Edistys on utopioiden toteuttamista.
– Oscar Wilde
Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta.
– Immanuel Kant
”Tervetuloa onnelaan”, toivottaa Rutger Bregman 2016 kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille (suom. 2018). ”Täällä kelpaa olla”, huokaa kirjoittaja. Rikollisuus on kuihtumassa pois ja sodat ovat vähentyneet vuodesta 1946 lähtien 90 prosenttia. Täällä on jopa niin hyvä olla, että kukaan ei enää keksi mitä voisimme tehdä paremmin. Ilman ilmastokatastrofin uhkaa olisimme tyhjän päällä – historiattomia ja ilman utopioita.
Oikeastaan puuttuu vain yksi asia: syy nousta sängystä – sillä paratiisissahan ei ole enää parantamisen varaa. (…) Voimme kasvattaa ostovoimaamme prosentin. Leikata hiilidioksidipäästöjä. Ehkä tehdä jonkin uuden Vimpaimen – juuri tätä kummempia eivät visiomme enää ole. Me elämme rikasta ja ylenpalttista mutta myös synkkää aikakautta.
– Bregman
Näin lohduttoman lutuselta näytti maailma kirjan kirjoittamisen ajankohtana – siis vain muutama vuosi sitten. Kunnes koko maailma kääntyi yhtäkkiä päälaelleen. Maailmasta ei kannata sanoa mitään, sillä siinä jos missä istuu tyhjän päällä. Nyt taas on sotia kaikkialla, nuo mukavat israelilaiset, iranilaiset, amerikkalaiset, kelvottomat venäläiset ja ties ketkä tappavat ihmiskuntaa kiitettyyn tahtiin. Kukaan ei ole turvassa, ei maalla, merellä eikä ilmassa. Ja me kaikki olemme ryhtyneet kilpavarusteluun uuden ikiaikaisen sodan ounastelussa. Mikään hinta ei ole liian suuri. Hybris on lähes käsinkosketeltavaa – kuin ensimmäisen maailmansodan edellä konsanaan.
Samankaltaiset tuulet puhalsivat myös 1940-luvun puolivälissä, kun Adorno ja Horkheimer valmistelivat Valistuksen dialektiikkaa (1944), jossa oli tarkoitus muotoilla ”teoria nykyisestä yhteiskunnasta”. Sotien käymiseen ei ollut enää yhtään ainoaa syytä, Kantin eetosta seuraten ihmiskunta oli päätymässä ikuiseen rauhan tilaan. Vaan ei rauha ihmisille kelvannut edes Euroopan ytimessä – valistuksen keskiössä, vaan ryhdyttiin taas käymään historian verisimpiä sotia. Sodan syyksi riittää pelkkä sota, oli naiivia mitään mutta olettaakaan. Näissä musertavissa tunnelmissa Adorno ja Horkheimer kirjoittivat teostaan.
Tavoitteemme ei itse asiassa ollut sen vähäisempi kuin tiedostaa, miksi ihmiskunta on todelliseen ihmisyyteen astumisen sijasta vajonnut uudenlaiseen raakalaisuuteen. — Aporia, johon työssä törmäsimme – valistuksen itsetuho – osoittautui siten ensimmäiseksi tutkimusta vaativaksi kohteeksi. (…) Uskomme tiedostaneemme aivan yhtä selvästi, että juuri ajattelun tähän käsitteeseen – yhtä lailla kuin niihin maanläheisiin historiallisiin muotoihin, yhteiskuntalaitoksiin, joihin se on punoutunut – sisältyy jo sen taantuman siemen, joka näkyy tänään kaikkialla. Ellei valistus ota pohtiakseen tätä taantumuspuoltaan, se sinetöi kohtalonsa.
– Esipuhe, Valistuksen dialektiikka
Tästä maailmantilanteesta alkaa Wolfram Eilenbergerin kirja Nykyisyyden haamuja (2025), joka on saanut alaotsikon Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948–1984. Se on kolmas ja viimeinen osa kirjailijan modernia eurooppalaista filosofiaa käsittelevässä sarjassa. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Taikurien aika, Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929 (1919) ja Vapauden tuli, Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933–1943 (2021). Eilenbergerin mukaan näitä ”nykyisyyden haamuja” – Theodor Adorno, Paul Feyerabend, Susan Sontag, Michel Foucault – yhdisti niin näkemyksen rohkeus kuin myös ”eksistentiaalisen hukassa olemisen kokemus”.
Sen sijaan, että olisi luotu rauha maailmanlaajuisesti jaetussa vauraudessa, kehitettiin aseita, jotka antoivat ihmiskunnalle mahdollisuuden tuhota itsensä koko planeetan mittakaavassa. Sen sijaan, että luonnonvaroja ja eläimiä olisi varjeltu, riisto ja hyväksikäyttö jatkui ja jopa tehostui entisestään. (…) Ennen kuin voitiin taas puhua tiestä ulos, kohti parempaa tulevaisuutta, valistuksen täytyi tulla valistuneeksi omien impulssiensa sisällöstä. Sen tuli niin sanotusti suorittaa filosofinen uudelleenarviointi raunioiden keskellä.
– Eilenberger
Noihin aikoihin Spiegel-lehdelle antamassaan haastattelussa Adorno peräänkuuluttaa universaalia väkivallattomuutta. ”Käytännöt, jotka voivat johtaa mihinkään mielekkääseen muutokseen, on oltava yksinomaan väkivallattomia.” Kuten sanottu, tuollaisia pölisevän kuivakoita puheenparsia oli kuultu ennenkin – ja aina ne olivat kaikuneet kuuroutuneille korville. Miten tuo kaikki kuulostaa aivan tämän päivän puheelta. Rauniot vain eivät vieläkään ole tarpeeksi korkeita, että ”aidosti” päästäisiin uudelleenarviointiin ja ”uuden” filosofian kirjoittamiseen.
Myös sodan uhrien määrä oli tappokoneiden tehoon nähden vaatimaton – kunnon hybris tykyttää vielä toiveikkaissa rinnoissa. Nykyään sodat voitaisiin mainiosti käydä robotein. Sellaista jo paraikaa Ukrainassa ja muuallakin maailmassa kokeillaan. Mutta jotakin olennaista siitä puuttuu – parkuvat äidit ja löyhkäävät ruumiskasat? Ja miten sitä osaisivat media, runoilijat ja taiteilijat kuvata. Sitä ei kyennyt kuvittelemaan edes Platon, joka keksi taiteilijoille sopivan homman – sodan voittojen tappioiden ylistämisen. Näin niitä piruparkoja ei tarvinnut karkottaa naapurivaltioon, mikä oli se toinen vaihtoehto.
Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä,samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.
– Benjamin
Elämä on todellisempaa ja merkityksellisempää kun taivaanrannassa loimuavat sodantulet. Vaikka mustanpuhuvat pilvet satavat hapanta vettä, me emme ole moinaankaan. Sitä paitsi mitään ei ole tehtävissä, kaikki loppuu kuitenkin, teimmepä mitä tahansa. Ehkä maailmanloppua ei tulekaan, kunhan vain olemme sopivan mukavasti huolissamme, kuten Slavoj Žižek kyynisesti huomauttaa. Poliitikot kutsuvat tätä kunnianhimoiseksi ilmasto-ohjelmaksi. Juuri näin, meillä on juuri sellaiset poliitikot kuin me ansaitsemmekin.
Paratiisista kävi edelleenkin tuulenpuhurit, mutta ne olivat kovia ja tappavia puuskia. Ne eivät todellakaan olleet ”myöhäisen liberalismin lempeää nostalgista tuulenvirettä”, kuten Benjamin, Adorno ja Horkheimer saivat huomata. Maailmansotien hirmuteot olivat vain alkusoittoa tulevalle, jota ei enää ollut. Oli todellakin käännettävä selkä tulevaisuudelle ja kaivettava raunioista – kaikesta huolimatta – se viimeinenkin inhimillisyyden ripe, jolle jälleenrakennus olisi mahdollista pystyttää. Maailman jakautuessa kahtia muodostuivat länsi- ja itäblokki – ainoat todelliset vaihtoehdot ihmisten ”ulkoilmavankiloille”. Me luulimme sitä vapaiden ihmisten maailmaksi ja lauloimme samoja lauluja täysin rinnoin puolin ja toisin. Vaikea on erottaa, onko puhe menneisyydestä vai nykypäivästä, Valistuksen dialektiikkaa ei ehkä tarvitsekaan päivittää.
Kaksi muunnelmaa pohjimmiltaan identtisestä herruuden logiikasta: retoriikan verhon alla kumpikin nojautui talouden riistävään standardointiin ja kulttuuriseen trivialisointiin joukkoviestinten avulla. Jos nykyajan raunioita olisi tutkittu riittävän tarkasti, olisi huomattu, että Moskovan näytösoikeudenkäynneissä olivat liikkeellä samat valistuksenvastaiset impulssit kuin Hollywood-elokuvien näytöksissä.
– Eilenberger
Juuri kukaan ei enää nouse vastustamaan kun puhutaan ”sisäisestä itsestä”, mutta ulkoinen itse saa lähes kaikki takajaloilleen. Vaikka eihän meillä (ihmisillä) enää aikoihin jos koskaan ole ollut sellaisia kuin takajalkoja. Phillip Caryn mukaan sisäisen alueen – sisäisen itsen – keksi itse kirkkoisä Augustinus, joka puolestaan vihjasi että sellainen saattaisi löytyä jo Platonilta. Monissa antiikin teoksissa tosin viitataan ”elämän sisäisyyteen”, mutta Caryn mukaan se on ajatusvirhe. Siitä huolimatta sisäisen itsen olemassaoloa ei juuri kukaan epäile. Emme enää usko sielun olemassaoloon, mutta sisäinen itse on ja pysyy.
Sisäinen itse on luultavasti juuri tuo ”minä”, joka hoitelee kaikenlaisia affekteja – ja useimmiten aivan omaan laskuunsa. Tämä minä on kaksijakoinen, kotioloissa se on useimmiten mukava ja rauhaa rakastava ”olio”. Mutta jossakin siellä inhimillisyyden perikuvan taustalla vaanii sysimusta ”yhteisöminä”, häikäilemätön julmuuksia kaihtamaton kollektiivinen peto, joka on valmis seuraamaan millaista aatetta ja millaista johtajaa hyvänsä. ”Joukossa tyhmyys tiivistyy”, tietää sanoa kansanviisauskin.
On itse asiassa olemassa ensimmäinen väkivalta, joka voidaan nimetä, nimittäin nimeäminen, nimien antaminen – nimien, joita myöhemmin kielletään käyttämästä. Nimeäminen on kielen alkuperäistä väkivaltaa: kielessä absoluuttinen vokatiivi, puhdas puhuttelu, kirjoitetaan sisään erojen ja luokitusten järjestelmään. Tämä ainutlaatuisen ajattelemisen sisällyttäminen järjestelmään, on arkkikirjoitusta: se on arkkiväkivaltaa, oman ja itselle kuuluvan absoluuttisen läheisyyden, itselleen läsnäolon menetystä.
– Derrida
Jo antiikin ajoista saakka elämä on jakautunut yksilöminän salakähmäiseen yksityiselämään ja julkiseen elämään poliksen palveluksessa. Juuri poliksessa on elävän olion paikka ja juuri siellä yhteisöminälle syntyy kyky kieleen – ja loputtomaan lörpöttelyyn. Ääni ei ole enää vain örinää nuotion äärellä vaan julmaa puhetta, josta johtaa suora tie väkivaltaan. Raaka kollektiivinen ”minäisyys” kytee omassa sisikunnassanikin. Pahaa ei onnistuta aitaamaan, se on kaikkialla – se on olennainen osa meidän omaa ylenpalttisen hyvää itseämme. Miten se on mahdollista?
Max Horkheimer tuo kirjassaan Välineellisen järjen kritiikki (2008) päivänvaloon yhteiskunnallisen minän, joka joukkohybriksen synnyttämässä palossa ajautuu tekemään kammottavia tekoja. ”Jotkut massojen joukossa tarttuvat tilaisuuteen ja samastuvat viralliseen yhteiskuntaminään toteuttaakseen raivolla sitä, mihin henkilökohtainen minä ei kyennyt yltämään.” Se on kuin kutsumus, kamppailla ulkoista luontoa vastaan sisäpuolellaan olevan pimeyden sijasta. Omassa talossaan kyvytön aliminä kiepahtaa yhteiskunnassa yliminäksi ja pyöveliksi, joka päästää tukahdutetut vietit häkistään valloilleen. Sitä ei enää mikään pysty kaitsemaan, se pyrkii kohti täystuhoa. Muu ei sille riitä.
Valtaenemmistöltä ihmisiltä puutuu ”persoonallisuus”. Vetoaminen heidän sisäiseen arvokkuuteensa tai piileviin voimavaroihinsa herättäisi heissä oikeutettua epäluuloa, koska tällaiset sanat ovat muuttuneet pelkiksi fraaseiksi, joilla heidät on määrä pitää alamaisina. (…) Valta on ainoa asia, jota he kunnioittavat ja josta he kiihkeästi kilpailevat.
– Horkheimer
Michel Foucault julkaisee 1966 hämmentävän ihmistieteiden arkeologiansa Sanat ja asiat, jonka viimeisen sivun profetia saa kaiken kokeneet ranskalaisetkin pois tolaltaan. Kysyttiin, missä tämä ääri-ihminen seisoo, vasemmalla, oikealla vai peräti keskellä. Mutta eihän keskellä ole mitään. Foucault pakenee Pariisista Tunisiaan, hänen tulipunainen Jaguarinsa (jolla hän säikäytteli ruotsalaisia 1950-luvun lopulla) on vaihtunut Peugeot 404 -avoautoon.
Ihminen on keksintö, jonka ajattelumme arkeologia osoittaa viimeaikaiseksi, kenties sellaiseksi, jonka loppu on lähellä. (…) Jos nämä jäsennykset katoaisivat niin kuin ne ilmestyivätkin, jos jokin tapahtuma, josta voimme korkeintaan aavistaa sen mahdollisuuden mutta jonka muoto ja lupaus ovat meille vielä tietämättömissä, saisi ne suistumaan sijoiltaan, kuten klassisen ajattelun maaperä suistui 1700-luvun lopussa – silloin voitaisiin hyvin lyödä vetoa, että ihminen pyyhkiytyisi pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta.
– Foucault
Wolfram Eilenberger: Nykyisyyden haamuja, Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948–1984, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2025.
Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, suom. Mari Jantunen, Atena 2018
Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä, Vastapaino 2008.
