JA RIISTÄÄ KALVAAN HEHKUNSA AURINGOLTA

 Pokkaripainos Pale Fire 120 gr ja suomennos Kalvas hehku 680 gr. Kuva SJT. 

”Todellisuus” ei ole aidon taiteen subjekti eikä objekti, koska aito taide luo oman erityisen todellisuutensa, jolla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisen silmän havaitseman keskimääräisen ”todellisuuden” kanssa.

     Vladimir Nabokov, Kalvas hehku

Does this book aim at truth or at beauty? At promoting right

conduct or at pleasure? What purposes does this book serve?

     Richard Rorty

Toukokuussa 1982 olin matkalla Firenzestä Roomaan. Matkalukemiseksi olin ostanut Nabokovin romaanin Pale Fire (1962) taskupainoksen. Lueskelin sitä sieltä täältä ja hämmästelin, miten niin monia maailmoita sisältävästä kirjasta oli saatu aikaan niin keveä laitos. Punnitsin sen perillä Trasteveressä ja se painoi 120 grammaa. Muistan tehneeni kirjasta muistiinpanoja, mutta ainoa jäljellä oleva teksti on muistikirjan kolmen ja puolen sivun mittainen pätkä:

Asunnossa on viileää ja se tuoksuu vienosti kostealle betonille. Parvekkeella viipyy vielä päivän lämpö, mutta sitä varjostavat jo yön tuoksut. Kaupungin alituinen kohina on hiljentynyt tasaiseksi taustasurinaksi. Kukkapöydän alimmaisella hyllyllä on pääsiäisenä torilta ostamani colomban pakkauslaatikko. Sen sisällä rahisee vieläkin kuivia murusia. Se oli kuivaa jo pääsiäisenä ja jätti kitalakeen karvasmantelin kitkerän maun. Mutta söihän sitä, paremman puutteessa, vahvan ja makean Vino Santon kera.

     Yölukemiseksi kaivan laukustani Nabokovin teoksen Pale Fire. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen pohjoiseen maahan nimeltä Zembla, jossa talvella vietetään neljää ”valkonenäistä” kuukautta; siitä huolimatta pääkaupunki Onhava on samalla leveysasteella kuin Palermo. Missä ihmeessä sellainen paikka voisi olla. Zemblan kielestäkin on näytteitä:

        On sagaren werem tremkin tri stana

        Verbalala wod gev ut tri phantana.

Lainaus on zemblalaisen runoilijan ja patriootin Romulus Arnorin runosta A Miragarl. Säe viittaa unen kuninkaaseen, joka haluaa lahjoittaa uneliaan hiekkaisesta ajan tuhlauksesta – tai ehkä suoranaisesta varastamisesta – kolmesataa kamelia ja kolme lähdettä.

     Toinen esimerkki on John Francis Shaden 999 riviä käsittävästä runoelmasta Pale Fire, teoksesta jonka ympärille kirjan toimittaja ja kommentaattori Charles Kinbote on tarinansa ja rikoksensa rakentanut. Runoelman rivit 662 ja 664 viittaavat tai paremminkin ovat Goethen tunnetusta runosta Keijujen kuningas (1782):

        Who rides so late in the night and the wind?

        It is the father with his child.

       Ret woren ok spoz on natt ut vett?

       Eto est votchez ut mid ik dett.

Olen jo syvässä unessa kun jostain kaukaa, kuin suuren meren takaa, kantautuu tajuntaani yksitotinen sanonta: ”Hansikkaista juuri se hukattu on onnellisin.” Sellaisia joutavuuksia saattoi kuulla vain onhavalaisessa pubissa tuulisena talviyönä.

Nabokov oli tuolloin – ja on kai vieläkin – ehdonton suosikkikirjailijani. Olin lukenut kaikki Nabokovin suomennetut kirjat ja vähän muutakin. Viime joulun alla oli jälleen innostuttava kun Pale Fire / Kalvas hehku (2014) ilmestyi suomeksi käännettynä. Riensin oitis kirjakauppaan ja ostin kirjan, vaikka nykyään ani harvoin ostan kaunokirjallisuutta. Punnitsin kirjan ja painoa on korpukseen kertynyt peräti 680 grammaa, tosin siinä on kovat kannet. Järeä opus!

Luin kirjan pitkinä talviöinä, pakkasen paukkuessa ja hyisen viiman suhistessa talon nurkissa. Ken ratsastaa ulkona kun on yö? / Läpi viiman ja yön isä lastaan vie. Kristiina Drewsin käännöstyö on erinomaista ja tekee kunniaa kirjailin loistokkaalle kielelle. Ilkikurinen, rienaava ja toisinaan pahanilkinenkin Nabokov on vahvasti läsnä. Tähän saakka Ada on ollut ”parasta mitä olen koskaan lukenut”, mutta en tiedä onko enää. No, ehkä se on vieläkin. Sen verran Nabokovin luoma viehko maailma on mielikuvitustani ärsyttänyt, että maalasin 1996 maalauksen nimeltä Zembla ja 2007 maalauksen Pale Fire.

           (Nyt tälle nimen silti tarvitsen.

           Will, auta! Kalvas hehku. Otan sen.)

           (But this transparent thingum does require

           Some moondrop title. Help me, Will! Pale Fire.)

Runon säkeet 961 ja 962, joissa runoilija hakee apua runoelmansa nimeämiseen. Kommentaattori Kinbote vihjaa, että lukija saattaisi hyvällä tuurilla löytää nimen Shakespearen näytelmästä Timon Ateenalainen – ja toki se löytyykin. Itse Kinbote ei voi sitä tarkistaa, koska kirjoittaa kommentaariaan paenneena johonkin ”hevonkuuseen”. Mutta sitä ei Kinbote tiedä (eikä tiennyt Nabokovkaan), että nykyään tällaiset ongelmat ratkeavat tuossa tuokiossa googlaamalla. Se on kaventanut huomattavasti kuilua lukijan ja pirullisia viittauksia viljelevän kirjailijan välillä.

The sun's a thief, and with his great attraction
Robs the vast sea; the moon's an arrant thief,
And her PALE FIRE she snatches from the sun;
The sea's a thief, whose liquid surge resolves
The moon into salt tears; the earth's a thief,
That feeds and breeds by a composture stoln
From general excrement: each thing's a thief:
The laws, your curb and whip, in their rough power
Have uncheckt theft.

     William Shakespeare, Timon of Athens

Lähes parasta tekstiä, mitä kukaan koskaan on lukenut. Kinboten mieleen nousee ”se Timon Ateenalaisen kohta (IV näytös, 3 kohtaus), jossa misantrooppi puhuu kolmelle ryövärille.” Kinbote toteaa, että syrjäisen sijaintinsa takia hän joutuu tarjoamaan lukijalle (vain) zemblankielisestä runoversiosta laatimansa käännöksen, ”joka toivoakseni suurin piirtein välittää tekstin sisällön, tai on ainakin uskollinen sen hengelle”:

Aurinko on varas: se huijaa merta

ja ryöstää sen. Kuu on varas:

se vie hopeisen valonsa auringolta.

Meri on varas: se upottaa syliinsä kuun.

Nabokovin lukeminen saattaa olla piinallista niille, jotka haluavat todellisuuden olevan todellisuutta ja fiktion fiktiota. Nabokoville todellisuus on niin laaja-alaista, että se sisältää fiktionkin. Loistava lauseenkuljetus ja huikea mielikuvituksen lento pyhittää kaikki keinot.

Juuri tähän kysymykseen on tarttunut pragmatisti Richard Rorty teoksessaan Contingency, Irony and Solidarity (1989). Kirjan kolmas osa Cruelty and Solidarity käsittelee kahta kirjailijaa, Nabokovia ja Orwellia, julmuuden ja moraalisen piittaamattomuuden näkökulmasta. Mikä lie saikaan filosofin pimahtamaan, mutta ajatustensa karheudessa ja kirjallisessa ilmaisussaan Rorty lähestyy lähes nabokovilaisia sfäärejä.

Maailmankirjallisuuden julmureiden ja epäihmisten trio löytyy nimenomaan Nabokovin kirjoista: Lolitan (1955) Humbert Humbert, Kalvaan hehkun (1962/2014) Charles Kinbote ja Adan (1969) Van Veen. Rorty antaa ymmärtää, että näitä veijareita löytyisi enemmänkin Nabokovin kirjoista, mutta pysytään nyt näissä. Välinpitämättömyys on näiden sankareiden perussynti. Rorty ei voi hyväksyä Nabokovin kaltaisten taiteellisten nerojen yläilmoissa leijumista – kuolemattomuutta tavoitellen ja viis veisaten maan matosista. Rortyn mukaan nämä kirjat edustavat paatunutta välinpitämättömyyttä sellaisessa mittakaavassa, ettei mikään muu kirjallisuus maailmassa siihen yllä.

Ihmisten elämää ja maailmaa ylittäviä ylimaallisia ideoita ei ole olemassakaan, vaikka taide saakin meidät uskomaan moraliteeteista riippumattomaan jumalaiseen kirjoittamiseen, joka ilman epäilyksen häivääkään kuittaa sisällön esteettisellä muodolla ja (sattumuksien suossa rypevän) ihmiselämän virtuoosisella kielellä. Kalvaassa hehkussa on siirrytty outoon maailmaan, jossa sääli ja myötäelämisen kyky ovat tyystin kadonneet esteettisen pelin koukeroihin, kuten Rorty huomauttaa. Tätä peliä pelaavat niin Kinbote kuin myös runoilija John Shade, jonka tyttären kuolemaan tässä yhteydessä viitataan. Rorty haluaa palauttaa meidät maanläheisen arkisen kauneuden piiriin, jossa esteettisesti arvokasta on se, mikä on myös ihmisten kannalta hyödyllistä. Jos ja kun meidän ihmisten on tarkoitus tulla ”siksi mitä olemme”, jatkaa Rorty Nietzscheen viitaten, niin tällaiset kieroutuneet ja epäinhimilliset kirjat saattavat vinouttaa koko ”ihmiseksi tulemisen”.

Mutta kertovatko näiden kirjojen mielikuvitushenkilöiden ominaisuudet Nabokovin sielunelämästä yhtään mitään. On todella naiivia ja kaukaa haettua urputtaa, että näiden päähenkilöiden toimet eräiltä osin muistuttavat professori Nabokovin toimia kirjallisuuden piirissä. Tässä kohtaa tekisi mieli heittää pöytään Rortyn kuittaus Decartesin tunnetusta aksioomasta hyvin nabokovmaiseen tyyliin: ”Vaikka ajattelisinkin, mitä en tee, se ei osoittaisi, että olen olemassa.”

Googlaamalla huomasin sellaisenkin ihmeen, että Nabokovin Pale Fire on ilmestynyt myös Rortyn johdannolla varustettuna laitoksena (1992). Veljekset kuin ilvekset!

Vladimir Nabokov: Pale Fire, Penguin Books, 1973.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku, suom. Kristiina Drews, Gummerus, 2014.

Richard Rorty: Contingency, Irony and Solidarity, Cambridge University Press, 1989.

     Pale Fire, 2007, akryyli kankaalla, 200x150 cm. Kuva SJT.

TAIDETEOS ESINEENÄ

Marcel Duchamp: alkuperäisten readymade-teosten Polkupyörän pyörä (1913) ja Pulloteline (1914) näköisversiot. Rooma 1983. Kuvat SJT.

Tulkinta ei ole ”puolueettoman” havainnoijan suorittama kuvaus, vaan dialoginen tapahtuma, jossa keskustelijat ovat yhtä lailla mukana ja josta he poistuvat muuntuneina; he ymmärtävät toinen toistaan siinä määrin kuin heidät on sisällytetty kolmanteen horisonttiin, joka ei kuulu kummallekaan, mutta johon heidät on asetettu ja joka asettaa heidät paikoilleen.

Gianni Vattimo

Ilman tulkintaa ja arvottamista ei olemassa yhtään ainoaa taideteosta, joten teoria seuraa automaattisesti ”taidehavaintoa”. Ehkä tämä pitää paikkansa vaikka otettaisiin lukuun kaikki mahdolliset taideteosta muistuttavat objektit, kuten taideteosten näköisiksi valmistetut ”taidekkeet”, luonnonmuovaamat ajopuut ynnä muut. Jotkut sortuvat kokemaan ne taiteena ja jotkut taas onnistuvat pitämään päänsä kirkkaana. Kaikkihan me tunnemme monia maineikkaita ja ylenpalttisesti tykättyjä ”taiteilijoita”, varsinkin maalaustaiteen piirissä, joilla ei ole kykyä eikä taitoa tuottaa taideteosta. Kun taas musiikissa sellainen ei ole mahdollista, emme kertakaikkiaan jaksa sietää sellaisia ”muusikoita”, jotka eivät hallitse soittamisen tai laulamisen taitoja. Vai? Onhan meillä nuo oudot kummajaiset Mrs. Miller ja laulava talonmies Sepi.

Richard Wollheimin ”aineellisen objektin hypoteesin” mukaan taideteokset ovat aineellisia objekteja – konkreettisia olemassa olevia esineitä. Vaikka monia taideteoksia – musiikki ja runous – on hankala kokea esineiksi, eivät ne silti täysin aineettomiakaan ole. Kun taas esimerkiksi maalaus on selkeä esine suorastaan hankaluuteen saakka – sitä on alinomaan vaalittava ja varastoitava. Maalauksen tekniikasta ja materiaaleista voidaan saada monenlaista luetettavaa ”todellista” tietoa, mutta mikään tästä ”asiatiedosta” ei liity siihen, mikä maalauksessa on taidetta. Maalausta taiteena tulkittaessa ollaan jälleen kerran tyhjän päällä. Taideteosesineen kokeminen taiteena vaatii aivan erityislaatuista näkemistä – näkemättömän näkemistä.

Todellisuuden komponentteja luetellessa eivät taideteokset yleensä listaan kuulu, vaan todellisina pidetään lähinnä konkreettisia esineitä, olioita ja erityisesti hyödyllisiä teknisiä laitteita. Onko tämä pelkkää tiedostamatonta käytäntöä ja totuttua tapaa, jota leimaa usko teknologian kaikkivoipaisuuteen. Siis, kaikki mikä toimii on todellista. Taideteoksethan eivät toimi, eivät ainakaan aina. Mutta eiväthän ”laitteetkaan” aina toimi. Ja sitä paitsi, olisiko tuolla aineellisen ja aineettoman väliin vedetyllä rajaviivalla mitään merkitystä. Eikö sattumanvaraisuus ole tarpeeksi ylevä päämäärää. Sattuman hyväksyminen on vapauden ehto, kuten Richard Rorty huomauttaa. Ja se (saattaa) parantaa meidät pakonomaisesta tarpeesta etsiä ehdottomia totuuksia. En tiedä mitä kautta tähän tultiin ja johtaako tämä minnekään. Luultavasti ei.

Jos haluaa kysyä todellisuuden perään, kannattaa kääntyä taiteilijoiden ja runoilijoiden puoleen, kuten Rorty huomauttaa. Runous on jo ajat sitten sitten ajanut filosofian ohi. Eikö se ollut Wittgenstein joka tokaisi, että filosofiaa pitäisi runoilla. ”Pelkään suuteloitasi, hento neito”, vastaa runoilija Percy Bysshe Shelley ja avaa päätähuimaavia näköaloja, joita emme valitettavasti voi lähteä tänään seuraamaan. Siellähän sataa kaatamalla! Näin me arkajalat jäämme kammioihimme aprikoimaan ja aprikoimaan, sillä aikaa muut ”auringon sakaralla ratsastajat” elävät elämämme.

Joseph Margolis mainitsee esseessään Taideteosten ontologinen erikoislaatuisuus (?) jonkun ihme Glickmanin, joka on lanseerannut ”rantataiteen” lajityypin. ”Rantataidetta” edustavat rannoilta löytyvät luonnon muovaavat objektit, kuten ajopuut, kivenmurikat ym. Mutta voivatko ne olla taideteoksia, vaikka ne eivät ole kenenkään valmistamia (artefakteja). Outo hiippari Glickman ei näe mitään käsitteellistä estettä sille, ”että taideteos on (voi olla) luonnonobjekti”. Rortyn mukaan metaforat luovat uusia maailmoita ja miksei myös uusia taideteoksia, vaikkapa ajopuusta. Jos tälle tielle lähdetään, mutta me emme lähde, vaan tarraamme ”artefaktiuden ehtoon” kuin viimeiseen oljenkorteen. Margolis viittaakin viisaasti Duchampiin, joka loi uusia (readymade) taideteoksia objekteista, jotka joka muu oli valmistanut.

Jyrki Siukonen pui tätä samaa ongelmaa artikkelissaan Dollareita ja valveunia (niin & näin 3/2014) Arthur C. Danton kirjan What Art Is (2013) pohjalta. Kirjassaan Danto on jälleen yhden suosikkiteemansa Warholin Brillo Boxin (1964) kimpussa. Brillo Box, joka on kopio mistä tahansa marketista löytyvästä Brillo-laatikosta, on ilman vähäisintäkään epäilystä taidetta. Mutta missä kohtaa yhteys taiteeseen katkeaa, jos Warholin Brillo Boxista tehty kopio ei olekaan enää taidetta – kaikesta yhdennäköisyydestä huolimatta. Danto kertoo uskomattoman tarinan. Tukholman Moderna Museetin johtaja Pontus Hultén oli teettänyt 1968 sarjan Brillo Boxin kopioita ja todistanut ne autenttisiksi. Tuohon aikaan Warholin Brillo Boxin huutokauppahinta oli jo noin kaksi miljoonaa dollaria. Mutta Hulténin laatikot osoittautuivat arvottomiksi. Jatkoa tarinalle ei ole, koska Hultén ehti kuolla ennen paljastumistaan.

Ainoa vastaus tähän näyttäisi olevan, että taideteokset eivät ole aineellisia esineitä, vaikka niillä on erilaisia aineellisia ominaisuuksia. Mainitaan ohimennen, että materiaalisena objektina taideteoksen kokevat tässä jutussa mainitusta ainakin Siukonen, Wollheim ja Danto. Tästä, tai piru tietää mistä, johtuen taidetta ei voi siirtää taideteosesineestä johonkin toiseen esineen, kuten nyt vaikkapa Warholin boxista Hulténin boxiin. Margoliksen mukaan taideteos ”ei voi olla universaali, koska se on luotu ja voidaan tuhota, ei myöskään siksi, että sillä on aineellisia ja aistein havaittavia ominaisuuksia. Mutta se on erityislaatuinen partikulaari, toisin kuin aineelliset objektit, koska se voi olla toisen partikulaarin instanssi ja se voi olla yhdistynyt toiseen partikulaariin”. Hmm, mitähän tuokin oli.

Tapaus Duchamp ei myöskään ole niin yksinkertainen kuin miltä näyttää. Roomassa oli vuonna 1983 Via Borgognalla vähäisessä toisen kerroksen galleriassa Duchampin readymade-teosten näyttely. Siellä selvisi, että esillä olevat teokset eivät olleetkaan Duchampin alkuperäisiä ”readymadeja” vaan kopioita – taiteilija oli huolimattomuuttaan hukannut alkuperäiset teoksensa. Duchampin objektit olivat jo toisen tai kolmannen (tai ties monennenko) polven uudelleen tehtyjä kopioita ja kopion kopioita: Polkupyörän pyörä, Standardin pysäyttäjät, Suihkulähde, Hattuteline, Kampa, Kätkettyä melua ja muita tuttuja ajatuksenpysäyttäjiä. Kuinka oli nyt taiteen laita? Vai oliko Duchampilla jokin erioikeus tehdä teoksistaan kopioita, ja jokin erityinen taito siirtää myös taide näihin kopioihin ja kopion kopioihin. Noin vain. Vai kävikö Duchampille kuten Hulténillekin – jäljellä oli pelkkää arvotonta roinaa!

Danton – kuten myös George Dickien – mukaan vain taiteilijat tekevät taidetta, ja vain taiteilijoilla on kyky asettaa ”taide” taideteosesineeseen. Tällaista kykyä ei ollut myöskään kuraattoriparka Pontus Hulténilla, minkä hän sai karvaasti tuta. Ehkäpä lopullista vastausta on haettava kaukaa Akvinon Tuomaalta. Tuomaan mukaan sielu luodaan joka kerta uudelleen, siis mitään sielujen kierrätystä teoksesta toiseen ei tapahdu. Jos nyt näin voidaan sanoa. Luultavasti ei. Näin on (täytyy olla) myös taiteen laita. Taitava taiteilija onnistuu asentamaan taiteen yhä uudelleen ei vain taideteosesineeseen vaan mihin tahansa esineeseen, vaikka pyöränsarveen. Onhan se nähty!

Taidetta ei ole ilman henkilöitä, jotka puhuvat taidemaailman kieltä ja jotka tietävät tarpeeksi taideteosten ja todellisten esineiden välisistä eroista tajutakseen, että taideteoksen kutsuminen todelliseksi esineeksi on sen tulkinta, tulkinta, jonka mieli ja ymmärrettävyys riippuu taidemaailman ja todellisen maailman välisestä vastakohtaisuudesta.

Arthur C. Danto

HAVAINNOITSIJAN HAIKU

Katson huonoa

taidetta – nykyään ei

muuta olekaan!

Joseph Margolis: Taideteosten ontologinen erikoislaatuisuus / Richard Wollheim: Ovatko taideteokset aineellisia objekteja?. Kirjassa Taide ja Filosofia, toim. Markus Lammenranta, Arto Haapala. Gaudeamus 1987.

Jyrki Siukonen: Dollareita ja valveunia, niin & näin 3/2014

MAISEMAN ÄÄRELLÄ

Villa Lante, Gianicolo, Rooma. Piirros SJT 1983.

Tienoo on viipyvä laajuus, joka avautuu kooten kaiken yhteen niin, että avoimuus on siinä pitänyt ja kestänyt antaen kaiken tulla näkyviin tyyneydessään.

Martin Heidegger

Maisemamaalaus ”tyhjyyden estetiikkana” on uuden ajan faustisen ihmisen keksintöä. Antiikin ihmisillä ei ollut tyhjyyden käsitettä, joten ympäröivä tila – luonto – oli vain paikka jossa rajalliset esineet ja oliot oleksivat. Mitä tahansa esineiden – kappaleiden – väliin jäikin, aristoteelisen tilakäsityksen mukaan sillä ei ollut itsenäistä olemassaoloa. Ja maisemahan on pääasiassa juuri tätä ”mitä tahansa”. Antiikin maailmasta, joka koostui tarkoin määritellyistä ja nimetyistä kappaleista (esineistä, olioista), käsin koettuna rajattomana avaruutena avautuva maisemamaalaus olisi ollut outo näky. Tosin joskus tuntuu siltä, että keskuudessamme liikkuu yhä näitä konkreettisia esineitä havainnoivia ”antiikin ihmisiä”.

Toki luonnosta poimittuja maisemallisia elementtejä löytyy jo hyvin varhaisistakin maalauksista ja renessanssimaalareiden henkilökuvien taustalla luonnonnäkymät olivat jo yleinen käytäntö. Mutta lähimmäs nykykäsityksen mukaista maisemamaalausta pääsi Dürer (1471–1528) Italian matkallaan 1494 maalaamissaan akvarelleissa. Näyttäisi siltä, että Dürer on onnistunut ylittämään konkreettisten kappaleiden – puiden, kivien, pilvien – vetovoiman ja maalannut kappaleiden väleissä tyhjänä avautuvaa maiseman avaruutta, ilmanalaa ja valaistusta. Kirjassa Maailman taide – Renessanssi (1982) väitetään, että Dürerin aikalainen Albrecht Altdorfer olisi ollut ”Euroopan ensimmäinen maisemamaalari”, mutta Altdorferin maisemat ovat Düreriin verrattuna pelkkiä ”tavaraluetteloita”.

Eräänlaiseksi maisemakokemuksen isähahmoksi on nostettu runoilija Francesco Petrarca (1304–1374), joka kiipesi Mont Ventouxille 26.5.1336. Raportissaan Nousu Ventoux'n vuorelle (2008) runoilija sanoo nousseensa lähinnä uteliaisuuttaan lapsuudestaan saakka silmäinsä edessä olleelle vuorelle. Mutta kyllä hän huipulta näkymiäkin ihaili: ”Ensin ilman keveys ja ääretön maisema hämmensivät minua niin että melkein huimasi.” Sitten hän nimeää havaitsemiaan kohteita: ”Oikealla erottuivat selvästi Lyonin seudun kukkulat ja vasemmalla, muutaman päivämatkan päässä, Marseillen ja Aigues Mortesin rantoja huuhtova meri, ja Rhone näytti virtaavan aivan silmiemme edessä.” Pari sataa vuotta myöhemmin runoilija Torquatto Tassolla (1544–1595) oli myös tapana nauttia maiseman lohdutuksesta Gianicolon kukkulalla Roomassa. Vanhuuden vaivojaan ja lähes käsittämätöntä ”henkistä pimeyttä” Sant' Onofrion luostarissa potenut runoilija tapasi istua iltaisin kukkulalla nimikkopuuhunsa nojaten ja katsoa auringonlaskua yli Rooman. ”En ole mitään, en osaa mitään, en kelpaa mihinkään, en toivo mitään.” Tämä mies jos kuka oli tienoon – maiseman – hyväätekevän (r)ajattoman tilallisuuden tarpeessa.

Torquatto Tasson puu. Gianicolo, Rooma. Kuva SJT 1983 .

Ankarasti otsaa rypistävä kysymys koskee maailman ja havainnoijan suhdetta. Onko maailma olemassa vain subjektin – ihmisen – tekemissä havainnoissa ja kuvauksissa, vai onko maailma ”tuolla ulkona” – sellaisena kuin se on – ihmisen tiedostuksesta huolimatta. Eli paistoiko aurinko jo ennen ihmistä? Helposti voimme kuvitella, että maailmassa olisi ollut ennen tiedostavaa subjektia erilaisia värejä tuottavia valon aallonpituuksia, mutta yhtä helposti voimme kuvitella – ja suorastaan tietää – että värien olemassaolo on mahdotonta ilman näkevää silmää. Tässä tapauksessa oletuksena tiedostavaksi subjektiksi on ihminen eikä esimerkiksi jokin silmäkäs eläinolio. Mistäpä sen tietäisi, millaisia johtopäätöksiä tästä voisi vetää.

Helposti voimme uskoa – ja jopa tietää – että jotakin ”siellä” on, jotakin josta meillä ”täälläolijoilla” on samansuuntaisia havaintoja ja kokemuksia. Kuten maalaustaide – ja kaikki taiteet – osoittavat. Helposti voimme myös uskoa, että ilman taiteita tuo yhteinen kokemus ”yhteisestä maailmasta” jäisi kovin haperaksi – mikään historiatietoisuus ei sitä kykenisi yllä pitämään. Hyvänä esimerkkinä tuon oudon aristotelisen ”maailmankuvan” sinnikäs ajeerautuminen aina nykypäivään saakka.

Tähän kysymykseen tarttuu myös Richard Shusterman kirjassaan Taide, elämä ja estetiikka (1997). Koska käsite esteettinen on peräisin vasta 1700-luvulta, niin miten oli esteettisten kokemusten laita sitä ennen. ”Jos itse esteettisen käsitettä ei ollut olemassa ennen kuin taide uudella ajalla vakiintui ja lokeroitui erilliseksi käsitteeksi, esteettistä kokemusta ei ole voinut olla olemassa ilman taidetta ja se on taiteesta riippuvainen.” Shusterman ottaa pihteihinsä Richard Wollheimin, jonka mukaan jopa luonnon kauneuteen kohdistuvat havaintomme ovat taideteoksista saamiemme esteettisten kokemusten johdattelemia, joten emme voi tarkastella näitä tunteita ”taiteen instituutioita edeltävinä tai niiden ulkopuolisina”. Siis miten sen Petrarcan maiseman ihailun kanssa oikein oli?

Shustermania riipii tässä nimenomaan esteettisen kokemuksen rajoittaminen siten, että ”jopa luonnon yhteydessä esteettinen kokemus saa erityisen asenteensa ja ominaislaatunsa modernin taiteen käytännön opettamista arvostamistavoista”. Shusterman ottaa kreikkalaiset apuun ja kysyy, että pitäisikö meidän hylätä kreikkalaisten taide, koska tuolloin käsitettä taide ei ollut olemassakaan. ”Sama kuin väittäisi, ettei kukaan kärsinyt umpilisäkkeen tulehduksesta ennen kuin vaiva diagnosoitiin ja nimettiin.” Tuo argumentti on täysin naurettava ja Richard Rorty ampuukin sen alas tylyyn tyyliinsä: ”Mutta luonto, jota ei ole kuvattu millään inhimillisellä kielellä, on yksinkertaisesti Kantin tiedostamaton olio sinänsä – äärimmäisen hyödytön käsite, filosofisten skeptikkojen peliväline, pikemminkin lelu kuin työkalu.”

Tässä ei tietenkään väitetä, etteikö maisemaan tarvittavat aihiot olisi olleet ympäröivässä luonnossa jo ennen maisemamaalaustakin. Mutta tuskinpa umpisuolenleikkauksiakaan voitiin suorittaa ennen kuin keksittiin umpisuoli ja siihen liittyvät ongelmat. Joten ehkäpä ”maailman” olemassaolo on enemmän kuin pelkkä mielle. Helposti voidaan uskoa – ja jopa tietää – että jotakin ”siellä” on, jotakin josta meillä ”täälläolijoilla” on samansuuntaisia yhteismitallisia kokemuksia, kuten maalaustaide – ja kaikki taiteet – osoittavat. Helposti voimme myös uskoa, että ilman taiteita tuo yhteinen kokemus yhteisestä maailmasta – maailmankuva – jäisi kovin haperaksi. Mikään historiatietoisuus ei sitä pystyssä pitäisi, kuten osoittaa aristoteelisen varsin oudon ”maailmankuvan” sinnikäs ajautuminen aina nykypäivään saakka.

Provokatiivisesti voidaan väittää, että ”todellisuus” on tiedostavien subjektien – ihmisten – yhteisesti ylläpitämä harhakuva. Täysin järjettömätkin osamaailmankuvat uppoavat tuohon kokonaisuuteen niin saumattomasti, että ”todellisuus” näyttää kaikin puolin ja kaikin ajoin umpitodelliselta. Tosin Herakleitos huomauttaa, että ”maailman todellisuuteen” osallistuvat vain hereillä olevat, nukkuvat ovat jossain muualla.

Pitäisikö nyt sanoa, että maisemamaalaus on tämän ”yhteisen todellisuuskokemuksen” huikein ja kaunein saavutus. Mutta täytyy heti huomauttaa, että maisemamaalaus voi edustaa myös abstraktia maalaussuuntausta. Siitä on jopa etua, sillä abstraktin maalauksen edessä monille houkutuksille altis katsoja/kokija välttyy ylenpalttisten detaljien ja viittauksien viettelykseltä, jolloin maalauksen maisemallisia parametreja: tilallisuutta, valaistusta ja värien vuorovaikutusta voi kokea suurenmoisessa ”todellisuudesta” vapautuneisuuden tilassa.

Me havaitsemme asiat, meillä on niistä yhteinen ymmärrys, olemme ankkuroituneet niihin: tämän ”luonnon” kivijalan varaan rakennamme tieteitä.

Maurice Merleau-Ponty

Lisää muodoista ja niiden välisestä tyhjyydestä: http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2010/09/muotojen-alkuperaa-etsimassa.html

Ps. Tässä tekstissä näkökulma on ahtaan länsimaalainen, esim. kiinalaisten maisemamaalaustahan ei tyhjyyden puute rajoittanut antiikin aikoinakaan.

Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, Pragmatistisen filosofian näkökulma estetiikkaan, (suom. Vesa Mujunen), Gaudeamus 1997.

Francesco Petrarca: Nousu Ventoux'n vuorelle, (suom. Laura Lahdensuu), Basam Books 2008.

S. J. Tanninen: Ostrobothnian Landscape (1974). ”Lakeusmaisema ilman latoja.” Kuva SJT.

DIFFÉRANCE N:O 651

”Minä täällä – maailma siellä!” Kuva SJT.

”Eron toi esille mykkä merkki; se kohosi

graafisen tilan keskellä pyramidin kaltaisena,

salaisena ja vaiteliaana kuin hauta, oikesis.”

S. J. Tanninen: Korpus, Différancen taantuminen eråksi (2006)

Jostain tietymättömästä syystä se osuu aina perjantaihin, kun suuri moka tai kvanttihyppy tapahtuu. Viime vuoden aikana siitä sai hyvää kokemusta, kaikki onnettomuudet vesivahinkoa myöten sattuivat perjantaina. Siinä oli aina koko viikonloppu hyvää aikaa miettiä, mitä helvettiä nyt tehdään.

Viime viikolla puhelin soi niin kuin se soi jossain syvällä taskun uumenissa. Soittaja ilmoitti hyväntahtoisesti, että nyt on ehdottoman hyvä aika päivittää laajakaista, nopeus kaksinkertaistuu eikä maksa juuri mitään. Lakkaa siellä teilläkin tökkimästä, sanoi soittaja. Hän tiesi kaiken, senkin että meillä tökkii. Yritin vastustaa ja sanoin, että kokemuksesta tiedän että tulee hankaluuksia, hermot romahtaa ja ollaan ilman nettiä päivätolkulla. Ei tule, vakuutti soittaja, siirrät vain sim-kortin vanhasta reitittimestä uuteen, ja kyllä pelittää.

Perjantaina posti toi uuden laitteen. Ja perjantaista huolimatta – niin luottavainen olin – vaihdoin sim-kortin vanhasta vehkeestä uuteen. Saahan sen toki vanhaan takaisin jos ei toimi, sanoin itsekseni ääneen. No, eihän se tietenkään toiminut, aikansa takuttuaan kone ilmoitti suuren uutisen: VIRHE 651. Ei hätää, sanoin itselleni – nyt jo melko lailla hermostuneesti – ja siirsin sim-kortin takaisin vanhaan vekottimeen. No niin, sekään ei enää toiminut: yhteys ei ole käytettävissä koska modeemissa tai verkkosovittimessa on ongelma. Naapurin koirakin tämän olisi tiennyt, vaan minä en ollut vieläkään oppinut mitään. Ja taas oli hyvää aikaa koko viikonloppu miettiä, mitä kaikkea tekevälle ihmiselle saattaa sattua ja mitä kaikkea sattuisi, vaikka ei tekisi mitään.

Kävin naapurin koneelta katsomassa, mikä on VIRHE 651. Se osoittautui yhdeksi aurinkokunnan yleisimmistä virheistä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän mitä sille pitäisi tehdä. Luulenpa, että juuri tämänkaltainen virhe innoitti Derridan keksimään käsitteensä différance. Pitkään différancea pidettiin nihilistisenä inhimillisen järjestyksen kapinan, dekonstruktion, kaaoksen ja järjettömyyden työkaluna. Mutta nykyään ”tietokonemaallistumisen” myötä siitä on tullut jokapäiväinen ilmiö – se voi yllättää yksityisen ”individin” missä tahansa. Se voi pilata kokonaisen työpäivän tai valaista jonkin pimeän nurkan. Toisaalta sitä ei ole lainkaan ”olemassa” eikä sitä voi lausua ääneen – sitä paitsi sehän on väärin kirjoitettukin. ”Différance ei kuulu ääneen eikä kirjoitukseen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Se sijoittuu puheen ja kirjoituksen väliin outona tilana (...) Se sijoittuu myös sen rauhoittavan tuttuuden tuolle puolen, joka kytkee meidät jompaankumpaan ja saa meidät joskus kuvittelemaan, että ne olisivat kaksi eri asiaa.” (Derrida 2003)

Ystäväni Juha Saaren mukaan différance edustaa nykyajassa niin harvinaista eettistä kategoriaa. Toisaalta se viittaa myös virheen ja erehdyksen elämää virkistävään mahdollisuuteen. Ilman virheitä me kotustaisimme vieläkin luolissa ja kommunikoisimme koputtelemalla sääriluunkappaleilla toistemme päitä. Tähän – juuri tähän – me olemme tulleet virheiden ja virhepäätelmien ansiosta. Matkan varrella me olemme hylänneet taikauskon ja siirtyneet tieteisuskoon. Faustinen ”maailmantunne” – järki – on vienyt meitä kuin pässiä lieassa, kuten Goethe meitä valistaa. Vaan onko mitään todellista edistystä tapahtunut? Onko jokainen käänne ollut käänne parempaan?

Mihin me oikein olemme tulleet – siitä ei tunnu olevan kenelläkään mitään tietoa. Tällä hetkellä maailmassa on enemmän ”asiantuntijoita” ja sortin tiedemiehiä kuin ylipäätään koskaan. Ja historiankirjoituksen ”runonlaulanta” muistaa sitä kyllä ylistää. Mutta hiljaisuuden pato on alkanut murtua ja todellinen tilanne alkaa pilkistää murtumasta. Varovastikin arvioiden me olemme nykyään enemmän hukassa kuin milloinkaan aikaisemmin ns. historiallisena aikana. Vähitellen on alkanut näyttää siltä, että se tiedollinen kehitys, jota me olemme niin suuresti arvostaneet, onkin virheitä tulvillaan.

Jako sieluun ja ruumiiseen on jo ajat sitten ollut mennyttä kalua. Saunantakana on jo pitkään hihitelty tuota Descartesin ”jättimokaa”. Siinä ohessa meni myös niin kätevä käsitepari subjekti – objekti. Minäisyys on pelkkä kulttuurin luoma sosiaalinen turhake, joka vain harhauttaa ihmistä pitämään maailmaa oman reduktionsa kohteena, ellei peräti tuotteena. Entä psykologia – sielutiede, kuka malttaisi kertoa noille onnettomille ”virkapsykologeille” ettei siellä suunnalla ole ollut alun alkaenkaan mitään tutkittavaa. Kärjistystä, totta, mutta mikä tahansa uusi toiminnanhaara perustetaankin, niin kohta siellä on niin paljon tutkittavaa ja tärkeää työtä tekemättä, että mitkään inhimilliset resurssit eivät siihen riitä.

Eteenpäin! Kieli maailman todellisuuden kuvastajana on sekin heitetty yli laidan – mikä puolestaan tietää naurukohtausta korrespondenssiteorian suhteen. Uuspragmatistit – Davidson ja Rorty etunenässä – väittävät ettei mitään eksaktia kieltä ole olemassakaan. Se on pelkkää lingvistien keksintöä. Näin Donald Davidson: ”Johtopäätökseni on, ettei mitään sellaista kuin kieli ole olemassa, jos kielellä tarkoitetaan vähänkin samaa kuin mitä monet filosofit ja lingvistit ovat olettaneet. Mitään sen kaltaista ei voi oppia, hallita tai saada synnyinlahjaksi.” Kommunikaatio perustuu sosiaaliseen ”kielelliseen toimintaan”, jossa sattumanvaraisen (intuitiivisen) ”arvauksen” tuloksena ollaan joko samaa tai eri mieltä, tai jos sekään ei riitä, siirrytään järeämpiin keinoihin, ja otetaan nirri pois. Näiden tosiasioiden toteamiseksi ei tarvita mitään vastaavuusteoriaa!

Eikö tuo kuulosta aivan vanhalta Wittgensteinilta. Joka tapauksessa näyttää siltä, että me kommunikoimme yhä edelleenkin koputtelemalla toistemme kalloja, nykyään se vain tapahtuu tietokoneilla, älypuhelimilla ja muilla digitaalisilla vehkeillä. Niin että mikä tässä on sitä ”tieteellistä edistystä”!

Ehdin tässä välissä nukkumaan yhden levottoman yön yli. Aamuisin maailma näyttää valoisammalta muutenkin kuin valaistuksensa osalta. Yllättäen onnistun aivan omin toimin korjaamaan tilanteen ja VIRHE 651 häipyy ruudultani. En tiedä mitä tein, mutta sen tiedän, että ilman subjekti – objekti suhdetta se ei olisi ollut mahdollista. Perun kaikki eiliset puheeni. Minä olen subjekti ja maailma turhakkeineen on objekti. Sillä siisti. Minä olen täällä ja maailma kaikkine siinä oleksivine olioineen on tuolla. Se on kätevää ja se toimii. Totta kai ”minä” olen mukana maailmassa – maailmaan heitettynä tai livahtaneena, kuten Juha Saari sanoo – mutta samalla minä olen myös sen ulkopuolella omassa immanentissa tiedostuksessani. Sekin on kätevää ja toimivaa, sanokoon kuka tahansa mitä hyvänsä.

Nyt kaivan vanhan virttyneen ”sieluni” kaapista esille ja vien sen järven rannalle vuoren juurelle ihmettelemään. Ihmettely on ainoa mihin meillä riittää resurssit, kuten Goethe sanoo, enempää meillä ei ole lupa pyytää.

Yritimme

dekonstruktiivisista

tulkinnoista yksinkertaisinta

epäröiden otimme pyramidin kaltaisen

käsitteen käyttöön vasta siinä vaiheessa kun alkoi

näyttää siltä että oli pakko lähteä pyykille keskellä kirkasta

päivää vaikka yötäkin

olisi ollut

nyt jo tarvitsimme apuvoimia

kuin kutsuaksemme pyykin todelliseksi

ja käsillä olevaksi tarvekaluksi

esineeksi ja käsipyykiksi

sanan sisään

ja kautta

ulos maailmaan

ikään kuin

jos ei

olisi sanaa

ei

olisi mitään pestävääkään

S. J. Tanninen: Korpus, Différancen taantuminen eråksi (2006)

Juha Saari kirjoittaa:
http://juhasaari.blogspot.fi/2014/03/differancen-etiikka.html

VAIVAANNUTTAVAA

René Descartes tyypillisessä työskentelyasussaan, pöydällä näkyy myös kunnioitusta herättävä filosofin hattu.

”Ei jää kuin yksi tie – ja se on olevan!”

Parmenides

Viime vuonna tuli Descartesin syntymästä 416 vuotta. Mitä sitten? Ei kai mitään. Parhaiten hänet tunnetaan väittämästä, että ajattelu edellyttää ajattelijan olemassaoloa. Descartes tiesi senkin, että jo Augustinuksen Tunnustuksista löytyi samansuuntainen aksiooma: ”Kun erehdyn, täytyy olla joku, joka erehtyy.” Tunnettu on myös nykyfilosofi Richard Rortyn tokaisu: ”Vaikka ajattelisinkin, mitä en suinkaan tee, se ei osoittaisi, että olen olemassa.”

Descartesin jälkeen maailmaa ovat hallinneet tosiasiat. Se on toki ollut siunauksellista mutta myös tuhoisaa. Mielipiteillä (noilla meille niin rakkailla joutavuuksilla) ei enää ole mitään tekoa, kun tosiasiat jyräävät ne saman tien. Renessanssin kaltaista renessanssia ei enää voi koskaan tulla – tosiasiat ovat tehneet senkin mahdottomaksi. Taide ja kaikki muukin on pienempää ja vähäisempää kuin noina menneinä loiston tosiasiattomina päivinä, kun ymmärrys perustui vielä samuuksien havainnointiin eikä erojen etsintään – kuten nykyään on laita.

Pari päivää sitten löysin Oski Kalteen kirjoittaman runon Ongelmansa kanssa yksin – se jos mikä liittyy tähän. Jos on olemassa sellainen käsite kuin ohjelmaruno – niin tämä jos mikä on juuri sellainen runo. Kaikkea ei voi saada – ja on näitä päiviä jolloin ei voi saada yhtään mitään. Siis kuunnellaanpa tarkasti: ”Millä välttämättömyydellä voisi puhua ennen tai jälkeen tulemisen, sellaisesta, mikä on lähtöisin ei-olevasta. Niinpä se joko on ehdottomasti tai ei ollenkaan.” Väitetään, että Parmenides olisi sanonut näin – jos ei ole niin ei sitten. Hyvä on aina niin kuin on!

Ongelmansa kanssa yksin

Ajattelen, olen olemassa, filosofi sanoi

pukeutuneena pönäkkään työasuun tai

ehkä hän oli juuri herännyt ja vaelteli

pitkässä yöpaidassa tupsukas yömyssy

päässään kohti huussia tai ehkäpä hän istui

rennosti tupakkatakki yllään nauttimassa

iltakonjakkia. Ei kai tuollaista argumenttia

sanottu noin vain puolihuolimattomasti ikään

kuin ilmaan heittäen muun turhanaikaisen

jorinan oheen. Naapurini mukaan filosofi

oli edellisen illan seminaarin johdosta

sinäisenä aamuna huonossa hapessa.

Ajattelen, siis olen, hän sanoi. Ja kas se toimi.

Siinä hän seisoi täydellisen olevaisena keskellä

huonetta puolivälissä matkalla keittiöön

nälkäisenä kuin susi, aamu kun oli.

Ajattelen, pöydällä on reilu

muna-anjovisleipä, jatkoi filosofi

toiveikkaasti. Se ei toiminut.

Jokin tässä nyt mättää, tuumi filosofi,

ajattelemalla saa olevaiseksi filosofin vaan

ei edes yksinkertaista aamupalaa.