INHIMILLISYYDEN BARRIKADILLA

Villenraitin valaistu(nut) sika. Sain tämän hienon lahjan viime jouluna, lahjaidean keksijällä Nellalla (3v) oli hyvä syykin: ”Seppo-setä ei syö sikaa.”

”Ihmisten on varmasti mahdollista uskoa, että on olemassa tosiasioita, joiden kuvaamiseen tai ymmärtämiseen heillä ei koskaan tule olemaan vaadittavia käsitteitä.”

Thomas Nagel

Tapani Kilpeläinen arvostelee asiantuntevasti niin&näin -lehdessä (4/2011) Elina Ruonakosken kirjan Eläimen tuttuus ja vieraus. Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen (2011). Minä en ole kirjaa lukenut, enkä aiokaan lukea, vaikka kysymyshän kiinnostaa meitä kaikkia – siis meitä tiedostavia subjekteja, jotka emme ole eläimiä.

Sen verran sivuamme Ruonakoskea, että lainaamme lainauksen lainausta: ”Kehollisuus ei siis ole kuin tuulitunneli, jonka läpi aistimukset puhaltavat jälkiä jättämättä.” Tässä viitataan nykyfilosofian täsmäaseeseen, kehollisuuteen – ruumiin ja lihan kautta koettuun maailmaan. Tämä ylenpalttinen fyysisyys alkaa jo risomaan, jo ajat sitten on tullut descartesilaista ”sielua” ikävä. Merleau-Pontyn ja muiden ”lihanfilosofien” myötä olemme päätyneet aina vain fyysisempään todellisuuteen. Nykyään me elämme läpikotaisessa fyysisten tosiasioiden maailmassa, lihat lihojen päälle laskostettuina – jopa tiedostuksemme (sielusta nyt puhumattakaan) on silkkaa fysiikkaa. Kaikenlainen henkisyys on tuomittu riettaaksi metafysiikaksi.

Otetaan esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta. Kun puhun jonkun kanssa puhelimessa, niin ei minulla ole minkäänlaista fyysistä kosketusta puhujaan, olipa se tuttu tai tuntematon – jos pitäisi vaikkapa piirtämällä kuvata langan toisessa päässä olevaa (puhuvaa henkiolentoa), niin aivan hyvin voisin piirtää kolmion tai harakanvarpaat. Sitä paitsi, siinä välissä ei ole enää fyysistä lankaakaan!

Palataan päivän kysymykseen, ihmisen ja eläimen väliseen kuiluun – eroon. Miltä tuntuu olla jokin eläin? Avautuuko ihmisen ja eläimen välille ylittämätön kuilu? Entä mitä tarkoittaa tuo vieraslajinen, eikö kaikki eläimet ole ihmisen näkökulmasta ”vieraslajisia”. On pelkästään ihmisen omaa naiiviutta kuvitella, että jokin koti- tai lemmikkieläin olisi ”intersubjektiivisempi” eli vähemmän kuilun ”tuolla puolen” kuin jokin tuntematon metsänpeto tai meren syvyyksissä uiskenteleva lamppupäinen otus. Luulenpa, että kysymys on vain omien tuttujen tuntemuksiemme projisoinnista vieraaseen karvaan!

Eläimien, esineiden ja jopa ympäristönkin inhimillistäminen on ihmiselle ikiaikaisen luontaista. On aivan luontevaa, että TV-mainoksissa esineet ja vihannekset puhuvat. Jos naapurin rouva keskustelisi pihassaan perunan kanssa, niin ei se ketään hämmästyttäisi. Itsekin ajauduin syksyn mittaan konfliktiin mustaseljapensaan (marjoista suurin osa on vieläkin kypsymättä) kanssa, vaikka emme puheväleissä olekaan.

Tässä avautuu tietenkin tajuisuuteemme ammottavia aukkoja, jotka yleensä tukitaan tutuilla hyväksi koetuilla asenteilla ja mielipiteillä. Mutta nyt ne eivät auta – vaan ylitämme suin päin mielipiteiden rajat ja kohtaamme rohkeasti maailman, jota emme kykene kuvailemaan minkäänlaisilla käsiteillä. Tuo nykyfilosofian ajatus, että me (ehkä) ymmärrämme eläimiä niiden ruumiillisuuden ja kehollisten liikkeiden kautta, ei tuo lohtua asiaan. Vaikka kuinka keikutan persustani ja ulisen kuin susi, ei ymmärrykseni lisäänny siitä vähääkään. Olen yhä vain havainnon reduktion ja ”annetun” varassa – eli täysin pihalla.

Kokonaan ei kannata mielipiteitäkään hylätä; ne ovat käteviä tiedostavien kanssaeläjien välisessä kommunikoinnissa. Ei tarvitse joka ainoalla tapaamiskerralla raahautua tiedostuksen äärimmäiselle laidalle, vaan voi heittää sujuvasti erilaisia mielipiteitä säästä, politiikasta, taiteesta ja mistä hyvänsä. Erityisen suositeltavaa on olla aina eri mieltä – siis itsensä kanssakin – kun siihen kerran mahdollisuus avautuu.

Näitä kysymyksiä pohtiva klassikko on Thomas Nagelin essee Millaista on olla lepakko (1974) (niin&näin 1/2010). Nagel kirjoittaa, että ”pohdinta siitä, millaista on olla lepakko, johtaa meidät siis päätelmään, että on olemassa tosiasioita, jotka eivät tyhjene ihmiskielellä ilmaistavien propositioiden totuudellisuuteen”. Järkisyyt puolustavat meitä hyväksymään kognitiivisen ”kuilun” läsnäolon. Jotta lepakko voisi tietää, millaista on olla lepakko, täytyisi lepakon tiedostaa oma lepakkoisuutensa. Miten on lepakon laita, se jää arvoitukseksi. Nagelia mukaillen voisi sanoa, että on mahdotonta edes kuvitella kokevansa kokemuksia, jotka eivät ole omia.

Siis, minä en koskaan saa tietää, millaista on olla lepakko – mutta enhän minä tiedä sitäkään, millaista on olla toinen ihminen. Tarkalleen ottaen (kaikki erityisehdot huomioiden) minä en tiedä sitäkään, millaista on olla minä. Kun yritän lähestyä tuota ailahtelevaa ”minuutta” (jolla siis oletetaan olevan minuutensa tiedostus), se kaikkoaa jonnekin – toisinaan se katoaa päiväkausiksi teille tietymättömille. Voimallisinta ”minän” läsnäolo on jonkin synergisen suorittamisen yhteydessä, kuten vaikkapa maalaamisen, jossa fyysinen (käsin) tekeminen määrittää voimakkaasti tilan, valon ja värin havaintokokemusta, johon havaitsija on ainakin osin itse syypää. Eihän siinäkään ”minällä” mitään tekoa ole, mutta siinä se vain on kuin ajon odotuksesta jännittynyt koira tai kuin selkäänsä köyristävä kissa, joka kuulee viehkoa rapinaa nurkasta.

Pakostakin pyrkii jokin mielikuva esiin. Olimme Heikki Mäki-Tuurin kanssa pystyttämässä näyttelyä Tanskanmaalla. Näyttely oli jo pystyssä ja avajaisiin vielä pari päivää aikaa. Odottavan aika on pitkää. Heikki ryhtyi siinä joutessaan kehumaan koiraansa Toivoa, että kuinka viisas se on ja kuinka sen silmissä siintää suuri inhimillisyys. Minä yritin väittää vastaan ja sanoin, ettei siellä mitään siinnä sen enempää kuin lähteensilmässä. Mutta koiraihmisten kanssa on turha väitellä. Kuuntelin sujuvasti outoja koiramaisia juttuja ja raapustelin muistivihkooni runon Koiruus – se tuo vieläkin elävästi mieleen Toivo-koiran, jonka silmissä ailahteli empatian vuo.

Koiruus

Vääjäämättömästi kiiri tiedon mahti

       yli maan ja söi taivaan.

Tiedon siirto älyttömiin objekteihin

       vapautti lisää resursseja.

Kalevi söi vintillä kylmää makkaraa,

       kurkihirrestä roikkui löysä köysi.

Pihassa koira lörpötteli naapurille,

       niittokone raksutti ohrapellolla.

Arvaamaton se on, sanoi koira

       ja kohotti lipatonta lakkiaan.

Naapuri sanoi sanoneensa jo

       keväällä ettei se ole entisensä.

Ei ole, sanoi koira ja siirsi

       piipun toiseen suupieleensä.

Vaimo on lakossa, sanoi naapuri,

       se jauhaa nikotiinipurukumia.

Ei opi vanha koira uusia temppuja,

       murahti koira ja iski silmää.

Vintiltä kuului hirren natinaa.

Aalborg 20.3.2000