KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ III

Aamu kajastaa

keitän teen ja teen eväät

– ja lähden matkaan!

Aavistus valonkajosta rikkoo jo pimeää aamua. Keitän vahvaa teetä – Green Gun Powder – ja valmistan eväsleivät. Pakkaan tavarat vanhaan sienikoriin. Autoa olen lämmittänyt jo aamuvarhaisesta, joten sinne on kohtuullisen mukava istahtaa, vaikka pakkasta on yli 20 astetta. Muutamia autoja tulee vastaan, mutta kun käännyn Sydänmaantielle ei enää näy ketään. Joissakin taloissa on vielä jouluvalot. Osuuskaupan pihassa joku sinnikäs nuori nainen polttaa tupakkaa. Kouran Osuuskauppa on samanlainen kuin minunkin kauppani Villenraitilla, samaan aikaan tehty ja maalattu samoin värien: okrankeltaiset seinät, tummanvihreät ovet ja ikkunanpuitteet sekä ruosteenpunaiset vuorilaudat.

Ennen auringonnousua taivas värjäytyy purppuraan. Ja lopulta auringon tulenkarvainen kaari pilkistää metsänreunan takaa. Dahlbon tienristeyksen jälkeen avautuu pitkä peltotilkkujen läpi kulkeva suora, aurinko killuu horisontissa tien yläpuolella ja räiskii sulaa kultaansa pitkin taivaita. Hetkeen en näe muuta kuin valon säihkettä ja aavistuksen tien harmaasta pinnasta. Ohuen kuuran kattamien sänkisten peltojen yli heittyvät pitkät sinivioletit varjot. Tietä reunustavat koivut ovat kuin hopealangasta virkattuja.

Jos tästä näkymästä maalaisi maalauksen, ei kukaan uskoisi sitä järkevän olennon tekemäksi. Kriitikot nuijisivat sen maanrakoon, jos nykyään vielä olisi sellaisia kanavia joissa kriitikot kriittisiksi ryhtyisivät. Luontoahan ei kukaan kritisoi – se saa ryhtyä millaisiin mauttomuuksiin hyvänsä. Ja sanomalehdissähän nykyään kritiikkiä ei suvaita – kaikki kehutaan laiskahkosti hyväksi, kyllin hyväksi meille kaikille – parempaa emme ansaitsekaan. Haastattelussa todetaan, että taiteilija on käynyt ulkomailla menestystä nauttimassa ja ymmärtänyt sisäisen ja ulkoisen välisen ristiriidan, ja kuin ihmeen kaupalla ”taitsu” (kuten kuulin erään nuoren taiteilijan itseään nimittävän) on löytänyt niiden välisen vuoropuhelun. ”Taitsuille” terveisiä!

Sitikka ei piittaa pakkasesta, mukavaa on körötellä halki jäisten metsien Emil Waldteufelin Luistelijat-valssin kaikuessa radiosta. Siis aivan hirveää musiikkia – mutta kaiketi sillekin on paikkansa – ei muuta kuin nupit kaakkoon. CD-soitin on edelleenkin rikki – puhelimessakin olisi soitin, mutta kuulokkeet ovat jääneet kotiin. Onneksi tulee välillä uutiset. Peräseinäjoentiellä on muitakin autoilijoita, Tuurin kyläkauppaan menijöitä arvatenkin – sinne mennään vaikka sataisi äkeitä ja vanhoja naisia.

En kännykään Alavuden keskustaan vaan huristan ohi Kyläkaupalle hakemaan hapankurkkuja – tällainen päähänpisto nyt tähän. Kyläkaupassa on yllättävän vähän väkeä, pakkanen hillitsee sittenkin ostohaluja. Hapankurkut ovat puolta halvempia kuin lakeuksien metropolissa – mikä on pakko todeksi myöntää. Kiinteitä ovat kurkut ja oivalliset valkosipulin ja tillin huurut pölähtävät sammiosta nenään. Niiden intensiivistä väriä on vaikea kuvailla – siinä on jotain öisen välimerellistä. Syön parkkipaikalla saman tien pari kurkkua sellaisenaan makupaloina – voi taivas tuota makujen sinfoniaa! Auringon kehrä on juuri ja juuri horisontin yläpuolella.

Vaan kurkut vaativat teetä, joten pysäköin auton kyläkauppiaan renessanssipuutarhan kupeeseen. Kaadan kuumaa teetä mukiin, puutarhan hyiset nymfit ja yksisarviset katsovat kateellisina. Evääksi ottamani ruisleipä on väkevän alkukantaista – kuin kannon juurta järsisi. Tee on vahvaa ja höyryävän kuumaa. Pitkäksi aikaa ei kannata näillä keleillä pysähtyä. Ajan Alavuden keskustaan pitkin mutkaista vanhaa maantietä, se päätyy suoraan terveyskeskuksen pihaan. Käytävällä on kummallakin puolella ”käsidesiannostelijoita”, joista voi suihkaista käsiinsä kitkerän liuoksen. Luin jostain, että 70 prosenttia suomalaisista ei pese käsiään ylipäänsä koskaan. Kädet koetaan ikään kuin ulkoisiksi työvälineiksi, eihän talikkoakaan pestä – hyvät ihmiset sentään!

Äitini on juuri syönyt, tarjotin retkottaa vielä hänen rinnuksillaan. Leipää olisi saanut olla enemmän, äiti sanoo ja vaatii sängyn pääpuolta laskettavan ”syöttöasennosta” alemmaksi. Huoneessa makaa pari muutakin vanhaa rouvaa, joita parhaillaan syötetään. Katselen ikkunasta rantatörmän koivuja, sillalla joku työntää lastenrattaita. Ulkona aurinko paistaa iltapäivän kylmää valoaan, mutta sisällä on ahdistavan lämmintä. Äitini on saanut salaisuuteni selville, olen mennyt naimisiin pitäjän hulluimman naisen kanssa ja muuttanut Sapsalammille. Kuinkas muuten, sanoo äiti jälkiviisaasti. Yritän sanoa, että tulin juuri Seinäjoelta. Ehei, huikkaa äiti ja puhuu kuin jollekin kolmannelle, jo syksystä saakka se on siellä Sapsalammilla mellastanut. Äiti tietää.

Muut rouvat eivät puhu mitään, tuijottavat vain idänpuoleista betoniseinää. He eivät vilkaisekaan ikkunaan päin – mikään siellä ei vedä vertoja tyhjälle seinälle. Minä en näe televisiosta enää mitään, sanoo äiti. Hän lukee jo ajatuksiakin. Käytävällä en enää muista mihin päin pitäisi mennä. Näin pakkasella on muutenkin sellainen tunne, kuin päässä viheltäisi. Ja ikkunaluukut ovat kuin roomalaisessa huvilassa – ikuisesti remontissa. Pihan varjot ovat syventyneet, aurinko laskee jo. Ajan pitkin järvenrantaa myötäilevää katua vanhalle meijerille, jossa nykyään on öljynpuristamo. Ostan myymälästä pullon kullankeltaista rypsiöljyä ja suuren paketin pakastevihanneksia. Valitettavasti pinaatti on loppu, sanoo kaunis vaalea neito, joka on ilmestynyt takahuoneesta sokeria suupielissään.

Käännän auton ulos taajamasta ja edessä avautuu suora tie, joka halkoo kitukasvuista metsää ja kuivattua suota. Auringonlaskun jälkeinen taivas on haalean teen värinen, rosoiset pilvet näyttävät jäätyneen paikoilleen. Radiosta tulee Philip Glassin sellokonsertto – hyvällä tuurilla se kestää lopun matkaa.

Toisinaan hulluus

vie paremmin perille

kuin järkipuhe.