KURKISTUS VERHON TAAKSE

”Olioita sinänsä”, Constantin Brancusin ateljeemuseo, Pompidou-keskus, Pariisi 1999. Kuva SJT.

Tunnettu ja suosittu ranskalainen romaanikirjailija Michel Tournier (1924–2016) oli myös loistelias esseisti ja terävänäköinen taidefilosofi. Oheisen tekstin kirjoitin Tournierin esseekokoelman Taaborinvuori ja Siinainvuori ilmestyessä suomeksi 1990.

"Kirjailijalle ei ole mitään lumoavampaa kuin päästä lymyämään suuren maalarin tai suuren kuvanveistäjän ateljeen nurkkaan, unohtua sinne ja katsella kaikessa rauhassa luovaa ihmistä luomistyönsä parissa." Näin kirjoittaa Tournier jatkaen Vasarin, Valeryn ja Genet'n perintöä.

Tournier väittää että logosfääri – sanojen kyyhkyslakka – antaa siivet kuvataiteelle, ilman sitä "heillä olisi lyijynraskaat jalat". Vasari ei ollut ehkä kovin merkittävä maalari, mutta ilman hänen teostaan Taiteilijaelämäkertoja (1568) me emme tietäisi renessanssin taiteilijoiden elämästä juuri mitään.

Tournier käsittelee kirjassaan kuvan ja merkin suhdetta, joiden vastapooleiksi hän asettaa Siinain ja Taaborin. Kun Mooses toi laintaulunsa alas Siinainvuorelta, oli kansa rakentanut palvottavakseen kultaisen epäjumalankuvan. Sen nähdessään Mooses löi rikki laintaulut, koska merkki ja kuva olivat yhteen sovittamattomat.

Taaborinvuorella Jeesus asettui Vanhaa testamenttia vastaan: ”Hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.” Jeesus paljasti opetuslapsilleen jumalallisen olemuksensa ja vahvisti näin kuvan voiton merkistä. "Kristitty länsimaailma onkin sittemmin jatkanut tällä kaikkialla läsnäolevan, riivaavan, palvotun kuvan tiellä. (…) Yllemme levittyvä, katumme ja talomme valtaava kuvatulva peittää vahingoittamatta nämä kalliot, puheen ja kirjoituksen, nämä korvan ja silmän merkit, mutta ennen kaikkea älyn virittäjät.”

Vuonna 1839, Institut de Francen annettua valokuvalle virallisen siunauksensa, Horace Vernet julisti maalaustaiteen kuolleen. Mutta maalaustaiteenkin oli kuoltava voidakseen syntyä uudelleen.

1908 Kandinsky ripusti epähuomiossa maalauksensa ylösalaisin ja kuin taikasauvan iskusta ulkoisten ilmiöiden muodostaman kuvaverhon takaa paljastui numeeni – olio sinänsä. Tapahtuman seurauksena Kandinsky hylkäsi figuratiivisen maalaustaiteen, joka vuosisatoja oli estänyt ihmissilmältä suoran näkemisen mahdollisuuden, ja alkoi maalata kätkeytymätöntä numeenien ”sisäistä säteilyä”.

Michel Tournier kirjoittaa perimmäisistä asioista kiehtovasti ja selkeästi. Hän saa meidät uskomaan ihmeeseen, että verhon taakse voi ehkä sittenkin kurkistaa. Maalauksen todellinen arvo paljastuu vasta esittävän figuratiivisen naamion takaa. Jos siellä ei ole mitään, maalaus on arvoton.

Lumoutuneena hän lähestyy taulua ja huomaa että se on yksi hänen omista töistään, joka on epähuomiossa ripustettu ylösalaisin. (…) Väärin päin katseleminen oli repinyt harmaan verhon joka samentaa ja heikentää nuoruuden esineistä ja olennoista. Tämä perustarina merkitsee abstraktille maalaukselle samaa kuin Aatamin ja Eevan tarina ihmiskunnalle

Michel Tournier

(Ilmestynyt Ilkassa 11.6.1990)

Michel Tournier: Taaborin-vuori ja Siinainvuori. Taide 1990.