KURKISTUS VERHON TAAKSE

”Olioita sinänsä”, Constantin Brancusin ateljeemuseo, Pompidou-keskus, Pariisi 1999. Kuva SJT.

Tunnettu ja suosittu ranskalainen romaanikirjailija Michel Tournier (1924–2016) oli myös loistelias esseisti ja terävänäköinen taidefilosofi. Oheisen tekstin kirjoitin Tournierin esseekokoelman Taaborinvuori ja Siinainvuori ilmestyessä suomeksi 1990.

"Kirjailijalle ei ole mitään lumoavampaa kuin päästä lymyämään suuren maalarin tai suuren kuvanveistäjän ateljeen nurkkaan, unohtua sinne ja katsella kaikessa rauhassa luovaa ihmistä luomistyönsä parissa." Näin kirjoittaa Tournier jatkaen Vasarin, Valeryn ja Genet'n perintöä.

Tournier väittää että logosfääri – sanojen kyyhkyslakka – antaa siivet kuvataiteelle, ilman sitä "heillä olisi lyijynraskaat jalat". Vasari ei ollut ehkä kovin merkittävä maalari, mutta ilman hänen teostaan Taiteilijaelämäkertoja (1568) me emme tietäisi renessanssin taiteilijoiden elämästä juuri mitään.

Tournier käsittelee kirjassaan kuvan ja merkin suhdetta, joiden vastapooleiksi hän asettaa Siinain ja Taaborin. Kun Mooses toi laintaulunsa alas Siinainvuorelta, oli kansa rakentanut palvottavakseen kultaisen epäjumalankuvan. Sen nähdessään Mooses löi rikki laintaulut, koska merkki ja kuva olivat yhteen sovittamattomat.

Taaborinvuorella Jeesus asettui Vanhaa testamenttia vastaan: ”Hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.” Jeesus paljasti opetuslapsilleen jumalallisen olemuksensa ja vahvisti näin kuvan voiton merkistä. "Kristitty länsimaailma onkin sittemmin jatkanut tällä kaikkialla läsnäolevan, riivaavan, palvotun kuvan tiellä. (…) Yllemme levittyvä, katumme ja talomme valtaava kuvatulva peittää vahingoittamatta nämä kalliot, puheen ja kirjoituksen, nämä korvan ja silmän merkit, mutta ennen kaikkea älyn virittäjät.”

Vuonna 1839, Institut de Francen annettua valokuvalle virallisen siunauksensa, Horace Vernet julisti maalaustaiteen kuolleen. Mutta maalaustaiteenkin oli kuoltava voidakseen syntyä uudelleen.

1908 Kandinsky ripusti epähuomiossa maalauksensa ylösalaisin ja kuin taikasauvan iskusta ulkoisten ilmiöiden muodostaman kuvaverhon takaa paljastui numeeni – olio sinänsä. Tapahtuman seurauksena Kandinsky hylkäsi figuratiivisen maalaustaiteen, joka vuosisatoja oli estänyt ihmissilmältä suoran näkemisen mahdollisuuden, ja alkoi maalata kätkeytymätöntä numeenien ”sisäistä säteilyä”.

Michel Tournier kirjoittaa perimmäisistä asioista kiehtovasti ja selkeästi. Hän saa meidät uskomaan ihmeeseen, että verhon taakse voi ehkä sittenkin kurkistaa. Maalauksen todellinen arvo paljastuu vasta esittävän figuratiivisen naamion takaa. Jos siellä ei ole mitään, maalaus on arvoton.

Lumoutuneena hän lähestyy taulua ja huomaa että se on yksi hänen omista töistään, joka on epähuomiossa ripustettu ylösalaisin. (…) Väärin päin katseleminen oli repinyt harmaan verhon joka samentaa ja heikentää nuoruuden esineistä ja olennoista. Tämä perustarina merkitsee abstraktille maalaukselle samaa kuin Aatamin ja Eevan tarina ihmiskunnalle

Michel Tournier

(Ilmestynyt Ilkassa 11.6.1990)

Michel Tournier: Taaborin-vuori ja Siinainvuori. Taide 1990.

ANSELM KIEFER JA TUHKANHARMAAN SÄTEILEVÄ KIRKKAUS

Der fruchtbare Halbmond / Hedelmällinen puolikuu (2010). Kuva SJT.

Anselm Kiefer on palannut Lontooseen suurikokoisten maalausten kanssa, joissa hän meditoi tulenpalavaa maailmantuskaansa kuin myrskynsilmässä. Juuri sen parempaa visuaalista taidetta ei länsimaissa viime vuosina ole tehtykään.

S. J. Tanninen: Kuvataidetta Lontoon talvessa, Ilkka 1977.

Serlachius-museo Göstassa on parhaillaan menossa Anselm Kieferin teoksia esittelevä näyttely Alussa – In the Beginning. Näyttely on yksi huikeimmista Suomessa koskaan nähdyistä kuvataiteen näyttelyistä. Samalla se nostaa Gösta-museon aivan omaan luokkaansa kotimaisten taidemuseoiden laihanlaisessa katraassa. Aikaisemmin olen nähnyt Kieferin näyttelyt I Hold All Indias in My Hand Anthony D'Offay Galleryssa Lontoossa 1997 ja Let a Thousand Flowers Bloom Louisianan modernin taiteen museossa Humlebækissa 2001. Göstan näyttelyn ripustuksen intensiivisyys ja Kieferin teosten sielua raastava paineaalto ylittää jopa nuo aikaisemmat suuret taidekokemukset.

Maalarina koen Kieferin teoksissa vahvaa maalauksellisuutta, vaikka ne rankassa materiaalisuudessaan ja työstötekniikoiden veistoksellisuudessaan eivät ehkä tiukasti ottaen maalauksia olekaan. Järeässä näyttelykirjassa varoitetaan katsojaa moneen kertaan Kieferin ja hänen teostensa pelottavasta monimutkaisuudesta – ne kun tuntuvat sisältävän niin mahdollisten kuin mahdottomienkin maailmojen historiat. Se on aivan turhaa, sillä Kieferin teokset soivat väkevästi tilallisuudessaan, valollisuudessaan ja sisäisessä hehkussaan vaikka ei partituuria olisi kuunaan nähnyt. Niissä on universaalia tuhkasta noussutta poltetun maan kauneutta ja ensimmäisen päivän varjotonta valoa, värien dynamiikkaa ja harmaiden sävyjen säteilevää kirkkautta.

Oppaan – vai pitäisikö sanoa museopedagogin – perässä tarpoessa huomaa, että nämäkin hillittömät visiot saa selittämällä taantumaan mielipiteiksi. Kiefer itse kieltäytyy olemasta minkään nimenomaisen – mielipiteiden, valistuksen, politiikan – asialla. ”Taide on vaikeaa, se ei ole viihdettä. On vain muutamia ihmisiä, jotka voivat sanoa taiteesta jotakin – se on hyvin rajallista”, sanoo Kiefer. ”Kun näkee uutta taidetta on annettava itselleen runsaasti aikaa tutkailla sen heijastuksia ennen kuin voi päättää, onko se taidetta vai ei.” Taiteen ostaminen ei ole taiteen ymmärtämistä, sen enempää kuin sekään, että havaitsee – itse tai jonkun opastuksella – taideteoksen viittaavan johonkin, siis esittävän jotakin. Siinä kohtaa ollaan vasta aivan alussa – in the beginning.

Voyage au bout de la nuit / Niin kauas kuin yötä riittää (2002) (yksityiskohta). Kuva SJT.

Välttyäkseni sepustamasta uusia epiteettejä lainaan tähän Let a Thousand Flowers Bloom -näyttelystä Humlebækin marskimaalla – seuranani kirkuvat linnut, viinipullo ja smørrebrød – kesällä 2001 kirjoittamaani tekstiä:

”Louisianan modernin taiteen museo ja ympäröivä paratiisillinen veistospuisto kylpevät loppukesän auringonpaisteessa. Vehmaan vihreyden taustalla kimmeltää valheellisen sininen Itämeri, jonka lenseillä aalloilla keikkuu lukematon määrä purjeveneitä ja muita vesillä liikkumisen välineitä.

Ihmisiä istuksii ja loikoilee pitkin rantatöyräitä pikniklaukkuineen ja viinipulloineen, jotkut ovat pujahtaneet museon hiekkarannalta uimaan. Pikkulapsia juoksentelee pitkin nurmikoita viikinkisarvet päissään. Taideaarteisiin tutustuminen ei ole saattanut ainakaan näitä ihmisiä suuren järkytyksen valtaan.

Louisianan erityisnäyttelynä on Anselm Kieferin majesteettisen suurikokoisten ja vangitsevan hypnoottisten maalausten temaattinen kokoelma museon länsisiivessä. Maalausten lisäksi esillä on Kieferin omaperäisiä paperille työstettyjä ”taidekirjoja”, joita tällä kertaa ei saa selata – katsoa vain valkoisen viivan takaa. Näyttely on Kieferin ensimmäinen näyttely Tanskassa ja Pohjoismaissa yleensäkin.

Kiefer aloitti taiteilijauransa myrskyisesti 1969 ironisoimalla ristiriitaisia tunteita herättävän pystykäsitervehdyksen, jota ovat käyttäneet niin natsit kuin kommunistitkin. Kiefer kuvautti itsensä saksalaisiin pussihousuihin sonnustautuneena tervehtimässä käsi ojossa merkittäviä eurooppalaisia näkymiä: rakennuksia, aukioita, meren rantaa, pilviä ja taivasta. Se oli epätoivoinen yritys vapauttaa ihmisten eleet historiallisista kahleistaan.

Kansainvälisesti kiistelty hahmo Kieferista tuli 1970-luvulla maalaamiensa rujojen maalausten myötä, joissa tekijä perkasi yhä syvemmältä saksalaista menneisyyttä ja sielunmaisemaa. Kieferin maalaukset puhuttelivat eritoten sisältönsä kautta. Niissä oli outoja synkkiä rakennelmia ja karrelle palanutta maailmaa, jossa oudot hirviösankarit olivat toimittaneet hirvittäviä riittejään. Siitä huolimalta Kieferin hiiltyneissä ja tummasävyisissä raskaalla kädellä jyrätyissä teoksissa oli eräänlaista vapauttavaa kauneutta, joka kätkeytyi tuhon ja luovuuden salaperäiseen vuoropuheluun.

Yllättäen 1990-luvulle tultaessa Kiefer alkoi maalata suurikokoisia maalauksia, joissa oli paksulti akryyliväriä, shellakkaa ja säkeittäin mustia auringonkukansiemeniä.

Maalausten aiheena oli totinen raivoisasti kasvava auringonkukkapelto, jonka etualalla taiteilijan alter ego makasi selällään shavasana-asennossa, jota yogit kutsuvat vihon viimeiseksi asanaksi. Teosten pakahduttava pysähtyneisyys antaa mahdollisuuden monenlaisille tulkinnoille: taiteilija on mahdollisesti hylännyt protestinsa ja jättänyt maailman silleen, kuten Heidegger sanoisi.

(Tähän on pakko lisätä välihuomautus. Silleen jättäminen ei toki tarkoita minkään hylkäämistä, päinvastoin, ehkäpä juuri se mahdollistaa taiteen ja maan uudelleen pystyttämisen. Seuraten tässä Keiferinkin hyvin tunteman filosofin eetosta. Kaikkineen sana protesti tuntuu tässä yhteydessä väärin mitoitetulta.)

Louisianan näyttelyn maalauksilla on vain yksi nimi Antakaa tuhansien kukkien kukkia. Muutenkin nämä uudet teokset ovat kuin yhtä ja samaa järjettömän suurta maalausta. Tervehtimisen teema on myös palannut takaisin Kieferin kuvastoon; tällä kertaa jokaisen maalauksen vinjettinä seisoo Maon patsasmainen hahmo oikea käsi pystyssä. Maalaukset ovat saaneet alkunsa Kieferin Kiinan matkasta ja eräänlaisesta Maon kulttuurivallankumouksen käänteisestä rehabilitoinnista. Louisiana Magasinin haastattelussa Kiefer sanoo näkevänsä Maon tyhjänä ikonina, jonka voi sijoittaa mihin tahansa tervehtimään mitä tahansa.

Tästäkin huolimatta Kieferin uudet teokset synnyttävät ylevän ja hartaan ilmapiirin, sen kaltaista tunnelmaa on vaikea kuvitella löytävänsä mistään muualta. Kieferin maalausten materiaalinen runsaus alistuu jälleen kerran maalarin käsialan rokonarpiseen virtuositeettiin ja kirkkaiden harmaiden sävyjen lumottuun valoon.”

I hold all Indias in my hand,

pearls which, in a diamond of rubies,

pronounce ice with sonorous disdain.

And sometimes words of tyrant fire,

crimson flashes of laughter,

Dawn, elegance and the pride of heaven.

Francesco de Quevedo, Portrait of Lisi

S. J. Tanninen: Antakaa tuhansien kukkien kukkia, Ilkka 2001.

Louisiana Magasin 2/2001.

Die große Fracht / Suuri rahti (1981/96). Kuva SJT.

JOULUTERVEISET ALUEELTA

Alavuden joulu 2015, kannen maalaus Nea Eerola ja Roosa Savola (9a ja 9b Töysän yläkoulu).

Yöt pitenevät

ja maisema mustenee

päivä päivältä.

Kirjoittamani runot ja runonnäköiset koosteet ovat tulleet tehdyiksi vahingossa jotakin muuta kirjoittaessani. Runot ovat olleet ikään kuin väärälle polulle harhautumisia. Tällaiselle tekstille on tyypillistä, että se karkaa metaforineen ja kielen juoksutuksineen käyttöjärjen tuolle puolen. Sieltä runolla ei luonnollisestikaan ole tuomisinaan mitään selkeästi tulkittavaa viestiä. Runo – niin kuin taide aina – on vain taiteen asialla. Kirjoittaja kirjoittaa joulunakin, joten muutama joulurunokin on tullut laadittua. Mutta järjissäni – selvin päin – en edes kohtuullisesta palkkiosta ottaisi joulurunotilausta vastaan.

Alla olevan runon Joulumatka kirjoitin mustaakin mustempana jouluaattona 2011. Runo ”kertoo” päivän mittaisesta matkasta Pahajoelle. ”Ei mikään seutu toinen / niin kuin tämä huokausten täyttämä laakso”, kirjoitin ensin eräänlaisen moton mukaillen karkotuspaikassaan Valchiusan laaksossa runoilevaa Petrarcaa. Mielessäni välähti kaukainen mielikuva Helli-tädistä lukemassa Petrarcan sonetteja. En niistä paljoakaan ymmärtänyt kielimuurin tuolta puolen, mutta sillä ei ollut väliä. Ymmärretty on jo menetetty. Minulle riitti keinutuolin natina ja laakson yllä viipyvä ikuinen iltapäivä.

Muuta sanottavaa minulle ei ollutkaan. Pidin kuitenkin kiinni tuosta marginaalissa olemisen tuntemuksesta. Vähitellen se alkoi tuntua yhä todellisemmalta. Kuinka pitkään tätä oli jo jatkunut, siis tätä karkotusta periferiaan, virallisen maailman ulkopuolelle – Alueelle, kuten se nykyään määritellään. Ilta illan jälkeen uutistenlukijakin tokaisee vino hymy suupielessään varsinaisten ”oikeiden” uutisten lopuksi: ”Ja sitten uutisia Alueilta.” Ne uutiset tulevat juuri täältä – Alueelta – jolla ei ole nimeä eikä edes numeroa.

Aikansa harhailtuaan Joulumatka ilmestyi joululehdessä – Alavuden joulu 2015 – joten Pahajoellakin sitä on jo luettu. Koulupoikana kävin tuota samaista joululehteä myymässäkin. Visaisin kohde oli eräs maatalon emäntä, joka tunnettiin tavastaan tarjota maksuksi niin suurta seteliä, ettei siihen kenenkään vaihtorahat riittäneet. Vaan eräänä jouluna varasin tarpeellisen määrän vaihtorahaa mukaan. Kopistin lumet saappaistani ja astuin sisälle taloon. Vai joululehtiä olisi kaupan, sanoi emäntä ja kaivoi jälleen kerran piironginlaatikosta sen saman suuren setelin. Voi poikakulta, mieluusti ostaisin vaikka kaksikin lehteä, mutta kun ei satu olemaan pienempää rahaa. Se ei ole ongelma, vastasin emännälle ja laskin vaihtorahat pöydän kulmalle. Emäntä karahti punaiseksi kuin punajuuri, mutta lehtikaupat tuli tehtyä.

Joulumatka

Ajan läpi metsätaipaleiden,

       radiossa raikuvat joululaulut.

Perillä jo puolilta päivin – mitä kaikkea

       siinä ehtiikään – käydä kukkakaupan

       ja kiertää hautausmaan.

Äkkiä pilvien harmauteen repeää

       rosoinen viillos – mitätön murtuma –

       ja valonsäteet siroavat metsään.

Jo kaukaa näen pihakuusessa leijuvien

       sinisten ledien spiraalin.

Lapsuuteni maisema, se sama tienoo,

       jota enempää ei tiedä olevankaan.

Katson puutarhaa, ruoho viheriöi,

       kuivat heinänkorret keinuvat tuulessa

       ja naakkalauma temmeltää pellolla.

Olen tuomassa lahjaa kuten lahjaa tuodaan,

       vähäisempää kuin tuojansa.

Vanhempani rakensivat talon mäelle,

       jossa kasvoi sianpuolan ja saniaisen

       lisäksi vain matalaa männikköä.

Villiintynyt pelto vietti joenrantaan saakka,

       mantu, me sanoimme, pajua ja

       juolavehnää kasvava mantu.

Tehtiin tie, raivattiin puutarha,

       ja eräänä sateisena syyspäivänä

       taloon vedettiin sähkölinja.

Pimeys tulee nopeasti ja valonkajo

       sammuu illan hämyyn.

Joen toisen puolen talojen ikkunoihin

       syttyvät salamyhkäiset valot.

Tällä puolen valoja ei ole. Vaivoin löydän

       männyn katveeseen hylkäämäni auton.

Metsän rajaa myötäilevä tie on jäinen,

       valokiila viistää ojanpieltä,

       punertavaa savensekaista viistettä.

Nastarenkaat mouruavat

       ja irtosora rapisee lokasuojissa.

Tie on mutkainen, vanhan postitien päälle

       rakennettu Kantatie 66.

Lipakolla tien varressa on syntymätaloni,

       autiona mustin ikkunoin.

Yllä kaartuu tähtitaivas – yksikään tähti

       ei loista kirkkaampana toista.

S. J. Tanninen: Alavuden joulu 2015

Piirros Mikael Myllyaho (4A Aseman koulu), Alavuden joulu 2015.

MIELIPIDETERRORIA II

Mielipidettä tivaamassa, ”Raising the Whip”, The Mustard Seed Garden Manual of Painting, Bollingen 1956.

Ihmiset eivät tuhlaa aikaansa sanojen tutkimiseen,

vaan nauttivat lörpötyksestään kuin jotkut linnut

Petrarca

Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta,

jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä

itsepäisessä päättäväisyydessä.

Alain Badiou

Mielipiteet ovat olemukseltaan aina toden ja valheen tällä puolen, väittää Badiou, ”niiden ainoa tehtävä on kommunikointi”. Kielen tehtävä on olla kommunikoitavissa – mitään muuta tehtävää sillä ei ole. Toisaalta maailma ei piittaa siitä, mitä mieltä me siitä olemme. Ja kommunikaatiokin mielipiteiden tasolla on varsin kyseenalaista. Helpoin tapa välttää sanaharkkaa on olla samaa mieltä tai vastata jollakin toisella yleispätevällä mielipiteellä, joka ei ole selkeästi myönteinen eikä vastainen. Näin saadaan pidettyä yllä sujuva puhumisen mahdollisuus. Se kuulostaa viattomalta, mutta mielipiteiden varjoissa muhii kaikki maailman pahuus. Jatkuvaa puheen virtausta puolustellaan lakonisilla tokaisuilla, kuten ”Sanat eivät satuta” ja ”Kyllä maailmaan ääntä mahtuu”.

”Miksi ihmiset puhuvat niin paljon?”, kysyy Susan Blackmore kirjassaan Meemit – kulttuurigeenit (2000). Vastaus on yksinkertainen: meemit tarvitsevat levitäkseen mahdollisimman paljon puhetta – julkista lörpöttelyä, small talkia. Ihmisten keskinäinen puheenpälpätys on tehokkain tapa levittää meemejä. Kaiken sortin konsultit ovatkin löytäneet tästä oivan leipäpuun: lörpöttelyä taitamattomat kanssaihmiset ovat yhteisöllisyyteen ja vapaaseen kaupankäyntiin tähtäävän maailman vihollisia. ”Hiljainen ihminen on kuin toimeton kopiokone, joka odottaa hyödyntämistään”, kirjoittaa Blackmore.

Jatkuva puheen tuottaminen vaatii suunnattomasti fyysisiä ja henkisiä voimavaroja – enemmän kuin ajattelu – siitä huolimatta puheen ja ”chattailun” määrä lisääntyy koko ajan räjähdysmäisesti. Blackmoren mukaan meillä on aivot täynnä ideoita, muistoja, ajatuksia, toiveita, jotka kiihkeästi pyrkivät purkautumaan puheena ilmoille. Tässä valtavassa sanomisen paineessa kukaan ei kykene kaikkea sanottavaansa kontrolloimaan, joten avuksi tarvitaan valmiita käteviä mielipiteitä ja totuttuja puhumisen käytäntöjä. Ja kaikki tämä vain siksi, että julkisuuden spektaakkeli pysyisi pystyssä.

Yleispätevät mielipiteet ovat sosiaalisuuden sementtiä, yhteisöllisyyden illuusio ei ilman niitä toteutuisi. Ne säästävät meidän jokaisen aikaa ja vaivaa – ja onko mitään muuta vaihtoa? Säätilan arvioinnista se yleensä alkaa, kuten Badiou huomauttaa ja jatkaa mielipiteiksi sopivien aiheiden luetteloa: ”Viimeisin elokuva, lasten sairaudet, matalat palkat, hallituksen kataluus, paikallisen jalkapallojoukkueen menestys, televisio, lomat, julmuudet lähellä ja kaukana, republikaanisen koulun vastoinkäymiset, erään hard rock -yhtyeen viimeisin levy, herkkä mielentila, kysymys siitä, onko maahanmuuttajia jo liikaa vai liikaa vai ei, neuroottiset oireet, menestys instituutioissa, hyvät pikkupurtavat, viimeiset lukukokemukset, kaupat, joista saa tarvitsemansa edulliseen hintaan, autot, seksi, aurinko...” (Badiou 2003)

Ilman vaihtoehtoa olemme mielipiteiden myrskyn armoilla. Voisi kuvitella, että meemien vilkkaassa vaihtumisessa tapahtuisi jotakin positiivistakin kehitystä. Kun taas mielipide ei muutu miksikään, olipa se kuin haitallinen ja epätodellinen tahansa. Jos se muuttuisi, se ei olisi enää mielipide – piru tietää mikä se olisi? Yksi ainoa sinnikäs mielipide voi varjostaa omistajansa tiedostuksen sopukkaa vuosikymmenet. Ja mitä ilkeämpänä ja valheellisempana se pomppaa esiin lörpöttelyn tuoksinassa, sitä helpompi siihen on uskoa ja sitä suurempaa hurmosta sen levittäminen tuottaa. Mielipiteen ensisijainen tehtävä ei ole paljastaa vaan väärentää ja johtaa harhaan.

Vallantahto pirstoutuneessa olemuksessaan, jonkin tahtomisena: sen älyllinen tulkinta – varhainen mielipide – on moraalia, jonka kosminen tehtävä on väärentää.

Giorgio Colli

Kuten sanottu, ilman mielipiteitä maailma olisi paratiisi. Tieto sinänsä ei paratiisia tuhonnut, vaan mielipiteeseen ryhtyminen. Vastoin Jumalan nimenomaista tahtoa Eeva ja Aatami söivät ”hyvän ja pahan tiedon puusta”. Ongelma ei ollut tiedon hyvyydessä tai pahuudessa – sellainen väite oli Jumalan taholta silkkaa metafysiikkaa – vaan siinä, että tieto tarvitsee representaatiota ja tulkintaa. Konsultti Käärme luikerteli paikalle ja kuiskasi Eevan korvaan kaikkien aikojen ensimmäisen mielipiteen: ”Aatamilla on koko paratiisin pienimmät vehkeet ja sietämätön tapa kaivella tikulla hampaitaan.” Ilman käärmettäkin myös Aatami oli heti Eevaa vilkaistuaan perillä asioiden saamasta käänteestä: ”Eevalla on aivan liian leveä takamus, se syö aivan liikaa taatelia ja lihavia toukkia.” Sen jälkeen kaikki on ollut representaatiota ja tulkintaa. 

Mitään järkevää sanomaa alituisesta puhumisen ja ”somettamisen” tulvassa on turha etsiä. Julkisuus vaatii jatkuvaa osallistumista – jatkuvaa mielipiteiden päivitystä. On kohtuutonta syyttää jotakuta ”chattaaja” siitä, että tulee päästäneeksi suustaan jo pitkään tulikuumana kielenpäällä pyörinyttä ”lööperiä”. Se tulee ulos vaikka kuinka nipistelisi itseään persuksista – ja jos se ei tule ulos omasta niin sitten jonkun muun suusta. Ei olekaan ihme, että filosofit – kuten Donald Davidson – ovat päätyneet omituiseen väittämään, että kieltä ei ole. On vain kaoottista yritystä kommunikaatioon, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Vai mitä pitäisi ajatella sellaisista metaforista, kuin ”sataa vanhoja ämmiä äkeet selässä” tai englantilaisittain ”sataa kissoja ja koiria”. Mutta siitä huolimatta intersubjektiivisuuden ihme tapahtuu – me ymmärrämme toisiamme, vaikkakin useimmiten väärin.

Sitten on vielä nämä ihmismielen riiviöt, meemit. Blackmoren mukaan sosiaalinen media on täynnä uuden karheita meemejä, jotka himokkaina kisaavat pääsystä mahdollisimman moneen pääkoppaan. ”Yksityisen ihmisen äänestä käydään ankaraa kilpailua — aivan samoin kuin puutarhassa käydään ankaraa kamppailua kasvumahdollisuudesta. Hiljaisuuden säilyttäminen on yhtä kovaa työtä kuin rikkaruohojen kitkeminen.” Mieleen tarrautuneiden meemien tiedostamisen myötä avautuu uusi avarampi maailma. Valinta on minun, kuten Blackmore huomauttaa, joko jatkan elämääni uskoen että päässäni on jokin ”tietoinen kummajainen”, joka tietää miten maailma makaa ja mitä mieltä ”minä” siitä kulloinkin olen tai vapaudun tiedostuksen myötä meemien kahleista. Blackmoren sanoin: ”Tässä mielessä voimme olla aidosti vapaita — emme siksi että voimme kapinoida itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan, vaan koska tiedämme että ei ole olemassa mitään, mitä vastaan kapinoida.”

Ehkä hiljaisuudessa murjottamisen sijaan meemipleksiä vastaan voi nousta taolaisen wuwein – ”toimettoman toimeliaisuuden” keinoin. Laozin sanoin ”se ei tee mitään eikä se jätä mitään tekemättä”. Toinen tie on zenin tie, joka ohittaa tehokkaasti kaikenlaisia mielen takiaisia. Zenin isoisä D. T. Suzuki on luvannut, että ”zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa”. Se on suuri lupaus, suurempi kuin äkkiseltään uskoisikaan. Lyhin tie todelliseen muutokseen on mielipiteistään luopuminen. Se tie johtaa hyvin lähelle, mutta juuri siksi se on pisin ja vaikein tie, huomauttaa Martin Heidegger eurooppalaisesta ”silleen jättämisen periaatteesta”. Ehkäpä nämä kaikki ovat yhtä ja samaa zenin tietä tai ainakin rinnakkaispolkuja.

Silleen jättäminen vilahtaa jo keskiaikaisen mystikon Mestari Eckhartin (1260–1328) teksteissä. Luultavasti silleen jättäminen olisi jäänyt niille sijoilleen, ellei Heidegger olisi nostanut sitä 1900-luvun filosofian näyttämölle. ”Olioiden silleen jättäminen (Gelassenheit) ja avoimuus salaisuudelle eivät tapahdu koskaan itsestään. Ne eivät ole satunnaisia. Molemmat onnistuvat vain jatkuvan rohkean ajattelemisen myötä. (…) Mietiskelevä ajatteleminen vaatii meiltä, että antaudumme sellaiselle, mikä ei ensi silmäyksellä ollenkaan sovi kuvaan.” Samaa sanoo Suzuki: ”Merkittävimpien zeniä luonnehtivien ominaisuuksien joukosta löydämme nämä: hengellisyys, ilmaisun suoruus, piittaamattomuus muodosta tai vakiintuneista käytännöistä sekä jatkuva ja lähes hillitön taipumus poiketa sovinnaisuudesta.”

Silleen jättäminen vertautuu helposti sikseen heittämiseen, mikä saa toimen ihmisen selkänikamat paukkumaan ja väkinäisen hien nousemaan kuuliaiselle otsalle. Tie silleen jättämisen avoimuuteen tapahtuu meditatiivisen ajattelun myötä. ”Peltotiekeskustelussa” Heidegger kirjoittaa: ”Ehkä silleen jättäminen kätkee korkeimman toiminnan kaikista maailman toiminnoista ja ihmissuvun tekemisistä...” Asioilla on tapana tapahtua niin kuin ne tapahtuvat luontaisesti Taon suuntaan kohti vapautta ja luonnollista hyvinvointia. Välttämättömyyksien edessä ei kannata turhaan touhuta: “Älä toivo asioiden tapahtuvan niin kuin sinä tahdot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.” Epiktetos (55–135)

Nyt – itäisen ja läntisen eetoksen välillä saavutetun konsensuksen jälkeen – on painettava jarruja tai muutoin saatan sortua mielipiteeseen. Kirjassaan Filosofisia tutkimuksia (1953/suom. 1981) Wittgenstein kirjoitti lauseen: ”Filosofia jättää kaiken ennalleen.” Siitä saakka tuota arvoituksellista lausetta on yritetty tulkita suuren hämmennyksen vallassa. Monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei esittänyt siinä mielipidettä ja yhtä monet ovat sitä mieltä, että filosofi ei siinä ylipäätään sanonut sitä mitä sanoi. Stanley Cavell on pohtinut tarkoittamisen ja sanomisen välistä suhdetta kirjassaan Must We Mean What We Say? (1999). Kuinka tärkeää on tarkoittaa, mitä sanoo, vai onko sillä mitään väliä? Tuleeko kaikki kumminkin sanotuksi tyyliin: mitään se ei sanonut eikä se jättänyt mitään sanomatta. Niin ennalleen kuin silleenkin jättäminen avaavat kysymättömän kysymyksen, johon ei ole vastausta.

Filosofia jättää kaiken ennalleen.

Ludwig Wittgenstein

Zenillä ei ole mitään tekemistä mielipiteiden kanssa.

D. T. Suzuki

Olkoon toisilla kaikki mitä he tahtovat. Itse tyydyn siihen mitä minulla on.

Joshu

Susan Blackmore: Meemit – kulttuurigeenit, suom. Osmo Saarinen, Art House 2000.

Martin Heidegger: Silleen jättäminen, suom. Reijo Kupiainen, niin & näin 2002.

Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron 2004.

TARVITAANKO TAIDEKRITIIKKIÄ

Taidekriitikko työskentelemässä – maleksimassa näyttelyn vaiheilla, Louisiana Museum of Modern Art 1993.

Vielä 1970-luvulla kulttuuripiireissä oltiin sitä mieltä, että taiteilijan ei ole soveliasta ryhtyä kirjoittamaan taidekritiikkiä. Taidekriitikoista oli kuitenkin noihin aikoihin pula, joten monet kirjoitustaitoiset taiteilijat ryhtyivät tehtävään lisätienestin toivossa. Itse sorruin houkutukseen 1980-luvulla. Pari vuosikymmentä kiersin kotimaan ja Euroopan taidemuseoita ja -gallerioita taidekriitikkona – kamera kaulassa, pressikortti rintapielessä ja muistilehtiö kädessä.

1990-luku oli taidekriitikkojen kulta-aikaa, lukuisat lehdet tarvitsivat runsaasti artikkeleita ja kritiikkejä. Yleinen mielikuva kriitikoista oli eräänlainen nomadilauma, joka vaelsi maasta ja näyttelystä toiseen nauttien päivisin lounasta museoväen kanssa ja rellestäen iltaisin taiteilijoiden kanssa. Ehkä se ei aivan väärä mielikuva ollutkaan, tosin ani harvoin tein tuttavuutta kritiikkini kohteena olevien taiteilijoiden kanssa. Tietenkin Suomen taidemaailmassa vielä tuolloin kaikki tunsivat toisensa.

Ensimmäisen kritiikkini kirjoitin Karel Appelin näyttelystä Firenzessä 1985 ja viimeisen Carl-Henning Pedersenin näyttelystä Kööpenhaminassa 2003. Siihen väliin mahtuivat niin Picasso, van Gogh, Miro, Strindberg, Jorn, Beuys, Kiefer, Kirkeby, Baselitz kuin monet muutkin ulkomaiset ja kotimaiset mestarit. Olen yhä SARVin (Suomen Arvostelijain Liitto) ja AICAn (Kansainvälinen Kriitikkojen Liitto) jäsen. Se takaa edelleenkin vapaan pääsyn näyttelyihin, ja usein tarjotaan lounastakin – ei toki kotimaassa. Mutta kriitikkojen kulta-ajat ovat ohi. SARVin mukaan vain muutama kriitikko tulee nykyään työllään toimeen.

Kritiikin kadottua mediasta on myös ”kriittinen asenne” hävinnyt lähes tyystin taidekokemuksesta. Nykyään meille kelpaa taiteeksi mikä hyvänsä ja kriittisyyden tilalle on tullut häikäilemätön ”tykkäämisen asenne”. Uuden taiteen perehtymistä ja vaivannäköä vaativat teokset ovat korvautuneet ”taidekkeilla” – taiteen näköisillä helpoilla taide-esineillä.

Tässä on nähty positiivisiakin piirteitä. Kokeilevan taiteen kehityksen esteeksi nousi suomalaisessa taidemaailmassa vallinnut tilanne, jossa ”viralliset taiteilijat” ja ”viralliset kriitikot” veisasivat samaa virttä. Vain ani harvat uskalsivat nousta ”virallista näkemystä” vastaan. Kaikki halusivat (ja haluavat) kirjoittaa samoista ”virallisista teoksista”. Eikö tällainen käytäntö ennemminkin yksipuolista taidepuhetta, kysyy Marissa Mehr Kritiikin Uutisten (3/2015) pääkirjoituksessaan.

Baudelairen mukaan ihanteellinen kriitikko on näyttelyissä maleksija, joka avaa mahdollisuuksia taiteen kokemiseen. Kriitikolla on oltava kyky ylittää yhä uudelleen taideteosten luontainen ominaisuus vastustaa tulkintoja. Nykyiset näyttelyntoiminnan muotikäytännöt ”sisällöntuotanto ja ”yleisötyö” ovat vuosikymmenessä peittäneet lähes kaiken sen, mitä taidekritiikki 300 vuodessa ehti avata. Joten myös kulttuurikritiikkiä tarvittaisiin.

Hyvää taidetta on paljon, mutta näkeekö sitä enää kukaan!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 25.11.2015.

Lisähuomioita:

Usein kuulee sanottavan, ettei taidekritiikki ole mihinkään kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan – mennyt nettiin. Mutta samalla taidekritiikin status on kärsinyt täydellisen romahduksen – myös kriittinen asenne on kadonnut netin uumeniin. Yksikään taiteilija ei jännitä, mitä jossakin nettisivuilla kirjoitetaan hänen näyttelystään, konsertistaan, kirjastaan tai ylipäätään mistään. Se on aivan saman tekevää. Ei nettikirjoituksista piittaa myöskään museot, galleriat jne. Yleisön nähtäväksi asetellaan edelleenkin vain lehtikirjoittelun tuloksen – olivatpa ne millaista tuubaa hyvänsä.

Kuka kantaa huolta taiteellisesta tasosta, kysyy musiikkikriitikko Wilhelm Kvist Kritiikin Uutisten (4/2014) haastattelussa. Ei kukaan, pitäisi vastata. Kuvataiteen näkökulmasta katsottuna tuntuu kuitenkin, että klassisen musiikin maailma on ainoana taiteenlajina säilyttänyt kriittisen asenteensa ja pyrkimyksen korkeaan tasoon. Muiden taiteiden osalta ”taide” sana täytyy kirjoittaa jo sitaateissa. Käsite taide ei kysyttäessä tuo enää juuri kenenkään mieleen yksittäistä taideteosta, vaan jotakin hämärää kolmiulotteista ”installaatiota” joka tapahtuu jossakin erityisessä tilassa ja erityisessä valaistuksessa. Kultakuumeen radio-ohjelmassa (19.11.2015) asiantuntija sai vaivoin puristettua kuuluville taiteen määritelmän: ”se on tunnelman luomisen väline”.

Ja näin tarina jatkuu: Nykyään on jo yleistä, että rakennussuunnittelussa on arkkitehtien joukossa myös erityinen tunnelman luomisen ammattilainen. Siis joskus muinaisina aikoina tuota ”tunnelmoijaa” kutsuttiin taiteilijaksi. Kuvataide on taantunut tunnelmoinniksi ja kaikki muut taiteet viihteeksi. Poikkeuksena on yhä tuo ärsyttävä klassinen musiikki – eikö olisi jo korkea aika viihteistää ja tunnelmoistaa sekin. ”Ei ole väärin nauttia viihteestä!” ”Viihdytä itsesi hengiltä!”

Jo mainitussa haastattelussa Kvist kaipaa jopa valtiota apuun taiteen kritiikin pelastamiseksi. ”Valtio käyttää valtavasti rahaa yritystukiin ja ylläpitää kaatumassa olevia yrityksiä. Olisi tärkeätä keskustella siitä, mihin valtio varojaan käyttää.” Mutta kuten Kvistkin myöntää, ”tunnelmointi” on levinnyt kuin rutto kaikkialle ja taiteen tuottajat ovat alistuneet suurten yleisömäärien metsästykseen. Jos me emme tarvitse enää taidetta, niin emme me tarvitse taidekritiikkiäkään.

Kritiikin Uutiset on niin hyvä ja aidosti kriittinen lehti, että sitä kannattaisi lukea muidenkin kuin noiden keskuudessamme zombeina liikkuvien kriitikoiden.

Olen aikaisemmin käsitellyt samaa teemaa blogissani Mitä tapahtui taidekritiikille (2011).

Siinä taidekritiikin vaiheita tarkastellaan Octavio Pazin artikkelin Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona (1967) näkökulmasta.

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2011/05/mita-tapahtui-taidekritiikille.html

Ehkäpä juuri tähän samaan harhaan ei-esittävästä taiteesta eräänlaisena merkkien kielenä, jota sen salat selvitettyään saattaisi lukea kuin avointa kirjaa, perustuu myös taidekritiikin kaikkitietävyyden harha. (…) Me olemme buddhalaismunkin tavoin yli sata vuotta uneksineet modernismista ja heränneet yhtäkkiä karmea epäilyksen vallassa, oliko se sittenkin vain unta, eikö silmämme koskaan avautuneetkaan – eikö mikään ole muuttunut. Pazin mukaan tämä paradoksi on riivannut koko modernia taidetta ja varsinkin sen kritiikkiä koko 1900-luvun ajan. ”Kenties ainoa vastaus”, kirjoittaa Paz, ”on nousta pystyyn ja lähteä uudelleen liikkeelle etsimään läsnäoloa, ei niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan niin kuin olisi tapahtunut kaikki – tuo kaikki joka on yhtä kuin ei-mitään.”

VIIMEINEN LÄHTÖLASKENTA

Jorma Korpela: Musta Ikaros, sarjasta ”Yölento”, 1991. Kuva SJT.

Usein kuulee sanottavan, että ”sota ei yhtä miestä kaipaa” ja että ”kukaan ei ole korvaamaton”. Ehkä se pätee sodassa ja politiikassa, mutta todellisessa elämässä se ei päde. Maailmassa – ja eritoten taidemaailmassa – jokainen yksilö on korvaamaton omassa erityisessä eksistenssissään. Lars Gustafsson kirjoittaa eräässä esseessään: ”Jos Cezanné olisi – luoja paratkoon – kuollut pikkupoikana tuhkarokkoon, olisiko joku toinen todellakin voinut tehdä hänen työnsä?” Ainoastaan joku Dawkinsin tapainen yksitoikkoisuuden edustaja saattaisi luottaa ”sokeaan kelloseppään”.

Taidemaalari, visionääri ja yölentäjä Jorma Korpela on poistunut lopullisesti stafliansa äärestä. Kesken taiteellisen työnsä, kuten Pohjalaisen muistokirjoituksessa (5.11.2015) todetaan. Non Art Group taiteilijaryhmän jäsenistöstä yli puolet on saanut saman lähtölaskennan, joten uuden näyttelyn suunnittelu on siirretty toiseen kategoriaan – muistonäyttelyiden sarjaan. Kuten siirtyi myös Korpelan viimeinen itse kokoama näyttely Vuosien varrelta K. H. Renlundin museossa (25.9.–22.11.2015).

Jorma Korpela esitteli 1989 Seinäjoen taidehallin näyttelyssä kokeellista puoltaan fluoresoivilla maalauksillaan. Päivänvalossa teokset näyttivät lähinnä hiilipiirustuksilta, mutta UV-valossa ne loivat hämmästyttävän illuusion absoluuttisesta väristä – valolla maalaamisesta. ”Mutta (kuten kirjoitin tuolloin lehtijutussani 3.2.1989) väriaineita sekoittaessa ei voi välttyä ajatukselta, että tämä on aika sotkuista puuhaa ja toivottoman kaukana väriopin teoreettisista lupauksista, jotka toteutuisivat ideaalisina vain jos saisi sotkea puhdasta valoa. Mielenkiintoista on kuvitella Jorma Korpela työskentelemään pitkää työpäivää tuohon mustansiniseen valoon. (…) Joka tapauksessa Korpelan aikaansaama lopputulos on vaikuttava, jopa shokeeraava. Poikkeuksellisesta tekniikasta huolimatta Korpela on onnistunut säilyttämään hyvin oman luontaisen ekspressiivisen ilmaisutyylinsä. Temaattisesti nämä uudet teokset liittyvät jo tutuiksi tulleihin teossarjoihin Jumalten pidot ja Alkulentäjät.”

Jorma Korpela aloitti uransa pohjalaisen maiseman ja miljöön kuvaajana. Hänen maalauksissaan on yhtä aikaa ekspressiivistä voimaa ja eksistentiaalisten tuntojen intensiivistä ilmausta. Ympäristön ja maiseman paatos hallitsee maalausten tunnelatausta henkilökuvausta myöten. Maalausten henkilöhahmot ovat osa maisemaa, ikään kuin olemassaolon pakko olisi puristaisi heidät osaksi synkeähkön maiseman kuvamaailmaa. Korpelan ihmiset ovat kaksinkin yksin. Toisaalta miljöö itsessään sisältää inhimillisen mahdollisuuden, se saattaa pilkahtaa vaikkapa valona öisessä ikkunassa, mikä saa tummat vihreät ja siniset hehkumaan heleää lämpöä.

Pohjanmaan museon näyttely 1991 todensi Korpelan kehityskulun ekspressiivisistä esittävistä aiheista murroksen kautta abstraktiseen esitystapaan. Tie johti jo maineensa lunastaneen muotokuva- ja maisemamaalarin yhä syvemmälle mystisiin näkyihin ja symbolisiin lentämisen teemoihin. Lainaan näyttelystä kirjoittamaani tekstiä:

”Abstraktin ilmaisun peruselementit näkyvät jo Korpelan asetelmissa, perspektiivin purkaminen muuntaa kuva-alan lähes kaksiulotteiseksi ja dynaamiset väripinnat saavat esineitä tärkeämmän roolin sommittelussa. Ensimmäisissä Yölento-sarjan maalauksissa esineelliset elementit ikään kuin putoavat pois kuvasta, lähtevät lentoon – jäljelle jää puhdas maalaus, abstraktio. Lentämisen teema symboloi taiteilijalle heittäytymistä tuntemattomaan, intuitionsa vietäväksi. Samalla se edustaa niitä rajoja jotka taiteilijan on ylitettävä – mahdottoman mahdollistamista. Korpelan ilmailusarjat ovat tuottaneet komeita postabstraktisia maalauksia ja herkkiä väri- ja viivatutkielmia. Mutta myös humoristisia piirroksia, kuten Koitos III (1985), jossa hintelä alaston taiteilija yrittää jälleen kerran lentoon täysin mahdottomalla rakkineella.”

http://jormakorpela.fi/index.html

S. J. Tanninen: Värien ihmeellinen maailma, Jorma Korpelan fluoresoivia maalauksia Seinäjoen taidehallissa, Ilkka 3.2.1998.

S. J. Tanninen: Ilmassa ja maan kamaralla, Yölento, Jorma Korpelan maalauksia Pohjanmaan museossa, Ilkka 11.4.1991.

Jorma Korpela: Koitos III, 1985, taiteilijan omakuva. Kuva SJT.

MIELIPIDETERRORIA I, MUUKALAISEN MUUKALAISUUS

Muukalaisia Pahajoen töyräällä 1950-luvulla. Ehkä siinä vietetään kirjoittajan syntymäpäivää. Kuva SJT.

Tapamme mukautuvat mielipiteidemme turmelukseen.

Giorgio Collli

Jopa Ranskan maahanmuuttajat ovat etiikan kannattajien silmissä sopivasti erilaisia vain, jos heidät ”integroidaan” ja he haluavat sulautua. (Kun asiaa tarkastelee lähemmin. Tämä näyttää tarkoittavan, että maahanmuuttajat ovat sopivasti erilaisia vain, jos he haluavat tukahduttaa erilaisuutensa.) ”Tule sellaiseksi kuin minä, niin minä kunnioitan eroasi.” 

Alain Badiou

Mielipide on helppo ratkaisu, se luo näennäistä tiedostamisen turvallisuutta. Ei ihme, että mielipiteiden tärkeyttä korostetaan jo ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Mielipiteetön ihminen on turhaa tilan haaskausta. Tärkeätä on myös pitää kiinni mielipiteistään, sillä mielipiteitään vaihtava ”tuuliviiri” ja ”takinkääntäjä” ei ole lurjusta kummempi. Ilman mielipidettä oleva kulkija on kaikenlaisten tuulien armoilla ja epävarma niin Tien suunnasta kuin päämäärästäkin. Toisaalta Laozin mukaan ”Tien seuraaminen ei ole tien tietämistä ” tai länsimaalaisittain McLuhania siteeraten, ”tietoisuus ei ole tietoa mistään nimenomaisesta”. Vaikka suomen kielen verbi tietää viittaakin aivan suoraan tien tietämiseen.

Mielipide (mielen pidin) tarttuu kuin takiainen, siitä on mahdotonta päästä eroon. Se saa ottamaan ruman tatuoinnin, panee liittymään outoon lahkoon (puolueeseen) ja johtaa kantajansa harhaiseen todellisuuteen. Kukaan ei enää usko, että nykypäivän ”somettaja” löytäisi jotakin mielipiteiden tuolta puolen. Me kaikki huudamme kurkut suorana kaikkien kanssa. Me kaikki olemme yhtä ja samaa mieltä. Erimielisyyden harha nousee siitä, että jokainen haluaa olla vielä enemmän samaa mieltä kuin kukaan muu. Muukalaisuuden pelko on pelkoa siitä, että jostakin saattaa tulla joku jolla ei (vielä) ole viisautta jakaa kanssamme samaa mielipidettä. Tähän huutavaan ongelmaan vaaditaan pikaista integrointia – samankaltaistamista ja samanmielipiteistämistä.

On kuitenkin asioita (kuten etiikka), joiden me ajattelemme tulevan mielipiteiden tuolta puolen. Eihän se voi olla mielipidekysymys, miten me kohtelemme toisia ihmisiä, kuten vaikkapa maahanmuuttajia – muukalaisia. Voiko tuollaista riippumatonta etiikkaa (konkreettista eettistä käytäntöä) olla olemassakaan, vai onko koko etiikka typistynyt pelkäksi eurooppalaiseksi mielipiteenmuodostukseksi, ”hurskaan diskurssin kategoriaksi” (Alain Badiou). En näe missään mitään eettistä voimavarantoa ohjaamassa toimiani, pikemmin olen pelkkien käytäntöjen ja tottumusten armoilla mielipiteiden ja meemien mielettömällä näyttämöllä.

Lapsuudessani Pahajoen kylässä oli runsaasti maahanmuuttajia ja muita muukalaisia. Meidän perhekin lukeutui muukalaisiin. Semenovit olivat tulleet kaukaa Uralin takaa. Perheen äiti Aune oli kylän hieroja. Hän piti tarkasti silmällä kyläläisten tervehtimiskäyttäytymistä. Minä kuuluin ykköskastiin, nostin Aunelle hattua talven pakkasillakin. Ihailin isoisääni Aleksanderia, jonka kohteliaisuus oli viileän hillittyä. Hän joko nosti hattua tai oli nostamatta – hän ei piitannut, mitä hänestä ajateltiin. Isoisän etiikka oli korkeaa tasoa, kun taas itse olin täysin vilpillinen ”brändääjä”.

Philippe Lacoue-Labarthe etsii artikkelissaan Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001) alkuperäistä (arkki)etiikkaa (est-etiikkaa) ”filosofisen hyvän elämän” ja ”jumalallisen ilmoituksen” tuolta puolen. Hän varoittaa, että tie etiikkaan on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle teistä vaarallisin, sillä myös hyvän ylijäämällä on kohtalokkaat seuraukset. Lacanin ennustuksen mukaan ”hyvän maailma vie meidät kaikki perikatoon”.

Est-etiikka virittyy puhdistavassa loistossa, mutta toisaalta kauneuden loisto (ylevyys, kirkkaus) saattaa sokaista havainnon todellisuuden ja eettisen koodin (päämäärän). Tien loisto häivyttää tien todellisuuden. Tiedostuksemme kiinnittyy aina kieleen, jossa se saa ilmauksensa ”loistonsa häikäisevässä kirkkaudessa”. Lacoue-Labarthen sanoin: ”Olemme näin ollen kielen tiivistymässä, puhdistautumisen, kehän ja loiston eli katharsiksen, eidoksen, ekfanestatonin välissä. Siinä est-etiikan salaisuus.”

Alain Badioun etiikka on ehkä rankinta vääntöä eurooppalaisittain. Etiikka on olemassa sikäli kuin tunnistan Toisen – täysin Toisen – joka on niin itseni kaltainen että hänen toiseutensa jää ehkä tunnistamatta. ”Toisen – sellaisena kuin hän ilmenee minulle äärellisyydessä – täytyy olla oikeastaan epifania äärettömästä etäisyydestä toiseen. Tämän etäisyyden ylittäminen on alkuperäinen eettinen kokemus”, kirjoittaa Badiou.

Etiikka on totuuden tapahtumalle uskollisena pysymistä. Badioun mukaan totuuksia tapahtuu taiteissa, tieteissä, politiikassa ja rakkaudessa. Ongelmaksi jää tiedostuksen virrasta esiin tunkeutuvan totuuden tunnistaminen. Ehkä se on niin väkevää kamaa, että sen tunnistaa jopa mielipideryteikön läpi. Meidän nykyihmisten totuudet eivät enää ole ylimaallista alkuperää, vaan ne on luotu tämänpuoleisen maailman aineksista, mutta ne eivät silti ole yhtään vähemmän ikuisia, vakuuttaa Badiou. Totuus tulee tyhjästä (sieltä mistä kaikki tulee), jos se tulee täyteydestä, se on silkkaa valhetta.

Badiou ei yhdy vanhaan virteen, ”paha on vain keskeneräistä hyvää”, siis ”totuuden poissaoloa ja tietämättömyyttä Hyvästä”. Pahan mahdollisuus avautuu vain Hyvän kautta. Paha on tunnistettavissa myös totuusprosessin osatekijänä. ”Jos Hyvää ja siis totuuksia ei oteta huomioon, on olemassa vain elämän raaka viattomuus, joka on Hyvän ja Pahan tällä puolen. Näin ollen – niin kummalta kuin se kuulostaakin – Pahan täytyy ehdottomasti olla totuuksien mahdollinen ulottuvuus.”

Monet tuntemani (ihan oikeat ihmiset) ovat sitä mieltä, että mielipiteet ovat ajattelusta – tai ainakin järkeilystä – jalostuneita tiedostuksen helmiä. Mielipiteet ovat sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden liimaa. Me tarvitsemme mielipiteitä vailla totuuden häivääkään. Sitä paitsi mielipiteet ovat käteviä ja mukavia, niitä on ilo päästää suustaan, mitä sitten vaikka ne olisivatkin hirvittävää ”tuubaa”. Sehän on vain elämää – me kyllä kestämme sen!

Mitä me tekisimme ilman mielipiteitä, kysyy Badiou: ”Mitä meistä kurjista tulisi, jos ei olisi kaikkea tätä, mikä kiertää ja toistuu kaupungin eläinten välillä? Millaiseen masentavaan hiljaisuuteen olisimmekaan tuomitut? Mielipide on kaiken kommunikaation ensimmäinen aines. (…) Sen sijaan se, mikä kuuluu totuusprosessiin, ei kommunikoidu. Kommunikaatio on omiaan ainoastaan mielipiteille (ja todettakoon vielä kerran, ettemme osaa jättää niitä taaksemme).”

Mielipiteet ovat aiheuttaneet maailmaan enemmän vahinkoa kuin kaikki taudit ja onnettomuudet yhteensä.

Voltaire

Alain Badiou: Etiikka, Essee pahan tiedostamisesta, suom. Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2004.

Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Janna Jalkanen & työryhmä, Loki-Kirjat 2001.