ILMENEMISIÄ

Ilmenemisien juhlaa suuren plataanin varjossa. Villa Sciarra 1983. Kuvat SJT.

“Lopussa ei suinkaan seiso yksi vaan tyhjyys!”

Alan Badiou

”Me, jotka emme ole mitään, olkaamme kaikki!”*

Eugène Pottier (Kansainvälinen)

Johdannossa toiseen manifestiinsa filosofian puolesta Badiou kirjoittaa, että ensimmäisen manifestin viesti 1989 oli: ”Yrittäkää nähdä se mitä ette näe”, kun taas toisen manifestin viesti 2009 on: ”Yrittäkää todella nähdä se mitä näette.” Me ihmiset näemme jääräpäisesti kaiken aina joksikin, ainoastaan aniharvat onnistuvat näkemään ”mitä tahansa”. Borges oli vakuuttunut, että kissoilla on tällainen ei-minkään näkemisen kyky. Kissat antavat katseensa lipua verkkaisesti tienoossa (miljöössä) katsomatta mitään erityisesti. Kun näkymässä tapahtuu jotakin – heilahtaa hiirenhäntä, värähtää linnunpyrstö – kissat ottavat käyttöönsä ”joksikin näkemisen”.

Jos ja kun maailmassa on olemassa todellisia konkreettisia asioita ja olioita, täytyy niiden jollakin tavoin ilmetä (yksityiselle) havainnoijalle eli minulle – subjektille, jolle kaikki ilmenemiset on annettu. Muuten tässä ei ole mitään tolkkua – maailma joka ei ilmenisi millään tavalla olisi yhtä tyhjän kanssa. Ilmenemisien ristiriitaisuuksista voidaan päätellä, että jos jotakin ei voida ajatella, ”se ei myöskään voi olla olemassa”, kuten Badiou huomauttaa toisen manifestinsa toisessa luvussa. Mutta voidaanko tästä vetää sangen hurja johtopäätös, että kaikki se mikä voidaan ajatella on olemassa.

Tiedämme, että havainnossamme ilmenevä puu koostuu aineellisessa maailmassa atomeista, vaikka puun hahmossa – kaikessa sen äärettömyyksiin laajentuvassa ilmentymisessä – ei ole mitään mikä voitaisiin palauttaa atomeihin. Badiou heittääkin pöytään väitteen, ”oleminen on tyhjästä nyhjäisty moneus, ja vain matematiikka on kykenevä ajattelemaan olemista puhtaana olemisena”. ”Niinpä esimerkiksi edessäni oleva puu – jos yrittäisin ensin irrottaa siitä sen todellisen läsnäolon tässä maailmassa (sen ympäristön, horisontin, toiset puut, läheisen niityn ja niin edelleen) ja sitten ne toisiinsa kytkeytyneet määritykset, jotka tekevät siitä juuri edessäni olevan puun (vihreä väri, sen oksien muodostama peitto, valon ja varjojen leikki sen lehvillä ja niin edelleen) – voidaan viime kädessä palauttaa toisista moneuksista koostuvaksi äärettömän monimutkaiseksi moneudeksi. Mikään alkuperäinen, jakamaton ykseys ei kykene panemaan pistettä tälle moneuksien kertautumiselle.” 

Tämän selvityksen jälkeen Badiou lainaa Paul Valéryn runoa Plataanille (suom. Aale Tynni):

Jalo, kumartuva plataani, alaston ja valkea

       kuin nuori skyytti,

sinun loistosi on vanki ja jalkasi sitoo

       oman sijasi voima.

Kaikuva varjo, jossa asuuri tyyntyy,
       tempoilijasi
musta äiti kytkee tuon puhtaan jalan,
       liejusta raskaan.

Sinun vaeltavaa otsaasi hylkivät tuulet,
       maa, hellä ja tumma,
ei varjollesi, plataani, askelen ihmettä
       salli koskaan!

Runo ei ole olemisen tarkkailija (vartija), vaan runous paljastaa ilmenemisien (moneuksien) rikkaudet kielen kautta. Badioun sanoin: ”Plataanimme ilmenee plataanina vain sikäli kuin sen puhdas oleminen (moneus) eroaa viereisestä plataanista, niitystä, talon punaisesta katosta, sen oksalla istuvasta mustasta variksesta ja niin edelleen. Mutta myös vain sikäli kuin se eroaa itsestään silloin kun se ”kumartuu” tuulessa ja ravistelee oksiaan kuin leijona harjaansa ja muuttaa näin yleistä ulkomuotoaan pysyen kuitenkin myös aina samana, koska sitä ”sitoo oman sijansa voima”. ”Jokin voima (olemistakin suurempi) – ”topologinen voima” – ”estää moneutta tyytymästä vain olemaan mitä se on” eli pelkkiä näkymättömiä atomeja. Kaiken lisäksi ”ilmetessään sen on oltava mitä se on juuri tässä”, siis tässä yhdessä ja samassa maailmankaikkeuden paikassa eikä hillua ympäri mahdollisia universumeja, että ilmeneminen ylipäätään olisi mahdollista.

Mutta kuten Badiou kirjoittaa, kaikki ilmeneminen maailmassa tapahtuu ei-olemisen mahdollistamana, ”jokaiseen ilmenevään tai tässä olevaan moneuteen kuuluu elementti, joka ei ole olemassa, ja että se on ainoa laatuaan”. Juuri se tosiasia, että maailmassa on jotakin joka ei ole siinä olemassa, vasta tekee mahdolliseksi sellaiset tapahtumat, jotka saavat paikallisesti aikaan käänteentekevän muutoksen maailmassa olevien moneuksien ja niihin sisältyviä identiteettejä ja eroja säätelevän transsendentaalin välisissä suhteissa.

”Olemassaolon intensiteetti” ikään kuin pakottaa ilmenemiset esiin maailman kätkeytyneisyydestä. Usein olemme suorastaan pakotettuja näkemään ja havainnoimaan sellaisiakin ilmenemisiä, jotka mieluummin jättäisimme kokematta. Ilmenemisien asteikko on suuri, voisimme pisteyttää sen nollasta sataan. Kuten Badiou huomauttaa Valéryn runon plataani näyttäytyy olemisessaan täydellisenä – sen ilmenemisen aste on suuri. Yhden ilmentymän intensiteetti heikentää muiden ilmenemisien astetta. Valéryn tavoin yhtä plataania tarkastelevalle muiden plataanien ilmenemisaste on niin pieni, että ne tuskin ovat edes olemassa tässä (havainnoijan) maailmassa. Puhumattakaan muista olevan moneuksista, jotka vaativat – suorastaan huutavat – huomiota osakseen, kunnes viimeinenkin pölynkikkara on kohotettu täyteen ilmenemiseensä.

Kirjoitin itsekin runon plataanista 1980-luvulla eräässä Rooman puistossa. Ehkä puu on jo kaadettu ja poltettu, tai ehkä siitä on tehty pöytä, mutta yhä vain se ilmenee vahvasti tajunnassani. Yhä vain pienet mustat muurahaiset juoksevat sen rungossa, ja yhä voin melkein koskettaa koloja, jotka raivostunut nainen on hakannut terävällä kengänkorolla puun pehmeään kuoreen. Oli menossa sataan vuoteen kuumin syksy Roomassa, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja laulukaskaat kirskuttivat tymbaalejaan lehvästöissä.

PLATAANI

Bussin jälkeensä jättämä pyörre

vaimenee nopeasti suuren puun alla.

       Olen aikaisemminkin seisonut tässä

       saman plataanin varjossa, kun lehvästö

       humisi ja kaskaat lauloivat.

Puun laikukkaassa vaaleassa rungossa

on terävällä kengänkorolla lyötyjä jälkiä.

       Ne ovat jo arpeutuneet ja muurahaiset

       kipittävät niiden yli – mutta yhä

       muistan ne kuin eilisen päivän.

“Mennyt on ja tuleva on, mutta siinä välissä ei ole mitään; me olevaiset keikumme tyhjän päällä!”

SJT 2.1.2014

”Aika ei ole, se ei kuulu oleviin. Se on ei-oleva, koska se on aikaa, toisin sanoen mennyt tai tuleva 'nyt'.”

Jacques Derrida

*Suomennoksessa sama kohta: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta teidän silloin on.”  Alkuperäisessä tekstissä kaikuu pyrkimys itsetuntemuksen (valaistuksen) tielle, oman tiedostuksen terävöittämiseen, sillä vaikka emme ole mitään, olemme kuitenkin kaikki mitä on. Kun taas suomennoksesta huokuu ikiaikainen väkivaltainen kauna: lyökäämme vanhat valtiaat hengiltä ja anastakaamme heidän omaisuutensa, niin valo on meidän, tai tässä tapauksessa valta.

Alain Badiou: Filosofian puolesta, Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi ja Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2012. 

Villa Sciarran dekadenttia lumoa 1983. Kuva SJT.