KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ III

Aamu kajastaa

keitän teen ja teen eväät

– ja lähden matkaan!

Aavistus valonkajosta rikkoo jo pimeää aamua. Keitän vahvaa teetä – Green Gun Powder – ja valmistan eväsleivät. Pakkaan tavarat vanhaan sienikoriin. Autoa olen lämmittänyt jo aamuvarhaisesta, joten sinne on kohtuullisen mukava istahtaa, vaikka pakkasta on yli 20 astetta. Muutamia autoja tulee vastaan, mutta kun käännyn Sydänmaantielle ei enää näy ketään. Joissakin taloissa on vielä jouluvalot. Osuuskaupan pihassa joku sinnikäs nuori nainen polttaa tupakkaa. Kouran Osuuskauppa on samanlainen kuin minunkin kauppani Villenraitilla, samaan aikaan tehty ja maalattu samoin värien: okrankeltaiset seinät, tummanvihreät ovet ja ikkunanpuitteet sekä ruosteenpunaiset vuorilaudat.

Ennen auringonnousua taivas värjäytyy purppuraan. Ja lopulta auringon tulenkarvainen kaari pilkistää metsänreunan takaa. Dahlbon tienristeyksen jälkeen avautuu pitkä peltotilkkujen läpi kulkeva suora, aurinko killuu horisontissa tien yläpuolella ja räiskii sulaa kultaansa pitkin taivaita. Hetkeen en näe muuta kuin valon säihkettä ja aavistuksen tien harmaasta pinnasta. Ohuen kuuran kattamien sänkisten peltojen yli heittyvät pitkät sinivioletit varjot. Tietä reunustavat koivut ovat kuin hopealangasta virkattuja.

Jos tästä näkymästä maalaisi maalauksen, ei kukaan uskoisi sitä järkevän olennon tekemäksi. Kriitikot nuijisivat sen maanrakoon, jos nykyään vielä olisi sellaisia kanavia joissa kriitikot kriittisiksi ryhtyisivät. Luontoahan ei kukaan kritisoi – se saa ryhtyä millaisiin mauttomuuksiin hyvänsä. Ja sanomalehdissähän nykyään kritiikkiä ei suvaita – kaikki kehutaan laiskahkosti hyväksi, kyllin hyväksi meille kaikille – parempaa emme ansaitsekaan. Haastattelussa todetaan, että taiteilija on käynyt ulkomailla menestystä nauttimassa ja ymmärtänyt sisäisen ja ulkoisen välisen ristiriidan, ja kuin ihmeen kaupalla ”taitsu” (kuten kuulin erään nuoren taiteilijan itseään nimittävän) on löytänyt niiden välisen vuoropuhelun. ”Taitsuille” terveisiä!

Sitikka ei piittaa pakkasesta, mukavaa on körötellä halki jäisten metsien Emil Waldteufelin Luistelijat-valssin kaikuessa radiosta. Siis aivan hirveää musiikkia – mutta kaiketi sillekin on paikkansa – ei muuta kuin nupit kaakkoon. CD-soitin on edelleenkin rikki – puhelimessakin olisi soitin, mutta kuulokkeet ovat jääneet kotiin. Onneksi tulee välillä uutiset. Peräseinäjoentiellä on muitakin autoilijoita, Tuurin kyläkauppaan menijöitä arvatenkin – sinne mennään vaikka sataisi äkeitä ja vanhoja naisia.

En kännykään Alavuden keskustaan vaan huristan ohi Kyläkaupalle hakemaan hapankurkkuja – tällainen päähänpisto nyt tähän. Kyläkaupassa on yllättävän vähän väkeä, pakkanen hillitsee sittenkin ostohaluja. Hapankurkut ovat puolta halvempia kuin lakeuksien metropolissa – mikä on pakko todeksi myöntää. Kiinteitä ovat kurkut ja oivalliset valkosipulin ja tillin huurut pölähtävät sammiosta nenään. Niiden intensiivistä väriä on vaikea kuvailla – siinä on jotain öisen välimerellistä. Syön parkkipaikalla saman tien pari kurkkua sellaisenaan makupaloina – voi taivas tuota makujen sinfoniaa! Auringon kehrä on juuri ja juuri horisontin yläpuolella.

Vaan kurkut vaativat teetä, joten pysäköin auton kyläkauppiaan renessanssipuutarhan kupeeseen. Kaadan kuumaa teetä mukiin, puutarhan hyiset nymfit ja yksisarviset katsovat kateellisina. Evääksi ottamani ruisleipä on väkevän alkukantaista – kuin kannon juurta järsisi. Tee on vahvaa ja höyryävän kuumaa. Pitkäksi aikaa ei kannata näillä keleillä pysähtyä. Ajan Alavuden keskustaan pitkin mutkaista vanhaa maantietä, se päätyy suoraan terveyskeskuksen pihaan. Käytävällä on kummallakin puolella ”käsidesiannostelijoita”, joista voi suihkaista käsiinsä kitkerän liuoksen. Luin jostain, että 70 prosenttia suomalaisista ei pese käsiään ylipäänsä koskaan. Kädet koetaan ikään kuin ulkoisiksi työvälineiksi, eihän talikkoakaan pestä – hyvät ihmiset sentään!

Äitini on juuri syönyt, tarjotin retkottaa vielä hänen rinnuksillaan. Leipää olisi saanut olla enemmän, äiti sanoo ja vaatii sängyn pääpuolta laskettavan ”syöttöasennosta” alemmaksi. Huoneessa makaa pari muutakin vanhaa rouvaa, joita parhaillaan syötetään. Katselen ikkunasta rantatörmän koivuja, sillalla joku työntää lastenrattaita. Ulkona aurinko paistaa iltapäivän kylmää valoaan, mutta sisällä on ahdistavan lämmintä. Äitini on saanut salaisuuteni selville, olen mennyt naimisiin pitäjän hulluimman naisen kanssa ja muuttanut Sapsalammille. Kuinkas muuten, sanoo äiti jälkiviisaasti. Yritän sanoa, että tulin juuri Seinäjoelta. Ehei, huikkaa äiti ja puhuu kuin jollekin kolmannelle, jo syksystä saakka se on siellä Sapsalammilla mellastanut. Äiti tietää.

Muut rouvat eivät puhu mitään, tuijottavat vain idänpuoleista betoniseinää. He eivät vilkaisekaan ikkunaan päin – mikään siellä ei vedä vertoja tyhjälle seinälle. Minä en näe televisiosta enää mitään, sanoo äiti. Hän lukee jo ajatuksiakin. Käytävällä en enää muista mihin päin pitäisi mennä. Näin pakkasella on muutenkin sellainen tunne, kuin päässä viheltäisi. Ja ikkunaluukut ovat kuin roomalaisessa huvilassa – ikuisesti remontissa. Pihan varjot ovat syventyneet, aurinko laskee jo. Ajan pitkin järvenrantaa myötäilevää katua vanhalle meijerille, jossa nykyään on öljynpuristamo. Ostan myymälästä pullon kullankeltaista rypsiöljyä ja suuren paketin pakastevihanneksia. Valitettavasti pinaatti on loppu, sanoo kaunis vaalea neito, joka on ilmestynyt takahuoneesta sokeria suupielissään.

Käännän auton ulos taajamasta ja edessä avautuu suora tie, joka halkoo kitukasvuista metsää ja kuivattua suota. Auringonlaskun jälkeinen taivas on haalean teen värinen, rosoiset pilvet näyttävät jäätyneen paikoilleen. Radiosta tulee Philip Glassin sellokonsertto – hyvällä tuurilla se kestää lopun matkaa.

Toisinaan hulluus

vie paremmin perille

kuin järkipuhe.

ILMENEMISIÄ

Ilmenemisien juhlaa suuren plataanin varjossa. Oik. kirjoittaja tuuraamassa aurinkokellon viisaria. Villa Sciarra, Rooma 1983. Kuvat SJT.

“Lopussa ei suinkaan seiso yksi vaan tyhjyys!”

Alan Badiou

”Me, jotka emme ole mitään, olkaamme kaikki!”*

Eugène Pottier (Kansainvälinen)

Johdannossa toiseen manifestiinsa filosofian puolesta Badiou kirjoittaa, että ensimmäisen manifestin viesti 1989 oli: ”Yrittäkää nähdä se mitä ette näe”, kun taas toisen manifestin viesti 2009 on: ”Yrittäkää todella nähdä se mitä näette.” Me ihmiset näemme jääräpäisesti kaiken aina joksikin, ainoastaan aniharvat onnistuvat näkemään ”mitä tahansa”. Borges oli vakuuttunut, että kissoilla on tällainen ei-minkään näkemisen kyky. Kissat antavat katseensa lipua verkkaisesti tienoossa (miljöössä) katsomatta mitään erityisesti. Kun näkymässä tapahtuu jotakin – heilahtaa hiirenhäntä, värähtää linnunpyrstö – kissat ottavat käyttöönsä ”joksikin näkemisen”.

Jos ja kun maailmassa on olemassa todellisia konkreettisia asioita ja olioita, täytyy niiden jollakin tavoin ilmetä (yksityiselle) havainnoijalle eli minulle – subjektille, jolle kaikki ilmenemiset on annettu. Muuten tässä ei ole mitään tolkkua – maailma joka ei ilmenisi millään tavalla olisi yhtä tyhjän kanssa. Ilmenemisien ristiriitaisuuksista voidaan päätellä, että jos jotakin ei voida ajatella, ”se ei myöskään voi olla olemassa”, kuten Badiou huomauttaa toisen manifestinsa toisessa luvussa. Mutta voidaanko tästä vetää sangen hurja johtopäätös, että kaikki se mikä voidaan ajatella on olemassa.

Tiedämme, että havainnossamme ilmenevä puu koostuu aineellisessa maailmassa atomeista, vaikka puun hahmossa – kaikessa sen äärettömyyksiin laajentuvassa ilmentymisessä – ei ole mitään mikä voitaisiin palauttaa atomeihin. Badiou heittääkin pöytään väitteen, ”oleminen on tyhjästä nyhjäisty moneus, ja vain matematiikka on kykenevä ajattelemaan olemista puhtaana olemisena”. ”Niinpä esimerkiksi edessäni oleva puu – jos yrittäisin ensin irrottaa siitä sen todellisen läsnäolon tässä maailmassa (sen ympäristön, horisontin, toiset puut, läheisen niityn ja niin edelleen) ja sitten ne toisiinsa kytkeytyneet määritykset, jotka tekevät siitä juuri edessäni olevan puun (vihreä väri, sen oksien muodostama peitto, valon ja varjojen leikki sen lehvillä ja niin edelleen) – voidaan viime kädessä palauttaa toisista moneuksista koostuvaksi äärettömän monimutkaiseksi moneudeksi. Mikään alkuperäinen, jakamaton ykseys ei kykene panemaan pistettä tälle moneuksien kertautumiselle.” 

Tämän selvityksen jälkeen Badiou lainaa Paul Valéryn runoa Plataanille (suom. Aale Tynni):

Jalo, kumartuva plataani, alaston ja valkea

       kuin nuori skyytti,

sinun loistosi on vanki ja jalkasi sitoo

       oman sijasi voima.

Kaikuva varjo, jossa asuuri tyyntyy,
       tempoilijasi
musta äiti kytkee tuon puhtaan jalan,
       liejusta raskaan.

Sinun vaeltavaa otsaasi hylkivät tuulet,
       maa, hellä ja tumma,
ei varjollesi, plataani, askelen ihmettä
       salli koskaan!

Runo ei ole olemisen tarkkailija (vartija), vaan runous paljastaa ilmenemisien (moneuksien) rikkaudet kielen kautta. Badioun sanoin: ”Plataanimme ilmenee plataanina vain sikäli kuin sen puhdas oleminen (moneus) eroaa viereisestä plataanista, niitystä, talon punaisesta katosta, sen oksalla istuvasta mustasta variksesta ja niin edelleen. Mutta myös vain sikäli kuin se eroaa itsestään silloin kun se ”kumartuu” tuulessa ja ravistelee oksiaan kuin leijona harjaansa ja muuttaa näin yleistä ulkomuotoaan pysyen kuitenkin myös aina samana, koska sitä ”sitoo oman sijansa voima”. ”Jokin voima (olemistakin suurempi) – ”topologinen voima” – ”estää moneutta tyytymästä vain olemaan mitä se on” eli pelkkiä näkymättömiä atomeja. Kaiken lisäksi ”ilmetessään sen on oltava mitä se on juuri tässä”, siis tässä yhdessä ja samassa maailmankaikkeuden paikassa eikä hillua ympäri mahdollisia universumeja, että ilmeneminen ylipäätään olisi mahdollista.

Mutta kuten Badiou kirjoittaa, kaikki ilmeneminen maailmassa tapahtuu ei-olemisen mahdollistamana, ”jokaiseen ilmenevään tai tässä olevaan moneuteen kuuluu elementti, joka ei ole olemassa, ja että se on ainoa laatuaan”. Juuri se tosiasia, että maailmassa on jotakin joka ei ole siinä olemassa, vasta tekee mahdolliseksi sellaiset tapahtumat, jotka saavat paikallisesti aikaan käänteentekevän muutoksen maailmassa olevien moneuksien ja niihin sisältyviä identiteettejä ja eroja säätelevän transsendentaalin välisissä suhteissa.

”Olemassaolon intensiteetti” ikään kuin pakottaa ilmenemiset esiin maailman kätkeytyneisyydestä. Usein olemme suorastaan pakotettuja näkemään ja havainnoimaan sellaisiakin ilmenemisiä, jotka mieluummin jättäisimme kokematta. Ilmenemisien asteikko on suuri, voisimme pisteyttää sen nollasta sataan. Kuten Badiou huomauttaa Valéryn runon plataani näyttäytyy olemisessaan täydellisenä – sen ilmenemisen aste on suuri. Yhden ilmentymän intensiteetti heikentää muiden ilmenemisien astetta. Valéryn tavoin yhtä plataania tarkastelevalle muiden plataanien ilmenemisaste on niin pieni, että ne tuskin ovat edes olemassa tässä (havainnoijan) maailmassa. Puhumattakaan muista olevan moneuksista, jotka vaativat – suorastaan huutavat – huomiota osakseen, kunnes viimeinenkin pölynkikkara on kohotettu täyteen ilmenemiseensä.

Kirjoitin itsekin runon plataanista 1980-luvulla eräässä Rooman puistossa. Ehkä puu on jo kaadettu ja poltettu, tai ehkä siitä on tehty pöytä, mutta yhä vain se ilmenee vahvasti tajunnassani. Yhä vain pienet mustat muurahaiset juoksevat sen rungossa, ja yhä voin melkein koskettaa koloja, jotka raivostunut nainen on hakannut terävällä kengänkorolla puun pehmeään kuoreen. Oli menossa sataan vuoteen kuumin syksy Roomassa, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja laulukaskaat kirskuttivat tymbaalejaan lehvästöissä.

PLATAANI

Bussin jälkeensä jättämä pyörre

vaimenee nopeasti suuren puun alla.

       Olen aikaisemminkin seisonut tässä

       saman plataanin varjossa, kun lehvästö

       humisi ja kaskaat lauloivat.

Puun laikukkaassa vaaleassa rungossa

on terävällä kengänkorolla lyötyjä jälkiä.

       Ne ovat jo arpeutuneet ja muurahaiset

       kipittävät niiden yli – mutta yhä

       muistan ne kuin eilisen päivän.

(SJT, Rooma 1983)

“Mennyt on ja tuleva on, mutta siinä välissä ei ole mitään; me olevaiset keikumme tyhjän päällä!”

SJT 2.1.2014

”Aika ei ole, se ei kuulu oleviin. Se on ei-oleva, koska se on aikaa, toisin sanoen mennyt tai tuleva 'nyt'.”

Jacques Derrida

*Suomennoksessa sama kohta: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta teidän silloin on.”  Alkuperäisessä tekstissä kaikuu pyrkimys itsetuntemuksen (valaistuksen) tielle, oman tiedostuksen terävöittämiseen, sillä vaikka emme ole mitään, olemme kuitenkin kaikki mitä on. Kun taas suomennoksesta huokuu ikiaikainen väkivaltainen kauna: lyökäämme vanhat valtiaat hengiltä ja anastakaamme heidän omaisuutensa, niin valo on meidän, tai tässä tapauksessa valta.

Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi ja Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2012. 

Villa Sciarran dekadenttia lumoa 1983. Kuva SJT.

ELÄIMELLISTÄ MENOA

Kirjoittaja paimentamassa eläimiä – syötäviä ja lemmikkejä – Pahajoella 1950-luvulla. Jo poskista näkee, että sianniskaa on popsittu hyvällä ruokahalulla.

LAOZI

Eräänä vähälumisena talvena

parikymmentä vuotta sitten

muutin tähän taloon.

Keväällä, auringon paistaessa jo pälviin,

ilmestyi rapulle harmaa iso kissa.

Siinä se istui päivittäin

ja katsoi tuimasti kylänraitille.

Toisinaan istahdin sen viereen ja puhuin

sille niin kuin kissalle puhutaan.

Elämä oli tapahtumaköyhää,

naapurin mummo sentään joskus

sujahti rollaattorilla ohi.

Täällä eletään vaarallisesti,

sanoin kissalle ja kissa nyökkäsi.

Sitten yhtäkkiä se katosi,

häipyi kai kaukaisille vuorille,

ikään kuin se olisi saanut

kaiken sanotuksi.

- SJT 2005

Suhteemme eläimiin periytyy vanhatestamentillisista myyttisistä ajoista. Syötäviä eläimiä ovat jalattomat ja kaviolliset, kun taas jotkut muut ovat lemmikkejä – ihmisen parhaita kavereita. Jako on täysin mielivaltainen. Vieraiden kulttuurien vastaava jako herättääkin usein suoranaista kauhua. Sitten ovat metsän pedot ja viidakon villieläimet, joista kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja merten syvyyksissä muhii otuksia, joita ei parhaimmallakaan mielikuvituksella kykene todeksi kuvittelemaan.

Horkheimer ja Adorno ovat paneutuneet tähänkin kysymykseen kirjassaan Valistuksen dialektiikka (1944/2008), joten minun ei tarvitse tarpoa epävarmuuden suossa pelkästään omien ennakkoasetusteni varassa. Takuuseen en mene näidenkään miesten ajattelusta; hehän vaativat, että ajatuksilla täytyy olla päämäärä – esim. maailman muuttaminen – mutta pyrkimys johonkin tunnetusti jumittaa ajattelua. Noina päämäärähakuisina aikoina monet luopuivatkin kokonaan ajattelusta – turhana rasitteena mielipiteen raikkaudessa. Mutta väkevyydessään Valistuksen dialektiikan kirjoittajien ajattelu on huimaa.

”Eurooppalaisessa historiassa ihmisen idea ilmenee erontekona eläimeen, jonka järjettömyydellä ihmiset todistavat oman arvonsa.” Näin alkaa kyseinen osio Valistuksen dialektiikassa (s. 315), ja tekijät jatkavat, että tätä vastakohtaisuutta ovat ylläpitäneet lähes kaikki mahdolliset tahot ja ”että vain harva idea lukeutuu samalla tavoin läntisen antropologian perustaan”. ”Se hyväksytään yhä tänäänkin.” Totta kai se hyväksytään, lihansyönnin käytäntöjen ylläpitämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa. Siis eläinperäisen lihansyönnin, nykyään keinolihaakin voidaan kasvattaa jo laboratorioissa. Tästä avautuu huikeita näkymiä, mutta emme puutu niihin tällä kertaa. Toteamme vain, että tarve huonosti elinvoimaa antavaan lihan syöntiin on outo: lihansyöjä on aina huonossa kunnossa, aina pahantuulinen ja aina nälkäinen. Ja ekologisesti ajatellen lihantuotanto on täysin järjetöntä.

Valistuksen dialektiikka ei pane paljoakaan merkitystä eläinten tietoisuudelle, josta puuttuvat sanat joilla vapauttaa ajattelu ajallisen keston synkkyydestä. ”Jotta olemassaolon kalvavan tyhjyyden välttäisi, on pakko panna vastaan, ja tämän vastarinnan selkäranka on kieli.” ”Eläimilläkin on onnen hetkensä, mutta miten lyhyitä ne ovatkaan!”

Aristoteleen tavoin H & A myöntävät eläimilläkin (tai oikeastaan kaikella elävällä) olevan sielun, mutta se on ikään kuin hämärä ja keskeneräinen. He jatkavat rajuun tyyliinsä: ”Ihmisen yksittäiset tuntemukset ja tarpeet, jopa hengen alkeistekijät, ovat asettuneet (myös) eläimen sieluun vailla niitä ohjaksia, jotka vain jäsentynyt järki tarjoaa.”

H & A eivät usko, että eläin voisi tuosta uinuvasta hämäryyden tilasta herätä sen kaltaiseen kirkkaaseen todellisuuteen kuin me ihmiset olemme heränneet. Tässä kohden tekisi mieli sanoa, ettei se ihmisten kohdallakaan ole niin ilmiselvää, mutta antaa olla. Patoutunut hurjuus eläimen katseessa viestii ”joskus esihistoriassa tapahtuneesta kuilunsyvästä katastrofista”. ”Järjen puute tuomitsee eläimen ikuisesti hahmoonsa, ellei sitten ihminen, joka on menneisyyden kautta yhtä sen kanssa, löydä lunastavaa sanaa ja pehmennä sillä loputtomuuden kivisydäntä joskus aikojen kääntyessä lopuilleen.” Juuri tätä tekstin kohtaa kommentoi Guillevicin (1907–1997) runo Hirviöt.

HIRVIÖT

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,

jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä

ummessa

ja painavat ranteellesi

karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä

purppuraa.

Kun kalliot singahtavat takaisin

mielettömille radoilleen,

ne heräävät.

H & A kommentoivat puolestaan Guillevicin runoa häikäisevän suorasukaiseen tapaansa – karistaen ennakkoluulot ja lennättäen kaihit silmistä.

”Lapsen hiusten tai eläimen turkin veltto sively sisältää sanoman: tämä käsi voi myös tuhota. Se näpäyttää hellästi yhtä uhria ennen kuin lyö hengiltä toisen.”

Kansansaduissa ja sielunvaellususkossa ihmisen joutuminen eläimen hahmoon merkitsee rangaistusta ja piinaa, kuten H & A huomauttavat. Sammakko on ikuisesti sammakko, siitä ei suutelemalla prinssiä saa. He huomauttavat myös, että läntisessä sivilisaatiossa järkevien (siis ajattelua karttavien) miesten mielestä on ollut turha kantaa huolta järjettömistä eläimistä, joten se on jätetty (viisaasti?) naisten käsiin. ”Vuosituhansien toiveunena on ollut luonnon rajaton hallinta, kosmoksen muuttaminen loputtomaksi jahtialueeksi. Miesyhteiskunnan ihmisihanne viritettiin tähtäämään juuri tähän suuntaan. Tämä on sen järjen mieli, jolla mies on kerskaillut.”

Mutta näille laduille emme eksy tämän pidemmällä. Esteettisessä teoriassaan Adorno lainaa Eduard Möriken (1804–1875) runoa, josta hän sanoo: ”Mikäli rajoituttaisiin runon diskursiiviseen sisältöön, toisi runo esille vain sadistisen identifikaation siihen, mitä kulttuuri tekee loisena halveksimalleen eläimelle.” Runossa lapsi loruilee hiirenkolon eteen viritetyn hiirenloukun vaiheilla houkutellen esiin pieniä vieraita. Onko kysymyksessä raaka todellisuus, jossa lapsonen haluaa tarjota kissalleen pientä välipalaa, vai ”tahattoman sopuisa kuva lapsesta, kissasta ja hiirestä tanssimassa, kumpikin eläin takajaloillaan”.

HIIRENLOUKKU

Pienet vieraat, pieni koti.

Arvon hiiri, saavu toki

kolostas näkyviin

kalvaan kuun säteisiin.

Vaan suljethan oven jälkeesi,

Muistathan?

Varo samalla häntääsi!

Syötyämme laulamme,

syötyämme nauramme

ja alamme pienen tanssin:

Huis hais!

Myös vanha kissani tanssia tais.

”Järjen puutteelta puuttuvat sanat. (…) Koko maapallo todistaa ihmisen suuruutta ja kunniaa. (…) – aina ja alati järjettömät luontokappaleet ovat saaneet tuta järjen voiman.”

Horkheimer & Adorno

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno: Valistuksen dialektiikka, Filosofisia sirpaleita, suom. Veikko Pietilä. Vastapaino 2008.

Guillevic: Riittejä, suom. Sirkka Suomi. Otava 1991.

Eduard Mörike: Sämtliche Werke, München 1968.

VUOSIKALENTERI 2014

Vuosikalenteri 2014 ei sisällä tätä kuvaa. Laituri Kyrkösjärvellä. Kuva SJT.

Hämmästyttävää

talviaikaa – yölläkin

lämpöasteita!

Autoliikkeet eivät minulle lähetä hehkeitä vuosikalentereitaan, vaikka minulla autokin on. Ajan ehkä liian pitkään samalla kotterolla – edellisellä Sitikalla kurvailin peräti 21 vuotta. Joten minun on tyydyttävä – sähkön suurkuluttajana – paikallisen energiayhtiön arkisen harmaaseen kalenteriin, joka ilmiselvästi on tehty vain siksi, että sellainen on tapana tehdä. Tänä vuonna paikallinen vesilaitoskin on liittynyt hankkeeseen ja hoitaa imagonsa samalla kalenterilla.

Jo viime vuonna panin merkille, että saman yhtiön teoksen – Vuosikalenteri 2013 – kuvat olivat vaatimattomia ja huonosti toteutettuja, kuvankäsittely oli ilmeisesti unohtunut kokonaan. Viime vuoden kuvat olivat sentään helposti tunnistettavia – tuttuja näkymiä lähiympäristöstä. Tämän vuoden kalenterissa on tyydytty ”kuvankaappaukseen” ja kuvat ovat mitäänsanomattomia yksityiskohtia mistä tahansa pohjoisesta maasta. Ainoastaan lokakuun kuvasta olen tunnistavani Kyrkösjärvessä olevan laiturin, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa oletuksen vääräksi. Kuvan taustan sumusta erottuu ikään kuin talon kuvajaisia, ja Kyrkösjärvellähän ei taloja ole – ainakaan vielä!

Kuvat ovat tasoltaan vaatimattomia ja osin epätarkkojakin. Tammikuun kuvassa on pari paksun lumiharson verhoamaa lepänoksaa käpyryppäällä somistettuna. Kuvan ajankohtaisuus on mennyt täysin vikaan, kun lunta ei ole vielä ripettäkään – ei edes naapurin kiviaidan varjossa. Toki lunta ehtii vielä tulla. Helmikuun kuvassa on huurteisia järvikaisloja vastavaloon kuvattuna. Valtaisa puhkipalanut auringonkehrä mollottaa taustalla. Sellaista säätä mieluusti helmikuulta odottaisi. Kalenteriosan yläkulmassa on kolme riviä muistiinpanoille – MUISTA! lukee kulmassa punaisella. Yhtäkkiä muistan jotakin, joka olisi ollut hyvä muistaa jo joulun pitkinä pyhinä. Kirjoitan tyhjille riveille: Valohämyä -näyttelyn avajaiset, Nelimarkka–museo 8.2.2014.

Maaliskuun kuvassa on lyijynväristä sulaa vettä ja iänikuista lumisohjoa. Huhtikuussa aurinko siivilöityy männynrunkojen ohi kanervikkoon ja toukokuussa saamme nähdä kukassa olevan omenapuun latvuksen umpupilvistä taivasta vasten. Asiat näyttäisivät sujuvan niin kuin niiden pitääkin sujua. Ei ole mitään syytä valittaa, jos asiat ovat niin kuin ne ovat – ja ainahan ne ovat! Kesäkuusta pistää silmään, että Sepon nimipäivä on 10.6. Jos se olisi vaikkapa 9.6., niin asiat eivät olisi enää niin kuin ne ovat. Ihmeellistä!

Tämäkään kuva ei ole Vuosikalenterissa. Pyykit. Kuva SJT.

Kesäkuu yllättää muutenkin, kuva on tarkka ja ilmeikäs. Laiturinnokassa on valkoinen laskostettu froteepyyhe, puinen vesikiulu ja saunavihta. Taustalla lainehtii sumea vesi. Mutta heinäkuun kuvan suttuinen päivänkakkara on pettymys pettymysten joukossakin. Sekin tulee nyt mieleen, että pieni runo olisi tällaisessa esityksessä paikallaan – se antaisi mahdollisuuden tehdä päivästä merkityksellisemmän ja avaramman. Joten täräytän tähän oman haikun:

Matkalla kotiin

näen polulla kakkaran

paistavan päivää.

Runouden ystävä ehkä huomaa, että haiku on pastissi – se viittaa Bashōn kuuluisaan haikuun, jota käsittelin blogissani Pienten valaistumisien polku http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2013/10/pienten-valaistumisien-polku.html  Elokuun kuvassahan ei voi olla muuta kuin tähkäpäitä – ja vieläpä tuon viljalajien turhakkeen vehnän vihneettömiä tähkyläryppäitä. Vihneetön tähkä on kuin... No, ei tule äkkiseltään mitään mieleen. Mitään muutakaan muistettavaa ei ole, joten muistiinpanorivit jäävät tyhjiksi.

Syyskuun kuvassa on vanha kulunut vanerivasu täynnä punaisia marjoa, vaan epäselväksi jää, mitä marjoja ne ovat. Ja lokakuun kuvassahan oli tuo tuttu laituri, jollaisia löytyy jokaisen järven ja joen rannasta. Marraskuun ja joulukuun kuvat ovat niin tylsiä lumisessa ja jäisessä harmaudessaan, että toivottavasti kenellekään ei koita noin synkkää vuoden loppupäätä. Kirjoitan viimeisen kalenterisivun riveille toivorikkaan haikun:

Aurinko nousee

– karvainen reuna näkyy

jo metsän takaa!

Vuosikalenteri 2014, Seinäjoen Energia & Seinäjoen Vesi.

Eikä tämä. Syksyn valoa. Kuva SJT.

MAAILMAN PARAS MAALAUS

”Emme tarvitse mielikuvituksen apua sen kauneuden hahmottamisessa; se on jo siellä ennen meitä täydellisessä loistossaan, maailman paras maalaus.”

Aldous Huxley

Aldous Huxley matkusti 1920-luvulla bussilla Apenniinien yli Urbinosta Sansepolcroon, Piero della Francescan kotikaupunkiin. Sittemmin matkaoppaat eivät tuota legendaarisen kirjailijan vierailua ole unohtaneet. Ei kovin pitkän mutta vaiherikkaan bussimatkan jälkeen Huxley päätyi Sansepolcroon ja löysi sieltä maailman parhaimman maalauksen, Piero della Francescan freskon La Resurrezione, ”Ylösnousemus” (1463). Huxley kirjoitti kokemuksestaan melko sekavan esseenkin The Best Picture (1925).

Ja kun on saavuttu San Sepolcroon, mitä siellä on nähtävissä? Pieni muurien ympäröimä kaupunki kukkuloiden suojaamassa laaksossa; jokunen hieno renessanssipalatsi takorautaisine parvekkeineen; ei kovin mielenkiintoinen kirkko, ja lopulta, paras maalaus maailmassa.

Itse en sijoittaisi juuri tuota maalausta kaikkien aikojen maalausten ”top kymmeneen”, mutta kyllä siellä yksi Piero della Francescakin voisi olla, vaikkapa Urbinon ruhtinaan Federico da Montefeltron muotokuva (vaimoineen tai ilman). Tosin Huxley saa väitteelleen vankkaa tukea ehdottomalta auktoriteetilta Vasarilta, joka oli lähes Pieron aikalainen. Vasari kirjoittaa, että Pieron ”Palazzo dei Conservartoriin maalaamaa Ylösnousemusta voidaan pitää hänen parhaana teoksenaan, ei vain Borgossa vaan missä tahansa”.

Huxley perustelee laajasti näkemystään ja luettelee Borgo San Sepolcron mestarin vahvuuksia henkilökuvauksen suuresta herkkyydestä värien häikäisevään kirkkauteen. ”Maalauksen selkeät ja hienostuneet värit hehkuvat lähes alkuperäisessä loistossaan.” Huxley toteaa myös, että niillä samoilla periaatteilla, joilla tämä inhimillistä arvokkuutta ja läpikotaista henkevyyttä säteilevä teos on saatu aikaiseksi, voitaisiin tuottaa myös mahtipontista ja valheellisen teennäistä taidetta, joka vetoaisi suoraan ihmisten alhaisempiin vaistoihin ja alituiseen huonon kaipuuseen. Useimmiten huonon taiteen ”huonous” on niin taidokasta ja mukaansa tempaavaa, että me suorastaan hakeudumme sen ansan viettelykseen.

Huonoa taidetta on kahdenlaisia: negatiivisesti huonoa, tylsää ja taitamatonta, ja positiivisesti huonoa, taitavaa huijausta. Hyvin usein valhe on niin hyvin kerrottu, että lähes jokainen lankeaa sen lumoon – joksikin aikaa. Lopulta kuitenkin valheet paljastuvat. Ihanteet ja näkökulmat muuttuvat – siellä, missä vielä äsken nähtiin tunteita kuohuttava ihailtu taideteos, nähdäänkin pelkkää valhetta.

Taiteilijatkaan eivät ole taidetta luodessaan suojassa tuon lumoavan valheen ja epäaidon teeskentelyn vaaroilta. Taiteilijan pyrkimys rehellisyyteen ja totuuteen on useimmiten pelkkää höpinää mahdottoman tehtävän edessä.

Joskus epäilen, että olen yksi heistä. Sitä on mahdotonta tietää. Taiteilijana voi olla huijari tietämättään, vaikka hampaat irvessä pyrkisi vilpittömyyteen.

Yhtä aikaa me sekä näemme sen, mitä näemme, että olemme näkemättä. Myöhemmin käytettyään tajuntansa laajentamiseen meskaliinia Huxley päätyi väittämään, että taideteos on vain kalpea heijastus siitä mitä suorassa havaintokokemuksessa saattaa otollisissa tai äärimmäisissä olosuhteissa avautua. Se, mikä havainnossa avautuu nähtäväksi, on itse maailma, olipa havainto sitten millainen hyvänsä. Miksi jokin toinen havainto olisi parempi (syvällisempi, arvokkaampi) kuin jokin toinen. Tässä on ajauduttu vaaralliselle hetteikölle. Eikö meille pitäisi riittää juuri se havainto, joka kulloinkin avautuu tiedostuksellemme. Sitä paitsi Huxley unohtaa, että maailma katsoo myös takaisin, kuten Merleau-Ponty huomauttaa.

Emme koskaan voi olla varmoja millaisessa kätkeytyneisyyden tai avautuneisuuden muodossa maailma havaintoomme tulee. Olemme tottuneet ajattelemaan – tai meidän on annettu ymmärtää – että todellinen ongelma on tiedostus ja sen kurittomuus. Mutta ehkäpä havainnoitsijan omien käsitysverhojen repiminen ei riitäkään avaamaan tajunnan ovia sepposen selälleen, sillä maailman suhteen me olemme vuorovaikutuksessa. Huxley löysi Sansepolcrosta maailman parhaan maalauksen, mutta taatusti moni muu on samasta paikasta ja samasta maalauksesta löytänyt vain ikävystyttävän kuvan seinää pilaamassa.

Voimme luottaa vain siihen, että havainnossa taideteos – kuten myös maailma – tulee puolitiehen vastaan ja katsoo takaisin. Ja antaa meille edes pienen mahdollisuuden nähdä jotakin ”todellista” – ja ehkäpä aavistuksen verran verhon taakse.

”Täällä ei ole paikkaa, joka ei sinua näkisi. Sinun on muutettava elämäsi.”

Rainer Maria Rilke

TAIKUUS

Kuvailemattomasta muutoksesta syntyy

sellaisia luomuksia –: Tunne! Ja usko!

Usein kärsimme: liekit muuttuvat tuhkaksi

kuitenkin, taiteessa: tomu muuttuu liekeiksi.

Tässä piilee taikuus. Tavallinen sana on nostettu

taian piiriin astetta korkeammalle...

ja on kuitenkin todellisuudessa kuin uroskyyhkyn kutsu,

jolla se kutsuu näkymätöntä naaraskyyhkyä.

Rainer Maria Rilke

Aldous Huxley: The Best Picture (1925). Julkaisussa The Piero della Francesca Trail, by John Pope-Hennessy, The Little Bookroom, NY 2002.

ASIANTUNTIJUUDEN LOPPU

Salamerkityksellistä siveltimenjälkeä. J. F. Willumsen: "Myrskyn jälkeen" (1916); S. J. Tanninen: "Tommo-setä raivaa kannon" (1960). Kuvat SJT.

“Ihmisille, joiden vastaanottavuus on lukkiutunut vanhoihin jähmettyneisiin muotoihin, ovat modernin aikakauden ilmaisumuodot yhtä epäselviä ja jopa näkymättömiä kuin hormonit paljaalle silmälle.”

Marshall McLuhan

”Tiivistäen voidaan sanoa, että teknologia, kulttuuri, hallinnointi ja seksi valtaavat tieteen, taiteen, politiikan ja rakkauden geneeriset paikat.”

Alain Badiou

Modernin aikakaudella taiteen asiantuntija oli välttämättömyys, joka kertoi taideyleisölle, mitä taide on ja mitä siitä piti ajatella. Taiteen asiantuntijoista tuli suuria sankareita – taiteilijoitakin suurempia – heidän nimensä loistivat parrasvaloissa. Ilman asiantuntijoita modernin taiteen vaikeaselkoisesta (kuva)maailmasta olisi ollut vaikea saada irti mitään ymmärrettävää. Vieläkin muistan ne tunnelmat kun sain poikasena tuoreeltaan joululahjaksi Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historian (1960). Olin varma, että tämä Read oli keksinyt koko modernin taiteen vain meitä hyväuskoisia hämätäkseen. Samoihin aikoihin Read ilmestyi myös televisioon esittelemään länsimaisen taiteen historiaa. Hän seisoi ylväänä kuin toisesta maailmasta ilmestyneenä etiäisenä suurten taideteosten tuntumassa ja antoi kultaisen vuon virrata suustansa. Erityisesti muistan, miten hän Michelangelon veistoksen Pietà äärellä kertoi – suunnattomasti minua järkyttäen – palvovien ihmisten imeskelleen Jeesuksen varpaat.

Toki asiantuntijuus karkasi toisinaan mielettömyyden sfääreihin, ja osoitti todeksi kuluneen väitteen, että ”asiantuntemus on taiteen suurin vihollinen”. Hyvä esimerkki tästä oli (ja on) villitys, joka pani etsimään maalauksien käsialasta – siveltimenjäljistä – kätkettyjä merkityksiä ja salaista symboliikkaa. Maalausten epämääräisestä värimassasta saattoi löytyä niin todellisia kuin epätodellisiakin olentoja. Taideteoksen tekijän – taiteilijan – ei tietenkään tarvinnut olla näistä merkillisyyksistä tietoinen. Toinen tärkeä väittämä kuuluikin, että taideteoksen avautuminen ei vaadi tekijän esiin nostamista – ehkäpä päinvastoin. Taiteilijan olisi parasta Adornon utooppista tekstiä seuraten ”kieltää itseltään oman olemassaolonsa ideologinen väärinkäyttö ja lopun aikaa käyttäytyä yksityiselämässä niin vaatimattomasti, huomaamattomasti ja mahtailemattomasti kuin on tarpeen, ei enää hyvän kasvatuksen ansiosta vaan siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.

Mutta jo tuolloin oli niitäkin, kuten juuri Adorno, jotka varoittivat meitä ymmärtämästä taideteoksia hermeneuttisina objekteina – paremminkin meidän ”tulisi ymmärtää niiden käsittämättömyys”. Modernissa taiteessa tärkeää on juuri se käsittämätön, jota ei voi tyhjentää metatason selityksillä ja jota ei voi – minkäänlaisella tempulla – palauttaa esittävään kuvaan. Moderni taide avasi kokonaan uusia maailmoita nähtäväksi ja koettavaksi. Postmodernismin myötä nuo maailmat ovat vähitellen sulkeutuneet. Jälleen kerran taide on ryhtynyt jäljentämään ja kommentoimaan ”todellisuutta”. Modernin jälkeisessä taiteessa ei avaudu enää muuta kuin lompakko.

Taideteoksen ja maailman välillä vallitsee kuilu, kuten Arthur C. Danto on oivallisesti huomauttanut. Taideteokset sijaitsevat meille kaikille tutussa taidemaailmassa ja maailma taas sijaitsee reaalisessa aistimaailmassa – jos se nyt missään sijaitsee. Tästä seuraa kolmas väittämä. Jos taideteos ylittää tuon kuilun, se sortuu todellisuuteen maailmalliseksi esineeksi – se lakkaa olemasta taidetta ja sulautuu osaksi reaalitodellisuutta. Tämän päivän taide – hieman kärjistäen – ei ole sortunut vain todellisuuteen vaan myös virtuaalitodellisuuteen. Tästä johtuen erityisiä taiteen asiantuntija ei enää ole – kuka tahansa ”jokakuka” voi olla (ja on) taiteen asiantuntija. Tämä on jo nähty käytännössäkin, esimerkiksi julkiset taiteen ostolautakunnat on lopetettu tarpeettomina. Jos taide on mitä tahansa, sen hankkijaksikin kelpaa kuka tahansa! Ei siihen mitään työryhmää tarvita.

Nykyään tuota tavallisenmeikäläistä ”jokakukaa” sanotaan ”mediapersoonaksi”. Tällaiset mediapersoonat toimivat nykyään näyttelyiden kuraattoreina, päättävät taidepalkinnoista ja toimivat taidehankintojen ”asiantuntijoina”. Väitetään, että pitkässä juoksussa näin toteutuu tasapuolisuus ja kohtuus paremmin kuin ”asiantuntija-asiantuntijoiden” päsmäröimässä taidemaailmaa. Outo poikkeus on klassisen musiikin kilpailut, niissä edelleenkin palkinnoista päättävät hermeneuttista metatietoa suoltavat fossiilit. Kun saman homman hoitaisi joku ”doodsoni” mututuntumalta – ja kaikki tahot olisivat tyytyväisiä.

Onko tässä alennustilassa mitään positiivista? Alain Badiou kirjoittaa, että sanan ”taide” selkeästä käytöstä on tullut mahdotonta. ”Sana taide viittaa nykyään lähinnä vain kommunikaation laimeaan ideaan, multimediainnostuksen synnyttämään haluun koota kaikki aistimelliset kyvyt yhä uusiksi mielikuvituksellisiksi rakennelmiksi, ja kaikki periaatteet romuttavaan kulttuurirelativismiin.” Tässä tilassa me olemme päätyneet maailmaan, jossa mikään ei ole hyvää mutta ei huonoakaan, kuten Jyrki Lehtola kirjoittaa blogissaan 24.8.2013: ”Ja täällä me olemme keskellä velttona hyllyvää halailukulttuuria, jossa mikään ei erotu mistään, ja kaikki on periaatteessa kivaa, kun kaikkien kukkien pitäisi antaa kukkia. Ei pitäisi, jotkut kukat kannattaa tallata kuoliaaksi, jotta ne muutamat kukat saavat mahdollisuuden kunnolla kukoistaa.”

Toisaalta ”sfääreihin karanneet” postmodernismin metatasot ja ironisen ylimielinen tietoisuudella mässäily ovat kuihtuneet, kuten myös Otso Kantokorpi antaa ymmärtää blogissaan 19.9.2013. ”Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat.” Näin Kantokorpi vakuuttaa, että (turhanpäiväistenkään) tarinoiden aika ei ole ohi, vaan ne tarjoavat edelleen kaikille demokraattisesti samastumispintaa. Kaikki tekevät mitä tekevät – koko luomakunta on yhtä ja samaa samastumispintaa kuin aikojen alussa.

Pakko on tässä välissä myöntää, että minä kaipaan tuota taidefilosofian käsittämätöntä taidepuhetta kuin kaktus harvinaista sadetta. Vaan jatka, ”jatka olemista tänä jonakuna, joka sinusta on sattunut tulemaan”, kuten Badiou huokaa.

Vaan kuka jaksaa näitä iankaikkisia (psyko-sosiologisia) jorinoita, ja kuka jaksaa tuota hömelöä hypomaaniseen tilaan ajautunutta taiteilijaa, joka höpöttää kuin urheilija epäonnistuneen suorituksensa jälkeen ”omaan tekemiseen luottamisesta”. Vapauttavaa olisi (ja on) kokea tarinat ja turinat ylittävää universaalia valon, värin ja tilan taidetta, josta kuvataiteessa perimmältään on kysymys – ei yksityiskohtien ja tunkkaisten pikkuasioiden nuuskimisesta. Taiteen synnyttämä arvokas ”välimatka” luo harmoniaa ja syvällistä oivallusta – ei kylmänhikiset samastumisen tartuntapinnat.

Koko tämän erämaavaelluksen ajan klassinen musiikki on säilyttänyt pintansa, kun taas kuvataide on antautunut alhaisten tarkoitusperien ja viettien kynnysmatoksi. Kikkailemalla olemme onnistuneet tekemään vallankumouksen (henkisessä) kokemusmaailmassamme, mutta antaneet suosiolla käytännön eli fyysisen puolen kapitalistien hoidettavaksi. Onhan se tämäkin ratkaisu – vaan kertooko se ”siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.

”Ihminen ei voi tutkia enempää sitä minkä tietää kuin sitäkään mitä ei tiedä? Miksi hän näet sellaista tutkisi minkä tietää, sehän on hänelle jo tuttua, eikä tutkiminen siis ole tarpeen.”

Sokrates

KESKENERÄISYYDEN HARMEJA

Tällaistakin me keskeneräiset ihmiset puuhaamme hämärän suojissa. "Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme..." 

”Puhe kulttuurista on aina ollut kulttuurin vastaista.”

Horkheimer & Adorno

”Käytä maailmaa niin kuin se olisi toisen omaa, aivan samoin kuin matkustajat käyttävät majataloa.”

Epiktetos

Spinozan mukaan me taistelemme oman orjuutemme puolesta aivan kuin kysymys olisi vapaudesta. Askareissaan askarteleva ihminen ja puuhissaan puuhasteleva subjekti ovat nopeasti katoavaa luonnonvaraa. Me olemme juuttuneet syvälle modernin aikamme pimeään keskiaikaan. Kaikki tietoisuudessamme on moneen kertaan representoitua: representoidun representoimista. Mikään ei ole enää alkuperäistä, ihmisestä – tuosta kummajaisesta itsestään – lähtenyttä. Alkuperäinen formaatti on lopullisesti hukassa. Edes aika ja ajankäsitys ei tule enää ihmisen omista toimista ja toimettomuudesta. ”Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.” Näin Foucault antaa meidän ymmärtää, että vain vaivoin me enää uskomme valokuvilla kuvitettuun yksisuuntaiseen historiallisuuteemmekaan – nekin ajat ovat luetut.

Tämä joutokäynti kumpuaa joistakin viime aikoina lukemistani kirjoista. Vasta äskettäin olemme päässeet lukemaan ns. Frankfurtin koulukunnan vastentahtoisten (vasemmisto)intellektuellien Horkheimerin ja Adornon keskeisen teoksen Valistuksen dialektiikka (1944, suom. 2008). Tässä tapauksessa on hyvä, että se ilmestyi suomeksi vasta nyt – kukapa sitä olisi aikaisemmin kaivannut? Jo vuoden 1969 uusintapainoksen esipuheessa tekijät antavat ymmärtää, että kirja on toki vanhentunut mutta filosofiallakin on aikansa, ja näin kirja osaltaan todistaa näiden keskeneräisten miesten keskeneräisen ajattelun teoriaa. Mutta toivovat, että kirja kuitenkin olisi enemmän kuin pelkkä dokumentaatio ja että he jo tuolloin olivat ”vähättelemättä siirtymistä läpihallinnoituun maailmaan”. Tuo viimeinen kohta olisi Suomessa kaikunut noina ”valveutuneina aikoina” kuuroille korville – ja kaikuu vieläkin!

Jos saisin valita autiolle saarelle yhden kirjan, se olisi Adornon Esteettinen teoria (suom. 2006). Se kohoaa kuin vuori kaikkien keskeneräisten teosten yläpuolelle. Epävarmoina harottavin hiuksin olen päätynyt kirjoittamaan kirjan tekstivirrasta joka päivä yhden haikun – siitä tulee maailman keskimittaisin runokooste.

Valistuksen dialektiikka käsittelee kaikkea sitä, mikä tuolloin 1940-luvulla täytti länsimaisen ihmisen tajunnan. Mielenkiintoinen kirjan luku on Kulttuuriteollisuus – valistus massapetoksena. Kirjoittajat nimeävät massakulttuurin medioiksi radion ja elokuvan – ja hieman myöhemmin myös jatsin ja aikakauslehdet. Juuri nuo ilmiöt pilaavat ”ihmisten kulttuurimallia”. ”Monopolien alaisuudessa massakulttuuri on yhtä ja samaa.” Se, että kyse on kulttuuriteollisuudesta selkeyttää myös tilannetta: ”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.” Kirjoittajilta aikakauslehdet oli hyvä veto – ne ovat osoittautuneet massamedian saatanallisiksi välineiksi, ne käyvät ihmisen tykö ja tekevät hänestä orjan, joka huumeen lailla imee itseensä tätä kliseistä keinotodellisuutta keksittyine ihmiskohtaloineen. Se on samanveroista huumetta kuin kahvi, sokeri ja vehnäpulla. Mutta kokonaisuutena massakulttuurin ”viihdeteollisuus” oli vielä 1940-luvulla lähes näkymätöntä – radiota lukuun ottamatta – joten kovin suurta uhkaa ei siitä voinut ihmisen ”sielunelämälle” olla.

Horkheimeria ja Adornoa kiihdyttää ajatus ”tavallisista ihmisistä” kuuntelemassa radiosta ilmaiseksi Beethovenin sinfoniaa. Järjetöntähän se olikin, järjettömintä sitten kirjapainon keksimisen. Kirjoittajia huolestuttaa ajatus massamedian häikäilemättömyydestä, se tulisi värkkäämään taideteoksista – musiikista, kirjallisuudesta ym. – halpahintaisia sovituksia radioon ja elokuviin saadakseen lisää kuluttajia massatuotteilleen. Nykyään ei tuollaista enää pelätä: taide on pitänyt pintansa ja ”paska” on keskittynyt (upotettu) reality-sarjoihin ja muuhun viihdetuotantoon. Se ei enää edes häpeile huonouttaan, vaan se tuhoaa ihmistä yhtä hyväksyttävän suloisesti kuin kahvi, sokeri ja... no niin, antaa olla!

”Ei ihme, että kulttuuriteollisuus on kotoisin vapaamielisistä teollisuusmaista, joissa tuolle järjestelmälle tyypilliset viestimet kuten elokuva, radio, jatsi ja aikakauslehti juhlivat.”

Tuskinpa H & A olisivat karmeimmissa painajaisissaankaan onnistuneet kuvittelemaan nykyaikaa, jossa kaiken mitä me voimme olevaksi kuvitella voi saavuttaa yhden ainoan laitteen (sovelluksen) kautta. Me kutsumme sitä ”sisällöksi” – on laite ja laitteessa on sisältöä. Maailmaa hallitsevat ”sisällöntuottajat” – he tietävät mitä me ”halukoneet” tänään tarvitsemme. Ja me (ent. ihmiset) olemme uineet tuohon ansaan kuin kalat veteen, ilman että olisimme koskaan kysyneet mitä tämä ”sisältö” on. Totuus on, että ei ole mitään sisältöä, se on pelkkää huijausta. Se tarjoaa aina saman ollakseen uskottava: tänä päivänä – juuri tänä päivänä , kuten meille hoetaan – tarvitaan tarinaa, sisältöä. Milloinka sitä ei olisi tarvittu – muka. Miten tähän halpaan on taas mentävä – vaikka se on sitä samaa paskaa mitä se on aina ennenkin ollut. ”Vastarannan kiiski saa leipänsä vain löytämällä paikkansa kokonaisuudessa”.

Mutta on kai siinä hyvätkin puolensa. Me todellakin saamme nykyään kaiken mitä me haluamme, paitsi nyt... no, antaa olla. Joka tapauksessa, me haluamme lisää – aina vain lisää!

Muistan kuinka 1960-luvulla olin innostunut uudesta musiikista. Luin kirjoja ja tein muistiinpanoja, modernin musiikin teoriat ja tekotavat olivat lähellä omia ajatuksiani kuvataiteen tekemisestä. Mutta tätä uutta musiikkia ei kuullut mistään. Kun lopulta pääsin tuota musiikkia kuulemaan, oli kuin sokea olisi ryhtynyt näkemään. Usein olin pettynyt mutta usein myös järkyttynyt, sellaiset säveltäjät kuten Xenakis, Cage, Berio, Ligeti ja monet muut avasivat sieluuni kokonaan uusia aika-tila-avaruuksia. Toki minä olisin tullut toimeen omine kuvitelminenikin, tosin kapeammassa maailmassa – mutta niinhän minä teen nytkin. Seison maalaustelineen ääressä unelmoimassa, että keskeneräisyys täyttyisi edes joiltakin osin. Voiko se täyttyä – vai jääkö se aina kesken?

Keskeneräisyys ja alimittaisuus aiheuttaa myös muita ongelmia, kuten Horkheimer ja Adorno huomauttavat. Kukaan ei halua esimerkiksi tätä keskeneräisyyden aiheuttamaa saatanallista roskaamista, mutta me kaikki saamme sen. Keskeneräisyys ei iske vain festivaaliporukassa tai pussikaljajengissä, vaan roskaamista harjoittavat myös keski-ikäiset naiset. Jo vähäinenkin ripaus meditatiivista elämisen tapaa parantaisi kokemismaailmaa ja vähentäisi kaaosta. Kun ei kaiken aikaa kuppaisi näissä sotkemishommissa, ei tarvitsisi siivotakkaan. Roskaaja asuu kenessä tahansa hämäränajan puurtajassa joka raahaa jääkaapin metsään, vyöryttää vanhan television vuorenrinteeseen ja tyhjää autosta roskat parkkipaikalle. Miten se on mahdollista, kun kukaan meistä ei tunnusta sellaista tekevänsä – ei milloinkaan. Kukaan ei halua huonoa mutta kaikki saavat sen. Vaikka Mestari Eckhart valisti meitä jo 1300-luvulla silleen jättämisen idealla, niin me emme jätä mitään silleen. Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme...

”Nykypäivän esteettinen raakalaisuus vie loppuun sen, mikä hengenluomuksia on uhannut siitä asti kun ne koottiin kulttuurina yhteen ja vesitettiin.”

Vai onko taide pitänyt pintansa? H & A ei kirjassaan taidetta kovin paljon käsittele, mutta kyllä se siellä mukana kulkee. Ryhdymme tietämään, että taiteen ”negatiivinen totuus” piilee tyylissä. Tyyli antaa taideteoksille ilmaisuvoimaa, jota ilman niiden totuus liukenisi olemattomiin, häviäisi näkymättömiin – sortuisi todellisuuteen, kuten Arhur C. Danto sanoi. Vain suuret taiteilijat, kuten Schönberg ja Picasso saattoivat haistattaa tyylille pitkät. ”Vaikka todellisuuden ylittävää puolta ei taideteoksessa voi erottaa tyylistä, se ei silti rakennu toteutetusta harmoniasta, muodon ja sisällön, sisä- ja ulkopuolen, yksilön ja yhteiskunnan kyseenalaisesta ykseydestä vaan eroa ilmaisevista piirteistä, samuuden intohimoisen tavoittelun vääjäämättömästä epäonnistumisesta.” Huono taide ei ota riskiä tämän epäonnistumisen suhteen, vaan tavoittelee aina ”samanlaisuutta muiden kanssa, samuuden korviketta”. Ja lopulta kulttuuriteollisuus tekee jäljittelystä ehdottoman vaatimuksen ja käytännön. Keskeneräisessä alimittaisuudessaan se kuulostaa samalta kuin nuo roskaamisen alkuvoimaiset käytännöt – se saattaa jopa yllyttää siihen!

”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.”

Horkheimer & Adorno

”Radio on demokraattinen: se tekee kaikista tasa-arvoisesti kuuntelijoita alistaakseen heidät autoritaarisesti radioasemien samanlaisten ohjelmien kohteiksi.”

Horkheimer & Adorno

”Viisas ei halua tehdä hyvää kenellekään. Rahvasta hän vilkaisee kuin oljista punottuja koirankuvatuksia. Itse hän elää elämäänsä ylimaallisessa kunniassa, vapaana ja välinpitämättömänä.”

Laotse

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno (1944/2008): Valistuksen dialektiikka, filosofisia sirpaleita. Vastapaino.