”SITTEN ELETÄÄN, KUN EI OLE ENÄÄ MITÄÄN MAALATTAVAA”

Marcel Duchampin mittalaitteita todellisuuden lopulliseksi kalibroinniksi. Rooma 1983. Kuva SJT.

En ole lakannut maalaamasta. Jokaisen maalauksen täytyy olla olemassa ajatuksissa ennen kuin se siirretään kankaalla ja se menettää aina jotain kun se maalataan. Näen maalaukseni mieluummin ilman tuota samentumista.

Marcel Duchamp

Toisinaan näen sen ja sitten maalaan sen, joskus taas maalaan sen ja sitten näen sen.

Jasper Johns

Varsin erikoinen on tuo Duchampin lausunto. Vitsikään se ei voi olla – ei kukaan kerro noin tylsää vitsiä. Omituiselta tuntuu ajatella, että ylipäätään kenenkään ajatuksissa olisi valmiita maalauksia, jotka voitaisiin siirtää kankaalle. Vaikka olisikin olemassa jokin ”kirkkaiden ideoiden maailma”, ei se voisi olla kenenkään ajatuksissa, sillä havaintojen ja tiedostuksen epämääräisyys samentaisi sen. Tuskin Duchamp sellaiseen kuitenkaan uskoi, hänhän valmisti myös omat artefaktinsa tosiolevaisen ”sumean maailman” tykötarpeista. Hän jos kuka tiesi, että ”todellisuus” on varsin suhteellinen kokemus, jossa on tilanteesta riippuen läsnä- tai poissaolevia esineitä ja olioita milloin minkäkinlaisen havainnon kirkastamana tai sumentamana – mutta itse todellisuutta ei ole missään.

Jasper Johns kuvaa maalarin ja näkijän tilannetta tokaisussaan huomattavasti osuvammin. Maalarilla saattaa olla ideoita ja visioita maalauksen tekemiseksi, mutta maalausprosessin myötä alkaa hahmottua, millainen maalaus intentioiden sekamelskasta on tulossa. Maalaus on valmis maalaus vasta maalattuna. Johnsilla on toinenkin sanallinen ilmitulema, joka sopisi vaikkapa Duchampin ohjenuoraksi: ”Ota objekti. Tee sille jotakin. Tee sille jotakin muuta!”

Miten ylipäätään voidaan kokea aitoja mielenliikutuksia taideteosten äärellä, vaikka hyvin tiedetään taiteen olevan mielikuvituksen tuotetta – fiktiota. Fiktion paradoksin mukaan todellisuuden tapahtumat saavat täyttymyksensä todellisuudessa, mutta taideteos jää aina pelkästään tapahtumisen ja täyttymyksen lupaukseksi. Vai voisiko kuvitella, että taidekokemus – esteettinen elämys – on jo itsessään täyttymys. Dewey sanoi ovelasti, että taideteos ei roiku seinällä kuten hattu naulakossa.

Kuilu fiktion ja todellisuuden välillä on harhaa, sillä suurin osa todellisuudestakin on fiktiota. Todellisuudessa tapahtuu kaikkea sitä mitä todellisuudessa tapahtuu, mutta monet ilmiselvätkin todellisuuden ennakoinnit ja aihiot jäävät toteutumatta. Hartaimmatkaan toivomukseni, suunnitelmani tai rukoukseni eivät todellistumisen prosessissa mitään paina. Maailma ei mielipiteistäni piittaa. Tämäkin nykyhetki sateisena kesäkuun viimeisenä aamuna on painumassa fiktion puolelle.

Todellisuus todentuu havainnossa – havainnon ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassakaan. Jopa yksittäinen havaintokin on illuusio – havainnoija on joka hetki eriasteisten havaintojen (ilmentymien) ristitulessa. Kokonainen havaintojen tsunami vyöryy ylitseni ennen kuin ehdin minkäänlaiseen tiedostukseen – ja kun olen lopulta mielipiteenmuodostuksen kynnyksellä – kukonaskeleen päässä väärästä johtopäätöksestä – on tilanne jo lopullisesti karannut ymmärrykseni tavoittamattomiin.

Taideteosta maalaava maalari seisoo staflioineen kahden kuilun partaalla fiktiivisen ja todellisen maailman välimaastossa. (Kuvanveistäjä ja graafikko ovat välineellisyyteensä sidottuina jossakin muualla, ja maailman ilmentymisiä kuvaavat videoijat, käsite- ja koostetaiteilijat eivät ole ehtineet samalle seutukunnallekaan.) Mitä siellä tapahtuu? Siitä on hyvin vähän kuvauksia ja luotettavaa tietoa vielä vähemmän. Taiteilijoiden työhuoneet ovat salaperäisiä paikkoja, jossa omalaatuiset tavarat ja työvälineet, luonnokset ja valmiit teokset ovat joutuneet eräänlaiseen dynaamiseen epäjärjestykseen. Mitään johtopäätöksiä ei voi vetää, sillä erilaisia työhuoneita on yhtä paljon kuin on taiteilijoitakin. Mutta paraskaan työtila ei riitä, vaan taiteilijan – eritoten maalarin – on päästävä välillä jonnekin muualla työskentelemään. Matkustettava vaikka maailman ääriin.

”Vaikeinta maalarin työssä on päästä työhuoneelle”, sanoo Arakawa eräässä haastattelussa. ”Useimmiten menen studiooni, kun en halua mennä sinne. En ymmärrä sitä. Useimmiten en halua mennä sinne lainkaan!” Työhuoneelle menemisen kynnystä madaltaakseen Arakawa ja partnerinsa Madeline Gins kehittivät heliumvyön, joka kohotti taiteilijan jalat irti maasta. Lisäksi Arakawa oli saanut visun neuvon Duchampilta: ”Taiteilijaksi ei tulla pelkästään maalaamalla tauluja!”

Reinhardt – jolta tämän jutun otsikkokin on lainassa – sanoo maalaavansa vasta sitten, kun tähdelliset asiat on hoidettu eikä ole enää mitään muuta tehtävää: ”Kun posti on luettu ja kirjeisiin vastattu, laskut maksettu, asunto ja työhuone siivottu, lapset pakattu kouluun tai leirille, vaimo päästetty ostoksille, kun on syöty, käyty vessassa, otettu aamu-, keskipäivä- tai iltapäivänokoset, vailla ahdistusta, erilaisia kipuja, nautintoja, keskeytyksiä, esteitä, haittoja.” ”Kun lopulta ei ole kertakaikkiaan mitään syytä olla työskentelemättä. Silloin juuri on ihanteellinen hetki aloittaa.”

Tuo kaikki on niin totta, ettei siihen ole mitään lisäämistä. Ulkomaailma – todellisuus – tekee taiteilijan elämästä helvetin. Reinhardtin mainitsemat päivän toimet – arkipäivän rutiinit – kestää miten kuten. Mutta se ei riitä, ei toki. Puhelin soi, ulkomaailma kutsuu. On kokouksia, palavereja ja muuta joutavaa. On pidettävä kirjanpitoa, maksettava laskuja, hoidettava käsittämätön määrä juoksevia asioita. Ja lopulta on kuoltava.

”Se on naurettavaa”, vakuuttaa Arakawa. Taiteilijat eivät kuole, se on silkkaa faktaa eikä mitään fiktiota. Keskusteluun puuttuu myös Gins: ”Kuolema on vanhanaikaista. Aikanaan ihmiset sanoivat, että ihminen ei voi lentää. Katsokaa nyt, taivas on sakeanaan lentäviä ihmisiä. Ihmiset ajattelevat, että heidän täytyy kuolla. Mutta entä huomenna?” ”Mikään tässä maailmassa ei ole hyväksyttävää, niin kauan kuin olemme kuolemaan tuomittuja.” lisää Arakawa.

Taide ei yksin tätä ongelmaa ratkaise, niinpä Arakawa & Gins päättivät uudistaa myös arkkitehtuurin. Aivan uudenlaiseen asumiseen tarvitaan totaalisesti toisenlaista arkkitehtuuria, jopa ”torakat osaavat käyttää paremmin nykyisiä taloja kuin me ihmiset”. Nykyisessä elämänmallissa ”elämä on sairaus, ja maailma on sairaala.” Nöyrästi me popsimme lääketehtaiden lanseeraamia lääkkeitä lääkkeiden aiheuttamiin sairauksiin.

Arakawa & Gins loivat uuden rakentamisen utopian ja filosofian: “Reversible Destiny: We Have Decided Not to Die.” Päämääränä ei ollut vain parempi suunnittelu ja miellyttävämmät elinolosuhteet, vaan lopulta ikääntymisen pysäyttäminen ja ikuinen elämä. Täydellinen talo taiteellista työskentelyä ja itseään tiedostavaa iänkaikkista elämää varten.

Elämä on täynnä epätoivoisia hetkiä, mutta jos sinulla on voimaa ajatella, kaikki on mahdollista.

Arakawa

http://curious-places.blogspot.com/2011/02/reversible-destiny-lofts-tokyo-japan.html

http://home.howstuffworks.com/bioscleave-house1.htm

Ad Reinhardt: Taide taiteena, valikoituja kirjoituksia, Vapaa Taidekoulu 1995.

Arakawa: I am looking for a new definition of perfection, Artnews 5/1980.

MISANTROOPIN JUHANNUS

        Oli juhla ja juhannusilta.... Kuva SJT.

Kuvitteellinen keskikesän ilta ja yö tuntemattoman erakkoeläjän elämässä pragmatistisen filosofian näkökulmasta.

Päivä on harmaa ja sateinen, ja jatkuu samanlaisena iltaan saakka. Suuret pihakoivut nuokkuvat uupuneina koko alkukesän kestäneen tuulen pelmutuksesta. Ruoho on pitkää ja märkää. Saskatoonit ovat jo kukkineet, samoin kirsikkapuut, mutta mustaselja ei kuki vielä pariin viikkoon. Kukkiko mustaselja viime vuonna tähän aikaan, kysytään joka juhannus kuin Viime vuonna Marienbadissa. Vaan kukaan ei muista, vaikka sen hahmo 6–7 metrin korkuisena hallitsee koko pihatienoota. Jos nyt pihapiiriä voi tienooksi kutsua, vaikka laskisi näköetäisyydellä olevat naapuripihatkin mukaan.

Oleva moninaisuudessaan muodostaa tienoon, jossa oliot oleksivat olemisessaan! Näin filosofia huolimattomasti siteeraten on saatu kaikki havainnossa todentuva samaan olemisen piiriin – sisäavaruuteen, kuten Rilke sanoisi. Juhannuksena siitä tulee mieleen kotiseutu – kotikontu – jossa lapsuuden kesäpäivät kuluivat tienoon rajoja etsien ja laajentaen. Vaan äkkiä tulivat vastaan maailman rajat ja rajattomuus – tiedostuksen kiivaus ja uupumus. Joskus 1980-luvulla kirjoitin muistikirjaani: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me olemme matkalla kohti sen tulemista.” Nyt on aika nollata tuokin harhaluulo: emme me mihinkään matkalla ole! Päivitetään se: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me tänne suin päin viskatut olemme osa sen tulemista.” Pragmatistit ovat hylänneet ”annettuuden myytin”, joten pitäisikö tuo ”tulemisen myyttikin” heivattava turhana painolastina tiedostuksen kirkkaudesta. Vaikka eihän maailma vieläkään valmiiksi ole tullut?

Elämä on lahja, sanotaan, vaikkakin se useimmiten on puutteellinen ja vikaantunut, niin lahja kumminkin. Jos sellaisen saisi vaikkapa joululahjaksi, niin pikaisesti se palautettaisiin takaisin myymälään takuuseen vedoten. Vaan elämällä ei ole takuuta eikä sen puoleen käyttöohjettakaan. Vailla ohjeistusta sen kummemmin suunnasta kuin päämäärästäkään on ihmispolon vaelluksensa aloitettava. Toisista kanssaihmisistä voi päätellä itsekin olevansa samankaltainen arvoitus ja kummajainen olevaisten moninaisessa joukossa. Tietämättömyytensä hämmentämänä on tehtävä valintoja ja päätöksiä. Vain ani harvat asiat onnistuvat ensi yrittämällä – jos milloinkaan. Sattuman satoa ympärillään silmäillessään täytyy olla päästään vialla, jos siinä kaaoksessa on jotakin johdatusta ja järkeä näkevinään.

Epäonnistumisien ja turhautumien sarja elämän kaaressa on loputon. Karmeita virheitä on tullut tehtyä – syvä häpeän puna poskilla niitä on muisteltava. Olo ja elo kohti laajenevan tienoon rajoja on sattumanvaraista, tulvillaan katkeraa ironiaa ja katteettoman myötätunnon – solidaarisuuden – kaipuuta. Toisinaan johtotähtenä on tunne ja toisinaan järki – ja lopulta pseudotieteilijöiden näppärä yhdistelmä, ”tunneäly”. Mutta johtopäätös on ankara. Tunnetilat – emootiot – eivät ole sisäisiä tiloja, vaan ympäristön – tienoon – tapahtumia (Dewey 1980). Toisaalta usein kuulee sanottavan, että pelko tuntuu vatsassa, mutta eiköhän sekin ole kaukana tienoon laitamilla – syrjäseudulla.

Mielipiteet, käytännöt ja luontumukset tulevat apuun kaaoksen näennäisessä jäsentämisessä. Ilman niitä – suoran kokemisen armottomassa paahteessa – emme kestäisi järjissämme päivääkään. Minkä tahansa ilmiön ja ilmenemisen syyksi riittää, että siitä saadaan muotoiltua mielipide. Se riittää! Edes filosofia ei pyri ”modernin” jälkeisessä maailmassa totuuteen, riittää kunhan tarpeeksi monet – tai edes jotkut – ovat samaa mieltä mistä tahansa asiasta – olkoon se ”totuus”. Monet löytävät tästä itsensä, ja jos häpeän rusotus nousee poskille, niin syystäkin. Toki on niitäkin, joiden mielestä filosofia ilman pyrkimystä totuuteen ei ole enää filosofiaa (Habermas 1983).

Käytännöt kantavat yli tämänkin juhlan. Juhannussaunassa on jo käyty, lyöty koivuvihdalla edestä ja takaa, ja jääkylmä juhlaolut on parhaimmillaan nautinnassa. Lapsuudessani juhlatunnelmaa haettiin metsästä, koivuja pystytettiin ovipieliin vaikka pihassa jo ennestäänkin heilui lähes taivaaseen saakka yltäviä koivuja. Valtavat koivut piirittävät nykyistäkin taloani, mutta sisäänkäyntien porraspieliä vartioivat tuijat – kesät talvet tuijien erityisessä suojeluksessa.

”Oli juhla ja juhannusilta”, laulaa Mauno Kuusisto korvanapissa. Muut vuotuisjuhlat ovat valmiiksi tulevia täyttymyksen hetkiä, kun taas juhannus keskeneräisessä kaipauksen tulemisessaan on aina jo mennyttä, kuten runous niin liikuttavasti osoittaa: ”...ilo, onni ja unhon huuma, /sua odottaa, sua odottaa /sinä sydän rauhaton, kuuma.” ”Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan. / Niin oli ihmeen valkeata vaan.” (V. A. Koskenniemi)

Ja grilli käy kuumana ”valkeassa yössä”, myös naapurien grillit hehkuvat kuin pätsit. Sakeat savut ja väkevät tuoksut risteilevät ilmassa – pelkän nenän varassa ei taistelukentäksi muuttuneelta pihatantereelta enää löytäisi omaa grilliään ja siellä tirisevää tofunakkia. ”Se, mitä vielä on sanottavissa, on silkkaa hulluutta”, lukee vanhassa muistikirjassani. Sitä vastoin lainaankin tähän Oski Kalteen keskikesän tunnelmissa kirjoittamaa runoa Skip (2006).

Skip

Olin istunut laitteessa monta tuntia

        onnistumatta kirjoittamaan riviäkään.

Täytyy olla niin, että apodiktisuuteen kuuluu

       epäilemätön varmuus annetun olemisesta.

Kunhan tulee arki, arkipäivä, sanottiin.

       Mutta ei sitä tullut, pelkkiä pyhäpäiviä vain.

Viittä väärinkäsitystä ei voi pitää kokonaisuutena,

       ei vaikka minkälaiset perkeleet riivaisivat.

Sitten tulivat tunnetilojen ylivalta, mietiskelyn nautinto

       ja harhakuvat harjoituksen päämäärästä.

Turmeluksen aikaa leimasivat nurinkuriset käsitykset,

       huonot käytöstavat ja välinpitämättömyys.

Sinun ystäväsi ovat mielikuvitusystäviä, sanoi äiti.

       Minä en tiennyt että muunkinlaisia olisi.

Paitsi isoisä ja äiti. Ja isä, sanoi äiti, onhan vielä isä.

       No on, mutta isä on isä, ei se mikään ystävä ole.

Sitten on vielä Rooman ystävät, amici di Roma,

       sanoi Anna-täti, joka nojatuolimatkaili Roomassa.

Asiassa on monia puolia, sanoi isoisä. Ja Kauko-setä

       alkoi luetella puolia: äitipuoli, takapuoli,

       mummopuoli, käsipuoli, savipuoli, mielipuoli...

Anna-täti käänsi sivua; se kahahti terävästi

       kuin viikate kuivassa ruovikossa.

MAAILMA VASTAAN TAIDEMAAILMA

Non Art Group: ”Light-Form-Sound, Environmental Happening”, Lakeuden Ristin aukio 1981. Kuva SJT.

Maalaaminen liittyy sekä taiteeseen että elämään... pyrin työskentelemään niiden välisessä kuilussa.

Robert Rauschenberg

Tietenkin voimme koska tahansa erottaa todellisen objektin sen taiteellisesta representaatiosta, mutta tämä ei tee representaatiosta epätodellista tai olemukseltaan petollista.

Richard Shusterman

Platon sijoitti ilkeämielisesti, kuten Richard Shusterman kirjassaan Taide, elämä ja estetiikka 1997) kirjoittaa, todellisuuden ja taiteen väliin ”kuilun” mimeettisellä teoriallaan – taide ”todellisuuden jäljittelynä” ei kuulu maailmaan vaan alempiarvoiseen ”taidemaailmaan”. Taiteen arvostus väheni entisestään Aristoteleen luokitellessa taiteen ”esineitä” tuottavaksi tekemiseksi (poiesis) erotuksena suorasta toiminnasta (praxis), jonka piirissä ”oikeaa” todellisuutta puitiin filosofian, etiikan ja politiikan keinoin. Platon pelkäsi taiteen turmelevan ihmissielun epätodellisella lumovoimallaan ja estävän siten ”arvokkaamman työn ja toiminnan” harjoittamisen. ”Taiteen luomista ja arvostamista pidettiin irrationalismin muotoina, jossa taiteilija ja yleisö kytkeytyvät Muusasta alkunsa saavaan jumalallisen hullaantumisen ketjuun.” (Shusterman)

Nykyään ihmisten todellisuususko on niin vahvaa, että tuskin kukaan enää pelkää taiteen sekoittuvan todellisuuteen ja turmelevan ihmissielua. Kuitenkin nämä ”antiikkiset” ajatusmallit jylläävät yhä vieläkin ”sieluissamme” ja mielipiteissämme pitäen yllä vihamielistä asennetta kaikkiin taidemuotoihin. Olipa kyse taiteen merkityksestä elämän tärkeänä sisältönä, taiteilijoiden toimeentulosta tai taiteen asemasta kouluopetuksessa, niin nuo väärät ajatusmallit pomppaavat esiin suoraan ikiaikaisista ajattelutottumuksistamme. Vaikka juhlapuheissa niin usein toista todistetaan.

Shustermanin mukaan kuiluntakaisen epätodellisuuden pelko ei pelkästään leimaa taidetta tietoteoreettisesti arvottomaksi vaan eristää sen harjoittajat ”käytännön elämästä ja sosiaalis-poliittisesta toiminnasta tuomitsemalla taiteen fiktiivisyytensä takia oleellisen epäkäytännölliseksi”. Vaikka antiikin kreikkalaiset myönsivät praksiksen tärkeyden – politiikan ja muiden yhteisöllisten välttämättömyyksien hoidon – niin lopullinen elämänkatsomuksellinen päämäärä se ei kuitenkaan ollut. Kun välttämättömyydet oli hoidettu, tavoiteltavaksi päämääräksi nousi kontemplatiivinen elämä – nouseva meditatiivinen sielunvire.

Me nykyajan ihmiset olemme juuttuneet yhä praksikseen – politiikan, talouden ja tavaran kanssa vehtaamiseen. Olemme ajautuneet sellaiseen harhaluuloon, että tositodellisuutta on vain laskemalla laskettu ja mitalla mitattu. Heidegger nimitti tuollaista häikäilemättömään eduntavoitteluun perustuvaa elämänkäytäntöä ”laskevaksi ajatteluksi”. Suomen kielen laskea ei tarkoita vain laskemista vaan myös laskeutumista jollekin alemmalle tasolle. Laskeva ajattelu unohti – ja unohtaa – meditatiivisen ja kontemplatiivisen ajattelun syvän voiman. Siinä ohessa unohtuvat myös taide esteettisenä haihatteluna ja taiteilijat ”todellisesta yhteiskunnallisesta olemassaolosta” vieraantuneina uneksijoina.

”Mutta ilmiselvästi koko kuilun ajatus on väärä”, kirjoittaa Shusterman. ”Taide on kiistattoman todellista: se kuuluu konkreettisesti ja elävästi maailmaamme ja todellisuuteemme, monille se on hyvän elämän arvokas ja korvaamaton osa.” Shustermanin ratkaisu ongelmaan on taiteen ymmärtäminen kokemuksena. ”Taiteen ymmärtäminen kokemukseksi vastaa näihin kaikkiin ongelmiin, jotka seuraavat taiteen ja todellisuuden välisestä oletetusta kuilusta.” Shustermanin mukaan juuri kokonaisvaltaisena kokemuksena – ei vain hajuttomana ja mauttomana kantilaisena estetiikkana – taide kuuluu elävään elämäämme. Shusterman lainaa pragmatisti John Deweya: ”Esteettinen kokemus aina enemmän kuin esteettinen.” Mutta joutuu myöntämään, että ongelmiakin on taide-elämyksen maailmallistamisessa.

Toisaalta juuri taiteen toiseudessa, selittämättömyydessä ja eräänlaisessa maailmattomuudessa on se voima, joka saa taideteoksen paljastamaan ”hukatun” todellisuuden ja avaamaan kokonaan uusia maailmoita. Hegel nosti taiteen aineettomuudessaan luonnonkauneuden ohi inhimillisen älyn suurimmaksi vapaudeksi ja Schopenhauer listasi taiteet arvojärjestykseen sen mukaan mitä vähemmän niissä oli maailmallista ainesta. Adornon mukaan taiteen täytyykin olla ”epäsuosittua” ja ”antipopulaaria”, jotta se voisi toimia ”vapautuksen voimana”. Kun taas Shustermanin ja pragmatistien linjaus ”taide kokemuksena” tuo taiteen piiriin (hiukan kärjistäen) kaiken, mikä kokemuksena taiteelta tuntuu. Kuten vaikkapa ”hiphopin”, josta Shusterman on epätoivoisen ottaantunut nykyajan ”taiteena”. Se ei ehkä ole taiteen tappio, mutta ”hiphopin” tappio se on.

Kokonaan ylittämätön ei kuilu todellisen maailman ja taidemaailman välillä ole, joten Platonin pelko ei ollut aivan turhaa. Aikansa todellisuuden kanssa flirttailtuaan taide(teos) saattaa sortua todellisuuteen ja lakata olemasta taidetta. Tämä Arthur C. Danton lanseeraus on tuttu: "Taide epäonnistuu, jos sitä ei voi erottaa todellisuudesta." Mutta myös taidekritiikki – taiteen teoria – voi sortua todellisuuteen vai pitäisikö sanoa, että sen käytäntönä on olla todellisuuteen sortumaisillaan. Mutta ilman teoriaa – taidepuhetta – taidemaailma ei pysy pystyssä, kuten Danto toteaa: ”Taiteen teorioiden rooli, niin tänään kuin aina ennenkin, on aikaansaada taidemaailma ja taide mahdolliseksi.” Mutta todellisuuteen sortunut teoria on yhtä voimatonta ja näkymätöntä kuin todellisuuteen sortunut taidekin. ”Jos teoriaa ei siis voida erottaa käytännöstä”, kirjoittaa Shusterman, ”se yksinkertaisesti romahtaa käytännöksi eikä voi toimia käytäntöä uudistavana voimana.” Siis, maailma ja taidemaailma tarvitsevat toisiaan – ilman toista ei ole toistakaan.

Taiteen asiantuntijan rooli – ”mahdoton projekti” – näkyy tästä kulmasta aivan uudessa valossa. Viralliset taiteen asiantuntijat ja konsultit ovat yhtä lailla satunnaisen taide-elämyksen asialla kuin kaikki muutkin taidemaailmaan osallistuvat ”tahot”. Jotkut 1900-luvun taiteen teoreetikot – mm. Alloway, Greenberg – loivat kokonaan uusia ”ismejä” taidemaailman ja -kaupan tarpeisiin. Monet muutkin kriitikot tarttuivat samaan rooliin – ja ehkäpä jotkut vielä tänäänkin – vaan ne ajat ovat jo menneet. Aikaisemmin kyky ylläpitää ”taidepuhetta” riitti takaamaan asiantuntijan arvovallan, mutta nykyään uskottava ”taidepuhe” sujuu niin taiteilijoilta kuin vääriltä – epävirallisilta – profeetoiltakin. Taiteen asiantuntijuus perustuu (ankarasti kärjistäen) teesiin: ”Luulo johon mahdollisimman monet uskovat alkaa vaikuttaa totuudelta.”

Hannah Arendtin mukaan ihmiskunnan tärkein keksintö on julkinen ”näyttäytymistila”, jossa käytäntöjä ja välttämättömyyksiä voidaan harjoittaa ja jossa olennot näyttäytyvät – ovat olemassa. Arendt kirjoittaa: ”Ihmisille maailman todellisuuden takaa muiden läsnäolo, näyttäytyminen kaikille, sillä sitä, mikä tapahtuu kaikille ne kutsumme olemassaoloksi.” Tuon näyttämön – maailman spektaakkelin – ylläpitämiseen taidemaailmasta tarvitaan vain muutama ”virallinen taiteilija”, joille voidaan jakaa palkinnot ja kunnianosoitukset.

Taiteilijakunta onkin ”julkisen sektorin” toimesta jaettu kätevästi kahtia, toisaalla ovat virallisesti hyväksytyt ja palkitut taiteilijat, ja vielä enemmän toisaalla ovat – taidemaailman sinnikkäät uurastajat – kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla huomioimattomat ”taiteilijamitättömyydet”. Julkisen näyttämön spektaakkeli kestää sen – se suorastaan vaatii sitä. Taiteista leikkaaminen milloin minkin laman nimissä on virkavallan mielipuuhaa, vaikka tutkimusten mukaan siinä ei ole mitään järkeä. 1990-luvun alussa leikattiin laman kunniaksi rajusti valtion taiteilija-apurahoja ja taiteilijaeläkkeitä. Ne luvattiin palauttaa parempien aikojen koittaessa – vaan ei sellaisia aikoja ole koittanut. Varsinkin taiteilijaeläkkeitä tarvittaisiin nyt lisää, kun taiteilijoita eläköityy ennätysmäärin. Kohtuus ja tasapuolisuus eivät näistä arpajaisista ole jalansijaa löytäneet.

Mutta, kuten niin monet suuret ajattelijat ovat osoittaneet, taiteilijat eivät edelleenkään ole tämän ”maailman asukkaita” eivätkä he tee ”oikeata työtä”, joten piittaamattomuus heidän toimeentulostaan ei tunnu väärältä – päinvastoin, se on kuin vierasta sikaa löisi. Danton näkymättömiltä ominaisuuksiltaan erottumattomien objektien argumenttia ei käytetä vain taideteosten erottamiseen maailman muista objekteista, vaan myös taiteilijoiden erottamiseen muista ihmisistä – ja lopulta myös taiteilijoiden erottamiseen toisista taiteilijoista.

Taiteesta kokemuksena pitää myös paikkansa, että luonnon oleminen ei ole subjektiivista eikä objektiivistakaan. Se ei ole yksilöllinen eikä liioin universaali, ei aistillinen eikä järjellinen. Taide kokemuksena onkin merkityksellisyydeltään jotain ylivertaista filosofisen ajattelun seikkailua varten.

John Dewey

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2013/02/schopenhauerin-lista.html

Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, suom. Vesa Mujunen, Gaudeamus 1997.

John Dewey: Taide kokemuksena, suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori, niin & näin 2010.