LIHANSYÖNNISTÄ II

Idylli menneeltä ajalta, Limvuono 1989. Kuva SJT.

Se, mitä minä kutsun ”tekstiksi” sisältää kaikki rakenteet, joita kutsutaan ”todellisiksi”, ”ekonomisiksi”, ”historiallisiksi”, ”sosio-institutionaalisiksi”, lyhyesti sanottuna: kaikki mahdolliset viittauskohteet. Toinen tapa palauttaa mieleen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”. Se ei tarkoita, että kaikki viittauskohteet ovat lakkautettuja, kiellettyjä ja kielen ympäröimiä niin kuin ihmiset ovat väittäneet tai naiivisti uskoneet, tai väittäneet minun uskovan. Mutta se tarkoittaa, että jokaisella viittauskohteella, kaikella todellisuudella, on erityisen jäljen rakenne ja että tähän ”todelliseen” ei voi viitata muutoin kuin tulkitsevassa kokemuksessa.

Jacques Derrida

Derridan dekonstruktiivinen lukutapa johtaa kolkkoon ajatukseen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”, ja dekonstruktion jälkeen näyttäisi siltä että myöskään tekstissä ei ole enää yhtään mitään. Todellinen sisältö on ajautunut rivien väleihin ja marginaaleihin. Peruskoulussa opittua lukukäytäntöä – kirjain kirjaimelta ja rivi riviltä – noudattaen tulee ymmärtäneeksi vain sen, mikä olisi pitänyt jo reduktiossa – havaintovaiheessa – sulkeistaa ymmärryksen ulkopuolelle. Jonkinlaista lohtua tuo yllä oleva lainaus, jossa filosofi antaa ympäripyöreästi ymmärtää, ettei hän aivan kokonaan aikonut tyhjentää maailmaa sen asukkaista. Tai ainakaan heidän jättämistään jäljistä – merkeistä – kuten vaikkapa näistä paperinsa hukanneista kirjoitusmerkeistä.

Tunnettu on Derridan kuvaama kohtaus kissan kanssa sijoiltaan nyrjähtäneessä ajassa, jossa filosofi joutuu kohtaamaan eläimen tiedostavassa katseessa oman ”mielenvikaisuutensa teatterin”. Turhaan ei Derrida lainaa Liisa ihmemaassa -kirjan Irvikissaa: ”Me olemme kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.” Tällaisella hetkellä on turha yrittää vastata kysymykseen, kuka minä olen? Kysymykseen voi etsiä vastausta ”vasta hulluudesta toipumisen jälkeen, yksilön palattua takaisin itseensä ja saatua älyllisen ryhtinsä takaisin”, kuten Matthew Calarco kirjoitaa esseessään Derrida – Eläimen kiihko. ”On mahdotonta määritellä, kuka minä olen hulluuden hetkellä, sillä minä – käsitetään se sitten subjektina, cogitona, transsendentaalina havainnon kokonaisuutena, transsendentaalina egona tai itsetietoisuutena – ei ole kokonaan paikalla käsittelemässä ja järkeistämässä kokemusta.”

John Bergerin mukaan tällainen ihmisen ja eläimen välinen katseyhteys on nykyään mahdotonta, koska se on sammunut. Eläintarhat ovat tämän sammutetun katseen muistomerkkejä. Tästä voisi päätellä, että Derrida ei kohdannutkaan kotikissassa aitoa ”toiseutta”, vaan tutun perheenjäsenen. Niinpä Deleuze ja Guattari kehottavatkin meitä altistumaan petoeläimille – ulvomaan susien laumassa. Katsomalla tienoota hetkisen öisessä metsässä juoksevan villieläimen silmin. Kunnes jälleen on aika kohdata suuri kyynisyyden hetki, jossa ”tuo ihmiseläimestä palannut julmuus on torjuttu hänen sisäiseen elämäänsä, se on vetäytynyt kauhuissaan hänen yksilöllisyyteensä; se on teljetty valtioon jotta se voitaisiin kesyttää...”

On jälleen aika ryhtyä ulvomaan. Kirjoitin eräässä runossani, että ”ulvomisaikani on jo ohi”. Kuinka väärässä sitä (kotisusi) voikaan olla – sehän on vasta alkamassa!

Elimetöntä ruumista ei voi saavuttaa

eikä sitä saa kiinni: se on raja....

se on (se) osa meitä, jolla matelemme kuin

syöpäläiset, haparoimme kuin sokeat

ja juoksemme kuin hullut.

Deleuze & Guattari

Aristoteles piti kohtuullisena käytäntöä, että järjellinen ihminen söi järjettömät eläimet. Tuomas Akvinolainen juurrutti tämän opin syvälle länsimaiseen kristikansaan – sielulliseen ihmisolentoon verrattuna eläimet olivat pelkkiä välineitä. ”Yleinen tapa puhua 'vain eläimistä' saanee alkunsa juuri ajatuksesta, että ihminen on jollakin tapaa eläimiä täydellisempi ja siksi moraalisesti oikeutettu käyttämään niitä haluamallaan tavalla”, kirjoittaa Elisa Aaltola toimittamansa kirjan Johdatus eläinfilosofiaan (2013) johdannossa Ihminen, eläin vai molemmat?

Nykyään meillä (ihmisillä) on alituisesti kädet kouristuneena eläimen kurkulle, joko vaatimassa hellyyttä ja ystävyyttä (kyseenalaista rakkautta) tai kuristamassa sitä hengiltä aterian korvikkeeksi. Eläimen olemus häilyy jossakin suojeltavan luontokappaleen ja syötävän makunautinnon välimaastossa. Monet ahtaaseen asuntoon teljetyt eläimet elävät mielisairauden kaltaisessa olotilassa. Derridan mukaan eläimiä koskeva kysymys ei kuulu ”Voivatko ne järkeillä?” tai ”Voivatko ne puhua?” vaan ”Voivatko ne kärsiä?”

Calarco listaa joukon eurooppalaisia nykyfilosofeja (Jürgen Habermas, Gianni Vattimo, Emmanuel Levinas, Jean-Francois Lyotard, Giorgio Agamben, Philippe Lacoue-Labarthe), jotka ovat ottaneet voimallisesti kantaa eettisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Jopa vertaamalla tuotantoeläinten karmeaa kohtelua holokaustiin, kuten muiden muassa myös Heidegger ja Adorno. Lihantuotantoa ja jopa eläinsuojelua ”toteutetaan organisoimalla ja käyttämällä hyväksi keinotekoista, helvetillistä ja käytännössä loputonta eloonjääntiä olosuhteissa, joita menneet sukupolvet olisivat pitäneet hirviömäisinä ja hyvän eläinelämän kaikkien normien vastaisina; näin ollen eläimiä tuhotaan niiden jatkuvan olemassaolon ja jopa liikapopulaation avulla”, kirjoittaa Derrida.

Tämä on ymmärrettävästi herättänyt pöyristystä – eläimethän ovat lihantuotannon kantilta katsottuna vain kävelevää ravintoa. Monet sodat olisivat jääneet sotimatta (ja Amerikkakin löytämättä), ellei olisi ollut olemassa tuota itsessään mukana kulkevaa (ja itsensä säilövää) elävää ruokavarastoa. Eläinten huono ja väkivaltainen kohtelu on lisääntynyt eksponentiaalisesti maatalouden koneellistumisen ja lihantuotannon teollistumisen myötä. Derridan mukaan tämä on seurausta ”valtavassa mittakaavassa tapahtuvasta keinosiemennyksestä, yhä julkeammasta perimän manipulaatiosta ja eläimen pelkistämisestä ei vain kulutusta varten tuotetuksi ja yliaktiivisesti lisääntyväksi lihaksi (hormonit, geneettinen risteyttäminen, kloonaaminen ja niin edelleen) vaan myös kaikenlaisiksi muiksi lopputuotteiksi. Kaikki tämä palvelee erästä tiettyä olentoa ja niin kutsuttua ihmisen hyvinvointia.”

Nykyään olemme tulleet jo siihen pisteeseen, että yhä mielikuvituksellisimpien tekniikoiden avulla toteutettu lihan ylituotanto jo uhkaa ihmisen ja koko luomakunnan hyvinvointia. Jälleen on koittamassa ne ajat kun me kunnon ihmiset aloitamme joululihan yökauden kestävän paiston sellaisella hartaudella, että siihen ei omasta takaa tuotettu sähkökään riitä. Siinä silavan tiristessä ja kinkun kypsyessä voimme virkistää mieliämme lukaisemalla Guillevicin runon:

HIRVIÖITÄ

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,

jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä

    ummessa

ja painavat ranteellesi

karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä

    purppuraa,

kun kalliot singahtavat takaisin

mielettömille radoilleen.

Ne heräävät.

Guillevic (1942)

Matthew Calarco: Derrida – Eläimen kiihko, kirjassa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola, suom. Johanna Koskinen, Gaudeamus 2013.

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus, Suom. Tapani Kilpeläinen, Tutkijaliitto 2007.

ELÄIMELLISTÄ MENOA

Kirjoittaja paimentamassa eläimiä – syötäviä ja lemmikkejä – Pahajoella 1950-luvulla. Jo poskista näkee, että sianniskaa on popsittu hyvällä ruokahalulla.

LAOZI

Eräänä vähälumisena talvena

parikymmentä vuotta sitten

muutin tähän taloon.

Keväällä, auringon paistaessa jo pälviin,

ilmestyi rapulle harmaa iso kissa.

Siinä se istui päivittäin

ja katsoi tuimasti kylänraitille.

Toisinaan istahdin sen viereen ja puhuin

sille niin kuin kissalle puhutaan.

Elämä oli tapahtumaköyhää,

naapurin mummo sentään joskus

sujahti rollaattorilla ohi.

Täällä eletään vaarallisesti,

sanoin kissalle ja kissa nyökkäsi.

Sitten yhtäkkiä se katosi,

häipyi kai kaukaisille vuorille,

ikään kuin se olisi saanut

kaiken sanotuksi.

- SJT 2005

Suhteemme eläimiin periytyy vanhatestamentillisista myyttisistä ajoista. Syötäviä eläimiä ovat jalattomat ja kaviolliset, kun taas jotkut muut ovat lemmikkejä – ihmisen parhaita kavereita. Jako on täysin mielivaltainen. Vieraiden kulttuurien vastaava jako herättääkin usein suoranaista kauhua. Sitten ovat metsän pedot ja viidakon villieläimet, joista kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja merten syvyyksissä muhii otuksia, joita ei parhaimmallakaan mielikuvituksella kykene todeksi kuvittelemaan.

Horkheimer ja Adorno ovat paneutuneet tähänkin kysymykseen kirjassaan Valistuksen dialektiikka (1944/2008), joten minun ei tarvitse tarpoa epävarmuuden suossa pelkästään omien ennakkoasetusteni varassa. Takuuseen en mene näidenkään miesten ajattelusta; hehän vaativat, että ajatuksilla täytyy olla päämäärä – esim. maailman muuttaminen – mutta pyrkimys johonkin tunnetusti jumittaa ajattelua. Noina päämäärähakuisina aikoina monet luopuivatkin kokonaan ajattelusta – turhana rasitteena mielipiteen raikkaudessa. Mutta väkevyydessään Valistuksen dialektiikan kirjoittajien ajattelu on huimaa.

”Eurooppalaisessa historiassa ihmisen idea ilmenee erontekona eläimeen, jonka järjettömyydellä ihmiset todistavat oman arvonsa.” Näin alkaa kyseinen osio Valistuksen dialektiikassa (s. 315), ja tekijät jatkavat, että tätä vastakohtaisuutta ovat ylläpitäneet lähes kaikki mahdolliset tahot ja ”että vain harva idea lukeutuu samalla tavoin läntisen antropologian perustaan”. ”Se hyväksytään yhä tänäänkin.” Totta kai se hyväksytään, lihansyönnin käytäntöjen ylläpitämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa. Siis eläinperäisen lihansyönnin, nykyään keinolihaakin voidaan kasvattaa jo laboratorioissa. Tästä avautuu huikeita näkymiä, mutta emme puutu niihin tällä kertaa. Toteamme vain, että tarve huonosti elinvoimaa antavaan lihan syöntiin on outo: lihansyöjä on aina huonossa kunnossa, aina pahantuulinen ja aina nälkäinen. Ja ekologisesti ajatellen lihantuotanto on täysin järjetöntä.

Valistuksen dialektiikka ei pane paljoakaan merkitystä eläinten tietoisuudelle, josta puuttuvat sanat joilla vapauttaa ajattelu ajallisen keston synkkyydestä. ”Jotta olemassaolon kalvavan tyhjyyden välttäisi, on pakko panna vastaan, ja tämän vastarinnan selkäranka on kieli.” ”Eläimilläkin on onnen hetkensä, mutta miten lyhyitä ne ovatkaan!”

Aristoteleen tavoin H & A myöntävät eläimilläkin (tai oikeastaan kaikella elävällä) olevan sielun, mutta se on ikään kuin hämärä ja keskeneräinen. He jatkavat rajuun tyyliinsä: ”Ihmisen yksittäiset tuntemukset ja tarpeet, jopa hengen alkeistekijät, ovat asettuneet (myös) eläimen sieluun vailla niitä ohjaksia, jotka vain jäsentynyt järki tarjoaa.”

H & A eivät usko, että eläin voisi tuosta uinuvasta hämäryyden tilasta herätä sen kaltaiseen kirkkaaseen todellisuuteen kuin me ihmiset olemme heränneet. Tässä kohden tekisi mieli sanoa, ettei se ihmisten kohdallakaan ole niin ilmiselvää, mutta antaa olla. Patoutunut hurjuus eläimen katseessa viestii ”joskus esihistoriassa tapahtuneesta kuilunsyvästä katastrofista”. ”Järjen puute tuomitsee eläimen ikuisesti hahmoonsa, ellei sitten ihminen, joka on menneisyyden kautta yhtä sen kanssa, löydä lunastavaa sanaa ja pehmennä sillä loputtomuuden kivisydäntä joskus aikojen kääntyessä lopuilleen.” Juuri tätä tekstin kohtaa kommentoi Guillevicin (1907–1997) runo Hirviöt.

HIRVIÖT

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,

jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä

ummessa

ja painavat ranteellesi

karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä

purppuraa.

Kun kalliot singahtavat takaisin

mielettömille radoilleen,

ne heräävät.

H & A kommentoivat puolestaan Guillevicin runoa häikäisevän suorasukaiseen tapaansa – karistaen ennakkoluulot ja lennättäen kaihit silmistä.

”Lapsen hiusten tai eläimen turkin veltto sively sisältää sanoman: tämä käsi voi myös tuhota. Se näpäyttää hellästi yhtä uhria ennen kuin lyö hengiltä toisen.”

Kansansaduissa ja sielunvaellususkossa ihmisen joutuminen eläimen hahmoon merkitsee rangaistusta ja piinaa, kuten H & A huomauttavat. Sammakko on ikuisesti sammakko, siitä ei suutelemalla prinssiä saa. He huomauttavat myös, että läntisessä sivilisaatiossa järkevien (siis ajattelua karttavien) miesten mielestä on ollut turha kantaa huolta järjettömistä eläimistä, joten se on jätetty (viisaasti?) naisten käsiin. ”Vuosituhansien toiveunena on ollut luonnon rajaton hallinta, kosmoksen muuttaminen loputtomaksi jahtialueeksi. Miesyhteiskunnan ihmisihanne viritettiin tähtäämään juuri tähän suuntaan. Tämä on sen järjen mieli, jolla mies on kerskaillut.”

Mutta näille laduille emme eksy tämän pidemmällä. Esteettisessä teoriassaan Adorno lainaa Eduard Möriken (1804–1875) runoa, josta hän sanoo: ”Mikäli rajoituttaisiin runon diskursiiviseen sisältöön, toisi runo esille vain sadistisen identifikaation siihen, mitä kulttuuri tekee loisena halveksimalleen eläimelle.” Runossa lapsi loruilee hiirenkolon eteen viritetyn hiirenloukun vaiheilla houkutellen esiin pieniä vieraita. Onko kysymyksessä raaka todellisuus, jossa lapsonen haluaa tarjota kissalleen pientä välipalaa, vai ”tahattoman sopuisa kuva lapsesta, kissasta ja hiirestä tanssimassa, kumpikin eläin takajaloillaan”.

HIIRENLOUKKU

Pienet vieraat, pieni koti.

Arvon hiiri, saavu toki

kolostas näkyviin

kalvaan kuun säteisiin.

Vaan suljethan oven jälkeesi,

Muistathan?

Varo samalla häntääsi!

Syötyämme laulamme,

syötyämme nauramme

ja alamme pienen tanssin:

Huis hais!

Myös vanha kissani tanssia tais.

”Järjen puutteelta puuttuvat sanat. (…) Koko maapallo todistaa ihmisen suuruutta ja kunniaa. (…) – aina ja alati järjettömät luontokappaleet ovat saaneet tuta järjen voiman.”

Horkheimer & Adorno

Max Horkheimer & Theodor W. Adorno: Valistuksen dialektiikka, Filosofisia sirpaleita, suom. Veikko Pietilä. Vastapaino 2008.

Guillevic: Riittejä, suom. Sirkka Suomi. Otava 1991.

Eduard Mörike: Sämtliche Werke, München 1968.