SUVIHIPRAKAS ELI KESÄHÖNÖSSÄ

Peltotie vie joelle, Pahajoki. Kuva SJT.

Vaikka kaikki sen osatekijät ovat edessämme, katseemme saatavilla, emme siltikään ymmärrä, miten ne sopivat yhteen; emme kerta kaikkiaan pysty näkemään, miten asiat kietoutuvat toisiinsa.

– Alva Noë

Ennen kuin päästämme kesäheinään eksyneen runoilijan valloilleen on pohdittava yhtä ikiaikaista kysymystä, joka yhä vain on ajankohtainen. Tuttua on että näemme kaiken joksikin. Samoin kun ajatellessamme me ajattelemme jotakin, vain ani harvat meistä osaavat ajatella ei-mitään – jos lie kukaan. Joka ainoa kerta kun ajattelemme jotakin, ajatuksemme muuttavat ajattelun kohdetta, joten alkuperäistä ajatusta sinänsä (thing-in-itself) emme tavoita koskaan. Alva Noën mukaan paneutuminen kulloiseenkin asiaan on dynaamista, se uudelleen organisoi meidät, jolloin ”huomiomme kiinnittyy johonkin (satunnaiseen) piirteeseen – ja siitä eteenpäin näemme tuon piirteen”.

Voimme yrittää väistää ongelman toteamalla, että ”olio sinänsä” on jo näyttäytynyt (syntynyt) ja juuri me olemme paikanpäällä sitä kokemassa, eikä mitään ole näkymättömissä. Kaikki pelimerkit maailmoivat suoraan edessämme avautuvassa tienoossa – ja käytössä olevat ”todet” sanat kertovat siitä kaiken. Voimme myös kysyä, voisiko taide tarjota meille jonkinlaisen madonreiän ohittaa alituisesti jatkuva uudelleenkietoutuminen, joka houkuttelee meidät ylevän kaipuussamme uuteen valheelliseen kuosiin. Taiteen tehtävänä on tuoda näkyviin se, mikä on näkymättömissä aivan silmiemme edessä. Se saattaa olla karua katsottavaa, mutta muuta tietä ei ole.

ENSIVAIKUTELMIA

Synnyin savunkatkuiseen saunaan

eräänä aurinkoisena iltapäivänä

juuri sinä vuonna kun suomalaisten

sikiäväisyys saavutti korkeimman

huippunsa. Syystäkin paikalle osunut

yösijaa etsivä kulkumies tokaisi, että taas

yksi turha leivänsyöjä lisää. Sellainen

olisi saattanut masentaa uutta tulijaa,

mutta radio, joka pauhasi pihan toisella

laidalla avoimessa ikkunassa, uutisoi sodan

alkaneen itäisillä mailla vääräuskoisten

hävittämiseksi maan päältä, joten

hyvää tilaa olisi ainakin toistaiseksi.

Olisin voinut sanoa asiasta sanan jos

toisenkin, mutta jostain kumman

syystä en osannut puhua, olin mykkä.

Tämä oli nyt se maa, arvelin kun katselin

nokisesta ikkunasta näkyvää maisemaa,

joka rehotti yltäkylläisenä kesän vihreyttä

ja paratiisista tuttuja kukkivia olioita.

Taustalla virtasi joki verkkaista

virtaustaan ja mustanpuhuvassa

taivaanrannassa leiskuivat salamat.

Tuttua oli maailman maailmoiminen

aina ukkosen jyrähdyksiä myöten, kuten

filosofi oli luvannut. Vain Maisa-täti

oli paennut tulevaa rajuilmaa kellariin,

sieltä hän kurkki pienestä ikkunasta, että

mitä siellä tapahtui, oliko se poika vai tyttö.

Se seikka oli toki jo selvitetty vehkeistä,

joista filosofin mukaan tuli heti alkujaan

niin rumat, että ne oli häpeillen sijoitettiin

viemärin, cloaca maximan varjoon.

On tämäkin aika putkahtaa ilmoisille

suvisille, motkotti vanhapiika Sylvi, joka

oli kapsahtanut paikalle päiväkahvin

toivossa, tosin nyt kaiketi aivan turhaan.

Vaan päiväkahvit juotiin joka tapauksessa,

tapahtuipa mitä hyvänsä, kuoltiin tai synnyttiin,

vakuutti isoäiti, joka parhaillaan nosti kahvikermaa

pihakaivosta. Jääkaappia ei ollut koko kylässä,

ei edes Yrjö Korpisen sekatavarakaupassa,

jossa nimensä mukaan oli yhtä jos toista

hyödyllistä ja hyödytöntä tavaraa.

Pannaan sille nimeksi Ensio,

tuttavallisesti Enska, kun tänään on

Ension päivä, virkkoi päivän ensimmäistä

totia sekoitteleva isoisä, ei tarvitse erikseen

juhlia syntymäpäivää ja nimipäivää.

Se on ihan Enskan näköinenkin, ihmetteli

myös Kauko-setä yhdennäköisyyttä.

Ovipielessä mourusi musta kollikissa,

Mikko nimeltään. Isoisän kissat olivat kaikki

Mikkoja, naaraita myöten. Se oli kätevää.

Jos portailta huikkasi Mikkoa, selitti isoisä,

niin takuuvarmasti joku kissa ilmestyi puskista

kalanperkeiltä haisevia viiksiään lipoen.

Äiti tarjosi tissiä, tarrasin siihen kaksin käsin

kun ei muutakaan sapuskaa ollut tarjolla.

Röyhtäillessäni ylimääräisiä maitoja

kiduksistani sain maistaa lusikallisen

isoisän totia, arvasin heti että tämä nyt oli

sitä nektaria joka pitäisi miehen tiellä

ja saisi unohtamaan tissien äitelät tarjoilut.

Kauko-setä ehdotti, että muhennettua

haukeakin voisi ehkä kokeilla, mutta se ei

saanut kannatusta. Eihän sillä ole vielä

hampaitakaan, tuohtui isoäitikin.

Voi hemmetti, missä hampaat ovat?

Mitä muuta puuttuu, onko kyseessä jokin

riisuttu versio. No kikkeli ainakin on, se oli jo

moneen kertaan tarkistettu ja mitattu.

Kyllä sika miehen puuhun ajaa, jupisi

naapurin Oskari, joka oli menossa katiskalle

ja kurkkasi ohimennen naapurin saunaan,

että oliko siellä kilju tekeillä vai mikä.

Oskari koplasi piipunperät ylähuuleen ja

jatkoi vaitonaista matkaansa joelle. Iso

musta kissa könysi viereeni pärekoppaan

ja aloitti äänekkään kehräämisen. Ehkä

minä olin kissa, se selittäisi monta asiaa.

Kissa nyrpisteli kuonoaan, minulla taisi olla

sekä ykköset että kakkoset kapalon mutkassa.

Olin taiteltuna pelkkään lakanaan kuin

Tiibetin munkit. Paljaat jalat heiluivat ilmassa,

eikä ne kissankäpälöiltä näyttäneet. Aurinko

vaipui verkkaan metsän taakse ja tienoo

alkoi hämärtyä. Kohta olisi pimeää,

pitäisikö sitä säikähtää vai ei. Siitä ei

filosofi ollut maininnut mitään. Kissa

oli levollinen, se hallitsi tilanteen täysin.

Vaan eihän kesäyöstä pimeää tullut,

jonkinlaista valohämyä vain.

Aamulla kissa toi aamiaiseksi kuolleen

hiiren. Mutta samalla äiti tuppautui siihen

tarjoamaan tissiä väkevästi hielle haisten.

Päätin säästää hiiren iltapalaksi.

Naapurin Elli piipahti paikalle uudessa

kesämekossaan. Joko se menee syksyllä

kouluun, uteli Elli, voitaisiin mennä

yhtä matkaa. Voi hyvä Elli, eihän se nyt

vielä kouluun mene, kunhan saataisiin sille

ensin housut jalkaan. Osaako se jo lukea,

jatkoi sinnikäs Elli. Eihän toki, vaikka

isoisä tilasi sille jo Joka Poika -lehden.

Meidän äijä sanoi, että se on fasistien lehti.

Ei sinun Elli pidä kuunnella sitä teidän

äijää, se on kommunisti. Pakkohan sitä on

kuunnella, se istuu kaiken päivää keinutuolissa,

vetää posket lommolla Jymyä ja paasaa

politiikkaa. No voi hyvänen aika, siihen äiti.

Saisinko markan palkkaa, innostui Elli,

jos vahdin ettei se karkaa tuon kissan

matkaan. Ei kai se kissan matkaan lähde.

Lähtee se, se on aivan kissan näköinenkin.

Sopivat, että Elli saa vahtia minua ja

saa siitä hyvästä markan palkkaa, vaan

ensin olisi saatava ne luvatut housut.

Elli nipisti minua poskesta ja iski silmää.

Mitähän tästäkin vielä seuraa, aprikoin

ja katselin miten auringonläikät

siirtyivät seinältä toiselle.

JUHANNUSRUNO

Juhannusruno syntyy kuin

itsestään, toteaa naapuri, on kesä

korkeimmillaan ja yötön yö lumoavaa

taikaa täynnä, risutkin kukkivat.

Vaan huolten paino ei hellitä

lumottuna kesäyönäkään. Vaikka

kuikka huikkaa joelta ja huikkaa on

vielä tilkka omassakin pullossa.

Ei kaiu runo, pala on kurkussa.

Jouluna taas laulu raikaa, vaikk on

pimeää, kylmää ja lunta puolisääreen.

Puistattaa pelkkä ajatuskin.

Jo taittuu aamuun tämäkin yö

ja katoaa taiat ja yrttien tuoksut.

Ei tästä tämän kummempaa tullut,

runoa jos ei lie minkäänlaista.

Naapuri sihauttaa grillinsä

sammuksiin ja Ylistaron suunnalta

nousee mustanpuhuva pilvenlonka,

liekö jo ukkostakin mukana.

PUNAINEN RUUSU

Oi hiipuva Ruusu,

näkymätön kirva on

lentänyt läpi päivän ja yön

ulvovassa myrskyssä.

Olen löytänyt tien

punaisen ilosi ytimeen

– synkkä rakkauteni

tuhoaa elämäsi.

(William Blaken runon The Sick Rose mukaan)

VANHA RUSAKKO

Rusakko loikkii pitkin pihaa

ja sössöttää halkinaisella huulellaan:

”Kukaan ei kirjoita minusta runoa,

kun jäniksillä on niin pitkät takajalat”

Tekisi mieli huomauttaa myös

pitkistä korvista, mutta antaa olla,

tulisi vain turhaa mielipahaa.

”Entä se laulu, pupujussikat

ne lystikkäitä on?”

”Pilkkalaulu.”

”On vai.”

”On.”

Täällä ulkona on kaunista,

parasta mahdollista katsottavaa.

Enempää ei voisi vaatia, joten

pankaamme rusakkoparan kanssa

lauluksi ja tanssiksi ennen kuin

ilta koittaa – se koittaa kumminkin.