EKSYKSISSÄ

”Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji.” Italo Calvino. Kuvat SJT.

Jäljelle jää vain Tie

ja kysymys, miten on tien

seuraajan olemisen laita.

Onko se horjumatonta,

läsnäolossaan tulematonta

ja menemätöntä. Yhäkö

jokainen uusi päivä on

kuin ensimmäinen.

Aamu avautuu aurinkoisena mutta tuulisena. Suuret pihakoivut viuhtovat kuin järkeä vailla. Jälleen kerran valmistan sienikoriin eväät ja termoksellisen vahvaa teetä. Tarkistan onko kesäsateiden turvottama ulko-ovi lukossa. Sitikan ohjaustehosteessa on jokin vika, jota pitää silloin tällöin katsoa. Vilkaise sitä silloin tällöin, sanoi huoltomies. Minä vilkaisen. Se on siitä erikoinen vika, että se korjautuu katsomalla. Ajatella! Näin voin jälleen turvallisin mielin sinkoutua ”ketterällä radallani” minne vaan – ja auton etupyörät kääntyvät nekin minne vaan.

Eilen iltaisessa tv-elokuvassa päähenkilö – Italo Calvino – toivoi, että hänellä olisi kärsivällisyyttä olla ikävystynyt. Calvinon mukaan ikävystymisen aiheuttaa tapahtumisien toiston yllätyksettömyys, siis vaihtelun vähäisyys, mikä taas johtuu vastaanottajan havaintokyvyn urautumisesta ja turtumisesta. Maailman meno (ja tulo) on yhtä kiivasta kaikkialla, myös ikävystyttävässä tilanteessa tai paikassa. Epätoivoinen vaihtelun etsiminen johtaa vain pahempaan ikävystymisen kierteeseen. Ikävystyminen on suuri ongelma, joka johtaa aika ajoin hirmuisiin tekoihin. Lääkkeeksi ikävystymiseen tarjotaan yleensä uusia harrastuksia ja muuta puuhastelua, kun siihen tulisi käyttää meditatiivista silleen jättämisen myrkkyä.

Eräässä toisessa ohjelmassa tanskalaiset ikääntyneet äijät – piintyneet vanhatpojat Harry ja David – kasvattavat poneja ja elävät visua maalaiselämää. Toinen veljeksistä valmistaa jokapäiväiset ateriat. Hän pilkkoo perunat, jotka jo edellisenä iltana on tarkoitusta varten keitetty, ja paistaa ne runsaassa margariinissa. Haastattelijan kysymykseen, käyttääkö hän koskaan sipulia tai muita mausteita, hän vastaa että ei milloinkaan. Kullankeltaisiksi paistetuissa lohkoperunoissa on veljesten mielestä aivan tarpeeksi vaihtelua ilman ylimääräisiä kotkotuksiakin. Ja joka päivä samat lohkoperunat, tulipa millaisia vieraita hyvänsä.

Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji, sanoo Calvino. Milloinkaan ”Tie” ei ole ollut niin lähellä ihmistä kuin se nykyään on – se syöksyy suoraan autoilevan subjektin tajuntaan. Samaan aikaan auton taustapeilissä vilistää näkymä, jossa tie ja maisema katoavat menneisyyteen. Havainnoitsija on lopultakin nykyhetken kurkihirrellä – aitiopaikalla. Tässä jos missään kulminoituu Herakleitoksen tunnettu fragmentti: ”Me kiidämme samalla tiellä emmekä kiidä, olemme emmekä ole.”

  

Jo viime viikolla kävin Pahajoella pesemässä vinttihuoneiston matot. Nyt ne ovat kuivat ja vartovat mustaan muovisoikkoon viikattuina. Ne tuoksuvat vienosti mäntysuovalta. Käyn kuvaamassa Pahajoen rantatöyräällä seisovan omituisen männyn, joka on suunnannut viimeaikaisen kasvunsa pohjoiseen päin sojottavaan oksaan. Se on kuin puu puussa. Samalla töyräällä oli muinoin valtava mänty, jonka oksien kätköön kiipesimme syömään naapurin pellosta varastamiamme nauriita.

Paluumatkalla poikkean Harrissa, jossa suositun uimarannan lisäksi on hieno taidenäyttelypaikka tai oli. Nyttemmin se on pilattu seinänmittaisella posliinikannukokoelmalla ja kattoon saakka yltävällä Toivo Kuulan patsaan mustaksi lakatulla kipsivaloksella. Näyttelytila on supistunut olemattomiin ja koko paikka vaikuttaa romuvarastolta. Taiteen ystävällä tänne ei ole enää mitään asiaa, eikä täällä sen puoleen ketään olekaan. Rannalta kantautuu harmittomien uimareiden ja pallonpelaajien iloiset huudahdukset.

En ehdi ryhtyä uimasille, sillä olen matkalla Lehtimäelle. Tuurissa tietä tukkivat kaikista ilmansuunnista kohti Keskisen kyläkaupan temppeliä rientävät syntisten autojonot. Pastori Vesa Keskinen on luvannut – kuten Heidegger ikään – että kaiken maailman tavarat eivät siellä ole vain esillä vaan myös käsillä – ja halvempaan hintaan kuin missään muualla. Sitä sopii toki epäillä. Sirkus Sariola on vallannut jokirannan ja taustalla siintää kyläkauppiaan marmoriveistoksia kuhiseva italialainen puutarha. Kelpaa täällä vapautua taakastaan!

Siitä on jo aikaa kun olen näitä teitä ajellut. Jotkut taloryhmät mäenrinteillä näyttävät tutuilta. Maailma tekeytyy tutuksi ja luo perustunteen olemisen ja asumisen järjellisyydestä, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä noissa ikkunoidensa mustuuteen kätkeytyvissä taloissa tapahtuu. Hätkähdän yllättävää kylttiä: Alajärvi. Miten hitossa olen joutunut Alajärvelle? Pysähdyn asiaa miettimään risaisen kartan äärellä. Juon teetä ja syön yhden gluteenittoman sämpylän. Tulen johtopäätökseen, että sen täytyy johtua kuntaliitoksesta, joten ei muuta kuin eteenpäin!

Eteerisen koivikon läpi vilahtaa jo järvenselkä – sen täytyy olla Ähtärinjärvi, mikäpä muukaan. Otan siitä lennossa kuvan. Tienvarren autiotalo tuo mieleen jonkin muistikuvan menneisyydestä, mutta mitään selvärajaista kuvaa siitä ei selkiinny. Joskus tuntuu, että nuoruudestani ei jäänyt mitään muistettavaa. Turhaan eksyn ilmenevien näennäiseen tuttuuteen ja salakavalaan tavanomaisuuteen. Heideggerin mukaan tiedostava havainnoija juuttuu yhä uudelleen raivaamansa maailmankuvan pauloihin, ”kietoutuu näennäisyyteen ja sulkee näin itseltään pääsyn olemiseen”.

Lehtimäki, siinä se on yhtäkkiä keskellä ei mitään. Käännyn jyrkästi kohti järven itäistä laitaa. Soratie pölisee niin kuin se on aina kuivana kesäaikana pölissyt. Talvella en ole täällä koskaan ollutkaan. Maisema on yhtä aikaa tuttu ja vieras – ikään kuin jonkun muun muistamana. Järvi kimmeltää kirkkaana, siihen verrattuna taivas näyttää himmeältä ja savuiselta. Kapea horsmien kukittama tie kääntyy rantaan. Kirjoitin siitä runon juuri tällaisena päivä kauan sitten. Kirjoitin aina runon kun maailman tulemisen paino kävi liian raskaaksi lehtien havinasta, veden läikkeestä ja ruovikon raivosta. Ja linnut, kalat, yksisarviset ja koko luomakunta.

Illalla saavun residenssiini juuri parahiksi kun teeveessä alkaa Allsång på Skansen. Ärsyttävän iloiset ruotsalaiset laulavat yhdessä ja heiluvat ja keikkuvat kuin vietereillä. Tänä kesänä yhteislaulua vetää pitkä vaalea nainen, aivan liian pitkä minun televisiooni. Viime kesänä siellä pomppi matalampi neito, joten saatoin vapaasti hymähdellä mukana. Vartuin sellaisessa ympäristössä, että pitkien naisten läsnä ollessa ei naurettu. Sanni-täti – tunnettu lahkosaarnaaja – oli pitkä ja totinen nainen, hänen olemuksensa sai hymynkin hyytymään. Kun taas Tommo-sedän seurassa nauroimme katketaksemme. Epäiltiin, että sellainen nauraminen ei ollut hyväksi keskenkasvuisille ihmisille.

Tiellä kaikki se,

mikä ei ole kätkeytynyt,

näyttäytyy olevan

valepuvussa.

Tielle asettunut seuraa

tien filosofiaa, hän ei tutki

eikä harjoita diskurssia,

tai ehkä hän harjoittaa sitä

tienposken, pilvenreunan

ja iltatuulen kanssa.

Lisähuomioita ikävystymisen filosofiaan:

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2013/04/meditatiivisen-ajattelun-ytimessa.html

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ III

Aamu kajastaa

keitän teen ja teen eväät

– ja lähden matkaan!

Aavistus valonkajosta rikkoo jo pimeää aamua. Keitän vahvaa teetä – Green Gun Powder – ja valmistan eväsleivät. Pakkaan tavarat vanhaan sienikoriin. Autoa olen lämmittänyt jo aamuvarhaisesta, joten sinne on kohtuullisen mukava istahtaa, vaikka pakkasta on yli 20 astetta. Muutamia autoja tulee vastaan, mutta kun käännyn Sydänmaantielle ei enää näy ketään. Joissakin taloissa on vielä jouluvalot. Osuuskaupan pihassa joku sinnikäs nuori nainen polttaa tupakkaa. Kouran Osuuskauppa on samanlainen kuin minunkin kauppani Villenraitilla, samaan aikaan tehty ja maalattu samoin värien: okrankeltaiset seinät, tummanvihreät ovet ja ikkunanpuitteet sekä ruosteenpunaiset vuorilaudat.

Ennen auringonnousua taivas värjäytyy purppuraan. Ja lopulta auringon tulenkarvainen kaari pilkistää metsänreunan takaa. Dahlbon tienristeyksen jälkeen avautuu pitkä peltotilkkujen läpi kulkeva suora, aurinko killuu horisontissa tien yläpuolella ja räiskii sulaa kultaansa pitkin taivaita. Hetkeen en näe muuta kuin valon säihkettä ja aavistuksen tien harmaasta pinnasta. Ohuen kuuran kattamien sänkisten peltojen yli heittyvät pitkät sinivioletit varjot. Tietä reunustavat koivut ovat kuin hopealangasta virkattuja.

Jos tästä näkymästä maalaisi maalauksen, ei kukaan uskoisi sitä järkevän olennon tekemäksi. Kriitikot nuijisivat sen maanrakoon, jos nykyään vielä olisi sellaisia kanavia joissa kriitikot kriittisiksi ryhtyisivät. Luontoahan ei kukaan kritisoi – se saa ryhtyä millaisiin mauttomuuksiin hyvänsä. Ja sanomalehdissähän nykyään kritiikkiä ei suvaita – kaikki kehutaan laiskahkosti hyväksi, kyllin hyväksi meille kaikille – parempaa emme ansaitsekaan. Haastattelussa todetaan, että taiteilija on käynyt ulkomailla menestystä nauttimassa ja ymmärtänyt sisäisen ja ulkoisen välisen ristiriidan, ja kuin ihmeen kaupalla ”taitsu” (kuten kuulin erään nuoren taiteilijan itseään nimittävän) on löytänyt niiden välisen vuoropuhelun. ”Taitsuille” terveisiä!

Sitikka ei piittaa pakkasesta, mukavaa on körötellä halki jäisten metsien Emil Waldteufelin Luistelijat-valssin kaikuessa radiosta. Siis aivan hirveää musiikkia – mutta kaiketi sillekin on paikkansa – ei muuta kuin nupit kaakkoon. CD-soitin on edelleenkin rikki – puhelimessakin olisi soitin, mutta kuulokkeet ovat jääneet kotiin. Onneksi tulee välillä uutiset. Peräseinäjoentiellä on muitakin autoilijoita, Tuurin kyläkauppaan menijöitä arvatenkin – sinne mennään vaikka sataisi äkeitä ja vanhoja naisia.

En kännykään Alavuden keskustaan vaan huristan ohi Kyläkaupalle hakemaan hapankurkkuja – tällainen päähänpisto nyt tähän. Kyläkaupassa on yllättävän vähän väkeä, pakkanen hillitsee sittenkin ostohaluja. Hapankurkut ovat puolta halvempia kuin lakeuksien metropolissa – mikä on pakko todeksi myöntää. Kiinteitä ovat kurkut ja oivalliset valkosipulin ja tillin huurut pölähtävät sammiosta nenään. Niiden intensiivistä väriä on vaikea kuvailla – siinä on jotain öisen välimerellistä. Syön parkkipaikalla saman tien pari kurkkua sellaisenaan makupaloina – voi taivas tuota makujen sinfoniaa! Auringon kehrä on juuri ja juuri horisontin yläpuolella.

Vaan kurkut vaativat teetä, joten pysäköin auton kyläkauppiaan renessanssipuutarhan kupeeseen. Kaadan kuumaa teetä mukiin, puutarhan hyiset nymfit ja yksisarviset katsovat kateellisina. Evääksi ottamani ruisleipä on väkevän alkukantaista – kuin kannon juurta järsisi. Tee on vahvaa ja höyryävän kuumaa. Pitkäksi aikaa ei kannata näillä keleillä pysähtyä. Ajan Alavuden keskustaan pitkin mutkaista vanhaa maantietä, se päätyy suoraan terveyskeskuksen pihaan. Käytävällä on kummallakin puolella ”käsidesiannostelijoita”, joista voi suihkaista käsiinsä kitkerän liuoksen. Luin jostain, että 70 prosenttia suomalaisista ei pese käsiään ylipäänsä koskaan. Kädet koetaan ikään kuin ulkoisiksi työvälineiksi, eihän talikkoakaan pestä – hyvät ihmiset sentään!

Äitini on juuri syönyt, tarjotin retkottaa vielä hänen rinnuksillaan. Leipää olisi saanut olla enemmän, äiti sanoo ja vaatii sängyn pääpuolta laskettavan ”syöttöasennosta” alemmaksi. Huoneessa makaa pari muutakin vanhaa rouvaa, joita parhaillaan syötetään. Katselen ikkunasta rantatörmän koivuja, sillalla joku työntää lastenrattaita. Ulkona aurinko paistaa iltapäivän kylmää valoaan, mutta sisällä on ahdistavan lämmintä. Äitini on saanut salaisuuteni selville, olen mennyt naimisiin pitäjän hulluimman naisen kanssa ja muuttanut Sapsalammille. Kuinkas muuten, sanoo äiti jälkiviisaasti. Yritän sanoa, että tulin juuri Seinäjoelta. Ehei, huikkaa äiti ja puhuu kuin jollekin kolmannelle, jo syksystä saakka se on siellä Sapsalammilla mellastanut. Äiti tietää.

Muut rouvat eivät puhu mitään, tuijottavat vain idänpuoleista betoniseinää. He eivät vilkaisekaan ikkunaan päin – mikään siellä ei vedä vertoja tyhjälle seinälle. Minä en näe televisiosta enää mitään, sanoo äiti. Hän lukee jo ajatuksiakin. Käytävällä en enää muista mihin päin pitäisi mennä. Näin pakkasella on muutenkin sellainen tunne, kuin päässä viheltäisi. Ja ikkunaluukut ovat kuin roomalaisessa huvilassa – ikuisesti remontissa. Pihan varjot ovat syventyneet, aurinko laskee jo. Ajan pitkin järvenrantaa myötäilevää katua vanhalle meijerille, jossa nykyään on öljynpuristamo. Ostan myymälästä pullon kullankeltaista rypsiöljyä ja suuren paketin pakastevihanneksia. Valitettavasti pinaatti on loppu, sanoo kaunis vaalea neito, joka on ilmestynyt takahuoneesta sokeria suupielissään.

Käännän auton ulos taajamasta ja edessä avautuu suora tie, joka halkoo kitukasvuista metsää ja kuivattua suota. Auringonlaskun jälkeinen taivas on haalean teen värinen, rosoiset pilvet näyttävät jäätyneen paikoilleen. Radiosta tulee Philip Glassin sellokonsertto – hyvällä tuurilla se kestää lopun matkaa.

Toisinaan hulluus

vie paremmin perille

kuin järkipuhe.

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ II

Kaupunki heijastuu peilityynestä Kirkkojärvestä. Kuva SJT.

Taivas avautuu kirkkaana;

se enteilee kylmää yötä.

Vuorelta tullut istuu vaiti, tien mutkat

sieluun saakka syöpyneenä.

Kun tulevat onnettomat päivät,

muistetaan se yksi onnellinen.

SJT

Aamulla autonikkunat ovat jäässä ja maa huurteessa. Aurinko kiipeä Hallilanvuoren takaa pilvettömälle taivaalle, joten päivästä on tulossa kirkas. Haen kellarista talvirenkaat ja pakkaan autoon – ne mahtuvat Picasson tavaratilaan pystyyn seisomaan kuin matkustajat ikään. Matka sujuu mukavasti vesivahinkoraporttia päivitellessä. Raportin mukaan huoneistossa on ollut toinenkin aikaisempi vesivahinko, maapohjan kautta tiivistynyt kosteus, joka näkyy alapohjan kostumisena. Ikään kuin tämän nykyisen vesivahingon valtaisa vesimäärä ei sitä olisi kastellutkaan. "Kun tulevat onnettomat päivät, muistetaan se yksi onnellinen."

Tämä on niin tuttua, että ensin sanotaan – ja sitten on. Sellaista olevaa ei mitkään voimat saa olemattomaksi. Poikkean Maailman Raitilla Peräseinäjoella. Suomen Siirtolaisuusmuseo on siirtänyt Kalajärven rantaan Unkurin talon Pohjois-Siperiasta. Ylihärmäläinen Matti Unkuri joutui Siperiaan 1878 riistettyään hengen sukulaismieheltä. Unkuri oli toimen mies, perusti perheen ja menestyi mainiosti – hänestä sukeutui merkkihenkilö uudessa asuinympäristössään. Kun taloa ryhdyttiin 2009 purkamaan oli siellä vieläkin Stalinin kuva seinällä.

Näen ensimmäistä kertaa talon pystyssä. Se on vaikuttava, huikean värinen harmaassa hirsisyydessään. Valkoiset ikkunalaudat ja otsakoristeet näkyvät jo kauas harsoisen männikön läpi. Ikkunakoristeet olivat talosta hävinneet jo ajat sitten. Jostakin vanhasta valokuvasta saattoi päätellä, että erittäin taitavasti veistettyä koukeroa ikkunoiden otsalla oli ollut. Tällainen karjalaispoika saattaisi sellaiset koukerot piirustaa jostakin kollektiivisesta karjalaisten tajunnasta käsin. Epäilin hanketta suuresti, mutta nyt ne(kin) ovat olemassa. Varmaankin paljon yksinkertaisemmat kuin alkuperäiset, mutta siitä huolimatta olen suuresti liikuttunut. Koko inhimillinen kulttuuri rakentuu sille, että jotkin esineet ja asiat kestävät pitempään kuin niiden valmistajat. Viime yönä lukemaani Hannah Arendtia tylysti mukaellen.

Kalajärven suoralla lakkaa CD-soitin toimimasta. Tänä vuonna hajoaa siis kaikki – eikö minulle jotakin tällaista jo ennustettu. Nykyinen Valtatie 66 ohittaa Pahajoen niin, että vilaustakaan ei kyläpahasesta näy. Käännyn vanhalle oikotielle, joka ei menneinä aikoina oikaissut minnekään, mutta nykyään se oikaisee vanhalle Valtatie 66:lle. Yhtäkkiä CD-soitin parahtaa soimaan, pyhä isä sentään kuinka me lapsina tätä synkkää metsää pelkäsimme – täällä kummittelee vieläkin. Päästyäni Rantatielle huomaan, että vanhaa Pahajoen limonaditehtaan rakennusta kunnostetaan. Tämä on todellinen yllätys. Tuskinpa siellä enää ryhdytään limonadia valmistamaan. Aikanaan rakennuksen pihapiirissä oli ravintolakin. Tivoli majoittui sinne kesäisin. Näin siellä pikkupoikana pikimustan miehen soittavan torvea, cowboyn joka löi piiskalla tupakan naisen suusta ja naisen joka tanssi nuoralla. Toiveammatteja kaikki tyynni – vaan minulla ei ollut lahjoja yhtikäs mihinkään.

Tienhaarassa josta tie kääntyy kylään ei tienviitassa luekaan Pahajoki, vaan epämääräisesti Jokivarsi. Nykyään Rantatiekin on Rannetie – kenenkähän ranne siellä on nyrjähtänyt. Siitä ajasta, kun asetuimme tänne asumaan puolivalmiiseen taloon, en muista juuri mitään. Mutta hieman myöhemmältä ajalta löydän jonkinlaisia muistikuvia. Meillä karjalaisilla oli omituinen tapa lähteä sunnuntaisin kävelylle kylätielle, vaikka emme olleet menossa yhtikäs minnekään. Kunhan vain kävelimme. Muistan miten talojen ikkunoihin ilmestyi hämmästyneitä ”naamoja”. Toisinaan naapurin vanha isäntä huusi peräämme sielunsa kyllyydestä: Senkin vinosilmät, menkää sinne mistä olette tulleetkin! Tämäkin vanha kyläperinne – ”peräänhuutelu” – on lähes kokonaan kadonnut. Jotkin pikkupojat taidon vielä satunnaisesti osaavat. Eikö jonkin toimikunnan pitäisi ryhtyä sitä elvyttämään. Siihen saisi varmaan apurahaakin – hyvä ettei EU-rahaa.

Oikotie (Rannetie) vie läpi synkän metsän. Ainoa pystyssä oleva lato koko laaksossa, sekin hädin tuskin. Mäkinesteen limonaditehtaan vanha rakennus 1920-luvulta. Kuvat SJT.

Vaihdamme Picassoon lankomiehen kanssa talvirenkaat. Sää on tyyni, aurinko paistaa, pakkasta vielä aste tai pari. Jokirannan villit hopeapajut kimaltelevat hopeisina yltäkylläisessä valossa. Raskaassa puukuormassa oleva traktori ylittää Soininsillan ja alkaa savuttaen hivuttautua ylämäkeen. Luen Viiskunnan, mutta en jaksa keskittyä. Nousen autoon ja lähden ajamaan – talvirenkaat rohisevat raskaina. Kierrän Tusanpuolen kautta vain nähdäkseni peilityynen Kirkkojärven takaa nousevan kaupungin siluetin.

Alavuden sairaalassa äitini on juuri syömässä. Ne jotka eivät syö sängyissään syövät aulan vapaa-ajantilassa, jossa on televisio ja lehtihylly. Vanhoja naisia istuu pyörätuoleissaan pienten pöytien äärellä. Äitini väittää jo syöneensä, hän sanoo vastustavansa tällaista käytävällä syömistä. Joo, sanoo hoitaja, vanha rouva haluaisi vain maata ja syödä mossottaa sängyssä. Olemme hoitajan kanssa samaa mieltä, että pitäisi kuntoutua ja päästä pois täältä. Mitä se auttaa, jupisee äitini, kun on näin vanha ja huonossa kunnossa, joutaisi kuolla pois.

Hoitaja työntää äitini käytävän päässä olevaan oleskelunurkkaukseen. Aurinko paistaa ja viimeiset koivuissa roikkuvat lehdet lepattavat kuin pienet liekit. Järvi siintää puitten takaa. Tässä on hyvä istua ja jutella, sanoo hoitaja. Sehän on minun poikani, sanoo äitini ja lähtee rullaamaan pyörätuolilla. Se on niin jääräpäinen, sanoo hoitaja. Äitini kiitää jo kaukana ja kurvaa väärään huoneeseen. Tämä on väärä huone, sanon. Auta nyt, enhän minä näe, inttää äitini. Työnnän hänet omaan huoneeseensa, hän tunnistaa oitis oman sänkynsä ja rakkaat pihlajanmarjakarkkinsa. Nosta vähän, hän sanoo ja yrittää kömpiä sänkyynsä. Mutta eihän se onnistu, onneksi hoitaja tulee ja auttaa. Olipa siinä taas turha reissu, sanoo äitini ja hymyilee. Hän pyytää vielä uuden karamellin vaikka entinenkin on kesken. Sinne mahtuu kaksikin, hän sanoo ja näyttää hampaatonta suutaan.

Olen jälleen ymmälläni sairaalan pihassa. Aurinko paistaa yhä, ei uskoisi että lokakuu on jo puolivälissä. Onneksi autossa on talvirenkaat, tulisipa lunta – pääsisi hiihtämään!

Unkurin talo uusine kirjoittajan piirtämine ikkunakoristeineen. Kuvat SJT.

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ I

Rantapuistikon idylliä Alavuden kaupungissa. Vielä 1960-luvulla tässä Harrin rannassa – Artturi Järviluoman kotimaisemassa – näyteltiin Pohjalaisia täysille katsomoille. Nykyään paikalla toimii Taidekeskus Harri, jonka valoisat ja kauniit näyttelytilat on pilattu kokonaisen seinän täyttävällä maitotuoppikokoelmalla.  

Poikkesin jälleen kotikulmilla korkeana ja lämpimänä syyspäivänä. Kun nykyään tulee Alavuden keskustaan, ei tule vielä oikein minnekään, pitäisi ajaa muutama kilometri lisää Tuurin kauppakeskukseen. Seinäjoelta päin tulevia autoja painoikin pitkässä letkassa ohi Alavuden kohti kuulua kyläkauppaa, vain minä käännyin kaupungin keskustaan. Mutta minä olinkin menossa hoitolaitokseen katsomaan vanhaa äitiäni, joka tosin juuri syötyään nukkui kuin tukki. Viereisessä pedissä makoileva mummo oli virkeänä, hän ehdotti että lähtisimme ajelulle.

Mutta onhan Alavudella muutakin nähtävää. Vanhassa meijerissä ei toimi enää meijeri vaan öljynpuristamo, jossa kylmäpuristetaan rypsiöljyä – pohjolan juoksevaa kultaa. Ilman sitä ei ihminen eikä hänen taloutensa tule toimeen. Ostin öljyä pari pulloa ja suuren pussillisen pakastettua pinaattia. Ilman pinaattiakaan ei ihminen tule toimeen. Omat pinaattiviljelmäni epäonnistuivat, Kuralasta löydetty maatiaislajike köynnöspinaatti (Hablitzia tamnoides) ei edes itänyt.

Entisessä kirjakaupassa on nykyään osto- ja myyntiliike. Alkujaan siinä oli Palosen vaatetusliike, josta löytyi asu joka lähtöön. Isäni vei minut sinne housuostoksille 1960-luvun alussa, olin 12 eli siis housunostoiässä. Siihen saakka äitini, joka toimi Pahajoen kylän ompelijattarena, oli tehnyt housuni. Ei niissäkään housuissa mitään vikaa ollut, paitsi värit – keltaista, punaista, vihreää. Mutta nyt oli tarkoitus ostaa miehelle miehen housut, mahdollisimman mustat. Itse Palonen – värikäs karjalaispersoona – oli liikkeessä vastassa. ”Nyt tulikin sellainen herrasmies, jolle ei farmarihousut sovi”, sanoi Palosen Jussi ja mittaili sääriäni. Ja suorat housut ostettiin.

Niin hyvin olen mestari Palosta uskonut, että ensimmäiset ”farkut” ostin vasta 1980-luvun alussa Italiassa, Grassinan torilta. Ajattelin ostaa mahdollisimman halvat työhousut, yritin jopa tinkiä hinnasta, mutta myyjä sanoi hintojen olevan hyvät ja kieltäytyi myymästä kaltaiselleni varattomalle yhtään mitään. Naapurikojun myyjät nauroivat makeasti. Vasta seuraavana lauantaina, kun Grassinassa taas oli toripäivä, onnistuin ”farkut” ostamaan. Hinnoista en enää tinkinyt. Heitin roskiin matkaoppaan, jossa väitettiin italialaisten rakastavan tinkimistä. Kissan viikset!

Osto- ja myyntiliikkeen omistaja pyyhki antiikkilautasista pölyä ja päivitteli hiljaisuutta, ”kaikki pörräävät nykyään Tuurin kauppakylässä”. Yllättäen törmäsin levyharvinaisuuteen: Onni Toivola kiertää Suomea Alaska-yhtyeineen (1976). Muistan Toivolan Onnin lapsuudestani, hänellä oli suuri perhe ja talo Pahajoella. Onni oli armoton laulumies. Jokivarren Nuorisoseuran joulujuhlassa 1960-luvun puolivälissä säestimme serkkuni Leon kanssa kitaroilla Onni Toivolaa – ”Talikko-Elvistä”, kuten kyläläiset häntä arvostaen nimittivät. En muista mitä hän lauloi, mutta me esitimme Leon kanssa ylimääräisenä numerona Shadows-hitin Apache. Kylän tytöt hyppivät ja tanssivat näyttämön edessä. Aikaisempina vuosina Arvo-setäni oli itkettänyt naisia kanteleineen. Mutta nyt sähkökitarat olivat tulleet – kanteleet olivat mennyttä kalua.

Olin jo muuttanut Helsinkiin, kun kuulin Onni Toivolan pompanneen paikallisradioiden myötä kuuluisuuteen. Nyt häntä nimitettiin ”Suomen humppakuninkaaksi” ja ”Pahajoen Pavarotiksi”. Sopiihan sitä nimitellä, sanat eivät satu, kuten isoisäni Aleksander tapasi sanoa. Santeri oli tietenkin väärässä, mutta hänhän puhui kadotetun Karjalan kieltä, jonka sanat sivelivät kuulijaa kuin silkin kosketus. Mitäpä hän tiesi vaikkapa pohjalaismurteiden täsmäsanoista, jotka heiluvat kuulijansa yläpuolella kuin viikatteet.

Onni Toivola näytti pahajokisille närhen vehkeet, mutta kyläläiset olivat nähneet ne jo niin monta kertaa, että eivät olleet moksiskaan. Minkäänlaista muistikuvaa minulla ei ole Onni Toivolan laulutyylistä, joten nyt on aika panna levy pyörimään. Levyltä löytyy tuttuja ralleja: Kesäilta Saimaalla, Rakkautta ei se ollutkaan, Koitere Karjalan helmi, Kotiseutu Pohjolassa ja Toivolan omakin sävellys ja sanoitus Lakeuden muistoja.

Kuin vahingossa avasin Tuurin kauppakeskuksen sanomalehden Ykköset (37/2013), jossa kyläkauppias Vesa Keskinen uskoo Tuurin tulevaisuuteen. Heti kolumninsa alussa kyläkauppias lupaa tarjota pelkkää positiivisuutta ”vastapainoksi nykyään mediassa esiintyville negatiivisuuksille”. Kyläkauppiasta ei hetkauta taloudelliset tilannearviot, valtion velkaantumiset, yt-neuvottelut, saneeraamiset, lomautukset eikä ”Nokia-kaupat”. Kyläkaupalla on mennyt tänä vuonnakin lujaa, uutta myymälätilaa on rakennuttu 4400 neliömetriä. Tiloihin avataan maailman suurin ”Joulumaa”, mutta sitä ennen siellä pidetään suuret ”tanssibileet” Tuuri Dance Party, neljän tunnetun ulkomaalaisen ”bändin voimalla”. Vuodelle 2014 kyläkauppias on päättänyt hakea lisää rakennusoikeutta 25000 neliömetriä. Kaiken tämän kyläkauppias sanoo nähneensä jo ajat sitten ”sielujensa silmin”.¹) 

Kointähti on juuttunut pysyvästi Tuurin kauppakeskuksen ylle, ja kaikkialta maailmasta ihmiset virtaavat tulevinakin vuosina Tuuriin. Alavuden kannalta tässä on jotakin positiivistakin. Kuntaliitoksen myötä Tuuri kuuluu nykyään Alavuteen, joten veroeurotkin virtaavat kaupungin pussiin. Sitä paitsi Alavus on nykyään maailman rauhallisin kaupunki – hiljaisuuden ja tapahtumattomuuden tyyssija. Mutta kuinka kauan tuota autuutta kestää, kunnes alati kiihtyvän maailman spektaakkelin rasittamat ”sieluparat” löytävät tiensä tänne pysähtyneisyyden auvoiseen keskukseen, jossa meditatiivinen mielenvire on normaali olotila.

¹) Mielenkiintoinen on tuo ilmaus ”sielujensa silmin”. ”Tieteisuskovaiset” eivät nykyään enää usko sieluun, ja minänkin he ovat ulkoistaneet. Mutta kyläkauppiaalla sieluja on useita. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Onni Toivola – Pahajoen Pavarotti. 1976.

RUNEBERGIN TORTTUPÄIVÄÄ

Alavuden obeliski, jonka kyläläiset kävivät saalaa yöllä 17.8.1881 pystyttämässä Alavuden taistelun muistomerkiksi. Pitkään kyläläiset antoivat viranomaisten olla siinä luulossa, että se oli pystytetty keisarin kunniaksi. Oikealla Salmen silta, joka ylittää Kirkkojärven ja Vähäjärven välisen salmen.

”Enempi kuin elämä on lempi,

enempi kuin lempi moinen kuolo.”

Leivoin kaakao-punajuuri-tortun, keitin teetä ja otin hyllystä vanhan ja kuluneen Vänrikki Stoolin tarinat. Torttu onnistui lähes täydellisesti, se synnyttää mainion synergian kitalaen kimpussa puuhastelevan kitkerän teen kanssa. Yllätyksekseni huomaan, että kirja ei olekaan minun, vaan naapurin tytön. Kirjat ovat joskus kouluaikana vaihtuneet. Tästä voi vetää ainakin yhden johtopäätöksen – en ole kaivannut Vänrikki Stoolin tarinoita yli 50 vuoteen. Tuolloin 1960-luvua alussa koulusta tehtiin retkiä runokirjat käsissä Alavuden taistelun tapahtumapaikoille. Se oli kätevää, sijaitsihan koulu Suomen sodan yhdellä verisimmällä taistelutantereella.

Erityisesti Sotavanhus-runo luettiin suoraan samalta kiveltä, josta harmaapää ruotiukko oli taistelua seurannut. Nyt tuo kivi oli Sotavanhuksen museon porraskivenä. En tiedä mistä ukko siihen aikoinaan oli ilmestynyt, kirjassa mainitaan Röikön torppa, mutta Räikön kuulostaisi tutummalta. ”Sodista muinaisista / jäi arvet vaan; / koditta käytyänsä / mont' aikaa eellehen / hän Röikön torppaan viimein / pääs' Alavutehen.”

Taistelut alkoivat 17.8. heti aamusta, yksi päivä oli jo hukattu rankkasateen vuoksi. Adlercreutzin johtamia suomalaisia oli noin 4000 miestä ja ryssiä noin 2500; heitä johti joku kumma ruotsalainen Erikson. Suomalaiset tulivat Lapuan suunnasta, itse Adlercreutz oli jäänyt Lapualle, muka nähdäkseen kaukaa paremmin. Venäläiset olivat levittäytyneet Kirkkojärven rantaan ja pitivät hallussaan tärkeää Salmen siltaa, jota myöten heillä oli huoltoyhteys Tuurin suuntaan. Nykyään venäläisten huoltoyhteys Keskisen kyläkauppaan Tuuriin kulkee uutta ohitustietä myöten, joten Salmen silta Lapuanjoen suulla saa kaikessa rauhassa muistella menneisyyden melskeitä.

Suomalaiset valtasivat sillan ensimmäisessä kahakassa ja ajoivat venäläiset pakosalle järven länsipuolelle aina Härkösen pelloille saakka. Venäläisten pakoväyläksi muodostui valtatie 66 (nykyään kantatie 66). 

Päiv' ompi elokuuta

seitsemästoista tää,

ja pyhäks sitä katsoo

soturi harmaapää.

Miss' Suomen lippu liehuu,

hän sinne astelee,

nähdäkseen, kuin nyt Herraa

Adlercreutz palvelee.

Kirjan marginaaliin on nuoren tytön pyöreällä käsialalla kirjoitettu: Ulkoa. Siis, runoista piti ainakin muutamia säkeistöjä opetella ulkoa. Minä en muista mitään, mutta en tainnut ottaa koko asiaa kovin vakavalta kannalta. En oikein tiennyt millä puolella olisi pitänyt seisoa, isoisääni Aleksanderia sanottiin usein ryssäksi. Vieläkään kukaan ei ole viitsinyt selvittää, mikä hän oli. Isoisäni oli runojen lukuaikoihin saman ikäinen kuin kannonkänkkyrää muistuttava Runebergin sotavanhus. Kumpikin huomattavasti nuorempia kuin minä nyt – se panee miettimään.

Luodit viuhuivat ilmassa, vaan yksikään luoti ei tohtinut kajota vanhukseen. Venäläisiä ajettiin vimmatusti takaa, he pakenivat Pahajoen suuntaan. Hurme virtasi vaahtopäin kohti Kirkkojärveä. En tiedä kuinka kiirettä venäläisillä piti, ehkä illan ja yön koittaessa taistelut taukosivat. Joitakin upseerien hautoja he ehtivät kuitenkin rustata kivineen Jokivarren vanhan postitien töyräisiin. Lapsina kävimme katsomassa Alasen vanhan aitan seinässä olevia taistelujen aikaisia luodinreikiä. Pahajoen urheilukentän laidassa olevan siirtolohkareen vieressä kerrottiin myös olevan ryssien hautoja. Ei ihme, että siellä myös kummitteli – muutkin kuin Valentin Samberg.

Niin nyt savuun, tuhkaan kylä peittyi

kuni pilveen hukkuu tähtitaivas;

niin nyt kirkko kummullansa siinti

kuni pilvest' yksinäinen tähti;

niin ol' äänetön nyt synkkä seutu

kuni kolkko syksy kuutamassa.

J. L. Runeberg (1951): Vänrikki Stoolin tarinat, Otava.

Alavuden kirkonkylä kuvattuna järven yli itäiseltä eli Tusan puolelta. Kuva SJT.