”TAIDE KUULUU KAIKILLE”

Vuoren varjossa. Taantuvatko Etelä-Suomen kulttuurikaupunkien ”intensiteettikolmion” ulkopuolelle jäävät taajamat harrastus- ja ulkoilureservaateiksi. Kuva SJT.

Legitiimi maku ja kansanomainen maku edellyttävät toisiaan, sillä ”puhdasta katsetta” ei ole helppoa eritellä ja kuvailla ilman vertausta naiiviin populaariin katseeseen, jota vasten se määrittyy.

Pierre Bourdieu

Tämän päivän Suomessa taide – varsinkaan kuvataide – ei todellakaan kuulu kaikille. Suomalaisessa kulttuurissa ja elämässä kuvataide on tungettu syvälle marginaaliin. Tutkimusten mukaan Suomen taidemuseoiden toiminta on heikkoa ja näkymätöntä. Mutta pelkästään taidemuseoiden vika ei taiteen ja kulttuuripääoman alennustila ole, vaan syyt ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Vaikka juuri kulttuuripääoman nimiin juhlapuheissa vannotaan. Me emme edes huomaa naapurimaiden satsausta kulttuuriin – esimerkkinä kulttuurikaupungista voisi olla vaikkapa Uumaja upeine uusine taidemuseoineen ja kulttuurikeskuksineen.

Syyksi taiteen ”hiljaiseen vastustamiseen” tarjotaan Pierre Bourdieun jo 1960-luvulla ranskalaisiin kohdistamasta sosiologisesta tutkintamallista tuttua ”luokkalähtöistä taiteen vastaanottokokemusta”. Kysymys on mausta – huonosta ja hyvästä. Suomalaiset sosiologian tutkijat ovat julkaisseet järeän tutkimusraportin Suomalainen maku (2014), jossa tarkastellaan ”kulttuuripääoman” eri lajityyppien kulutuskäytäntöjä.

Kuluttajakokijan sielusta kamppailevat legitiimi ”hyvä maku” ja kansanomainen ”huono maku”. Bourdieulaiset mauntutkijat näkevät myös suomalaisten eriytyvän sosiaalisesti kulttuuripääoman kulutuksessa. Perhetausta – varallisuus ja elämäntavat – mahdollistaa pääsyn ”hyvän maun kansalaiseksi”. Ne, jotka eivät jo kotioloissaan ole saaneet ”hyvän maun” rokotusta, eivät siihen myöhemminkään yllä, vaan jurottavat kaiken ikäänsä ”hiljaisina taiteen vastustajina”.

Tutkijoiden mukaan hyvän ja huonon maun edustajat eriytyvät selkeimmin juuri kuvataiteen vastaanottokyvyssä. Huonon maun omaavat näkevät taideteoksessa vain kuvan eli keskittyvät siihen, mitä se ”esittää”. Kun taas hyvän maun edustajat näkevät kuvallisuuden ohi taideteoksen syvimpiin merkityskerrostumiin ja suoraan visuaalisen ilmaisun ytimeen. He ovat valmiita satsaamaan taiteeseen ja taidelaitoksiin. Mutta useimmiten sen estävät enemmistönä päsmäröivät ”huonomakuiset”, jotka tärväävät taloudellisen varannon esim. kilpaurheiluun ja urheiluareenoihin.

Joskus käy toki niinkin, kuten mauntutkijat toteavat, että arvostetut hyvänmaun taideteokset siirtyvät – esim. painotuotteina – suuren ”huonomakuisen” yleisön taiteeksi ja menettää näin ”legitiimin arvostuksensa”. Tässä päättelyketjussa unohtuu se tosiasia, että taide on myös valaistumisen ja itsensä ylittämisen tie, joka on kaikille avoin taloudellisista ja kulttuurisista lähtökohdista huolimatta.

Suomessa on vain muutamassa suurimmassa kaupungissa ja Mäntässä nykypäivän vaatimukset täyttävä taidemuseo. Tässä on avautunut Etelä-Pohjanmaan kunnille tuhannen taalan paikka yhteisvoimin rakentaa nykytaiteen museo, joka täräyttää maakunnan suoraan kulttuurimaailman tietoisuuteen. Vai toteutuuko kaupungistumisen myötä akateemikko Ilmari Hustichin jo 1970-luvulla ennustama uhkakuva Etelä-Suomen kulttuurikaupunkien ”intensiteettikolmiosta” – muun Suomen taajamien taantuessa harrastus- ja ulkoilureservaateiksi.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 22.7.2015

http://www.ilkka.fi/mielipide/kolumnit/taide-kuuluu-kaikille-1.1874958

Lisäkommentit:

Maantietieteilijä Ilmari Hustichin 1970-luvulla laatima ennuste muuttoliikkeen vaikutuksista kaupunkien kulttuuriseen kehitykseen vaikuttaa yhä pätevältä. Sen jälkeen on tapahtunut monensuuntaista kehitystä, mutta kaupungistuminen on vain kiihtynyt entisestään (Tiede 7/2015). Maaseudulla kaupungit ovat kaukana toisistaan, ja niiden väliin jää suunnattomia tyhjyyden taipaleita, joiden todellisuus ja tiedostus jää kokonaan vaeltajan omalle vastuulle.

Tarvinneeko Bourdieun 1960-lukulaista tutkimusmetodia ”luokkalähtöisestä taiteen vastaanottokokemuksesta” edes kommentoida, eikö se kuulosta dinosaurusten aikaisten äärivasemmistolaisten kohellukselta. Suomalaiset tutkijat ovat kuitenkin vielä uudessa tutkimuksessaan Suomalainen maku (2014) päätyneet metodin käyttöön. Ehkäpä nykypäivän ”luokkayhteiskunta” ilmenee selvimmin mahdollisuuksissa kulttuuripääoman hyödyntämiseen. Kotikasvatuksen olemattomat ”taiteelliset virikkeet” – taloudellisista resursseista huolimatta – tuottavat huonoja taiteen kuluttajia. Varsinkin jos kouluissakin keskitytään vain ”hyötylaskennallisen” yhteiskunnan tärkeiksi kokemiin aineisiin.

Monet kirjassa haastatellut ovat esimerkkejä täydellisestä kyvyttömyydestä hahmottaa taideteosta tai edes kuviteltua ”todellista maailmaa”. Nuo ”tyhjyyden taipaleet” eivät avaudu vain erämaissa vaan myös ihmisten tiedostuksessa:

Luontoaiheet, jotta niinku Kolilta on maalattu näitä kansallismaisemia ja muualtakin täältä Suomesta. Ne on semmoset, ne luontoaiheet ja semmoset, niinku enemmän niistä tykkään. / Joo, mä tykkään maisemista. Mutta mä tykkään enemmän hienoista valokuvista. / Vaikka kuumaisema, mikä on piirretty sillain erittäin hienosti, mikä on piirretty sillain, et se vastaa todellisuutta.

Mikel Dufrenne summaa asian tylysti: ”Taideteos ei ilmene esteettisenä objektina moukalle, joka vain silmäilee sitä välinpitämättömänä.” Tässä valossa taidelaitokset – erityisesti taidemuseot – ovat tärkeitä tietoisuuden ja sivistyksen tuottajia. Taidemuseot voivat tuottaa eri alojen – taiteiden ja tieteiden – synergiaa tavalla, johon muut laitokset eivät ohjelmallisten linjauksiensakaan vuoksi kykene. Esteettinen kokemus ei ole vain arvokas keino itsensä sivistämiseen, vaan siitä on hyötyä myös taloudelliseen menestykseen tähtäävissä toimissa.

Sellaisia taidemuseoita, joissa on pysyvästi esillä myös oman asuinalueen kuvataidetta, on Suomessa vain harvoja – jos nyt lainkaan. Asiaa hämärtää entisestään median ja ”asiantuntijoiden” ylläpitämä ”virallisen taiteen mielikuva”, ikään kuin olisi olemassa salaiset taiteen koodit, jotka toteutuvat sitä paremmin mitä lähempänä ollaan kuvitellun ”keskuksen piiriä”. Kuvataiteen asema on Suomessa lähinnä teeskentelyn asteella. Tällaisessa tilanteessa kulttuurista ja sivistyksestä puhuminen on juuri tuota Dufrennen mainitsemaa ”välinpitämätöntä silmäilyä”.

Teoksessa avautuvaa totuutta ei voi milloinkaan vahvistaa tai johtaa mistään aiemmasta. Aiempi tulee teoksen ansiosta kumotuksi yksinoikeutetussa todellisuudessaan. Tämän vuoksi sitä mitä taiteessa säädetään ei voi koskaan punnita eikä korvata käsiteltävissä tai käytettävissä olevan avulla. Säätäminen on ylijäämää, lahjoitus.

Martin Heidegger