ASIANTUNTIJUUDEN LOPPU

Salamerkityksellistä siveltimenjälkeä. J. F. Willumsen: "Myrskyn jälkeen" (1916); S. J. Tanninen: "Tommo-setä raivaa kannon" (1960). Kuvat SJT.

“Ihmisille, joiden vastaanottavuus on lukkiutunut vanhoihin jähmettyneisiin muotoihin, ovat modernin aikakauden ilmaisumuodot yhtä epäselviä ja jopa näkymättömiä kuin hormonit paljaalle silmälle.”

Marshall McLuhan

”Tiivistäen voidaan sanoa, että teknologia, kulttuuri, hallinnointi ja seksi valtaavat tieteen, taiteen, politiikan ja rakkauden geneeriset paikat.”

Alain Badiou

Modernin aikakaudella taiteen asiantuntija oli välttämättömyys, joka kertoi taideyleisölle, mitä taide on ja mitä siitä piti ajatella. Taiteen asiantuntijoista tuli suuria sankareita – taiteilijoitakin suurempia – heidän nimensä loistivat parrasvaloissa. Ilman asiantuntijoita modernin taiteen vaikeaselkoisesta (kuva)maailmasta olisi ollut vaikea saada irti mitään ymmärrettävää. Vieläkin muistan ne tunnelmat kun sain poikasena tuoreeltaan joululahjaksi Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historian (1960). Olin varma, että tämä Read oli keksinyt koko modernin taiteen vain meitä hyväuskoisia hämätäkseen. Samoihin aikoihin Read ilmestyi myös televisioon esittelemään länsimaisen taiteen historiaa. Hän seisoi ylväänä kuin toisesta maailmasta ilmestyneenä etiäisenä suurten taideteosten tuntumassa ja antoi kultaisen vuon virrata suustansa. Erityisesti muistan, miten hän Michelangelon veistoksen Pietà äärellä kertoi – suunnattomasti minua järkyttäen – palvovien ihmisten imeskelleen Jeesuksen varpaat.

Toki asiantuntijuus karkasi toisinaan mielettömyyden sfääreihin, ja osoitti todeksi kuluneen väitteen, että ”asiantuntemus on taiteen suurin vihollinen”. Hyvä esimerkki tästä oli (ja on) villitys, joka pani etsimään maalauksien käsialasta – siveltimenjäljistä – kätkettyjä merkityksiä ja salaista symboliikkaa. Maalausten epämääräisestä värimassasta saattoi löytyä niin todellisia kuin epätodellisiakin olentoja. Taideteoksen tekijän – taiteilijan – ei tietenkään tarvinnut olla näistä merkillisyyksistä tietoinen. Toinen tärkeä väittämä kuuluikin, että taideteoksen avautuminen ei vaadi tekijän esiin nostamista – ehkäpä päinvastoin. Taiteilijan olisi parasta Adornon utooppista tekstiä seuraten ”kieltää itseltään oman olemassaolonsa ideologinen väärinkäyttö ja lopun aikaa käyttäytyä yksityiselämässä niin vaatimattomasti, huomaamattomasti ja mahtailemattomasti kuin on tarpeen, ei enää hyvän kasvatuksen ansiosta vaan siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.

Mutta jo tuolloin oli niitäkin, kuten juuri Adorno, jotka varoittivat meitä ymmärtämästä taideteoksia hermeneuttisina objekteina – paremminkin meidän ”tulisi ymmärtää niiden käsittämättömyys”. Modernissa taiteessa tärkeää on juuri se käsittämätön, jota ei voi tyhjentää metatason selityksillä ja jota ei voi – minkäänlaisella tempulla – palauttaa esittävään kuvaan. Moderni taide avasi kokonaan uusia maailmoita nähtäväksi ja koettavaksi. Postmodernismin myötä nuo maailmat ovat vähitellen sulkeutuneet. Jälleen kerran taide on ryhtynyt jäljentämään ja kommentoimaan ”todellisuutta”. Modernin jälkeisessä taiteessa ei avaudu enää muuta kuin lompakko.

Taideteoksen ja maailman välillä vallitsee kuilu, kuten Arthur C. Danto on oivallisesti huomauttanut. Taideteokset sijaitsevat meille kaikille tutussa taidemaailmassa ja maailma taas sijaitsee reaalisessa aistimaailmassa – jos se nyt missään sijaitsee. Tästä seuraa kolmas väittämä. Jos taideteos ylittää tuon kuilun, se sortuu todellisuuteen maailmalliseksi esineeksi – se lakkaa olemasta taidetta ja sulautuu osaksi reaalitodellisuutta. Tämän päivän taide – hieman kärjistäen – ei ole sortunut vain todellisuuteen vaan myös virtuaalitodellisuuteen. Tästä johtuen erityisiä taiteen asiantuntija ei enää ole – kuka tahansa ”jokakuka” voi olla (ja on) taiteen asiantuntija. Tämä on jo nähty käytännössäkin, esimerkiksi julkiset taiteen ostolautakunnat on lopetettu tarpeettomina. Jos taide on mitä tahansa, sen hankkijaksikin kelpaa kuka tahansa! Ei siihen mitään työryhmää tarvita.

Nykyään tuota tavallisenmeikäläistä ”jokakukaa” sanotaan ”mediapersoonaksi”. Tällaiset mediapersoonat toimivat nykyään näyttelyiden kuraattoreina, päättävät taidepalkinnoista ja toimivat taidehankintojen ”asiantuntijoina”. Väitetään, että pitkässä juoksussa näin toteutuu tasapuolisuus ja kohtuus paremmin kuin ”asiantuntija-asiantuntijoiden” päsmäröimässä taidemaailmaa. Outo poikkeus on klassisen musiikin kilpailut, niissä edelleenkin palkinnoista päättävät hermeneuttista metatietoa suoltavat fossiilit. Kun saman homman hoitaisi joku ”doodsoni” mututuntumalta – ja kaikki tahot olisivat tyytyväisiä.

Onko tässä alennustilassa mitään positiivista? Alain Badiou kirjoittaa, että sanan ”taide” selkeästä käytöstä on tullut mahdotonta. ”Sana taide viittaa nykyään lähinnä vain kommunikaation laimeaan ideaan, multimediainnostuksen synnyttämään haluun koota kaikki aistimelliset kyvyt yhä uusiksi mielikuvituksellisiksi rakennelmiksi, ja kaikki periaatteet romuttavaan kulttuurirelativismiin.” Tässä tilassa me olemme päätyneet maailmaan, jossa mikään ei ole hyvää mutta ei huonoakaan, kuten Jyrki Lehtola kirjoittaa blogissaan 24.8.2013: ”Ja täällä me olemme keskellä velttona hyllyvää halailukulttuuria, jossa mikään ei erotu mistään, ja kaikki on periaatteessa kivaa, kun kaikkien kukkien pitäisi antaa kukkia. Ei pitäisi, jotkut kukat kannattaa tallata kuoliaaksi, jotta ne muutamat kukat saavat mahdollisuuden kunnolla kukoistaa.”

Toisaalta ”sfääreihin karanneet” postmodernismin metatasot ja ironisen ylimielinen tietoisuudella mässäily ovat kuihtuneet, kuten myös Otso Kantokorpi antaa ymmärtää blogissaan 19.9.2013. ”Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat.” Näin Kantokorpi vakuuttaa, että (turhanpäiväistenkään) tarinoiden aika ei ole ohi, vaan ne tarjoavat edelleen kaikille demokraattisesti samastumispintaa. Kaikki tekevät mitä tekevät – koko luomakunta on yhtä ja samaa samastumispintaa kuin aikojen alussa.

Pakko on tässä välissä myöntää, että minä kaipaan tuota taidefilosofian käsittämätöntä taidepuhetta kuin kaktus harvinaista sadetta. Vaan jatka, ”jatka olemista tänä jonakuna, joka sinusta on sattunut tulemaan”, kuten Badiou huokaa.

Vaan kuka jaksaa näitä iankaikkisia (psyko-sosiologisia) jorinoita, ja kuka jaksaa tuota hömelöä hypomaaniseen tilaan ajautunutta taiteilijaa, joka höpöttää kuin urheilija epäonnistuneen suorituksensa jälkeen ”omaan tekemiseen luottamisesta”. Vapauttavaa olisi (ja on) kokea tarinat ja turinat ylittävää universaalia valon, värin ja tilan taidetta, josta kuvataiteessa perimmältään on kysymys – ei yksityiskohtien ja tunkkaisten pikkuasioiden nuuskimisesta. Taiteen synnyttämä arvokas ”välimatka” luo harmoniaa ja syvällistä oivallusta – ei kylmänhikiset samastumisen tartuntapinnat.

Koko tämän erämaavaelluksen ajan klassinen musiikki on säilyttänyt pintansa, kun taas kuvataide on antautunut alhaisten tarkoitusperien ja viettien kynnysmatoksi. Kikkailemalla olemme onnistuneet tekemään vallankumouksen (henkisessä) kokemusmaailmassamme, mutta antaneet suosiolla käytännön eli fyysisen puolen kapitalistien hoidettavaksi. Onhan se tämäkin ratkaisu – vaan kertooko se ”siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.

”Ihminen ei voi tutkia enempää sitä minkä tietää kuin sitäkään mitä ei tiedä? Miksi hän näet sellaista tutkisi minkä tietää, sehän on hänelle jo tuttua, eikä tutkiminen siis ole tarpeen.”

Sokrates