyvyttömyydestä hahmottaa taideteosta tai edes kuviteltua ”todellista maailmaa”. Nuo ”tyhjyyden taipaleet” eivät avaudu vain erämaissa vaan myös ihmisten tiedostuksessa:

Luontoaiheet, jotta niinku Kolilta on maalattu näitä kansallismaisemia ja muualtakin täältä Suomesta. Ne on semmoset, ne luontoaiheet ja semmoset, niinku enemmän niistä tykkään. / Joo, mä tykkään maisemista. Mutta mä tykkään enemmän hienoista valokuvista. / Vaikka kuumaisema, mikä on piirretty sillain erittäin hienosti, mikä on piirretty sillain, et se vastaa todellisuutta.

Mikel Dufrenne summaa asian tylysti: ”Taideteos ei ilmene esteettisenä objektina moukalle, joka vain silmäilee sitä välinpitämättömänä.” Tässä valossa taidelaitokset – erityisesti taidemuseot – ovat tärkeitä tietoisuuden ja sivistyksen tuottajia. Taidemuseot voivat tuottaa eri alojen – taiteiden ja tieteiden – synergiaa tavalla, johon muut laitokset eivät ohjelmallisten linjauksiensakaan vuoksi kykene. Esteettinen kokemus ei ole vain arvokas keino itsensä sivistämiseen, vaan siitä on hyötyä myös taloudelliseen menestykseen tähtäävissä toimissa.

Sellaisia taidemuseoita, joissa on pysyvästi esillä myös oman asuinalueen kuvataidetta, on Suomessa vain harvoja – jos nyt lainkaan. Asiaa hämärtää entisestään median ja ”asiantuntijoiden” ylläpitämä ”virallisen taiteen mielikuva”, ikään kuin olisi olemassa salaiset taiteen koodit, jotka toteutuvat sitä paremmin mitä lähempänä ollaan kuvitellun ”keskuksen piiriä”. Kuvataiteen asema on Suomessa lähinnä teeskentelyn asteella. Tällaisessa tilanteessa kulttuurista ja sivistyksestä puhuminen on juuri tuota Dufrennen mainitsemaa ”välinpitämätöntä silmäilyä”.

Teoksessa avautuvaa totuutta ei voi milloinkaan vahvistaa tai johtaa mistään aiemmasta. Aiempi tulee teoksen ansiosta kumotuksi yksinoikeutetussa todellisuudessaan. Tämän vuoksi sitä mitä taiteessa säädetään ei voi koskaan punnita eikä korvata käsiteltävissä tai käytettävissä olevan avulla. Säätäminen on ylijäämää, lahjoitus.

Martin Heidegger

”SITTEN ELETÄÄN, KUN EI OLE ENÄÄ MITÄÄN MAALATTAVAA”

Marcel Duchampin mittalaitteita todellisuuden lopulliseksi kalibroinniksi. Rooma 1983. Kuva SJT.

En ole lakannut maalaamasta. Jokaisen maalauksen täytyy olla olemassa ajatuksissa ennen kuin se siirretään kankaalla ja se menettää aina jotain kun se maalataan. Näen maalaukseni mieluummin ilman tuota samentumista.

Marcel Duchamp

Toisinaan näen sen ja sitten maalaan sen, joskus taas maalaan sen ja sitten näen sen.

Jasper Johns

Varsin erikoinen on tuo Duchampin lausunto. Vitsikään se ei voi olla – ei kukaan kerro noin tylsää vitsiä. Omituiselta tuntuu ajatella, että ylipäätään kenenkään ajatuksissa olisi valmiita maalauksia, jotka voitaisiin siirtää kankaalle. Vaikka olisikin olemassa jokin ”kirkkaiden ideoiden maailma”, ei se voisi olla kenenkään ajatuksissa, sillä havaintojen ja tiedostuksen epämääräisyys samentaisi sen. Tuskin Duchamp sellaiseen kuitenkaan uskoi, hänhän valmisti myös omat artefaktinsa tosiolevaisen ”sumean maailman” tykötarpeista. Hän jos kuka tiesi, että ”todellisuus” on varsin suhteellinen kokemus, jossa on tilanteesta riippuen läsnä- tai poissaolevia esineitä ja olioita milloin minkäkinlaisen havainnon kirkastamana tai sumentamana – mutta itse todellisuutta ei ole missään.

Jasper Johns kuvaa maalarin ja näkijän tilannetta tokaisussaan huomattavasti osuvammin. Maalarilla saattaa olla ideoita ja visioita maalauksen tekemiseksi, mutta maalausprosessin myötä alkaa hahmottua, millainen maalaus intentioiden sekamelskasta on tulossa. Maalaus on valmis maalaus vasta maalattuna. Johnsilla on toinenkin sanallinen ilmitulema, joka sopisi vaikkapa Duchampin ohjenuoraksi: ”Ota objekti. Tee sille jotakin. Tee sille jotakin muuta!”

Miten ylipäätään voidaan kokea aitoja mielenliikutuksia taideteosten äärellä, vaikka hyvin tiedetään taiteen olevan mielikuvituksen tuotetta – fiktiota. Fiktion paradoksin mukaan todellisuuden tapahtumat saavat täyttymyksensä todellisuudessa, mutta taideteos jää aina pelkästään tapahtumisen ja täyttymyksen lupaukseksi. Vai voisiko kuvitella, että taidekokemus – esteettinen elämys – on jo itsessään täyttymys. Dewey sanoi ovelasti, että taideteos ei roiku seinällä kuten hattu naulakossa.

Kuilu fiktion ja todellisuuden välillä on harhaa, sillä suurin osa todellisuudestakin on fiktiota. Todellisuudessa tapahtuu kaikkea sitä mitä todellisuudessa tapahtuu, mutta monet ilmiselvätkin todellisuuden ennakoinnit ja aihiot jäävät toteutumatta. Hartaimmatkaan toivomukseni, suunnitelmani tai rukoukseni eivät todellistumisen prosessissa mitään paina. Maailma ei mielipiteistäni piittaa. Tämäkin nykyhetki sateisena kesäkuun viimeisenä aamuna on painumassa fiktion puolelle.

Todellisuus todentuu havainnossa – havainnon ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassakaan. Jopa yksittäinen havaintokin on illuusio – havainnoija on joka hetki eriasteisten havaintojen (ilmentymien) ristitulessa. Kokonainen havaintojen tsunami vyöryy ylitseni ennen kuin ehdin minkäänlaiseen tiedostukseen – ja kun olen lopulta mielipiteenmuodostuksen kynnyksellä – kukonaskeleen päässä väärästä johtopäätöksestä – on tilanne jo lopullisesti karannut ymmärrykseni tavoittamattomiin.

Taideteosta maalaava maalari seisoo staflioineen kahden kuilun partaalla fiktiivisen ja todellisen maailman välimaastossa. (Kuvanveistäjä ja graafikko ovat välineellisyyteensä sidottuina jossakin muualla, ja maailman ilmentymisiä kuvaavat videoijat, käsite- ja koostetaiteilijat eivät ole ehtineet samalle seutukunnallekaan.) Mitä siellä tapahtuu? Siitä on hyvin vähän kuvauksia ja luotettavaa tietoa vielä vähemmän. Taiteilijoiden työhuoneet ovat salaperäisiä paikkoja, jossa omalaatuiset tavarat ja työvälineet, luonnokset ja valmiit teokset ovat joutuneet eräänlaiseen dynaamiseen epäjärjestykseen. Mitään johtopäätöksiä ei voi vetää, sillä erilaisia työhuoneita on yhtä paljon kuin on taiteilijoitakin. Mutta paraskaan työtila ei riitä, vaan taiteilijan – eritoten maalarin – on päästävä välillä jonnekin muualla työskentelemään. Matkustettava vaikka maailman ääriin.

”Vaikeinta maalarin työssä on päästä työhuoneelle”, sanoo Arakawa eräässä haastattelussa. ”Useimmiten menen studiooni, kun en halua mennä sinne. En ymmärrä sitä. Useimmiten en halua mennä sinne lainkaan!” Työhuoneelle menemisen kynnystä madaltaakseen Arakawa ja partnerinsa Madeline Gins kehittivät heliumvyön, joka kohotti taiteilijan jalat irti maasta. Lisäksi Arakawa oli saanut visun neuvon Duchampilta: ”Taiteilijaksi ei tulla pelkästään maalaamalla tauluja!”

Reinhardt – jolta tämän jutun otsikkokin on lainassa – sanoo maalaavansa vasta sitten, kun tähdelliset asiat on hoidettu eikä ole enää mitään muuta tehtävää: ”Kun posti on luettu ja kirjeisiin vastattu, laskut maksettu, asunto ja työhuone siivottu, lapset pakattu kouluun tai leirille, vaimo päästetty ostoksille, kun on syöty, käyty vessassa, otettu aamu-, keskipäivä- tai iltapäivänokoset, vailla ahdistusta, erilaisia kipuja, nautintoja, keskeytyksiä, esteitä, haittoja.” ”Kun lopulta ei ole kertakaikkiaan mitään syytä olla työskentelemättä. Silloin juuri on ihanteellinen hetki aloittaa.”

Tuo kaikki on niin totta, ettei siihen ole mitään lisäämistä. Ulkomaailma – todellisuus – tekee taiteilijan elämästä helvetin. Reinhardtin mainitsemat päivän toimet – arkipäivän rutiinit – kestää miten kuten. Mutta se ei riitä, ei toki. Puhelin soi, ulkomaailma kutsuu. On kokouksia, palavereja ja muuta joutavaa. On pidettävä kirjanpitoa, maksettava laskuja, hoidettava käsittämätön määrä juoksevia asioita. Ja lopulta on kuoltava.

”Se on naurettavaa”, vakuuttaa Arakawa. Taiteilijat eivät kuole, se on silkkaa faktaa eikä mitään fiktiota. Keskusteluun puuttuu myös Gins: ”Kuolema on vanhanaikaista. Aikanaan ihmiset sanoivat, että ihminen ei voi lentää. Katsokaa nyt, taivas on sakeanaan lentäviä ihmisiä. Ihmiset ajattelevat, että heidän täytyy kuolla. Mutta entä huomenna?” ”Mikään tässä maailmassa ei ole hyväksyttävää, niin kauan kuin olemme kuolemaan tuomittuja.” lisää Arakawa.

Taide ei yksin tätä ongelmaa ratkaise, niinpä Arakawa & Gins päättivät uudistaa myös arkkitehtuurin. Aivan uudenlaiseen asumiseen tarvitaan totaalisesti toisenlaista arkkitehtuuria, jopa ”torakat osaavat käyttää paremmin nykyisiä taloja kuin me ihmiset”. Nykyisessä elämänmallissa ”elämä on sairaus, ja maailma on sairaala.” Nöyrästi me popsimme lääketehtaiden lanseeraamia lääkkeitä lääkkeiden aiheuttamiin sairauksiin.

Arakawa & Gins loivat uuden rakentamisen utopian ja filosofian: “Reversible Destiny: We Have Decided Not to Die.” Päämääränä ei ollut vain parempi suunnittelu ja miellyttävämmät elinolosuhteet, vaan lopulta ikääntymisen pysäyttäminen ja ikuinen elämä. Täydellinen talo taiteellista työskentelyä ja itseään tiedostavaa iänkaikkista elämää varten.

Elämä on täynnä epätoivoisia hetkiä, mutta jos sinulla on voimaa ajatella, kaikki on mahdollista.

Arakawa

http://curious-places.blogspot.com/2011/02/reversible-destiny-lofts-tokyo-japan.html

http://home.howstuffworks.com/bioscleave-house1.htm

Ad Reinhardt: Taide taiteena, valikoituja kirjoituksia, Vapaa Taidekoulu 1995.

Arakawa: I am looking for a new definition of perfection, Artnews 5/1980.

MISANTROOPIN JUHANNUS

        Oli juhla ja juhannusilta.... Kuva SJT.

Kuvitteellinen keskikesän ilta ja yö tuntemattoman erakkoeläjän elämässä pragmatistisen filosofian näkökulmasta.

Päivä on harmaa ja sateinen, ja jatkuu samanlaisena iltaan saakka. Suuret pihakoivut nuokkuvat uupuneina koko alkukesän kestäneen tuulen pelmutuksesta. Ruoho on pitkää ja märkää. Saskatoonit ovat jo kukkineet, samoin kirsikkapuut, mutta mustaselja ei kuki vielä pariin viikkoon. Kukkiko mustaselja viime vuonna tähän aikaan, kysytään joka juhannus kuin Viime vuonna Marienbadissa. Vaan kukaan ei muista, vaikka sen hahmo 6–7 metrin korkuisena hallitsee koko pihatienoota. Jos nyt pihapiiriä voi tienooksi kutsua, vaikka laskisi näköetäisyydellä olevat naapuripihatkin mukaan.

Oleva moninaisuudessaan muodostaa tienoon, jossa oliot oleksivat olemisessaan! Näin filosofia huolimattomasti siteeraten on saatu kaikki havainnossa todentuva samaan olemisen piiriin – sisäavaruuteen, kuten Rilke sanoisi. Juhannuksena siitä tulee mieleen kotiseutu – kotikontu – jossa lapsuuden kesäpäivät kuluivat tienoon rajoja etsien ja laajentaen. Vaan äkkiä tulivat vastaan maailman rajat ja rajattomuus – tiedostuksen kiivaus ja uupumus. Joskus 1980-luvulla kirjoitin muistikirjaani: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me olemme matkalla kohti sen tulemista.” Nyt on aika nollata tuokin harhaluulo: emme me mihinkään matkalla ole! Päivitetään se: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me tänne suin päin viskatut olemme osa sen tulemista.” Pragmatistit ovat hylänneet ”annettuuden myytin”, joten pitäisikö tuo ”tulemisen myyttikin” heivattava turhana painolastina tiedostuksen kirkkaudesta. Vaikka eihän maailma vieläkään valmiiksi ole tullut?

Elämä on lahja, sanotaan, vaikkakin se useimmiten on puutteellinen ja vikaantunut, niin lahja kumminkin. Jos sellaisen saisi vaikkapa joululahjaksi, niin pikaisesti se palautettaisiin takaisin myymälään takuuseen vedoten. Vaan elämällä ei ole takuuta eikä sen puoleen käyttöohjettakaan. Vailla ohjeistusta sen kummemmin suunnasta kuin päämäärästäkään on ihmispolon vaelluksensa aloitettava. Toisista kanssaihmisistä voi päätellä itsekin olevansa samankaltainen arvoitus ja kummajainen olevaisten moninaisessa joukossa. Tietämättömyytensä hämmentämänä on tehtävä valintoja ja päätöksiä. Vain ani harvat asiat onnistuvat ensi yrittämällä – jos milloinkaan. Sattuman satoa ympärillään silmäillessään täytyy olla päästään vialla, jos siinä kaaoksessa on jotakin johdatusta ja järkeä näkevinään.

Epäonnistumisien ja turhautumien sarja elämän kaaressa on loputon. Karmeita virheitä on tullut tehtyä – syvä häpeän puna poskilla niitä on muisteltava. Olo ja elo kohti laajenevan tienoon rajoja on sattumanvaraista, tulvillaan katkeraa ironiaa ja katteettoman myötätunnon – solidaarisuuden – kaipuuta. Toisinaan johtotähtenä on tunne ja toisinaan järki – ja lopulta pseudotieteilijöiden näppärä yhdistelmä, ”tunneäly”. Mutta johtopäätös on ankara. Tunnetilat – emootiot – eivät ole sisäisiä tiloja, vaan ympäristön – tienoon – tapahtumia (Dewey 1980). Toisaalta usein kuulee sanottavan, että pelko tuntuu vatsassa, mutta eiköhän sekin ole kaukana tienoon laitamilla – syrjäseudulla.

Mielipiteet, käytännöt ja luontumukset tulevat apuun kaaoksen näennäisessä jäsentämisessä. Ilman niitä – suoran kokemisen armottomassa paahteessa – emme kestäisi järjissämme päivääkään. Minkä tahansa ilmiön ja ilmenemisen syyksi riittää, että siitä saadaan muotoiltua mielipide. Se riittää! Edes filosofia ei pyri ”modernin” jälkeisessä maailmassa totuuteen, riittää kunhan tarpeeksi monet – tai edes jotkut – ovat samaa mieltä mistä tahansa asiasta – olkoon se ”totuus”. Monet löytävät tästä itsensä, ja jos häpeän rusotus nousee poskille, niin syystäkin. Toki on niitäkin, joiden mielestä filosofia ilman pyrkimystä totuuteen ei ole enää filosofiaa (Habermas 1983).

Käytännöt kantavat yli tämänkin juhlan. Juhannussaunassa on jo käyty, lyöty koivuvihdalla edestä ja takaa, ja jääkylmä juhlaolut on parhaimmillaan nautinnassa. Lapsuudessani juhlatunnelmaa haettiin metsästä, koivuja pystytettiin ovipieliin vaikka pihassa jo ennestäänkin heilui lähes taivaaseen saakka yltäviä koivuja. Valtavat koivut piirittävät nykyistäkin taloani, mutta sisäänkäyntien porraspieliä vartioivat tuijat – kesät talvet tuijien erityisessä suojeluksessa.

”Oli juhla ja juhannusilta”, laulaa Mauno Kuusisto korvanapissa. Muut vuotuisjuhlat ovat valmiiksi tulevia täyttymyksen hetkiä, kun taas juhannus keskeneräisessä kaipauksen tulemisessaan on aina jo mennyttä, kuten runous niin liikuttavasti osoittaa: ”...ilo, onni ja unhon huuma, /sua odottaa, sua odottaa /sinä sydän rauhaton, kuuma.” ”Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan. / Niin oli ihmeen valkeata vaan.” (V. A. Koskenniemi)

Ja grilli käy kuumana ”valkeassa yössä”, myös naapurien grillit hehkuvat kuin pätsit. Sakeat savut ja väkevät tuoksut risteilevät ilmassa – pelkän nenän varassa ei taistelukentäksi muuttuneelta pihatantereelta enää löytäisi omaa grilliään ja siellä tirisevää tofunakkia. ”Se, mitä vielä on sanottavissa, on silkkaa hulluutta”, lukee vanhassa muistikirjassani. Sitä vastoin lainaankin tähän Oski Kalteen keskikesän tunnelmissa kirjoittamaa runoa Skip (2006).

Skip

Olin istunut laitteessa monta tuntia

        onnistumatta kirjoittamaan riviäkään.

Täytyy olla niin, että apodiktisuuteen kuuluu

       epäilemätön varmuus annetun olemisesta.

Kunhan tulee arki, arkipäivä, sanottiin.

       Mutta ei sitä tullut, pelkkiä pyhäpäiviä vain.

Viittä väärinkäsitystä ei voi pitää kokonaisuutena,

       ei vaikka minkälaiset perkeleet riivaisivat.

Sitten tulivat tunnetilojen ylivalta, mietiskelyn nautinto

       ja harhakuvat harjoituksen päämäärästä.

Turmeluksen aikaa leimasivat nurinkuriset käsitykset,

       huonot käytöstavat ja välinpitämättömyys.

Sinun ystäväsi ovat mielikuvitusystäviä, sanoi äiti.

       Minä en tiennyt että muunkinlaisia olisi.

Paitsi isoisä ja äiti. Ja isä, sanoi äiti, onhan vielä isä.

       No on, mutta isä on isä, ei se mikään ystävä ole.

Sitten on vielä Rooman ystävät, amici di Roma,

       sanoi Anna-täti, joka nojatuolimatkaili Roomassa.

Asiassa on monia puolia, sanoi isoisä. Ja Kauko-setä

       alkoi luetella puolia: äitipuoli, takapuoli,

       mummopuoli, käsipuoli, savipuoli, mielipuoli...

Anna-täti käänsi sivua; se kahahti terävästi

       kuin viikate kuivassa ruovikossa.

JA RIISTÄÄ KALVAAN HEHKUNSA AURINGOLTA

 Pokkaripainos Pale Fire 120 gr ja suomennos Kalvas hehku 680 gr. Kuva SJT. 

”Todellisuus” ei ole aidon taiteen subjekti eikä objekti, koska aito taide luo oman erityisen todellisuutensa, jolla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisen silmän havaitseman keskimääräisen ”todellisuuden” kanssa.

     Vladimir Nabokov, Kalvas hehku

Does this book aim at truth or at beauty? At promoting right

conduct or at pleasure? What purposes does this book serve?

     Richard Rorty

Toukokuussa 1982 olin matkalla Firenzestä Roomaan. Matkalukemiseksi olin ostanut Nabokovin romaanin Pale Fire (1962) taskupainoksen. Lueskelin sitä sieltä täältä ja hämmästelin, miten niin monia maailmoita sisältävästä kirjasta oli saatu aikaan niin keveä laitos. Punnitsin sen perillä Trasteveressä ja se painoi 120 grammaa. Muistan tehneeni kirjasta muistiinpanoja, mutta ainoa jäljellä oleva teksti on muistikirjan kolmen ja puolen sivun mittainen pätkä:

Asunnossa on viileää ja se tuoksuu vienosti kostealle betonille. Parvekkeella viipyy vielä päivän lämpö, mutta sitä varjostavat jo yön tuoksut. Kaupungin alituinen kohina on hiljentynyt tasaiseksi taustasurinaksi. Kukkapöydän alimmaisella hyllyllä on pääsiäisenä torilta ostamani colomban pakkauslaatikko. Sen sisällä rahisee vieläkin kuivia murusia. Se oli kuivaa jo pääsiäisenä ja jätti kitalakeen karvasmantelin kitkerän maun. Mutta söihän sitä, paremman puutteessa, vahvan ja makean Vino Santon kera.

     Yölukemiseksi kaivan laukustani Nabokovin teoksen Pale Fire. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen pohjoiseen maahan nimeltä Zembla, jossa talvella vietetään neljää ”valkonenäistä” kuukautta; siitä huolimatta pääkaupunki Onhava on samalla leveysasteella kuin Palermo. Missä ihmeessä sellainen paikka voisi olla. Zemblan kielestäkin on näytteitä:

        On sagaren werem tremkin tri stana

        Verbalala wod gev ut tri phantana.

Lainaus on zemblalaisen runoilijan ja patriootin Romulus Arnorin runosta A Miragarl. Säe viittaa unen kuninkaaseen, joka haluaa lahjoittaa uneliaan hiekkaisesta ajan tuhlauksesta – tai ehkä suoranaisesta varastamisesta – kolmesataa kamelia ja kolme lähdettä.

     Toinen esimerkki on John Francis Shaden 999 riviä käsittävästä runoelmasta Pale Fire, teoksesta jonka ympärille kirjan toimittaja ja kommentaattori Charles Kinbote on tarinansa ja rikoksensa rakentanut. Runoelman rivit 662 ja 664 viittaavat tai paremminkin ovat Goethen tunnetusta runosta Keijujen kuningas (1782):

        Who rides so late in the night and the wind?

        It is the father with his child.

       Ret woren ok spoz on natt ut vett?

       Eto est votchez ut mid ik dett.

Olen jo syvässä unessa kun jostain kaukaa, kuin suuren meren takaa, kantautuu tajuntaani yksitotinen sanonta: ”Hansikkaista juuri se hukattu on onnellisin.” Sellaisia joutavuuksia saattoi kuulla vain onhavalaisessa pubissa tuulisena talviyönä.

Nabokov oli tuolloin – ja on kai vieläkin – ehdonton suosikkikirjailijani. Olin lukenut kaikki Nabokovin suomennetut kirjat ja vähän muutakin. Viime joulun alla oli jälleen innostuttava kun Pale Fire / Kalvas hehku (2014) ilmestyi suomeksi käännettynä. Riensin oitis kirjakauppaan ja ostin kirjan, vaikka nykyään ani harvoin ostan kaunokirjallisuutta. Punnitsin kirjan ja painoa on korpukseen kertynyt peräti 680 grammaa, tosin siinä on kovat kannet. Järeä opus!

Luin kirjan pitkinä talviöinä, pakkasen paukkuessa ja hyisen viiman suhistessa talon nurkissa. Ken ratsastaa ulkona kun on yö? / Läpi viiman ja yön isä lastaan vie. Kristiina Drewsin käännöstyö on erinomaista ja tekee kunniaa kirjailin loistokkaalle kielelle. Ilkikurinen, rienaava ja toisinaan pahanilkinenkin Nabokov on vahvasti läsnä. Tähän saakka Ada on ollut ”parasta mitä olen koskaan lukenut”, mutta en tiedä onko enää. No, ehkä se on vieläkin. Sen verran Nabokovin luoma viehko maailma on mielikuvitustani ärsyttänyt, että maalasin 1996 maalauksen nimeltä Zembla ja 2007 maalauksen Pale Fire.

           (Nyt tälle nimen silti tarvitsen.

           Will, auta! Kalvas hehku. Otan sen.)

           (But this transparent thingum does require

           Some moondrop title. Help me, Will! Pale Fire.)

Runon säkeet 961 ja 962, joissa runoilija hakee apua runoelmansa nimeämiseen. Kommentaattori Kinbote vihjaa, että lukija saattaisi hyvällä tuurilla löytää nimen Shakespearen näytelmästä Timon Ateenalainen – ja toki se löytyykin. Itse Kinbote ei voi sitä tarkistaa, koska kirjoittaa kommentaariaan paenneena johonkin ”hevonkuuseen”. Mutta sitä ei Kinbote tiedä (eikä tiennyt Nabokovkaan), että nykyään tällaiset ongelmat ratkeavat tuossa tuokiossa googlaamalla. Se on kaventanut huomattavasti kuilua lukijan ja pirullisia viittauksia viljelevän kirjailijan välillä.

The sun's a thief, and with his great attraction
Robs the vast sea; the moon's an arrant thief,
And her PALE FIRE she snatches from the sun;
The sea's a thief, whose liquid surge resolves
The moon into salt tears; the earth's a thief,
That feeds and breeds by a composture stoln
From general excrement: each thing's a thief:
The laws, your curb and whip, in their rough power
Have uncheckt theft.

     William Shakespeare, Timon of Athens

Lähes parasta tekstiä, mitä kukaan koskaan on lukenut. Kinboten mieleen nousee ”se Timon Ateenalaisen kohta (IV näytös, 3 kohtaus), jossa misantrooppi puhuu kolmelle ryövärille.” Kinbote toteaa, että syrjäisen sijaintinsa takia hän joutuu tarjoamaan lukijalle (vain) zemblankielisestä runoversiosta laatimansa käännöksen, ”joka toivoakseni suurin piirtein välittää tekstin sisällön, tai on ainakin uskollinen sen hengelle”:

Aurinko on varas: se huijaa merta

ja ryöstää sen. Kuu on varas:

se vie hopeisen valonsa auringolta.

Meri on varas: se upottaa syliinsä kuun.

Nabokovin lukeminen saattaa olla piinallista niille, jotka haluavat todellisuuden olevan todellisuutta ja fiktion fiktiota. Nabokoville todellisuus on niin laaja-alaista, että se sisältää fiktionkin. Loistava lauseenkuljetus ja huikea mielikuvituksen lento pyhittää kaikki keinot.

Juuri tähän kysymykseen on tarttunut pragmatisti Richard Rorty teoksessaan Contingency, Irony and Solidarity (1989). Kirjan kolmas osa Cruelty and Solidarity käsittelee kahta kirjailijaa, Nabokovia ja Orwellia, julmuuden ja moraalisen piittaamattomuuden näkökulmasta. Mikä lie saikaan filosofin pimahtamaan, mutta ajatustensa karheudessa ja kirjallisessa ilmaisussaan Rorty lähestyy lähes nabokovilaisia sfäärejä.

Maailmankirjallisuuden julmureiden ja epäihmisten trio löytyy nimenomaan Nabokovin kirjoista: Lolitan (1955) Humbert Humbert, Kalvaan hehkun (1962/2014) Charles Kinbote ja Adan (1969) Van Veen. Rorty antaa ymmärtää, että näitä veijareita löytyisi enemmänkin Nabokovin kirjoista, mutta pysytään nyt näissä. Välinpitämättömyys on näiden sankareiden perussynti. Rorty ei voi hyväksyä Nabokovin kaltaisten taiteellisten nerojen yläilmoissa leijumista – kuolemattomuutta tavoitellen ja viis veisaten maan matosista. Rortyn mukaan nämä kirjat edustavat paatunutta välinpitämättömyyttä sellaisessa mittakaavassa, ettei mikään muu kirjallisuus maailmassa siihen yllä.

Ihmisten elämää ja maailmaa ylittäviä ylimaallisia ideoita ei ole olemassakaan, vaikka taide saakin meidät uskomaan moraliteeteista riippumattomaan jumalaiseen kirjoittamiseen, joka ilman epäilyksen häivääkään kuittaa sisällön esteettisellä muodolla ja (sattumuksien suossa rypevän) ihmiselämän virtuoosisella kielellä. Kalvaassa hehkussa on siirrytty outoon maailmaan, jossa sääli ja myötäelämisen kyky ovat tyystin kadonneet esteettisen pelin koukeroihin, kuten Rorty huomauttaa. Tätä peliä pelaavat niin Kinbote kuin myös runoilija John Shade, jonka tyttären kuolemaan tässä yhteydessä viitataan. Rorty haluaa palauttaa meidät maanläheisen arkisen kauneuden piiriin, jossa esteettisesti arvokasta on se, mikä on myös ihmisten kannalta hyödyllistä. Jos ja kun meidän ihmisten on tarkoitus tulla ”siksi mitä olemme”, jatkaa Rorty Nietzscheen viitaten, niin tällaiset kieroutuneet ja epäinhimilliset kirjat saattavat vinouttaa koko ”ihmiseksi tulemisen”.

Mutta kertovatko näiden kirjojen mielikuvitushenkilöiden ominaisuudet Nabokovin sielunelämästä yhtään mitään. On todella naiivia ja kaukaa haettua urputtaa, että näiden päähenkilöiden toimet eräiltä osin muistuttavat professori Nabokovin toimia kirjallisuuden piirissä. Tässä kohtaa tekisi mieli heittää pöytään Rortyn kuittaus Decartesin tunnetusta aksioomasta hyvin nabokovmaiseen tyyliin: ”Vaikka ajattelisinkin, mitä en tee, se ei osoittaisi, että olen olemassa.”

Googlaamalla huomasin sellaisenkin ihmeen, että Nabokovin Pale Fire on ilmestynyt myös Rortyn johdannolla varustettuna laitoksena (1992). Veljekset kuin ilvekset!

Vladimir Nabokov: Pale Fire, Penguin Books, 1973.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku, suom. Kristiina Drews, Gummerus, 2014.

Richard Rorty: Contingency, Irony and Solidarity, Cambridge University Press, 1989.

     Pale Fire, 2007, akryyli kankaalla, 200x150 cm. Kuva SJT.