KESKENERÄISYYDEN HARMEJA II

Kaupungeista keskeneräisin, epävarsinaisin, epäautenttisin... Amsterdam joskus 1980-luvulla. Kuvat SJT.

”Tuskin puhun sopimattomasti, kun väitän, että alkuperän ongelmaa ei ole vielä kertaakaan asetettu vakavasti, saati ratkaistu, niin usein kuin antiikin perinnön ilmassa hajallaan lekkuvat repaleet lähestyvätkin toisiaan yhdistyväisinä ja taas toisistaan erkanevat.”

Friedrich Nietzsche

”Jokaisen taideteoksen tyyli on lupaus.”

Horkheimer & Adorno

Kriittisen tutkimuksen ei Frankfurtin koulukunnan edustajien mukaan pitänyt askarrella yhteiskunnallisten pintailmiöiden eikä edes aistien havaittavissa olevien asioiden parissa, vaan tunkeutua syvälle sinne missä tajuisuuden esitodellista sylttyä sorvataan. Väitetään, että näiden miesten tarkoituksena oli tuottaa raivoisasti rullaavaa tekstiä, joka kaataisi koko läntisen todellisuuden ja saattaisi maailman vallankumouksen tilaan. Heidän aseensa oli juuri tuo vailla rajoja hulmuava virtuoosinen kirjoitus. He eivät halunneet puuttua vain tavaraan, työhön ja toimeentuloon, vaan myös itse ”sieluun”. Vaarallisia miehiä ja vaarallisia ajatuksia – kaukana ”silleen jättämisen koulukunnasta”.

Massakulttuurin huumaavalle ja tasapäistävälle hyrinälle tarvittiin vastapainoksi todellista hengenravintoa eli taidetta. Ja nimenomaan modernia taidetta, jossa oli vahva kumouksellinen kaiku. Mutta jazzia – tuota läntisen maailman uutta huumetta – Adorno vihasi kuin myrkkyä. Hän oli huomaavinaan jazzissa samanlaisia fetisismin ja taantumuksen piirteitä kuin ”populaarimusiikissakin”: täällä me vain keikumme ja hytkymme rytmimusiikin tahdissa ja kuvittelemme, että ”lantion pitäminen liikkeessä” on ainoa tavoiteltava päämäärä.

Erityisesti jazzin kimppuun Adorno kävi esseessään Jazz: Perennial Fashion (1967). Adornon puolustukseksi on sanottu, että hän tutki (tosin apurahan turvin) jazzia vain radioesityksiä kuunnellen, joten häneltä jäi ehkä huomaamatta jazzin perinteen syvyys ja rikkaus. Adorno oli vankkumaton modernin musiikin kannattaja, mutta jazz oli hänen katsannossaan epäonnistunut sekasikiö.

Mutta lähes yhtä paljon Adorno vihasi myös Sibeliuksen musiikkia, joka hänen mielestään oli yltä päältä romantiikan keskeneräisyyden uuvuttamaa. ”Toiveet Pfitznerin ja Sibeliuksen, Carossan tai Thoman renessanssista kertovat enemmän näitä toiveita elättelevistä kuin näiden taiteilijoiden kestävästä arvosta.”

Beethovenin musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; ”popular music” sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen autonomiaan nähden taantumuksellista.

Adorno vertasi Sibeliusta todella outoihin taiteilijoihin, joita tuntui yhdistävän vain etunimi Hans. Thoma oli kömpelön realistinen taidemaalari, Carossa oli kunnostautunut ainakin sotakirjailijana ja Pfitzner – vertailujoukon ainoa säveltäjä – oli saanut arveluttavan määreen ”viimeinen romantikko”. Myös Pfitzner vihasi jazzia, mutta sekään piirre ei laimentanut Adornon tuomiota.

Taustalla väreili ”autenttisuuden kriisi”, joka lopulta törmäsi siihen ”postmoderniin” lopputulemaan, että maailmassa ei mikään ole autenttista, joten alkuperäisen etsintä on turhaa. Adornon mukaan kaiken hyvän ja merkityksellisen taiteen on syytä ottaa ”kantaakseen epäautenttisuuden häpeätahra”. Tämä koskee tietenkin muutakin inhimillistä toimintaa, joka perustuu aina ”mimeettiseen käytäntöön” eli jäljittelyyn. Ihminenkin ryhtyy ihmiseksi vasta lakattuaan olemasta oma itsensä. ”Inhimillisyys kietoutuu peruuttamattomasti jäljittelyyn: ihmisestä tulee ylipäätään ihminen vasta silloin, kun hän matkii muita ihmisiä.”

(Eikö tämä jos mikään ole hyvä uutinen, joka meiltä on visusti salattu. Meitä on ohjattu töykein ottein ”epävarsinaiseen” elämään otukseksi, jonka pitää olla oma itsensä ja jolla pitää olla omia mielipiteitä. Kissan viikset! Nyt on aika järjestää suuret vapautumisen ja valon juhlat!)

Taiteen tehtävä ei ole osoittaa vaihtoehtoja vaan vastustaa yksin muodollaan maailmanmenoa, joka asettaa pistoolin pysyvästi ihmisten ohimoille...

Adornon autenttisuuden kritiikki suuntautui fenomenologiaan ja ennen muuta Heideggeriin, joka oli lanseerannut Adornon ja meidän kaikkien kiusaksi ”varsinaisen ja epävarsinaisen” – ”autenttisen ja epäautenttisen” – täälläolemisen maksiimin. Kukaan meistä ei halua olla tuo epävarsinaista elämää viettävä ”jokakuka” – kuka tahansa eikä kukaan (das Man). Heideggerin mielestä juuri näitä omilla mielipiteillä ladattuja ”jokakukia” kadut vilisee pullollaan. Myönnän kyllä, että on päiviä jolloin omankin elämiseni autenttisuus kallistuu pahasti epävarsinaisuuden puolelle – vähemmistöön jäävät nuo varsinaiset kirkastuksen päivät. Joten ymmärrän hyvin tällaisen (filosofisen) kilvoittelun vaateen henkilökohtaisessa habituksessani.

(Jo antiikin aikana ihmiset jaettiin sielunsa ominaislaadun mukaan kontemplatiivisiin hengenviljelijöihin ja käytännön välttämättömyyksien suorittajiin. Orjia ei ihmisiksi laskettukaan, vaan eräänlaiseksi ”puhuvaksi irtaimistoksi”. Tuo viimeinenkään kategoria ei näin luovan taiteilijan näkökulmasta tunnu vieraalta.)

Autenttisuuden vaatimus onkin siirtynyt taiteista jokapäiväiseen elämään ja politiikkaan. Se voi edelleenkin hyvin, lihoo ja kasvaa. Adornon mukaan alkuperän aitouden vaalijoilla on yhteiskunnallinen päämäärä, mikä näkyy esimerkiksi suhtautumisessa maanpakolaisiin. Autenttisen ”sisäisyyden filosofia maailmanhalveksunnan vaatimuksineen on viimeinen ylevä muoto siitä julmasta, barbaarisesta tarinasta, jonka mukaan ensimmäisenä paikalle saapuneella on suurimmat oikeudet”. Adorno epäilee teollista massatuotantoa syypääksi koko aitouden illuusioon, mikä on mahdollista ”vain silloin, kun lukemattomat yhdenmukaistetut hyödykkeet uskottelevat voittoa tavoitellessaan olevansa ainutlaatuisia”.

Ja pitää muistaa, että Adorno kirjoitti tätä kritiikkiään pääosin 1950-luvulla – eihän silloin vielä ollut ”oikeita” kulutustavaroita eikä mitään muutakaan, paitsi Elvis.

Elämme käänteetöntä aikaa. Asioiden käänne on aina käänne parempaan, mutta kun nykyisen kaltaisina aikoina hätä on suurin, taivas avautuu ja sylkee tulensa jo muutoinkin kadotettujen niskaan.

Joskus 1990-luvun alussa olin Amsterdamissa kirjoittamassa kuvataiteesta, yhden jutun olin jo tehnyt mutta havittelin toistakin. Kansallismuseon aulassa ryhmä tiibetiläisiä munkkeja ”maalasi” hiekalla suurta mandalaa, he olivat keskittyneet täydellisesti tehtäväänsä. Katselin aikani tuota meditatiivista piinallisen tarkkaa operaatiota, kunnes hermoni pettivät. Lähdin museosta ja suuntasin läheiseen puistoon. Keskellä tyhjää puistoa seisoivat haarat levällään uhkaavina myös nämä museossa näkemäni tiibetiläiset – hekin olivat päättäneet pitää taukoa. Yhtäkkiä he kaikki hyökkäsivät maassa olevan pallon kimppuun oudon hyminän kummutessa heidän kurkuistaan. Yksi munkeista syötti pallon minulle ja niin minäkin olin mukana mukana taistelun tiimellyksessä. Vetää alkoi ripsiä taivaalta, mutta sen takia ei ottelua kannattanut keskeyttää.

Hotellissa ihmeteltiin, mihin olin joutunut. Henkilökunta auttoi vaateparteni puhdistuksessa ja tarjosi kuumaa juomaa. Amsterdamissa saattaa tapahtua kaikenlaista, sanoi vanha portsari, jolle ilmiselvästi oli sattunut yhtä sun toista. Illalla lähdin museon avajaisiin, laskevan auringon säteet ja kadunvarsimyymälöiden punahehkuinen valaistus sai kanavat kimmeltämään taivaansinisinä. Museon sisääntuloaulassa mandala oli yhä kesken – viisumit oli peruttu ja munkit kutsuttu kotiin. Politiikka oli jälleen kerran mennyt taiteen ohi.

”Meistä älköön kukaan olko parempi kuin muut. Tai jos on, niin olkoon sitä jossakin muualla.”

Herakleitos

Tässä pihallani kasvaa puu,

jonka joudun kohta omiin tarpeisiini kaatamaan.

Sanokaa ystävilleni, sanokaa ateenalaisille,

että arvojärjestyksessä, ylimmästä alimpaan,

jokainen, joka tahtoo päästä suruistaan,

kiiruhtakoon tänne ennen kuin

puuni tekee tuttavuutta kirveen kanssa

ja hirttäytyköön siihen.

Pyydän viemään nämä terveiset.

William Shakespeare:

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno (1947/2008): Valistuksen dialektiikka, filosofisia sirpaleita (suom. Veikko Pietilä), Vastapaino.

Olli-Pekka Moisio (toim.): Kätkettyjä hahmoja, Tekstejä Theodor W. Adornosta, Minerva 2008.

ELÄIMELLISTÄ MENOA

Kirjoittaja paimentamassa eläimiä – syötäviä ja lemmikkejä – Pahajoella 1950-luvulla. Jo poskista näkee, että sianniskaa on popsittu hyvällä ruokahalulla.

LAOZI

Eräänä vähälumisena talvena

parikymmentä vuotta sitten

muutin tähän taloon.

Keväällä, auringon paistaessa jo pälviin,

ilmestyi rapulle harmaa iso kissa.

Siinä se istui päivittäin

ja katsoi tuimasti kylänraitille.

Toisinaan istahdin sen viereen ja puhuin

sille niin kuin kissalle puhutaan.

Elämä oli tapahtumaköyhää,

naapurin mummo sentään joskus

sujahti rollaattorilla ohi.

Täällä eletään vaarallisesti,

sanoin kissalle ja kissa nyökkäsi.

Sitten yhtäkkiä se katosi,

häipyi kai kaukaisille vuorille,

ikään kuin se olisi saanut

kaiken sanotuksi.

- SJT 2005

Suhteemme eläimiin periytyy vanhatestamentillisista myyttisistä ajoista. Syötäviä eläimiä ovat jalattomat ja kaviolliset, kun taas jotkut muut ovat lemmikkejä – ihmisen parhaita kavereita. Jako on täysin mielivaltainen. Vieraiden kulttuurien vastaava jako herättääkin usein suoranaista kauhua. Sitten ovat metsän pedot ja viidakon villieläimet, joista kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja merten syvyyksissä muhii otuksia, joita ei parhaimmallakaan mielikuvituksella kykene todeksi kuvittelemaan.

Horkheimer ja Adorno ovat paneutuneet tähänkin kysymykseen kirjassaan Valistuksen dialektiikka (1944/2008), joten minun ei tarvitse tarpoa epävarmuuden suossa pelkästään omien ennakkoasetusteni varassa. Takuuseen en mene näidenkään miesten ajattelusta; hehän vaativat, että ajatuksilla täytyy olla päämäärä – esim. maailman muuttaminen – mutta pyrkimys johonkin tunnetusti jumittaa ajattelua. Noina päämäärähakuisina aikoina monet luopuivatkin kokonaan ajattelusta – turhana rasitteena mielipiteen raikkaudessa. Mutta väkevyydessään Valistuksen dialektiikan kirjoittajien ajattelu on huimaa.

”Eurooppalaisessa historiassa ihmisen idea ilmenee erontekona eläimeen, jonka järjettömyydellä ihmiset todistavat oman arvonsa.” Näin alkaa kyseinen osio Valistuksen dialektiikassa (s. 315), ja tekijät jatkavat, että tätä vastakohtaisuutta ovat ylläpitäneet lähes kaikki mahdolliset tahot ja ”että vain harva idea lukeutuu samalla tavoin läntisen antropologian perustaan”. ”Se hyväksytään yhä tänäänkin.” Totta kai se hyväksytään, lihansyönnin käytäntöjen ylläpitämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa. Siis eläinperäisen lihansyönnin, nykyään keinolihaakin voidaan kasvattaa jo laboratorioissa. Tästä avautuu huikeita näkymiä, mutta emme puutu niihin tällä kertaa. Toteamme vain, että tarve huonosti elinvoimaa antavaan lihan syöntiin on outo: lihansyöjä on aina huonossa kunnossa, aina pahantuulinen ja aina nälkäinen. Ja ekologisesti ajatellen lihantuotanto on täysin järjetöntä.

Valistuksen dialektiikka ei pane paljoakaan merkitystä eläinten tietoisuudelle, josta puuttuvat sanat joilla vapauttaa ajattelu ajallisen keston synkkyydestä. ”Jotta olemassaolon kalvavan tyhjyyden välttäisi, on pakko panna vastaan, ja tämän vastarinnan selkäranka on kieli.” ”Eläimilläkin on onnen hetkensä, mutta miten lyhyitä ne ovatkaan!”

Aristoteleen tavoin H & A myöntävät eläimilläkin (tai oikeastaan kaikella elävällä) olevan sielun, mutta se on ikään kuin hämärä ja keskeneräinen. He jatkavat rajuun tyyliinsä: ”Ihmisen yksittäiset tuntemukset ja tarpeet, jopa hengen alkeistekijät, ovat asettuneet (myös) eläimen sieluun vailla niitä ohjaksia, jotka vain jäsentynyt järki tarjoaa.”

H & A eivät usko, että eläin voisi tuosta uinuvasta hämäryyden tilasta herätä sen kaltaiseen kirkkaaseen todellisuuteen kuin me ihmiset olemme heränneet. Tässä kohden tekisi mieli sanoa, ettei se ihmisten kohdallakaan ole niin ilmiselvää, mutta antaa olla. Patoutunut hurjuus eläimen katseessa viestii ”joskus esihistoriassa tapahtuneesta kuilunsyvästä katastrofista”. ”Järjen puute tuomitsee eläimen ikuisesti hahmoonsa, ellei sitten ihminen, joka on menneisyyden kautta yhtä sen kanssa, löydä lunastavaa sanaa ja pehmennä sillä loputtomuuden kivisydäntä joskus aikojen kääntyessä lopuilleen.” Juuri tätä tekstin kohtaa kommentoi Guillevicin (1907–1997) runo Hirviöt.

HIRVIÖT

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,

jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä

ummessa

ja painavat ranteellesi

karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä

purppuraa.

Kun kalliot singahtavat takaisin

mielettömille radoilleen,

ne heräävät.

H & A kommentoivat puolestaan Guillevicin runoa häikäisevän suorasukaiseen tapaansa – karistaen ennakkoluulot ja lennättäen kaihit silmistä.

”Lapsen hiusten tai eläimen turkin veltto sively sisältää sanoman: tämä käsi voi myös tuhota. Se näpäyttää hellästi yhtä uhria ennen kuin lyö hengiltä toisen.”

Kansansaduissa ja sielunvaellususkossa ihmisen joutuminen eläimen hahmoon merkitsee rangaistusta ja piinaa, kuten H & A huomauttavat. Sammakko on ikuisesti sammakko, siitä ei suutelemalla prinssiä saa. He huomauttavat myös, että läntisessä sivilisaatiossa järkevien (siis ajattelua karttavien) miesten mielestä on ollut turha kantaa huolta järjettömistä eläimistä, joten se on jätetty (viisaasti?) naisten käsiin. ”Vuosituhansien toiveunena on ollut luonnon rajaton hallinta, kosmoksen muuttaminen loputtomaksi jahtialueeksi. Miesyhteiskunnan ihmisihanne viritettiin tähtäämään juuri tähän suuntaan. Tämä on sen järjen mieli, jolla mies on kerskaillut.”

Mutta näille laduille emme eksy tämän pidemmällä. Esteettisessä teoriassaan Adorno lainaa Eduard Möriken (1804–1875) runoa, josta hän sanoo: ”Mikäli rajoituttaisiin runon diskursiiviseen sisältöön, toisi runo esille vain sadistisen identifikaation siihen, mitä kulttuuri tekee loisena halveksimalleen eläimelle.” Runossa lapsi loruilee hiirenkolon eteen viritetyn hiirenloukun vaiheilla houkutellen esiin pieniä vieraita. Onko kysymyksessä raaka todellisuus, jossa lapsonen haluaa tarjota kissalleen pientä välipalaa, vai ”tahattoman sopuisa kuva lapsesta, kissasta ja hiirestä tanssimassa, kumpikin eläin takajaloillaan”.

HIIRENLOUKKU

Pienet vieraat, pieni koti.

Arvon hiiri, saavu toki

kolostas näkyviin

kalvaan kuun säteisiin.

Vaan suljethan oven jälkeesi,

Muistathan?

Varo samalla häntääsi!

Syötyämme laulamme,

syötyämme nauramme

ja alamme pienen tanssin:

Huis hais!

Myös vanha kissani tanssia tais.

”Järjen puutteelta puuttuvat sanat. (…) Koko maapallo todistaa ihmisen suuruutta ja kunniaa. (…) – aina ja alati järjettömät luontokappaleet ovat saaneet tuta järjen voiman.”

Horkheimer & Adorno

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno: Valistuksen dialektiikka, Filosofisia sirpaleita, suom. Veikko Pietilä. Vastapaino 2008.

Guillevic: Riittejä, suom. Sirkka Suomi. Otava 1991.

Eduard Mörike: Sämtliche Werke, München 1968.

ASIANTUNTIJUUDEN LOPPU

Salamerkityksellistä siveltimenjälkeä. J. F. Willumsen: "Myrskyn jälkeen" (1916); S. J. Tanninen: "Tommo-setä raivaa kannon" (1960). Kuvat SJT.

“Ihmisille, joiden vastaanottavuus on lukkiutunut vanhoihin jähmettyneisiin muotoihin, ovat modernin aikakauden ilmaisumuodot yhtä epäselviä ja jopa näkymättömiä kuin hormonit paljaalle silmälle.”

Marshall McLuhan

”Tiivistäen voidaan sanoa, että teknologia, kulttuuri, hallinnointi ja seksi valtaavat tieteen, taiteen, politiikan ja rakkauden geneeriset paikat.”

Alain Badiou

Modernin aikakaudella taiteen asiantuntija oli välttämättömyys, joka kertoi taideyleisölle, mitä taide on ja mitä siitä piti ajatella. Taiteen asiantuntijoista tuli suuria sankareita – taiteilijoitakin suurempia – heidän nimensä loistivat parrasvaloissa. Ilman asiantuntijoita modernin taiteen vaikeaselkoisesta (kuva)maailmasta olisi ollut vaikea saada irti mitään ymmärrettävää. Vieläkin muistan ne tunnelmat kun sain poikasena tuoreeltaan joululahjaksi Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historian (1960). Olin varma, että tämä Read oli keksinyt koko modernin taiteen vain meitä hyväuskoisia hämätäkseen. Samoihin aikoihin Read ilmestyi myös televisioon esittelemään länsimaisen taiteen historiaa. Hän seisoi ylväänä kuin toisesta maailmasta ilmestyneenä etiäisenä suurten taideteosten tuntumassa ja antoi kultaisen vuon virrata suustansa. Erityisesti muistan, miten hän Michelangelon veistoksen Pietà äärellä kertoi – suunnattomasti minua järkyttäen – palvovien ihmisten imeskelleen Jeesuksen varpaat.

Toki asiantuntijuus karkasi toisinaan mielettömyyden sfääreihin, ja osoitti todeksi kuluneen väitteen, että ”asiantuntemus on taiteen suurin vihollinen”. Hyvä esimerkki tästä oli (ja on) villitys, joka pani etsimään maalauksien käsialasta – siveltimenjäljistä – kätkettyjä merkityksiä ja salaista symboliikkaa. Maalausten epämääräisestä värimassasta saattoi löytyä niin todellisia kuin epätodellisiakin olentoja. Taideteoksen tekijän – taiteilijan – ei tietenkään tarvinnut olla näistä merkillisyyksistä tietoinen. Toinen tärkeä väittämä kuuluikin, että taideteoksen avautuminen ei vaadi tekijän esiin nostamista – ehkäpä päinvastoin. Taiteilijan olisi parasta Adornon utooppista tekstiä seuraten ”kieltää itseltään oman olemassaolonsa ideologinen väärinkäyttö ja lopun aikaa käyttäytyä yksityiselämässä niin vaatimattomasti, huomaamattomasti ja mahtailemattomasti kuin on tarpeen, ei enää hyvän kasvatuksen ansiosta vaan siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.

Mutta jo tuolloin oli niitäkin, kuten juuri Adorno, jotka varoittivat meitä ymmärtämästä taideteoksia hermeneuttisina objekteina – paremminkin meidän ”tulisi ymmärtää niiden käsittämättömyys”. Modernissa taiteessa tärkeää on juuri se käsittämätön, jota ei voi tyhjentää metatason selityksillä ja jota ei voi – minkäänlaisella tempulla – palauttaa esittävään kuvaan. Moderni taide avasi kokonaan uusia maailmoita nähtäväksi ja koettavaksi. Postmodernismin myötä nuo maailmat ovat vähitellen sulkeutuneet. Jälleen kerran taide on ryhtynyt jäljentämään ja kommentoimaan ”todellisuutta”. Modernin jälkeisessä taiteessa ei avaudu enää muuta kuin lompakko.

Taideteoksen ja maailman välillä vallitsee kuilu, kuten Arthur C. Danto on oivallisesti huomauttanut. Taideteokset sijaitsevat meille kaikille tutussa taidemaailmassa ja maailma taas sijaitsee reaalisessa aistimaailmassa – jos se nyt missään sijaitsee. Tästä seuraa kolmas väittämä. Jos taideteos ylittää tuon kuilun, se sortuu todellisuuteen maailmalliseksi esineeksi – se lakkaa olemasta taidetta ja sulautuu osaksi reaalitodellisuutta. Tämän päivän taide – hieman kärjistäen – ei ole sortunut vain todellisuuteen vaan myös virtuaalitodellisuuteen. Tästä johtuen erityisiä taiteen asiantuntija ei enää ole – kuka tahansa ”jokakuka” voi olla (ja on) taiteen asiantuntija. Tämä on jo nähty käytännössäkin, esimerkiksi julkiset taiteen ostolautakunnat on lopetettu tarpeettomina. Jos taide on mitä tahansa, sen hankkijaksikin kelpaa kuka tahansa! Ei siihen mitään työryhmää tarvita.

Nykyään tuota tavallisenmeikäläistä ”jokakukaa” sanotaan ”mediapersoonaksi”. Tällaiset mediapersoonat toimivat nykyään näyttelyiden kuraattoreina, päättävät taidepalkinnoista ja toimivat taidehankintojen ”asiantuntijoina”. Väitetään, että pitkässä juoksussa näin toteutuu tasapuolisuus ja kohtuus paremmin kuin ”asiantuntija-asiantuntijoiden” päsmäröimässä taidemaailmaa. Outo poikkeus on klassisen musiikin kilpailut, niissä edelleenkin palkinnoista päättävät hermeneuttista metatietoa suoltavat fossiilit. Kun saman homman hoitaisi joku ”doodsoni” mututuntumalta – ja kaikki tahot olisivat tyytyväisiä.

Onko tässä alennustilassa mitään positiivista? Alain Badiou kirjoittaa, että sanan ”taide” selkeästä käytöstä on tullut mahdotonta. ”Sana taide viittaa nykyään lähinnä vain kommunikaation laimeaan ideaan, multimediainnostuksen synnyttämään haluun koota kaikki aistimelliset kyvyt yhä uusiksi mielikuvituksellisiksi rakennelmiksi, ja kaikki periaatteet romuttavaan kulttuurirelativismiin.” Tässä tilassa me olemme päätyneet maailmaan, jossa mikään ei ole hyvää mutta ei huonoakaan, kuten Jyrki Lehtola kirjoittaa blogissaan 24.8.2013: ”Ja täällä me olemme keskellä velttona hyllyvää halailukulttuuria, jossa mikään ei erotu mistään, ja kaikki on periaatteessa kivaa, kun kaikkien kukkien pitäisi antaa kukkia. Ei pitäisi, jotkut kukat kannattaa tallata kuoliaaksi, jotta ne muutamat kukat saavat mahdollisuuden kunnolla kukoistaa.”

Toisaalta ”sfääreihin karanneet” postmodernismin metatasot ja ironisen ylimielinen tietoisuudella mässäily ovat kuihtuneet, kuten myös Otso Kantokorpi antaa ymmärtää blogissaan 19.9.2013. ”Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat.” Näin Kantokorpi vakuuttaa, että (turhanpäiväistenkään) tarinoiden aika ei ole ohi, vaan ne tarjoavat edelleen kaikille demokraattisesti samastumispintaa. Kaikki tekevät mitä tekevät – koko luomakunta on yhtä ja samaa samastumispintaa kuin aikojen alussa.

Pakko on tässä välissä myöntää, että minä kaipaan tuota taidefilosofian käsittämätöntä taidepuhetta kuin kaktus harvinaista sadetta. Vaan jatka, ”jatka olemista tänä jonakuna, joka sinusta on sattunut tulemaan”, kuten Badiou huokaa.

Vaan kuka jaksaa näitä iankaikkisia (psyko-sosiologisia) jorinoita, ja kuka jaksaa tuota hömelöä hypomaaniseen tilaan ajautunutta taiteilijaa, joka höpöttää kuin urheilija epäonnistuneen suorituksensa jälkeen ”omaan tekemiseen luottamisesta”. Vapauttavaa olisi (ja on) kokea tarinat ja turinat ylittävää universaalia valon, värin ja tilan taidetta, josta kuvataiteessa perimmältään on kysymys – ei yksityiskohtien ja tunkkaisten pikkuasioiden nuuskimisesta. Taiteen synnyttämä arvokas ”välimatka” luo harmoniaa ja syvällistä oivallusta – ei kylmänhikiset samastumisen tartuntapinnat.

Koko tämän erämaavaelluksen ajan klassinen musiikki on säilyttänyt pintansa, kun taas kuvataide on antautunut alhaisten tarkoitusperien ja viettien kynnysmatoksi. Kikkailemalla olemme onnistuneet tekemään vallankumouksen (henkisessä) kokemusmaailmassamme, mutta antaneet suosiolla käytännön eli fyysisen puolen kapitalistien hoidettavaksi. Onhan se tämäkin ratkaisu – vaan kertooko se ”siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.

”Ihminen ei voi tutkia enempää sitä minkä tietää kuin sitäkään mitä ei tiedä? Miksi hän näet sellaista tutkisi minkä tietää, sehän on hänelle jo tuttua, eikä tutkiminen siis ole tarpeen.”

Sokrates

KESKENERÄISYYDEN HARMEJA

Tällaistakin me keskeneräiset ihmiset puuhaamme hämärän suojissa. "Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme..." 

”Puhe kulttuurista on aina ollut kulttuurin vastaista.”

Horkheimer & Adorno

”Käytä maailmaa niin kuin se olisi toisen omaa, aivan samoin kuin matkustajat käyttävät majataloa.”

Epiktetos

Spinozan mukaan me taistelemme oman orjuutemme puolesta aivan kuin kysymys olisi vapaudesta. Askareissaan askarteleva ihminen ja puuhissaan puuhasteleva subjekti ovat nopeasti katoavaa luonnonvaraa. Me olemme juuttuneet syvälle modernin aikamme pimeään keskiaikaan. Kaikki tietoisuudessamme on moneen kertaan representoitua: representoidun representoimista. Mikään ei ole enää alkuperäistä, ihmisestä – tuosta kummajaisesta itsestään – lähtenyttä. Alkuperäinen formaatti on lopullisesti hukassa. Edes aika ja ajankäsitys ei tule enää ihmisen omista toimista ja toimettomuudesta. ”Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.” Näin Foucault antaa meidän ymmärtää, että vain vaivoin me enää uskomme valokuvilla kuvitettuun yksisuuntaiseen historiallisuuteemmekaan – nekin ajat ovat luetut.

Tämä joutokäynti kumpuaa joistakin viime aikoina lukemistani kirjoista. Vasta äskettäin olemme päässeet lukemaan ns. Frankfurtin koulukunnan vastentahtoisten (vasemmisto)intellektuellien Horkheimerin ja Adornon keskeisen teoksen Valistuksen dialektiikka (1944, suom. 2008). Tässä tapauksessa on hyvä, että se ilmestyi suomeksi vasta nyt – kukapa sitä olisi aikaisemmin kaivannut? Jo vuoden 1969 uusintapainoksen esipuheessa tekijät antavat ymmärtää, että kirja on toki vanhentunut mutta filosofiallakin on aikansa, ja näin kirja osaltaan todistaa näiden keskeneräisten miesten keskeneräisen ajattelun teoriaa. Mutta toivovat, että kirja kuitenkin olisi enemmän kuin pelkkä dokumentaatio ja että he jo tuolloin olivat ”vähättelemättä siirtymistä läpihallinnoituun maailmaan”. Tuo viimeinen kohta olisi Suomessa kaikunut noina ”valveutuneina aikoina” kuuroille korville – ja kaikuu vieläkin!

Jos saisin valita autiolle saarelle yhden kirjan, se olisi Adornon Esteettinen teoria (suom. 2006). Se kohoaa kuin vuori kaikkien keskeneräisten teosten yläpuolelle. Epävarmoina harottavin hiuksin olen päätynyt kirjoittamaan kirjan tekstivirrasta joka päivä yhden haikun – siitä tulee maailman keskimittaisin runokooste.

Valistuksen dialektiikka käsittelee kaikkea sitä, mikä tuolloin 1940-luvulla täytti länsimaisen ihmisen tajunnan. Mielenkiintoinen kirjan luku on Kulttuuriteollisuus – valistus massapetoksena. Kirjoittajat nimeävät massakulttuurin medioiksi radion ja elokuvan – ja hieman myöhemmin myös jatsin ja aikakauslehdet. Juuri nuo ilmiöt pilaavat ”ihmisten kulttuurimallia”. ”Monopolien alaisuudessa massakulttuuri on yhtä ja samaa.” Se, että kyse on kulttuuriteollisuudesta selkeyttää myös tilannetta: ”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.” Kirjoittajilta aikakauslehdet oli hyvä veto – ne ovat osoittautuneet massamedian saatanallisiksi välineiksi, ne käyvät ihmisen tykö ja tekevät hänestä orjan, joka huumeen lailla imee itseensä tätä kliseistä keinotodellisuutta keksittyine ihmiskohtaloineen. Se on samanveroista huumetta kuin kahvi, sokeri ja vehnäpulla. Mutta kokonaisuutena massakulttuurin ”viihdeteollisuus” oli vielä 1940-luvulla lähes näkymätöntä – radiota lukuun ottamatta – joten kovin suurta uhkaa ei siitä voinut ihmisen ”sielunelämälle” olla.

Horkheimeria ja Adornoa kiihdyttää ajatus ”tavallisista ihmisistä” kuuntelemassa radiosta ilmaiseksi Beethovenin sinfoniaa. Järjetöntähän se olikin, järjettömintä sitten kirjapainon keksimisen. Kirjoittajia huolestuttaa ajatus massamedian häikäilemättömyydestä, se tulisi värkkäämään taideteoksista – musiikista, kirjallisuudesta ym. – halpahintaisia sovituksia radioon ja elokuviin saadakseen lisää kuluttajia massatuotteilleen. Nykyään ei tuollaista enää pelätä: taide on pitänyt pintansa ja ”paska” on keskittynyt (upotettu) reality-sarjoihin ja muuhun viihdetuotantoon. Se ei enää edes häpeile huonouttaan, vaan se tuhoaa ihmistä yhtä hyväksyttävän suloisesti kuin kahvi, sokeri ja... no niin, antaa olla!

”Ei ihme, että kulttuuriteollisuus on kotoisin vapaamielisistä teollisuusmaista, joissa tuolle järjestelmälle tyypilliset viestimet kuten elokuva, radio, jatsi ja aikakauslehti juhlivat.”

Tuskinpa H & A olisivat karmeimmissa painajaisissaankaan onnistuneet kuvittelemaan nykyaikaa, jossa kaiken mitä me voimme olevaksi kuvitella voi saavuttaa yhden ainoan laitteen (sovelluksen) kautta. Me kutsumme sitä ”sisällöksi” – on laite ja laitteessa on sisältöä. Maailmaa hallitsevat ”sisällöntuottajat” – he tietävät mitä me ”halukoneet” tänään tarvitsemme. Ja me (ent. ihmiset) olemme uineet tuohon ansaan kuin kalat veteen, ilman että olisimme koskaan kysyneet mitä tämä ”sisältö” on. Totuus on, että ei ole mitään sisältöä, se on pelkkää huijausta. Se tarjoaa aina saman ollakseen uskottava: tänä päivänä – juuri tänä päivänä , kuten meille hoetaan – tarvitaan tarinaa, sisältöä. Milloinka sitä ei olisi tarvittu – muka. Miten tähän halpaan on taas mentävä – vaikka se on sitä samaa paskaa mitä se on aina ennenkin ollut. ”Vastarannan kiiski saa leipänsä vain löytämällä paikkansa kokonaisuudessa”.

Mutta on kai siinä hyvätkin puolensa. Me todellakin saamme nykyään kaiken mitä me haluamme, paitsi nyt... no, antaa olla. Joka tapauksessa, me haluamme lisää – aina vain lisää!

Muistan kuinka 1960-luvulla olin innostunut uudesta musiikista. Luin kirjoja ja tein muistiinpanoja, modernin musiikin teoriat ja tekotavat olivat lähellä omia ajatuksiani kuvataiteen tekemisestä. Mutta tätä uutta musiikkia ei kuullut mistään. Kun lopulta pääsin tuota musiikkia kuulemaan, oli kuin sokea olisi ryhtynyt näkemään. Usein olin pettynyt mutta usein myös järkyttynyt, sellaiset säveltäjät kuten Xenakis, Cage, Berio, Ligeti ja monet muut avasivat sieluuni kokonaan uusia aika-tila-avaruuksia. Toki minä olisin tullut toimeen omine kuvitelminenikin, tosin kapeammassa maailmassa – mutta niinhän minä teen nytkin. Seison maalaustelineen ääressä unelmoimassa, että keskeneräisyys täyttyisi edes joiltakin osin. Voiko se täyttyä – vai jääkö se aina kesken?

Keskeneräisyys ja alimittaisuus aiheuttaa myös muita ongelmia, kuten Horkheimer ja Adorno huomauttavat. Kukaan ei halua esimerkiksi tätä keskeneräisyyden aiheuttamaa saatanallista roskaamista, mutta me kaikki saamme sen. Keskeneräisyys ei iske vain festivaaliporukassa tai pussikaljajengissä, vaan roskaamista harjoittavat myös keski-ikäiset naiset. Jo vähäinenkin ripaus meditatiivista elämisen tapaa parantaisi kokemismaailmaa ja vähentäisi kaaosta. Kun ei kaiken aikaa kuppaisi näissä sotkemishommissa, ei tarvitsisi siivotakkaan. Roskaaja asuu kenessä tahansa hämäränajan puurtajassa joka raahaa jääkaapin metsään, vyöryttää vanhan television vuorenrinteeseen ja tyhjää autosta roskat parkkipaikalle. Miten se on mahdollista, kun kukaan meistä ei tunnusta sellaista tekevänsä – ei milloinkaan. Kukaan ei halua huonoa mutta kaikki saavat sen. Vaikka Mestari Eckhart valisti meitä jo 1300-luvulla silleen jättämisen idealla, niin me emme jätä mitään silleen. Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme...

”Nykypäivän esteettinen raakalaisuus vie loppuun sen, mikä hengenluomuksia on uhannut siitä asti kun ne koottiin kulttuurina yhteen ja vesitettiin.”

Vai onko taide pitänyt pintansa? H & A ei kirjassaan taidetta kovin paljon käsittele, mutta kyllä se siellä mukana kulkee. Ryhdymme tietämään, että taiteen ”negatiivinen totuus” piilee tyylissä. Tyyli antaa taideteoksille ilmaisuvoimaa, jota ilman niiden totuus liukenisi olemattomiin, häviäisi näkymättömiin – sortuisi todellisuuteen, kuten Arhur C. Danto sanoi. Vain suuret taiteilijat, kuten Schönberg ja Picasso saattoivat haistattaa tyylille pitkät. ”Vaikka todellisuuden ylittävää puolta ei taideteoksessa voi erottaa tyylistä, se ei silti rakennu toteutetusta harmoniasta, muodon ja sisällön, sisä- ja ulkopuolen, yksilön ja yhteiskunnan kyseenalaisesta ykseydestä vaan eroa ilmaisevista piirteistä, samuuden intohimoisen tavoittelun vääjäämättömästä epäonnistumisesta.” Huono taide ei ota riskiä tämän epäonnistumisen suhteen, vaan tavoittelee aina ”samanlaisuutta muiden kanssa, samuuden korviketta”. Ja lopulta kulttuuriteollisuus tekee jäljittelystä ehdottoman vaatimuksen ja käytännön. Keskeneräisessä alimittaisuudessaan se kuulostaa samalta kuin nuo roskaamisen alkuvoimaiset käytännöt – se saattaa jopa yllyttää siihen!

”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.”

Horkheimer & Adorno

”Radio on demokraattinen: se tekee kaikista tasa-arvoisesti kuuntelijoita alistaakseen heidät autoritaarisesti radioasemien samanlaisten ohjelmien kohteiksi.”

Horkheimer & Adorno

”Viisas ei halua tehdä hyvää kenellekään. Rahvasta hän vilkaisee kuin oljista punottuja koirankuvatuksia. Itse hän elää elämäänsä ylimaallisessa kunniassa, vapaana ja välinpitämättömänä.”

Laotse

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno (1944/2008): Valistuksen dialektiikka, filosofisia sirpaleita. Vastapaino.

MEDITATIIVISEN AJATTELUN YTIMESSÄ

Täydellistä viihdytystä ikävystymiseen Satyajit Rayn elokuvassa Musiikkihuone (1958).

      Pois täältä – se on minun päämääräni.

      Franz Kafka

      Onnellisen ihmisen maailma on eri maailma kuin onnettoman.

      Ludwig Wittgenstein

Kirjoitin joitakin vuosia sitten provokatiivisen runon Maailma menemisensä tilassa, jossa yritin ratkaista ongelman, jonka ”tulemisen kriisi” ja ”historian loppu” olivat aiheuttaneet. Runo oli jo julkaistu, kun tulin toisiin ajatuksiin. Kirjoitin runon kohdalle marginaaliin huomautuksen: ”Myös mennyt on aina tulossa, ei koskaan menossa.” Jouduin sellaisen tosiasian ääreen, että maailma ei ole menossa minnekään. Runo on silti hyvä ja kelvollinen, vaikkakin se muuttui kovin ironiseksi ja vitsikkääksi.

Ironia on niitä harvoja hyviä keinoja, joilla voi lievittää tosiasioista ja ”reaalimaailmasta” kertyvää raskasmielisyyttä. Ahdistusta, angstia ja muuta maailman tuskaa (grapula mundi) on kai aina ollut, varsinkin siellä missä tiedostus on yltänyt kokemukseen ”kaiken järjettömyydestä”. Mutta todellinen riesa siitä tuli vasta modernin ajan koittamisen myötä, kun ihminen koki olevansa yksin kokemismaailmansa keskipisteenä – sekä subjektina että objektina. Suuret kansankerrokset ikävystyminen saavutti siirryttäessä samankaltaisuuksien maailmasta erojen maailmaan ja kuriyhteiskuntien alkaessa muotoutua kontrolliyhteiskunniksi. Joka tapauksessa modernin ovella me jouduimme kohtaamaan aivan uuden maailmallisen mielialan: suuren ikävystymisen.

Norjalainen filosofi Lars Fr. H. Svendsen on kirjassaan Ikävystymisen filosofia (2005) käsitellyt perin pohjin tuota outoa mielialaa. Ikävystymistäkin on monenlaista, ohimenevästä johonkin ikävystymisestä aina maailmoita kaatavaan totaaliseen ikävystymiseen saakka. Mutta jo pinnallisessakin ikävystymisessä kaikuu suuren ”angstin” kutsu, kuten Heidegger on osoittanut. Näin Svendsen: ”Pinnallinen ikävystyminen johdattaa meidät syvään ikävystymiseen tai tarkemmin sanottuna pinnallinen ikävystyminen ilmenee syvänä ikävystymisenä, joka virittää meidät kauttaaltaan olemassaolon perustaan.”

”Vapaa on vain se, joka voi totuudessa antaa itselleen taakan. Yksi mahdollinen taakka on filosofointi, sillä filosofiahan tapahtuu raskasmielisyyden perusmielialassa”, kirjoittaa Svendsen. Väittämälle on perusteita juuri Norjassa, sijaitsihan siellä Sognevuonon rannalla aikanaan Wittgensteinin kuuluisa ”mökötysmökki”, jossa suuren ajattelijan ajatus kulki tunnetuin seurauksin. Russell epäili tuolloin (1913) muutoinkin synkkämielisin ystävänsä tulevan hulluksi kylmässä, pimeässä ja sumuisessa Norjassa, mutta Wittgenstein vastasi olevansa suorastaan ”täpinöissä” hulluksi tulemisen mahdollisuudesta. Toki muistamme, että Heideggerillakin oli Schwarzwaldissa ikimuistoinen Todtnaubergin vuoristomökki, hiihtomaja, jossa filosofi paimensi olemista.

Varsinaiseen asiaan Svendsen pääsee vasta kirjan puolivälin jälkeen ryhtyessään käsitellemään Heideggeria ja ikävystymisen fenomenologiaa. Ikävystymisen hermeneutiikka johtaa meidät perustavaan oivallukseen: ikävystymisessä piilee myös mahdollisuus ylittää ikävystyminen. Me olemme hukkuneet huolenpitoon maailmasta ja kadottaneet ”olemisen paljastumisen” sen omaan tuttuuteensa. ”Heideggerin mukaan meistä kaikista on tullut atomaarisia yksilöitä, jotka ovat alisteisia täysin abstrakteille suureille. Emme tunne vahvaa vetoa mihinkään, ei ahdinkomaista pakoa tehdä mitään autenttista, olemuksellista. Tietyssä mielessä elämästä on tullut aivan liian helppoa.” ”Minusta tulee tyhjä ei-kukaan, jonka koen tyhjyydessäni. Tietyssä mielessä olisi oikein sanoa, että ei-kukaan ikävystyy tai että ikävystyminen ikävystyy. Heideggerin mielestä juuri tässä piilee mahdollisuus radikaaliin käänteeseen, kun minuus pakotetaan kohtaamaan itsensä paljaana, minuutena joka on täällä ja itsensä varaan jätetty.”

Sellaiset vastavoimat kuin ahdistus ja ikävystyminen saattavat heittää meidät takaisin ”virittyneeseen maailmankokemiseen”. Emme enää pakene ikävystymistä, emmekä yritä tilkitä sitä jollakin viihdytyksellä ja ajankululla, vaan annamme sille tilaa saavuttaa maailmanluokan mittasuhteet. Ja annamme sen vireisyydessään kohottaa tiedostuksemme kunnaat täyteen terävyyteensä. Heideggerin mukaan ”Olemassa olastamme puuttuu salaisuus, ja sen myötä jää pois myös sisäinen kauhu, jota kaikki salaisuudet kantavat sisällään ja joka antaa läsnäolemisellemme (Daseinille) sen suuruuden.”

Ontologinen peruskysymyshän kuuluu, miksi ylipäätään on, miksi ei ole olematta. Kysymys asettuu yleiselle filosofiselle tasolle. En toki kysy, miksi naapurin Erkki juuri nyt on puutarhassaan, miksi ei ole olematta. Naapurin Erkillä on oma eksistentiaalinen olemisen tapansa – sitä ei ole syytä kyseenalaistaa, puuhailipa hän puutarhassaan mitä hyvänsä. Sen sijaan naapurin Raikun, joka taas paskoo kadunvarteen, olemisen tapa alkaa olla kovastikin kyseenalaistamisen tarpeessa.

Heideggerin mukaan me olemme olemisen kysymisen unohtamisen myötä taantuneet epävarsinaiseen (maailmalliseen) ajatteluun, jossa vain lasketaan hyödyt ja nimetään oliot ja asiat. Mutta universaalisen ikävystymisen kautta me voimme jälleen murtautua takaisin meditatiiviseen ajatteluun, jossa mielenrauhaa ei enää järkytä edes olemisen tyhjyydessä virtaava aika. Tapahtumattomuus ei ole enää onttona kolisevaa ajan hylkäämä tilaa, vaan elämäniloa pursuavaa täyteyttä, joka ei viihdykettä kaipaa.

Konsultoimme hieman Heideggeria. Jos otamme ”olla” verbin, meillä ei ole vielä juuri mitään, jos teemme siitä substantiivin ”oleminen”, meillä on vieläkin vähemmän. Missä sellainen ”oleminen” on nähty – ei missään. Eikö kieli osaakaan kysyä olemista? Mutta jos yhdistämme ”olla” verbin vaikkapa Erkkiin ja Raikuun – Erkki on (puutarhassa) ja Raiku on (paskalla) – niin olemme päässeet jo jonnekin, ei ehkä ihan olemisen naapuriksi mutta lähitienoille kumminkin. Samalla olemme saattaneet Erkin ja Raikun olevien olevaisten piiriin. Kyllä on, ei ole olematta.

Vai olemmeko ehkä ajautuneet tämän ”olla” jargonin kautta hämärään olemisen nostalgiaan ja takaisin pisteeseen A. Onko sittenkin olematta. Lainaamme Heideggeria ja toivomme jälleen parasta: ”Pidämme olemista hädin tuskin sanana, loppuun hyödynnettynä nimikkeenä. Vaikka meille ei olisikaan jäänyt kuin tämä, on meidän yritettävä saada ote edes tästä viimeisestä hallinnan rippeestä. Siksi kysymme: miten on sanan oleminen laita?” Ja lopulta Heideggerin tehtyä etymologisen mutkan olemisen alkusijoille, josta löytyy vanhin kantasana sanskritin ”es”, ”asus” (eläväinen joka itsensä varassa pysyy, kulkee ja lepää), kautta ”löydämme näin riittävän selityksen tosiasialle, josta lähdimme liikkeelle: että sana olla on tyhjä ja merkitykseltään häilyvä”.

Tähän saakka Svendsen kirjoittaa sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Lukijasta alkaa tuntua, että tuollainen ”syväluotaava” elämänasenne saattaisi olla mahdollinen. Mutta sitten kirjoittaja vetäisee maton lukijaparan liston alta. Svendsen toteaa pikkuviisaasti, ettei mitään erityistä ontologista olemisen tasoa ole olemassakaan. Heidegger on vuoriston sumuissa unta nähnyt – meditatiivinen ajattelu on silkkaa teeskentelyä. On vain tätä kaikille tuttua ja ikävystyttävän konkreettista olevaista, joka täyttää tienoot, konnut ja mannut. Ja ikävystyminen on vain yksi tunnetila, affekti, kaikkien muiden tunnetilojen joukossa. Sitä paitsi maailmassa kuulukin olla tylsää; jopa jumalat ikävystyivät tässä maailmassa ja ottivat hatkat. Ja hyvästä syystä!

Svendsen tekee yhteenvedon: ”Velvollisuus on velvollisuus konkreettista elämää, ei olemista kohtaan. Ja tämä velvollisuus merkitsee myös ikävystymisen hyväksymistä, ei niinkään yritystä ylittää se. Ikävystyminen on hyväksyttävä ehdottomana tosiseikkana, elämän omana painovoimana.” ”Heidegger on haluton hyväksymään ihmiselämän yksinkertaisuutta, ja hän on alati vaarassa menettää ontisen (olevan) ontologisen (olemisen) hyväksi. Heideggerin filosofiaa tutkittuani olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole mikään todellinen kysymys, ettei oikeastaan ole olemassa mitään olemista sinänsä, ja että Heideggerin hanke oli siksi tuomittu epäonnistumaan. Olla ikävystynyt on yksi olemisen tapa monien muiden joukossa.”

Mutta täytyyhän elämässä olla jokin juoni, jokin lanka, joka yltää tuon itsetuhoisen synkkyyden kuilun yli. Svendsen toteaa tylysti, että hän ei ryhdy neuvomaan – filosofin tehtävä ei ole antaa vinkkejä. Jokainen on omillaan, jokainen etsiköön ikävystymisen tilkkeeksi huvitusta sieltä mistä parhaiten taitaa. Me poikkeamme Adornon pakeille, hän ei kaihda antamasta neuvoja – ei hyviä eikä huonoja.

Huvituksen etsiminen ikävystymisen karkottamiseksi on vaativaa puuhaa. Usein käy niin, että juuri tuo huvitus vasta ikävystyttävää onkin – vie suorastaan tuhon partaalle. Jos ikävystymiseen tarvitaan esim. Beethovenia, niin sitä ei kannata jollakin ”suomipopilla” ryhtyä hälventämään. Näin Adorno: ”Beethovenin musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; popular music sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen autonomiaan nähden taantumuksellista.”

Kalskahtiko siinä nyt hieman ”dialektisen” filosofin tiukkapipoisuus. Kysytään asiaa vielä dionyysisen elämänilon filosofilta mutta myös suurelta synkistelijältä Nietzscheltä, joka toteaa ykskantaan, että ilman taiteita reaalinen maailma olisi kaikesta tieteellisyydestään huolimatta sietämätön. ”Me tarvitsemme kaikkea ylimielistä, leijuvaa, tanssivaa, ivailevaa, lapsellista ja autuasta taidetta, ettemme menettäisi sitä vapautta olioista, jota ihanteemme meiltä vaatii.” Siis. Ei ole olemassa mitään kehityksen valtatietä, jota pitkin me astelisimme pystypäin kaikkitietävyyden tilassa kohti täyttymyksen aamunkoittoa. Kaikkein tylsin paikka on toteutunut utopia.

Olevaisesta kokonaisuutena on tullut yhdentekevä emmekä me eri henkilöinä ole poikkeus. Me emme enää ole tällaisten olevaisten subjekteja, vaan me olemme keskellä olevaista kokonaisuutena, toisin sanoen yhdentekevyyden kokonaisuudessa. Olevainen kokonaisuutena ei kuitenkaan katoa, vaan se näyttäytyy nimenomaan yhdentekevyydessä sellaisenaan.

Martin Heidegger

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.

Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede, Otava 2004.

Martin Heidegger: Johdatus metafysiikkaan, Tutkijaliitto 2010.

Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, Vastapaino 2006.

ENSIMMÄISEN SIVUN ARVOITUS

"Aamu kattojen yllä" Madrid 2006. Kuva SJT.

”Bababadalgharaghtakamminarronnkonnbronntonneronntuonnthunntrovarrhounawnskawntoohoohoordenenthurnuk!”

James Joyce

Muistan lukeneeni jostain, että joku oli kirjoittanut tutkielman James Joycen Finnegans Waken (1939) ensimmäisestä sivusta, jossa on kaiken muun käsittämättömän ohessa tuo yllä siteeraamani mihin tahansa rocknroll-piisin kertosäkeeseen sopiva onomatopoetointi. Little Richardin kertosäeklassikko ”Awopbopaloomopagoodgoddamn!” legendaarisesta sävelteoksesta Tutti Frutti (1955) kalpenee täysin Joycen rokkailuun verrattuna.

Ajattelin kirjoittaa jotakin Theodor W. Adornon Esteetisen teorian (1970/2006) ensimmäisestä sivusta, joka alkaa aseista riisuvaan tyyliin: ”On itsestään selvää, ettei mikään taidetta koskeva ole enää itsestään selvää.” Siitä löytyy myös kiveen hakattu ”totuus” taiteen peruuttamattomasta autonomiasta: ”Kaikki yritykset korvata taiteen yhteiskunnallisen funktion avulla se, mitä taide epäilee ja mitä epäilyä se ilmaisee, ovat tuomittuja epäonnistumaan.”

Adornon teos on suomennettunakin lähes 600 sivuinen, joten en ehdi sitä lukea minulle varatun laina-ajan puitteissa. Mutta eipä Adornokaan ehtinyt kirjaa kirjoittaa hänelle varatun ajan puitteissa, vaan se jäi kesken. Suomennoksesta puuttuu vielä laaja Paralipomena-jakso, jonka kimppuun suomentaja kehottaa lukijaparkaa käymään saksan kielellä. Mutta kun en osaa saksaa, vaikka niin paljon hyvää saksankielistä filosofiaa olisi luettavaksi. Ei auta kuin syntyä seuraavassa elämässä Saksaan, mutta pelkäänpä että kohtuus ei toteudu tässä elämässä eikä seuraavassakaan. Jos vaikka Saksaan syntyisinkin, niin syntyisin luultavasti olutfestareita kiertäväksi trubaduuriksi, jonka lukuhalut tyrehtyisivät jo Nuoren Wertherin kärsimyksiin (1774).

Viime kesän sateisina päivinä annoin Foucaultin (Sanat ja asiat, 1966/2010) johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio katosi niin elämästä kuin taiteestakin. Ihmiskunta, tai ainakin eurooppalaiset, siirtyivät sanojen maailmasta tosiasioiden maailmaan. Me aloimme kutsua sitä tieteelliseksi maailmankatsomukseksi, ja annoimme ymmärtää että asennoitumisemme maailmaan perustuu tosiasioihin ja käytännölliseen järkeen. Tosin jokin soraääni kuiskii yhä korvissamme, että mikään ei ole muuttunut – olemme vain siirtyneet taikauskosta tieteisuskoon.

Tiede-lehden (10/2012) pääkirjoituksessa viitataan mielipidetutkimuksissa saatuihin arvioihin, että vain viitisen prosenttia länsimaiden asukkaista perustaa näkemyksensä suoran havainnon reflektioon ja siitä saatuihin faktoihin. Loput 95 prosenttia painaa läpi elämänsä mielipiteiden ja ennakkoluulojen voimin. ”Puuttuvat tiedot ja oma aivotyö korvataan luuloilla ja lujalla luottamuksella ennakkoasenteisiin.” Tällaisella haarukalla kun haarukoi esimerkiksi Seinäjoen kokoista kaupunkia, niin siellä ei ole minkäänlaisella todennäköisyysolettamalla yhtään ainoaa ”järjissään” olevaa asukasta. Tämä on viime viikkoina naurattanut niin, että hädin tuskin on housuissansa pysynyt.

”Näkemättä jättäminen sisältyy näkemiseen, se on yksi näkemisen muoto ja näin ollen välttämättömässä suhteessa näkemiseen.”

Louis Althusser

Muistellessaan tuota vuotta 1966, kun Sanat ja asiat ilmestyi, Gilles Lapouge kertoo ajattelemattomuuttaan avanneensa kirjan, ja se iski siinä silmänräpäyksessä kuin rutto. ”Kuume ei laskenut ja rakastin sitä ruttoa. Varoin parantumasta. Olin tieteestäni ylpeä kuin täi paavin päässä.” Suomeksi kirja ilmestyi vasta 2010, joten ilmeisesti jo tämä viive on pelastanut suomalaiset vastaavilta sairauskohtauksilta. Samoihin aikoihin antihumanisti ja (uus)marxilainen Louis Althusser lanseerasi Foucaultin näkyvän ja näkymättömän dialektiikkaa mukaillen järisyttävän ”poissaolevan syyn vakuuttavuuden”. ”Sen mukaan olennaisin todellisuus ei sijainnut siinä, mikä diskurssista puuttuu, eikä siinä, mikä lausutaan julki, vaan piilevänä niiden välissä vaatien näin erityistä kuuntelua tai lukemista paljastuakseen.”

Tämähän on silkkaa zeniä. Ja tämä meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki. Meillä on niin kiire nähdä ja kokea jokainen havainto joksikin, että emme malta jättää sitä silleen muhimaan omassa käsittämättömyydessään, kunnes se lopulta itse paljastaa itsensä. Jos paljastaa, mutta viis siitä. Unelma kaiken auvoisen totena näkevästä viattomasta silmästä (korvasta, nenästä jne.) on mahdoton. Silmät ovat menneisyytensä ja käytäntöjensä kuluttamat ja vanhentamat – ikään kuin jo valmiiksi käytettyinä saadut. Näkevä ja nähty ovat yhtä ja samaa entiteettiä, niitä ei voi erottaa toisistaan – viattomat silmät olisivat näkemättömät.

Taiteessa ”täälläoleminen” paljastuu eksistentiaalisen läpitunkemassa kokemuksessa – ajan, paikan ja valaistuksen synergiassa. ”Sen olen nähnyt”, kirjoitti Rilke ja vakuutti nähneensä tuon aidon ”toiseuden” läsnäolon. Juuri tässä – tai missä tahansa – kohtaa tulemme Adornon Esteettiseen teoriaan. Kaikki me olemme kokeneet – ainakin lapsina – tuon verhottoman ”läsnäolon” kokemuksen. Adorno korostaa taiteen kokemista autonomiana. Taide ei ole viihdettä. ”Taidetta ei voi saattaa sen enempää lohdutuksen yleiseksi muodoksi kuin sen vastakohdaksikaan.” Mutta taide on yhä edelleenkin kauneutensa ja estetiikkansa vanki, ”se tuomittiin tuottamaan lohdutusta maailmalle ja vahvistamaan näin – vailla toivoa jostakin toisesta – sitä lumousta, josta taide halusi autonomiansa avulla päästä eroon”.

Luovuttuaan empiirisestä maailmasta taideteokset nostattivat ja nostattavat oman negaation maailmansa, kuten Adorno täsmentää. Ihmeellistä on se, että vaikka nämä ”vasemmiston” terävimmät filosofit, mukaan lukien 60-luvun kapinaliikkeiden kummisetä Herbert Marcuse, osoittivat kirjoituksissaan että taiteen empirialta näyttävä olemus on negaatio, jonka hyödyntäminen minkä tahansa aatteen ajamisessa johtaa tuhon tielle. Siitä huolimatta niin kommunistinen kuin kansallissosialistinenkin hallinto päätti valjastaa taiteen palvelemaan politiikkaa – tunnetuin seurauksin. Vieläkin tekee häjyä, että tämä meidän suomalaisten rakastama Lenin-setäkin – runoilijoiden ja taiteilijoiden ystävä – sortui tähän ensimmäiseen ansaan. Ja jos nyt tänä päivänä avaa radion, niin kyllä siellä vieläkin joku vaahtopää kaipaa iltapäivän raukeina tunteina yhteiskunnallisten kysymysten tunkeutumista taiteeseen.

Me emme opi ikinä mitään, mutta aina me palaamme rikospaikalle. Louis Althusserin strukturalistiset teoriat ajoivat subjektin tieteestä ja lopulta kai maailmastakin. Mutta filosofin vaimo osoittautui hankalaksi dekonstruktioitavaksi – vaimoväki ei hevin taivu teoriaan kuten ei lopulta maailmakaan. Nykyään on vaikea todeksi uskoa, että me intellektuellit sankoin joukoin lankesimme tuohon toiseenkin ansaan. Althusserin teoriat johtivat subjekteista vapaaseen strukturalististen rakenteiden maailmanhistoriaan. Miten se ylipäätään oli mahdollista, ja miten se oli niin valloittavaa – ja miten se vastasi muka kaikkiin kysymyksiin?

Tänään me elämme suurta subjektien vyöryä. Me halaamme toisiamme aamusta iltaan häpeän puna poskillamme ja juhlimme jo ikiajoiksi kadonneeksi luultujen subjektien paluuta. Iltaisin me tuijotamme ”tositeeveestä” tätä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden riemujuhlaa. Kyyneleet silmissä me etsimme ikiaikaista ”duchampilaista morsianta” rutikuiviksi lingotuille poikamiehille. Kaikki nuo viehkot strukturalistiset rakenteet ovat hävinneet kuin pieru Saharaan. Mutta varokaa, jossain kaukana tajunnan takapihalla ne kasvattavat jo salakavalia rihmastojaan – ja sitten ne palaavat!

”Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.”

Theodor Adorno