MAAILMAN PARAS MAALAUS

”Emme tarvitse mielikuvituksen apua sen kauneuden hahmottamisessa; se on jo siellä ennen meitä täydellisessä loistossaan, maailman paras maalaus.”

Aldous Huxley

Aldous Huxley matkusti 1920-luvulla bussilla Apenniinien yli Urbinosta Sansepolcroon, Piero della Francescan kotikaupunkiin. Sittemmin matkaoppaat eivät tuota legendaarisen kirjailijan vierailua ole unohtaneet. Ei kovin pitkän mutta vaiherikkaan bussimatkan jälkeen Huxley päätyi Sansepolcroon ja löysi sieltä maailman parhaimman maalauksen, Piero della Francescan freskon La Resurrezione, ”Ylösnousemus” (1463). Huxley kirjoitti kokemuksestaan melko sekavan esseenkin The Best Picture (1925).

Ja kun on saavuttu San Sepolcroon, mitä siellä on nähtävissä? Pieni muurien ympäröimä kaupunki kukkuloiden suojaamassa laaksossa; jokunen hieno renessanssipalatsi takorautaisine parvekkeineen; ei kovin mielenkiintoinen kirkko, ja lopulta, paras maalaus maailmassa.

Itse en sijoittaisi juuri tuota maalausta kaikkien aikojen maalausten ”top kymmeneen”, mutta kyllä siellä yksi Piero della Francescakin voisi olla, vaikkapa Urbinon ruhtinaan Federico da Montefeltron muotokuva (vaimoineen tai ilman). Tosin Huxley saa väitteelleen vankkaa tukea ehdottomalta auktoriteetilta Vasarilta, joka oli lähes Pieron aikalainen. Vasari kirjoittaa, että Pieron ”Palazzo dei Conservartoriin maalaamaa Ylösnousemusta voidaan pitää hänen parhaana teoksenaan, ei vain Borgossa vaan missä tahansa”.

Huxley perustelee laajasti näkemystään ja luettelee Borgo San Sepolcron mestarin vahvuuksia henkilökuvauksen suuresta herkkyydestä värien häikäisevään kirkkauteen. ”Maalauksen selkeät ja hienostuneet värit hehkuvat lähes alkuperäisessä loistossaan.” Huxley toteaa myös, että niillä samoilla periaatteilla, joilla tämä inhimillistä arvokkuutta ja läpikotaista henkevyyttä säteilevä teos on saatu aikaiseksi, voitaisiin tuottaa myös mahtipontista ja valheellisen teennäistä taidetta, joka vetoaisi suoraan ihmisten alhaisempiin vaistoihin ja alituiseen huonon kaipuuseen. Useimmiten huonon taiteen ”huonous” on niin taidokasta ja mukaansa tempaavaa, että me suorastaan hakeudumme sen ansan viettelykseen.

Huonoa taidetta on kahdenlaisia: negatiivisesti huonoa, tylsää ja taitamatonta, ja positiivisesti huonoa, taitavaa huijausta. Hyvin usein valhe on niin hyvin kerrottu, että lähes jokainen lankeaa sen lumoon – joksikin aikaa. Lopulta kuitenkin valheet paljastuvat. Ihanteet ja näkökulmat muuttuvat – siellä, missä vielä äsken nähtiin tunteita kuohuttava ihailtu taideteos, nähdäänkin pelkkää valhetta.

Taiteilijatkaan eivät ole taidetta luodessaan suojassa tuon lumoavan valheen ja epäaidon teeskentelyn vaaroilta. Taiteilijan pyrkimys rehellisyyteen ja totuuteen on useimmiten pelkkää höpinää mahdottoman tehtävän edessä.

Joskus epäilen, että olen yksi heistä. Sitä on mahdotonta tietää. Taiteilijana voi olla huijari tietämättään, vaikka hampaat irvessä pyrkisi vilpittömyyteen.

Yhtä aikaa me sekä näemme sen, mitä näemme, että olemme näkemättä. Myöhemmin käytettyään tajuntansa laajentamiseen meskaliinia Huxley päätyi väittämään, että taideteos on vain kalpea heijastus siitä mitä suorassa havaintokokemuksessa saattaa otollisissa tai äärimmäisissä olosuhteissa avautua. Se, mikä havainnossa avautuu nähtäväksi, on itse maailma, olipa havainto sitten millainen hyvänsä. Miksi jokin toinen havainto olisi parempi (syvällisempi, arvokkaampi) kuin jokin toinen. Tässä on ajauduttu vaaralliselle hetteikölle. Eikö meille pitäisi riittää juuri se havainto, joka kulloinkin avautuu tiedostuksellemme. Sitä paitsi Huxley unohtaa, että maailma katsoo myös takaisin, kuten Merleau-Ponty huomauttaa.

Emme koskaan voi olla varmoja millaisessa kätkeytyneisyyden tai avautuneisuuden muodossa maailma havaintoomme tulee. Olemme tottuneet ajattelemaan – tai meidän on annettu ymmärtää – että todellinen ongelma on tiedostus ja sen kurittomuus. Mutta ehkäpä havainnoitsijan omien käsitysverhojen repiminen ei riitäkään avaamaan tajunnan ovia sepposen selälleen, sillä maailman suhteen me olemme vuorovaikutuksessa. Huxley löysi Sansepolcrosta maailman parhaan maalauksen, mutta taatusti moni muu on samasta paikasta ja samasta maalauksesta löytänyt vain ikävystyttävän kuvan seinää pilaamassa.

Voimme luottaa vain siihen, että havainnossa taideteos – kuten myös maailma – tulee puolitiehen vastaan ja katsoo takaisin. Ja antaa meille edes pienen mahdollisuuden nähdä jotakin ”todellista” – ja ehkäpä aavistuksen verran verhon taakse.

”Täällä ei ole paikkaa, joka ei sinua näkisi. Sinun on muutettava elämäsi.”

Rainer Maria Rilke

TAIKUUS

Kuvailemattomasta muutoksesta syntyy

sellaisia luomuksia –: Tunne! Ja usko!

Usein kärsimme: liekit muuttuvat tuhkaksi

kuitenkin, taiteessa: tomu muuttuu liekeiksi.

Tässä piilee taikuus. Tavallinen sana on nostettu

taian piiriin astetta korkeammalle...

ja on kuitenkin todellisuudessa kuin uroskyyhkyn kutsu,

jolla se kutsuu näkymätöntä naaraskyyhkyä.

Rainer Maria Rilke

Aldous Huxley: The Best Picture (1925). Julkaisussa The Piero della Francesca Trail, by John Pope-Hennessy, The Little Bookroom, NY 2002.