”SITTEN ELETÄÄN, KUN EI OLE ENÄÄ MITÄÄN MAALATTAVAA”

Marcel Duchampin mittalaitteita todellisuuden lopulliseksi kalibroinniksi. Rooma 1983. Kuva SJT.

En ole lakannut maalaamasta. Jokaisen maalauksen täytyy olla olemassa ajatuksissa ennen kuin se siirretään kankaalla ja se menettää aina jotain kun se maalataan. Näen maalaukseni mieluummin ilman tuota samentumista.

Marcel Duchamp

Toisinaan näen sen ja sitten maalaan sen, joskus taas maalaan sen ja sitten näen sen.

Jasper Johns

Varsin erikoinen on tuo Duchampin lausunto. Vitsikään se ei voi olla – ei kukaan kerro noin tylsää vitsiä. Omituiselta tuntuu ajatella, että ylipäätään kenenkään ajatuksissa olisi valmiita maalauksia, jotka voitaisiin siirtää kankaalle. Vaikka olisikin olemassa jokin ”kirkkaiden ideoiden maailma”, ei se voisi olla kenenkään ajatuksissa, sillä havaintojen ja tiedostuksen epämääräisyys samentaisi sen. Tuskin Duchamp sellaiseen kuitenkaan uskoi, hänhän valmisti myös omat artefaktinsa tosiolevaisen ”sumean maailman” tykötarpeista. Hän jos kuka tiesi, että ”todellisuus” on varsin suhteellinen kokemus, jossa on tilanteesta riippuen läsnä- tai poissaolevia esineitä ja olioita milloin minkäkinlaisen havainnon kirkastamana tai sumentamana – mutta itse todellisuutta ei ole missään.

Jasper Johns kuvaa maalarin ja näkijän tilannetta tokaisussaan huomattavasti osuvammin. Maalarilla saattaa olla ideoita ja visioita maalauksen tekemiseksi, mutta maalausprosessin myötä alkaa hahmottua, millainen maalaus intentioiden sekamelskasta on tulossa. Maalaus on valmis maalaus vasta maalattuna. Johnsilla on toinenkin sanallinen ilmitulema, joka sopisi vaikkapa Duchampin ohjenuoraksi: ”Ota objekti. Tee sille jotakin. Tee sille jotakin muuta!”

Miten ylipäätään voidaan kokea aitoja mielenliikutuksia taideteosten äärellä, vaikka hyvin tiedetään taiteen olevan mielikuvituksen tuotetta – fiktiota. Fiktion paradoksin mukaan todellisuuden tapahtumat saavat täyttymyksensä todellisuudessa, mutta taideteos jää aina pelkästään tapahtumisen ja täyttymyksen lupaukseksi. Vai voisiko kuvitella, että taidekokemus – esteettinen elämys – on jo itsessään täyttymys. Dewey sanoi ovelasti, että taideteos ei roiku seinällä kuten hattu naulakossa.

Kuilu fiktion ja todellisuuden välillä on harhaa, sillä suurin osa todellisuudestakin on fiktiota. Todellisuudessa tapahtuu kaikkea sitä mitä todellisuudessa tapahtuu, mutta monet ilmiselvätkin todellisuuden ennakoinnit ja aihiot jäävät toteutumatta. Hartaimmatkaan toivomukseni, suunnitelmani tai rukoukseni eivät todellistumisen prosessissa mitään paina. Maailma ei mielipiteistäni piittaa. Tämäkin nykyhetki sateisena kesäkuun viimeisenä aamuna on painumassa fiktion puolelle.

Todellisuus todentuu havainnossa – havainnon ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassakaan. Jopa yksittäinen havaintokin on illuusio – havainnoija on joka hetki eriasteisten havaintojen (ilmentymien) ristitulessa. Kokonainen havaintojen tsunami vyöryy ylitseni ennen kuin ehdin minkäänlaiseen tiedostukseen – ja kun olen lopulta mielipiteenmuodostuksen kynnyksellä – kukonaskeleen päässä väärästä johtopäätöksestä – on tilanne jo lopullisesti karannut ymmärrykseni tavoittamattomiin.

Taideteosta maalaava maalari seisoo staflioineen kahden kuilun partaalla fiktiivisen ja todellisen maailman välimaastossa. (Kuvanveistäjä ja graafikko ovat välineellisyyteensä sidottuina jossakin muualla, ja maailman ilmentymisiä kuvaavat videoijat, käsite- ja koostetaiteilijat eivät ole ehtineet samalle seutukunnallekaan.) Mitä siellä tapahtuu? Siitä on hyvin vähän kuvauksia ja luotettavaa tietoa vielä vähemmän. Taiteilijoiden työhuoneet ovat salaperäisiä paikkoja, jossa omalaatuiset tavarat ja työvälineet, luonnokset ja valmiit teokset ovat joutuneet eräänlaiseen dynaamiseen epäjärjestykseen. Mitään johtopäätöksiä ei voi vetää, sillä erilaisia työhuoneita on yhtä paljon kuin on taiteilijoitakin. Mutta paraskaan työtila ei riitä, vaan taiteilijan – eritoten maalarin – on päästävä välillä jonnekin muualla työskentelemään. Matkustettava vaikka maailman ääriin.

”Vaikeinta maalarin työssä on päästä työhuoneelle”, sanoo Arakawa eräässä haastattelussa. ”Useimmiten menen studiooni, kun en halua mennä sinne. En ymmärrä sitä. Useimmiten en halua mennä sinne lainkaan!” Työhuoneelle menemisen kynnystä madaltaakseen Arakawa ja partnerinsa Madeline Gins kehittivät heliumvyön, joka kohotti taiteilijan jalat irti maasta. Lisäksi Arakawa oli saanut visun neuvon Duchampilta: ”Taiteilijaksi ei tulla pelkästään maalaamalla tauluja!”

Reinhardt – jolta tämän jutun otsikkokin on lainassa – sanoo maalaavansa vasta sitten, kun tähdelliset asiat on hoidettu eikä ole enää mitään muuta tehtävää: ”Kun posti on luettu ja kirjeisiin vastattu, laskut maksettu, asunto ja työhuone siivottu, lapset pakattu kouluun tai leirille, vaimo päästetty ostoksille, kun on syöty, käyty vessassa, otettu aamu-, keskipäivä- tai iltapäivänokoset, vailla ahdistusta, erilaisia kipuja, nautintoja, keskeytyksiä, esteitä, haittoja.” ”Kun lopulta ei ole kertakaikkiaan mitään syytä olla työskentelemättä. Silloin juuri on ihanteellinen hetki aloittaa.”

Tuo kaikki on niin totta, ettei siihen ole mitään lisäämistä. Ulkomaailma – todellisuus – tekee taiteilijan elämästä helvetin. Reinhardtin mainitsemat päivän toimet – arkipäivän rutiinit – kestää miten kuten. Mutta se ei riitä, ei toki. Puhelin soi, ulkomaailma kutsuu. On kokouksia, palavereja ja muuta joutavaa. On pidettävä kirjanpitoa, maksettava laskuja, hoidettava käsittämätön määrä juoksevia asioita. Ja lopulta on kuoltava.

”Se on naurettavaa”, vakuuttaa Arakawa. Taiteilijat eivät kuole, se on silkkaa faktaa eikä mitään fiktiota. Keskusteluun puuttuu myös Gins: ”Kuolema on vanhanaikaista. Aikanaan ihmiset sanoivat, että ihminen ei voi lentää. Katsokaa nyt, taivas on sakeanaan lentäviä ihmisiä. Ihmiset ajattelevat, että heidän täytyy kuolla. Mutta entä huomenna?” ”Mikään tässä maailmassa ei ole hyväksyttävää, niin kauan kuin olemme kuolemaan tuomittuja.” lisää Arakawa.

Taide ei yksin tätä ongelmaa ratkaise, niinpä Arakawa & Gins päättivät uudistaa myös arkkitehtuurin. Aivan uudenlaiseen asumiseen tarvitaan totaalisesti toisenlaista arkkitehtuuria, jopa ”torakat osaavat käyttää paremmin nykyisiä taloja kuin me ihmiset”. Nykyisessä elämänmallissa ”elämä on sairaus, ja maailma on sairaala.” Nöyrästi me popsimme lääketehtaiden lanseeraamia lääkkeitä lääkkeiden aiheuttamiin sairauksiin.

Arakawa & Gins loivat uuden rakentamisen utopian ja filosofian: “Reversible Destiny: We Have Decided Not to Die.” Päämääränä ei ollut vain parempi suunnittelu ja miellyttävämmät elinolosuhteet, vaan lopulta ikääntymisen pysäyttäminen ja ikuinen elämä. Täydellinen talo taiteellista työskentelyä ja itseään tiedostavaa iänkaikkista elämää varten.

Elämä on täynnä epätoivoisia hetkiä, mutta jos sinulla on voimaa ajatella, kaikki on mahdollista.

Arakawa

http://curious-places.blogspot.com/2011/02/reversible-destiny-lofts-tokyo-japan.html

http://home.howstuffworks.com/bioscleave-house1.htm

Ad Reinhardt: Taide taiteena, valikoituja kirjoituksia, Vapaa Taidekoulu 1995.

Arakawa: I am looking for a new definition of perfection, Artnews 5/1980.