KESKENERÄISYYDEN HARMEJA II

Kaupungeista keskeneräisin, epävarsinaisin, epäautenttisin... Amsterdam joskus 1980-luvulla. Kuvat SJT.

”Tuskin puhun sopimattomasti, kun väitän, että alkuperän ongelmaa ei ole vielä kertaakaan asetettu vakavasti, saati ratkaistu, niin usein kuin antiikin perinnön ilmassa hajallaan lekkuvat repaleet lähestyvätkin toisiaan yhdistyväisinä ja taas toisistaan erkanevat.”

Friedrich Nietzsche

”Jokaisen taideteoksen tyyli on lupaus.”

Horkheimer & Adorno

Kriittisen tutkimuksen ei Frankfurtin koulukunnan edustajien mukaan pitänyt askarrella yhteiskunnallisten pintailmiöiden eikä edes aistien havaittavissa olevien asioiden parissa, vaan tunkeutua syvälle sinne missä tajuisuuden esitodellista sylttyä sorvataan. Väitetään, että näiden miesten tarkoituksena oli tuottaa raivoisasti rullaavaa tekstiä, joka kaataisi koko läntisen todellisuuden ja saattaisi maailman vallankumouksen tilaan. Heidän aseensa oli juuri tuo vailla rajoja hulmuava virtuoosinen kirjoitus. He eivät halunneet puuttua vain tavaraan, työhön ja toimeentuloon, vaan myös itse ”sieluun”. Vaarallisia miehiä ja vaarallisia ajatuksia – kaukana ”silleen jättämisen koulukunnasta”.

Massakulttuurin huumaavalle ja tasapäistävälle hyrinälle tarvittiin vastapainoksi todellista hengenravintoa eli taidetta. Ja nimenomaan modernia taidetta, jossa oli vahva kumouksellinen kaiku. Mutta jazzia – tuota läntisen maailman uutta huumetta – Adorno vihasi kuin myrkkyä. Hän oli huomaavinaan jazzissa samanlaisia fetisismin ja taantumuksen piirteitä kuin ”populaarimusiikissakin”: täällä me vain keikumme ja hytkymme rytmimusiikin tahdissa ja kuvittelemme, että ”lantion pitäminen liikkeessä” on ainoa tavoiteltava päämäärä.

Erityisesti jazzin kimppuun Adorno kävi esseessään Jazz: Perennial Fashion (1967). Adornon puolustukseksi on sanottu, että hän tutki (tosin apurahan turvin) jazzia vain radioesityksiä kuunnellen, joten häneltä jäi ehkä huomaamatta jazzin perinteen syvyys ja rikkaus. Adorno oli vankkumaton modernin musiikin kannattaja, mutta jazz oli hänen katsannossaan epäonnistunut sekasikiö.

Mutta lähes yhtä paljon Adorno vihasi myös Sibeliuksen musiikkia, joka hänen mielestään oli yltä päältä romantiikan keskeneräisyyden uuvuttamaa. ”Toiveet Pfitznerin ja Sibeliuksen, Carossan tai Thoman renessanssista kertovat enemmän näitä toiveita elättelevistä kuin näiden taiteilijoiden kestävästä arvosta.”

Beethovenin musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; ”popular music” sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen autonomiaan nähden taantumuksellista.

Adorno vertasi Sibeliusta todella outoihin taiteilijoihin, joita tuntui yhdistävän vain etunimi Hans. Thoma oli kömpelön realistinen taidemaalari, Carossa oli kunnostautunut ainakin sotakirjailijana ja Pfitzner – vertailujoukon ainoa säveltäjä – oli saanut arveluttavan määreen ”viimeinen romantikko”. Myös Pfitzner vihasi jazzia, mutta sekään piirre ei laimentanut Adornon tuomiota.

Taustalla väreili ”autenttisuuden kriisi”, joka lopulta törmäsi siihen ”postmoderniin” lopputulemaan, että maailmassa ei mikään ole autenttista, joten alkuperäisen etsintä on turhaa. Adornon mukaan kaiken hyvän ja merkityksellisen taiteen on syytä ottaa ”kantaakseen epäautenttisuuden häpeätahra”. Tämä koskee tietenkin muutakin inhimillistä toimintaa, joka perustuu aina ”mimeettiseen käytäntöön” eli jäljittelyyn. Ihminenkin ryhtyy ihmiseksi vasta lakattuaan olemasta oma itsensä. ”Inhimillisyys kietoutuu peruuttamattomasti jäljittelyyn: ihmisestä tulee ylipäätään ihminen vasta silloin, kun hän matkii muita ihmisiä.”

(Eikö tämä jos mikään ole hyvä uutinen, joka meiltä on visusti salattu. Meitä on ohjattu töykein ottein ”epävarsinaiseen” elämään otukseksi, jonka pitää olla oma itsensä ja jolla pitää olla omia mielipiteitä. Kissan viikset! Nyt on aika järjestää suuret vapautumisen ja valon juhlat!)

Taiteen tehtävä ei ole osoittaa vaihtoehtoja vaan vastustaa yksin muodollaan maailmanmenoa, joka asettaa pistoolin pysyvästi ihmisten ohimoille...

Adornon autenttisuuden kritiikki suuntautui fenomenologiaan ja ennen muuta Heideggeriin, joka oli lanseerannut Adornon ja meidän kaikkien kiusaksi ”varsinaisen ja epävarsinaisen” – ”autenttisen ja epäautenttisen” – täälläolemisen maksiimin. Kukaan meistä ei halua olla tuo epävarsinaista elämää viettävä ”jokakuka” – kuka tahansa eikä kukaan (das Man). Heideggerin mielestä juuri näitä omilla mielipiteillä ladattuja ”jokakukia” kadut vilisee pullollaan. Myönnän kyllä, että on päiviä jolloin omankin elämiseni autenttisuus kallistuu pahasti epävarsinaisuuden puolelle – vähemmistöön jäävät nuo varsinaiset kirkastuksen päivät. Joten ymmärrän hyvin tällaisen (filosofisen) kilvoittelun vaateen henkilökohtaisessa habituksessani.

(Jo antiikin aikana ihmiset jaettiin sielunsa ominaislaadun mukaan kontemplatiivisiin hengenviljelijöihin ja käytännön välttämättömyyksien suorittajiin. Orjia ei ihmisiksi laskettukaan, vaan eräänlaiseksi ”puhuvaksi irtaimistoksi”. Tuo viimeinenkään kategoria ei näin luovan taiteilijan näkökulmasta tunnu vieraalta.)

Autenttisuuden vaatimus onkin siirtynyt taiteista jokapäiväiseen elämään ja politiikkaan. Se voi edelleenkin hyvin, lihoo ja kasvaa. Adornon mukaan alkuperän aitouden vaalijoilla on yhteiskunnallinen päämäärä, mikä näkyy esimerkiksi suhtautumisessa maanpakolaisiin. Autenttisen ”sisäisyyden filosofia maailmanhalveksunnan vaatimuksineen on viimeinen ylevä muoto siitä julmasta, barbaarisesta tarinasta, jonka mukaan ensimmäisenä paikalle saapuneella on suurimmat oikeudet”. Adorno epäilee teollista massatuotantoa syypääksi koko aitouden illuusioon, mikä on mahdollista ”vain silloin, kun lukemattomat yhdenmukaistetut hyödykkeet uskottelevat voittoa tavoitellessaan olevansa ainutlaatuisia”.

Ja pitää muistaa, että Adorno kirjoitti tätä kritiikkiään pääosin 1950-luvulla – eihän silloin vielä ollut ”oikeita” kulutustavaroita eikä mitään muutakaan, paitsi Elvis.

Elämme käänteetöntä aikaa. Asioiden käänne on aina käänne parempaan, mutta kun nykyisen kaltaisina aikoina hätä on suurin, taivas avautuu ja sylkee tulensa jo muutoinkin kadotettujen niskaan.

Joskus 1990-luvun alussa olin Amsterdamissa kirjoittamassa kuvataiteesta, yhden jutun olin jo tehnyt mutta havittelin toistakin. Kansallismuseon aulassa ryhmä tiibetiläisiä munkkeja ”maalasi” hiekalla suurta mandalaa, he olivat keskittyneet täydellisesti tehtäväänsä. Katselin aikani tuota meditatiivista piinallisen tarkkaa operaatiota, kunnes hermoni pettivät. Lähdin museosta ja suuntasin läheiseen puistoon. Keskellä tyhjää puistoa seisoivat haarat levällään uhkaavina myös nämä museossa näkemäni tiibetiläiset – hekin olivat päättäneet pitää taukoa. Yhtäkkiä he kaikki hyökkäsivät maassa olevan pallon kimppuun oudon hyminän kummutessa heidän kurkuistaan. Yksi munkeista syötti pallon minulle ja niin minäkin olin mukana mukana taistelun tiimellyksessä. Vetää alkoi ripsiä taivaalta, mutta sen takia ei ottelua kannattanut keskeyttää.

Hotellissa ihmeteltiin, mihin olin joutunut. Henkilökunta auttoi vaateparteni puhdistuksessa ja tarjosi kuumaa juomaa. Amsterdamissa saattaa tapahtua kaikenlaista, sanoi vanha portsari, jolle ilmiselvästi oli sattunut yhtä sun toista. Illalla lähdin museon avajaisiin, laskevan auringon säteet ja kadunvarsimyymälöiden punahehkuinen valaistus sai kanavat kimmeltämään taivaansinisinä. Museon sisääntuloaulassa mandala oli yhä kesken – viisumit oli peruttu ja munkit kutsuttu kotiin. Politiikka oli jälleen kerran mennyt taiteen ohi.

”Meistä älköön kukaan olko parempi kuin muut. Tai jos on, niin olkoon sitä jossakin muualla.”

Herakleitos

Tässä pihallani kasvaa puu,

jonka joudun kohta omiin tarpeisiini kaatamaan.

Sanokaa ystävilleni, sanokaa ateenalaisille,

että arvojärjestyksessä, ylimmästä alimpaan,

jokainen, joka tahtoo päästä suruistaan,

kiiruhtakoon tänne ennen kuin

puuni tekee tuttavuutta kirveen kanssa

ja hirttäytyköön siihen.

Pyydän viemään nämä terveiset.

William Shakespeare:

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno (1947/2008): Valistuksen dialektiikka, filosofisia sirpaleita (suom. Veikko Pietilä), Vastapaino.

Olli-Pekka Moisio (toim.): Kätkettyjä hahmoja, Tekstejä Theodor W. Adornosta, Minerva 2008.

ELÄIMELLISTÄ MENOA

Kirjoittaja paimentamassa eläimiä – syötäviä ja lemmikkejä – Pahajoella 1950-luvulla. Jo poskista näkee, että sianniskaa on popsittu hyvällä ruokahalulla.

LAOZI

Eräänä vähälumisena talvena

parikymmentä vuotta sitten

muutin tähän taloon.

Keväällä, auringon paistaessa jo pälviin,

ilmestyi rapulle harmaa iso kissa.

Siinä se istui päivittäin

ja katsoi tuimasti kylänraitille.

Toisinaan istahdin sen viereen ja puhuin

sille niin kuin kissalle puhutaan.

Elämä oli tapahtumaköyhää,

naapurin mummo sentään joskus

sujahti rollaattorilla ohi.

Täällä eletään vaarallisesti,

sanoin kissalle ja kissa nyökkäsi.

Sitten yhtäkkiä se katosi,

häipyi kai kaukaisille vuorille,

ikään kuin se olisi saanut

kaiken sanotuksi.

- SJT 2005

Suhteemme eläimiin periytyy vanhatestamentillisista myyttisistä ajoista. Syötäviä eläimiä ovat jalattomat ja kaviolliset, kun taas jotkut muut ovat lemmikkejä – ihmisen parhaita kavereita. Jako on täysin mielivaltainen. Vieraiden kulttuurien vastaava jako herättääkin usein suoranaista kauhua. Sitten ovat metsän pedot ja viidakon villieläimet, joista kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja merten syvyyksissä muhii otuksia, joita ei parhaimmallakaan mielikuvituksella kykene todeksi kuvittelemaan.

Horkheimer ja Adorno ovat paneutuneet tähänkin kysymykseen kirjassaan Valistuksen dialektiikka (1944/2008), joten minun ei tarvitse tarpoa epävarmuuden suossa pelkästään omien ennakkoasetusteni varassa. Takuuseen en mene näidenkään miesten ajattelusta; hehän vaativat, että ajatuksilla täytyy olla päämäärä – esim. maailman muuttaminen – mutta pyrkimys johonkin tunnetusti jumittaa ajattelua. Noina päämäärähakuisina aikoina monet luopuivatkin kokonaan ajattelusta – turhana rasitteena mielipiteen raikkaudessa. Mutta väkevyydessään Valistuksen dialektiikan kirjoittajien ajattelu on huimaa.

”Eurooppalaisessa historiassa ihmisen idea ilmenee erontekona eläimeen, jonka järjettömyydellä ihmiset todistavat oman arvonsa.” Näin alkaa kyseinen osio Valistuksen dialektiikassa (s. 315), ja tekijät jatkavat, että tätä vastakohtaisuutta ovat ylläpitäneet lähes kaikki mahdolliset tahot ja ”että vain harva idea lukeutuu samalla tavoin läntisen antropologian perustaan”. ”Se hyväksytään yhä tänäänkin.” Totta kai se hyväksytään, lihansyönnin käytäntöjen ylläpitämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa. Siis eläinperäisen lihansyönnin, nykyään keinolihaakin voidaan kasvattaa jo laboratorioissa. Tästä avautuu huikeita näkymiä, mutta emme puutu niihin tällä kertaa. Toteamme vain, että tarve huonosti elinvoimaa antavaan lihan syöntiin on outo: lihansyöjä on aina huonossa kunnossa, aina pahantuulinen ja aina nälkäinen. Ja ekologisesti ajatellen lihantuotanto on täysin järjetöntä.

Valistuksen dialektiikka ei pane paljoakaan merkitystä eläinten tietoisuudelle, josta puuttuvat sanat joilla vapauttaa ajattelu ajallisen keston synkkyydestä. ”Jotta olemassaolon kalvavan tyhjyyden välttäisi, on pakko panna vastaan, ja tämän vastarinnan selkäranka on kieli.” ”Eläimilläkin on onnen hetkensä, mutta miten lyhyitä ne ovatkaan!”

Aristoteleen tavoin H & A myöntävät eläimilläkin (tai oikeastaan kaikella elävällä) olevan sielun, mutta se on ikään kuin hämärä ja keskeneräinen. He jatkavat rajuun tyyliinsä: ”Ihmisen yksittäiset tuntemukset ja tarpeet, jopa hengen alkeistekijät, ovat asettuneet (myös) eläimen sieluun vailla niitä ohjaksia, jotka vain jäsentynyt järki tarjoaa.”

H & A eivät usko, että eläin voisi tuosta uinuvasta hämäryyden tilasta herätä sen kaltaiseen kirkkaaseen todellisuuteen kuin me ihmiset olemme heränneet. Tässä kohden tekisi mieli sanoa, ettei se ihmisten kohdallakaan ole niin ilmiselvää, mutta antaa olla. Patoutunut hurjuus eläimen katseessa viestii ”joskus esihistoriassa tapahtuneesta kuilunsyvästä katastrofista”. ”Järjen puute tuomitsee eläimen ikuisesti hahmoonsa, ellei sitten ihminen, joka on menneisyyden kautta yhtä sen kanssa, löydä lunastavaa sanaa ja pehmennä sillä loputtomuuden kivisydäntä joskus aikojen kääntyessä lopuilleen.” Juuri tätä tekstin kohtaa kommentoi Guillevicin (1907–1997) runo Hirviöt.

HIRVIÖT

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,

jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä

ummessa

ja painavat ranteellesi

karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä

purppuraa.

Kun kalliot singahtavat takaisin

mielettömille radoilleen,

ne heräävät.

H & A kommentoivat puolestaan Guillevicin runoa häikäisevän suorasukaiseen tapaansa – karistaen ennakkoluulot ja lennättäen kaihit silmistä.

”Lapsen hiusten tai eläimen turkin veltto sively sisältää sanoman: tämä käsi voi myös tuhota. Se näpäyttää hellästi yhtä uhria ennen kuin lyö hengiltä toisen.”

Kansansaduissa ja sielunvaellususkossa ihmisen joutuminen eläimen hahmoon merkitsee rangaistusta ja piinaa, kuten H & A huomauttavat. Sammakko on ikuisesti sammakko, siitä ei suutelemalla prinssiä saa. He huomauttavat myös, että läntisessä sivilisaatiossa järkevien (siis ajattelua karttavien) miesten mielestä on ollut turha kantaa huolta järjettömistä eläimistä, joten se on jätetty (viisaasti?) naisten käsiin. ”Vuosituhansien toiveunena on ollut luonnon rajaton hallinta, kosmoksen muuttaminen loputtomaksi jahtialueeksi. Miesyhteiskunnan ihmisihanne viritettiin tähtäämään juuri tähän suuntaan. Tämä on sen järjen mieli, jolla mies on kerskaillut.”

Mutta näille laduille emme eksy tämän pidemmällä. Esteettisessä teoriassaan Adorno lainaa Eduard Möriken (1804–1875) runoa, josta hän sanoo: ”Mikäli rajoituttaisiin runon diskursiiviseen sisältöön, toisi runo esille vain sadistisen identifikaation siihen, mitä kulttuuri tekee loisena halveksimalleen eläimelle.” Runossa lapsi loruilee hiirenkolon eteen viritetyn hiirenloukun vaiheilla houkutellen esiin pieniä vieraita. Onko kysymyksessä raaka todellisuus, jossa lapsonen haluaa tarjota kissalleen pientä välipalaa, vai ”tahattoman sopuisa kuva lapsesta, kissasta ja hiirestä tanssimassa, kumpikin eläin takajaloillaan”.

HIIRENLOUKKU

Pienet vieraat, pieni koti.

Arvon hiiri, saavu toki

kolostas näkyviin

kalvaan kuun säteisiin.

Vaan suljethan oven jälkeesi,

Muistathan?

Varo samalla häntääsi!

Syötyämme laulamme,

syötyämme nauramme

ja alamme pienen tanssin:

Huis hais!

Myös vanha kissani tanssia tais.

”Järjen puutteelta puuttuvat sanat. (…) Koko maapallo todistaa ihmisen suuruutta ja kunniaa. (…) – aina ja alati järjettömät luontokappaleet ovat saaneet tuta järjen voiman.”

Horkheimer & Adorno

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno: Valistuksen dialektiikka, Filosofisia sirpaleita, suom. Veikko Pietilä. Vastapaino 2008.

Guillevic: Riittejä, suom. Sirkka Suomi. Otava 1991.

Eduard Mörike: Sämtliche Werke, München 1968.

KESKENERÄISYYDEN HARMEJA

Tällaistakin me keskeneräiset ihmiset puuhaamme hämärän suojissa. "Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme..." 

”Puhe kulttuurista on aina ollut kulttuurin vastaista.”

Horkheimer & Adorno

”Käytä maailmaa niin kuin se olisi toisen omaa, aivan samoin kuin matkustajat käyttävät majataloa.”

Epiktetos

Spinozan mukaan me taistelemme oman orjuutemme puolesta aivan kuin kysymys olisi vapaudesta. Askareissaan askarteleva ihminen ja puuhissaan puuhasteleva subjekti ovat nopeasti katoavaa luonnonvaraa. Me olemme juuttuneet syvälle modernin aikamme pimeään keskiaikaan. Kaikki tietoisuudessamme on moneen kertaan representoitua: representoidun representoimista. Mikään ei ole enää alkuperäistä, ihmisestä – tuosta kummajaisesta itsestään – lähtenyttä. Alkuperäinen formaatti on lopullisesti hukassa. Edes aika ja ajankäsitys ei tule enää ihmisen omista toimista ja toimettomuudesta. ”Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.” Näin Foucault antaa meidän ymmärtää, että vain vaivoin me enää uskomme valokuvilla kuvitettuun yksisuuntaiseen historiallisuuteemmekaan – nekin ajat ovat luetut.

Tämä joutokäynti kumpuaa joistakin viime aikoina lukemistani kirjoista. Vasta äskettäin olemme päässeet lukemaan ns. Frankfurtin koulukunnan vastentahtoisten (vasemmisto)intellektuellien Horkheimerin ja Adornon keskeisen teoksen Valistuksen dialektiikka (1944, suom. 2008). Tässä tapauksessa on hyvä, että se ilmestyi suomeksi vasta nyt – kukapa sitä olisi aikaisemmin kaivannut? Jo vuoden 1969 uusintapainoksen esipuheessa tekijät antavat ymmärtää, että kirja on toki vanhentunut mutta filosofiallakin on aikansa, ja näin kirja osaltaan todistaa näiden keskeneräisten miesten keskeneräisen ajattelun teoriaa. Mutta toivovat, että kirja kuitenkin olisi enemmän kuin pelkkä dokumentaatio ja että he jo tuolloin olivat ”vähättelemättä siirtymistä läpihallinnoituun maailmaan”. Tuo viimeinen kohta olisi Suomessa kaikunut noina ”valveutuneina aikoina” kuuroille korville – ja kaikuu vieläkin!

Jos saisin valita autiolle saarelle yhden kirjan, se olisi Adornon Esteettinen teoria (suom. 2006). Se kohoaa kuin vuori kaikkien keskeneräisten teosten yläpuolelle. Epävarmoina harottavin hiuksin olen päätynyt kirjoittamaan kirjan tekstivirrasta joka päivä yhden haikun – siitä tulee maailman keskimittaisin runokooste.

Valistuksen dialektiikka käsittelee kaikkea sitä, mikä tuolloin 1940-luvulla täytti länsimaisen ihmisen tajunnan. Mielenkiintoinen kirjan luku on Kulttuuriteollisuus – valistus massapetoksena. Kirjoittajat nimeävät massakulttuurin medioiksi radion ja elokuvan – ja hieman myöhemmin myös jatsin ja aikakauslehdet. Juuri nuo ilmiöt pilaavat ”ihmisten kulttuurimallia”. ”Monopolien alaisuudessa massakulttuuri on yhtä ja samaa.” Se, että kyse on kulttuuriteollisuudesta selkeyttää myös tilannetta: ”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.” Kirjoittajilta aikakauslehdet oli hyvä veto – ne ovat osoittautuneet massamedian saatanallisiksi välineiksi, ne käyvät ihmisen tykö ja tekevät hänestä orjan, joka huumeen lailla imee itseensä tätä kliseistä keinotodellisuutta keksittyine ihmiskohtaloineen. Se on samanveroista huumetta kuin kahvi, sokeri ja vehnäpulla. Mutta kokonaisuutena massakulttuurin ”viihdeteollisuus” oli vielä 1940-luvulla lähes näkymätöntä – radiota lukuun ottamatta – joten kovin suurta uhkaa ei siitä voinut ihmisen ”sielunelämälle” olla.

Horkheimeria ja Adornoa kiihdyttää ajatus ”tavallisista ihmisistä” kuuntelemassa radiosta ilmaiseksi Beethovenin sinfoniaa. Järjetöntähän se olikin, järjettömintä sitten kirjapainon keksimisen. Kirjoittajia huolestuttaa ajatus massamedian häikäilemättömyydestä, se tulisi värkkäämään taideteoksista – musiikista, kirjallisuudesta ym. – halpahintaisia sovituksia radioon ja elokuviin saadakseen lisää kuluttajia massatuotteilleen. Nykyään ei tuollaista enää pelätä: taide on pitänyt pintansa ja ”paska” on keskittynyt (upotettu) reality-sarjoihin ja muuhun viihdetuotantoon. Se ei enää edes häpeile huonouttaan, vaan se tuhoaa ihmistä yhtä hyväksyttävän suloisesti kuin kahvi, sokeri ja... no niin, antaa olla!

”Ei ihme, että kulttuuriteollisuus on kotoisin vapaamielisistä teollisuusmaista, joissa tuolle järjestelmälle tyypilliset viestimet kuten elokuva, radio, jatsi ja aikakauslehti juhlivat.”

Tuskinpa H & A olisivat karmeimmissa painajaisissaankaan onnistuneet kuvittelemaan nykyaikaa, jossa kaiken mitä me voimme olevaksi kuvitella voi saavuttaa yhden ainoan laitteen (sovelluksen) kautta. Me kutsumme sitä ”sisällöksi” – on laite ja laitteessa on sisältöä. Maailmaa hallitsevat ”sisällöntuottajat” – he tietävät mitä me ”halukoneet” tänään tarvitsemme. Ja me (ent. ihmiset) olemme uineet tuohon ansaan kuin kalat veteen, ilman että olisimme koskaan kysyneet mitä tämä ”sisältö” on. Totuus on, että ei ole mitään sisältöä, se on pelkkää huijausta. Se tarjoaa aina saman ollakseen uskottava: tänä päivänä – juuri tänä päivänä , kuten meille hoetaan – tarvitaan tarinaa, sisältöä. Milloinka sitä ei olisi tarvittu – muka. Miten tähän halpaan on taas mentävä – vaikka se on sitä samaa paskaa mitä se on aina ennenkin ollut. ”Vastarannan kiiski saa leipänsä vain löytämällä paikkansa kokonaisuudessa”.

Mutta on kai siinä hyvätkin puolensa. Me todellakin saamme nykyään kaiken mitä me haluamme, paitsi nyt... no, antaa olla. Joka tapauksessa, me haluamme lisää – aina vain lisää!

Muistan kuinka 1960-luvulla olin innostunut uudesta musiikista. Luin kirjoja ja tein muistiinpanoja, modernin musiikin teoriat ja tekotavat olivat lähellä omia ajatuksiani kuvataiteen tekemisestä. Mutta tätä uutta musiikkia ei kuullut mistään. Kun lopulta pääsin tuota musiikkia kuulemaan, oli kuin sokea olisi ryhtynyt näkemään. Usein olin pettynyt mutta usein myös järkyttynyt, sellaiset säveltäjät kuten Xenakis, Cage, Berio, Ligeti ja monet muut avasivat sieluuni kokonaan uusia aika-tila-avaruuksia. Toki minä olisin tullut toimeen omine kuvitelminenikin, tosin kapeammassa maailmassa – mutta niinhän minä teen nytkin. Seison maalaustelineen ääressä unelmoimassa, että keskeneräisyys täyttyisi edes joiltakin osin. Voiko se täyttyä – vai jääkö se aina kesken?

Keskeneräisyys ja alimittaisuus aiheuttaa myös muita ongelmia, kuten Horkheimer ja Adorno huomauttavat. Kukaan ei halua esimerkiksi tätä keskeneräisyyden aiheuttamaa saatanallista roskaamista, mutta me kaikki saamme sen. Keskeneräisyys ei iske vain festivaaliporukassa tai pussikaljajengissä, vaan roskaamista harjoittavat myös keski-ikäiset naiset. Jo vähäinenkin ripaus meditatiivista elämisen tapaa parantaisi kokemismaailmaa ja vähentäisi kaaosta. Kun ei kaiken aikaa kuppaisi näissä sotkemishommissa, ei tarvitsisi siivotakkaan. Roskaaja asuu kenessä tahansa hämäränajan puurtajassa joka raahaa jääkaapin metsään, vyöryttää vanhan television vuorenrinteeseen ja tyhjää autosta roskat parkkipaikalle. Miten se on mahdollista, kun kukaan meistä ei tunnusta sellaista tekevänsä – ei milloinkaan. Kukaan ei halua huonoa mutta kaikki saavat sen. Vaikka Mestari Eckhart valisti meitä jo 1300-luvulla silleen jättämisen idealla, niin me emme jätä mitään silleen. Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme...

”Nykypäivän esteettinen raakalaisuus vie loppuun sen, mikä hengenluomuksia on uhannut siitä asti kun ne koottiin kulttuurina yhteen ja vesitettiin.”

Vai onko taide pitänyt pintansa? H & A ei kirjassaan taidetta kovin paljon käsittele, mutta kyllä se siellä mukana kulkee. Ryhdymme tietämään, että taiteen ”negatiivinen totuus” piilee tyylissä. Tyyli antaa taideteoksille ilmaisuvoimaa, jota ilman niiden totuus liukenisi olemattomiin, häviäisi näkymättömiin – sortuisi todellisuuteen, kuten Arhur C. Danto sanoi. Vain suuret taiteilijat, kuten Schönberg ja Picasso saattoivat haistattaa tyylille pitkät. ”Vaikka todellisuuden ylittävää puolta ei taideteoksessa voi erottaa tyylistä, se ei silti rakennu toteutetusta harmoniasta, muodon ja sisällön, sisä- ja ulkopuolen, yksilön ja yhteiskunnan kyseenalaisesta ykseydestä vaan eroa ilmaisevista piirteistä, samuuden intohimoisen tavoittelun vääjäämättömästä epäonnistumisesta.” Huono taide ei ota riskiä tämän epäonnistumisen suhteen, vaan tavoittelee aina ”samanlaisuutta muiden kanssa, samuuden korviketta”. Ja lopulta kulttuuriteollisuus tekee jäljittelystä ehdottoman vaatimuksen ja käytännön. Keskeneräisessä alimittaisuudessaan se kuulostaa samalta kuin nuo roskaamisen alkuvoimaiset käytännöt – se saattaa jopa yllyttää siihen!

”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.”

Horkheimer & Adorno

”Radio on demokraattinen: se tekee kaikista tasa-arvoisesti kuuntelijoita alistaakseen heidät autoritaarisesti radioasemien samanlaisten ohjelmien kohteiksi.”

Horkheimer & Adorno

”Viisas ei halua tehdä hyvää kenellekään. Rahvasta hän vilkaisee kuin oljista punottuja koirankuvatuksia. Itse hän elää elämäänsä ylimaallisessa kunniassa, vapaana ja välinpitämättömänä.”

Laotse

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno (1944/2008): Valistuksen dialektiikka, filosofisia sirpaleita. Vastapaino.