MISANTROOPIN JUHANNUS

        Oli juhla ja juhannusilta.... Kuva SJT.

Kuvitteellinen keskikesän ilta ja yö tuntemattoman erakkoeläjän elämässä pragmatistisen filosofian näkökulmasta.

Päivä on harmaa ja sateinen, ja jatkuu samanlaisena iltaan saakka. Suuret pihakoivut nuokkuvat uupuneina koko alkukesän kestäneen tuulen pelmutuksesta. Ruoho on pitkää ja märkää. Saskatoonit ovat jo kukkineet, samoin kirsikkapuut, mutta mustaselja ei kuki vielä pariin viikkoon. Kukkiko mustaselja viime vuonna tähän aikaan, kysytään joka juhannus kuin Viime vuonna Marienbadissa. Vaan kukaan ei muista, vaikka sen hahmo 6–7 metrin korkuisena hallitsee koko pihatienoota. Jos nyt pihapiiriä voi tienooksi kutsua, vaikka laskisi näköetäisyydellä olevat naapuripihatkin mukaan.

Oleva moninaisuudessaan muodostaa tienoon, jossa oliot oleksivat olemisessaan! Näin filosofia huolimattomasti siteeraten on saatu kaikki havainnossa todentuva samaan olemisen piiriin – sisäavaruuteen, kuten Rilke sanoisi. Juhannuksena siitä tulee mieleen kotiseutu – kotikontu – jossa lapsuuden kesäpäivät kuluivat tienoon rajoja etsien ja laajentaen. Vaan äkkiä tulivat vastaan maailman rajat ja rajattomuus – tiedostuksen kiivaus ja uupumus. Joskus 1980-luvulla kirjoitin muistikirjaani: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me olemme matkalla kohti sen tulemista.” Nyt on aika nollata tuokin harhaluulo: emme me mihinkään matkalla ole! Päivitetään se: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me tänne suin päin viskatut olemme osa sen tulemista.” Pragmatistit ovat hylänneet ”annettuuden myytin”, joten pitäisikö tuo ”tulemisen myyttikin” heivattava turhana painolastina tiedostuksen kirkkaudesta. Vaikka eihän maailma vieläkään valmiiksi ole tullut?

Elämä on lahja, sanotaan, vaikkakin se useimmiten on puutteellinen ja vikaantunut, niin lahja kumminkin. Jos sellaisen saisi vaikkapa joululahjaksi, niin pikaisesti se palautettaisiin takaisin myymälään takuuseen vedoten. Vaan elämällä ei ole takuuta eikä sen puoleen käyttöohjettakaan. Vailla ohjeistusta sen kummemmin suunnasta kuin päämäärästäkään on ihmispolon vaelluksensa aloitettava. Toisista kanssaihmisistä voi päätellä itsekin olevansa samankaltainen arvoitus ja kummajainen olevaisten moninaisessa joukossa. Tietämättömyytensä hämmentämänä on tehtävä valintoja ja päätöksiä. Vain ani harvat asiat onnistuvat ensi yrittämällä – jos milloinkaan. Sattuman satoa ympärillään silmäillessään täytyy olla päästään vialla, jos siinä kaaoksessa on jotakin johdatusta ja järkeä näkevinään.

Epäonnistumisien ja turhautumien sarja elämän kaaressa on loputon. Karmeita virheitä on tullut tehtyä – syvä häpeän puna poskilla niitä on muisteltava. Olo ja elo kohti laajenevan tienoon rajoja on sattumanvaraista, tulvillaan katkeraa ironiaa ja katteettoman myötätunnon – solidaarisuuden – kaipuuta. Toisinaan johtotähtenä on tunne ja toisinaan järki – ja lopulta pseudotieteilijöiden näppärä yhdistelmä, ”tunneäly”. Mutta johtopäätös on ankara. Tunnetilat – emootiot – eivät ole sisäisiä tiloja, vaan ympäristön – tienoon – tapahtumia (Dewey 1980). Toisaalta usein kuulee sanottavan, että pelko tuntuu vatsassa, mutta eiköhän sekin ole kaukana tienoon laitamilla – syrjäseudulla.

Mielipiteet, käytännöt ja luontumukset tulevat apuun kaaoksen näennäisessä jäsentämisessä. Ilman niitä – suoran kokemisen armottomassa paahteessa – emme kestäisi järjissämme päivääkään. Minkä tahansa ilmiön ja ilmenemisen syyksi riittää, että siitä saadaan muotoiltua mielipide. Se riittää! Edes filosofia ei pyri ”modernin” jälkeisessä maailmassa totuuteen, riittää kunhan tarpeeksi monet – tai edes jotkut – ovat samaa mieltä mistä tahansa asiasta – olkoon se ”totuus”. Monet löytävät tästä itsensä, ja jos häpeän rusotus nousee poskille, niin syystäkin. Toki on niitäkin, joiden mielestä filosofia ilman pyrkimystä totuuteen ei ole enää filosofiaa (Habermas 1983).

Käytännöt kantavat yli tämänkin juhlan. Juhannussaunassa on jo käyty, lyöty koivuvihdalla edestä ja takaa, ja jääkylmä juhlaolut on parhaimmillaan nautinnassa. Lapsuudessani juhlatunnelmaa haettiin metsästä, koivuja pystytettiin ovipieliin vaikka pihassa jo ennestäänkin heilui lähes taivaaseen saakka yltäviä koivuja. Valtavat koivut piirittävät nykyistäkin taloani, mutta sisäänkäyntien porraspieliä vartioivat tuijat – kesät talvet tuijien erityisessä suojeluksessa.

”Oli juhla ja juhannusilta”, laulaa Mauno Kuusisto korvanapissa. Muut vuotuisjuhlat ovat valmiiksi tulevia täyttymyksen hetkiä, kun taas juhannus keskeneräisessä kaipauksen tulemisessaan on aina jo mennyttä, kuten runous niin liikuttavasti osoittaa: ”...ilo, onni ja unhon huuma, /sua odottaa, sua odottaa /sinä sydän rauhaton, kuuma.” ”Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan. / Niin oli ihmeen valkeata vaan.” (V. A. Koskenniemi)

Ja grilli käy kuumana ”valkeassa yössä”, myös naapurien grillit hehkuvat kuin pätsit. Sakeat savut ja väkevät tuoksut risteilevät ilmassa – pelkän nenän varassa ei taistelukentäksi muuttuneelta pihatantereelta enää löytäisi omaa grilliään ja siellä tirisevää tofunakkia. ”Se, mitä vielä on sanottavissa, on silkkaa hulluutta”, lukee vanhassa muistikirjassani. Sitä vastoin lainaankin tähän Oski Kalteen keskikesän tunnelmissa kirjoittamaa runoa Skip (2006).

Skip

Olin istunut laitteessa monta tuntia

        onnistumatta kirjoittamaan riviäkään.

Täytyy olla niin, että apodiktisuuteen kuuluu

       epäilemätön varmuus annetun olemisesta.

Kunhan tulee arki, arkipäivä, sanottiin.

       Mutta ei sitä tullut, pelkkiä pyhäpäiviä vain.

Viittä väärinkäsitystä ei voi pitää kokonaisuutena,

       ei vaikka minkälaiset perkeleet riivaisivat.

Sitten tulivat tunnetilojen ylivalta, mietiskelyn nautinto

       ja harhakuvat harjoituksen päämäärästä.

Turmeluksen aikaa leimasivat nurinkuriset käsitykset,

       huonot käytöstavat ja välinpitämättömyys.

Sinun ystäväsi ovat mielikuvitusystäviä, sanoi äiti.

       Minä en tiennyt että muunkinlaisia olisi.

Paitsi isoisä ja äiti. Ja isä, sanoi äiti, onhan vielä isä.

       No on, mutta isä on isä, ei se mikään ystävä ole.

Sitten on vielä Rooman ystävät, amici di Roma,

       sanoi Anna-täti, joka nojatuolimatkaili Roomassa.

Asiassa on monia puolia, sanoi isoisä. Ja Kauko-setä

       alkoi luetella puolia: äitipuoli, takapuoli,

       mummopuoli, käsipuoli, savipuoli, mielipuoli...

Anna-täti käänsi sivua; se kahahti terävästi

       kuin viikate kuivassa ruovikossa.