FUTURISMI III

   Futuristis-fasistista arkkitehtuuria, E.U.R. Rooma 1985. Kuvat S. J. Tanninen.

”The Baroness is not a futurist. She is the future.”

Marcel Duchamp

Jo varhaisessa vaiheessa futuristien miehiseen joukkoon liittyi myös naisia, maineikkaimpana sielukas, rikas ja riippumaton La Marchesa Luisa Casati, jonka läpitunkevat jaguaarinsilmät lumosivat koko aikakauden. Erityisessä paahteessa Luisan silmät pitivät Marinettia ja Ballaa: edellinen oli kirjoittanut niistä hurmioituneesti ja jälkimmäinen oli tehnyt niistä muotokuvan La marchesa Casati con gli occhi di mica e il cuore di legno (1915). Ballan teos on sittemmin kadonnut, mutta siitä on olemassa valokuva jonka mustavalkoiselta pinnaltakin nuo silmät tuntuvat lävistävän kaiken kohtaamansa.

Balla maalasi 1924 sykähdyttävän kauniin muotokuvan myös Benedetta Cappa Marinettista, joka kunnostautui Marinettin vaimona ja työtoverina sekä varsin kelpo maalarina futurismin myöhäisen aeropitturaksi nimetyn haaran parissa.

La Marchesa Luisan silmät kärvensivät myös D'Annunzion sielua pohjimmaisia sopukoita myöten. Se sai runoilijan entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että kaikki lumous elämässä syntyi vain ja ainoastaan taiteen tuottamasta hulluudesta. Syvästi ymmälleen joutunut runoilija joutui ihmettelemään, mikä oli tämän ihmeellisen olennon todellinen olemus: ”Oliko hän tietoinen jatkuvasta metamorfoosistaan vai oliko hän itselleenkin tutkimaton mysteeri.”

Hyvää tekevää hulluutta oli ilmassa, kuten sanonta kuuluu. Aikakauden kohufilosofi Nietzsche – ehkä potentiaalinen futuristi – oli ylistänyt hulluuden siunauksellisuutta, mutta myös aivan toisen ääripään, analyyttisen filosofian johtohahmo, Wittgenstein oli kirjoittanut päiväkirjaansa puhutellen itseään yksikön toisessa persoonassa kuin takavuosien suomalaiset formulakuskit: ”Sinun on elettävä niin, että voit kestää hulluutta, jos se tulee. Ja hulluutta sinun ei pidä paeta.” Wittgensteinin mukaan ikuisen terveyden ihannointi elämän johtotähtenä oli teeskentelyä, elämän arvokkuus oli aivan muualla – sielläkin missä terveys oli menetetty.

Mutta ennen kaikkea futurismin myötä oli koittanut naisten vuoro. Valentine de Saint-Point julkaisi 1913 futuristien Pariisin näyttelyn yhteydessä Himon futuristisen manifestin, jossa hän vaati maanomistuksesta luopumisen myötä myös naisenomistuksesta luopumista. Valentine ei halunnut nähdä tulevaisuuden futuristista naista miehen housuissa peräämässä yhteiskunnallisia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Naisten todelliset mahdollisuudet olivat seksin ja himon irrationaalisessa maailmassa, jossa miehet eivät olleet orjia kummempia.

Miesten ja naisten tasa-arvoa vastusti feministisessä manifestissaan myös Mina Loy, joka oli osallistunut maalauksillaan Pariisin syyssalonkiin jo 1906. Mutta vasta futurismin huumaava kosketus sytytti Mina Loyssa runoilijan. Siitä huolimatta hän sanoi suoraan Marinettille, mitä mieltä hän oli tämän miehistä uhoa ja verenkatkuista raivoa nostattavasta liikkeestään. Mina Loy suuntasi energiansa teknologian mekaanisesta konemaailmasta kohti erotiikan ja fantasian imaginaarisia niittyjä.

James Joyce, Ezra Pound ja T. S. Eliot olivat jo varhaisessa vaiheessa liittyneet Mina Loyn ihailijakaartiin. Pound intoutui jopa lausumaan, että ainoat nykyään julkaisukelpoista tekstiä tuottavat amerikkalaiset olivat Mina Loy ja William Carlos Williams. Itseään ja Eliotia hän ei lukenut amerikkalaisiin, vaan pikemminkin englantilaisiin herrasmiesrunoilijoihin, vaikka molemmat olivatkin kotoisin jostakin Keskilännen takahikiältä. Joskus 1920-luvun alussa Pariisissa otetussa valokuvassa seisoksivat Jane Heap, Mina Loy ja Ezra Pound, jolla on jalat tiukasti ristissä ikään kuin hänellä olisi kova hätä vessaan.

Gertrude Stein mainitsee kuulussa kirjassaan The Autobiography of Alice B. Toklas (1933) Mina Loyn vain ohimennen Djuna Barnesin kanssa johonkin tilaisuuteen ilmestyneenä Mina Haweisina. Mutta Alice B. Toklas – tuo suurta mainetta hasisvanukkaallaan niittänyt monitoiminainen – kertoo omassa elämäkerrassaan What is Remembered (1963), että he olivat Gertruden kanssa tutustuneet Mina Loyhin – silloiseen Mina Haweisiin – Firenzessä. ”Mina oli kaunis, älykäs, sympaattinen ja hauska.”

Mable Dodgen ja Gertrude Steinin – noiden vähemmän kauniiden – piireissä liikkui ekstravagantteja miehiä mutta myös naisia, jotka levittivät futurismin huumaavaa petrolin tuoksua erityisesti amerikkalaisten keskivertoiseen mutta alttiiseen tyhjiöön. Näkyvimpinä ”rakkauden hengetär” Djuna Barnes ja kuin kafkalaisista painajaisista New Yorkiin 1914 ilmestynyt paronitar Elsa von Freytag-Loringhoven, joka pukeutuikin kuin futuristinen taideteos.

William Carlos Williams halusi kiihkeästi tavata tämän hämmennystä herättävän naispaholaisen ja lähetti paronittarelle tuoreita hedelmiä keskellä talvea. Jos Williams olisi lähettänyt säilykkeitä, Elsa olisi voinut pukeutua tyhjiin tölkkeihin. Nyt Elsa joutui pukeutumaan jonkun muun tölkkeihin, ajeli päänsä paljaaksi ja maalasi kaljun punaiseksi. Sellainen oli rakastuneilla tapana vanhassa kunnon Euroopassa, sanoi Elsa ja kajautti sotahuutonsa: ”My heart belongs to Dada!”

Jostain kumman syystä Williams ei enää halunnutkaan tavata paronitarta vaan pakeni suin päin Patersoniin, jossa hänellä oli lääkärinvastaanotto. Elsa tuli perässä ja iski nyrkkinsä tohtorin oveen koko vanhan maailman ja taiteen hulluuden suomalla voimalla. Mutta Williams ei suostunut avaamaan ovea, vaan uhkasi Elsaa poliisilla, tarjosi rahaa ja väitti olevansa melkoinen haka nyrkkeilyssäkin – jos niin pitkälle jouduttaisiin. Elsa puolestaan ihmetteli suureen ääneen naapurien kauhuksi, miten tuollaisesta anti-intellektuaalisesta maalaismoukasta ylipäätään oli tullut runoilija. Tässä kohdin naapurien näkemykset olivat Elsan kanssa liikuttavan yhteneväiset, vaikka millään muilla osa-alueilla paronittaren olemus ei myötätuntoa herättänytkään. Päin vastoin, he eivät olleet edes varmoja, kuuluiko tuo olio ylipäätään ihmiskuntaan.

Elsa oli myös kierrätystaiteen pioneeri ja voimahahmo readymade -taiteen takana. Kerrottiin, että juuri hän oli se salaperäinen lady friend, joka oli lähettänyt urinaalin Duchampille allekirjoituksella R. Mutt. Myöhemmin Duchamp lähetti kusipytyn ehdolle taidenäyytelyyn ja merkitsi tekijäksi nimimerkin R. Mutt. Loppu on (taide)historiaa, tai niin herkkäuskoiset luulevat. 

Elsa oli alkujaan Else Hildegard Plötz. Hänen isänsä oli noita kuuluisia pommerilaisia paksuaivoisia teutoneja, kuten Elsa asian ilmaisi. Joulukuussa 1927 Elsa von Freytag-Loringhoven kuoli kissansa kanssa epämääräisissä olosuhteissa epämääräisessä Pariisilaisessa vuokrahuoneistossa. Djuna Barnes kirjoitti nekrologin, jossa hän epäili koko juttua typeräksi pilaksi, jota ei voinut puolustaa edes Elsan itsetuhoisella hulluudella. Ehkäpä vastauksia pitäisi etsiä Elsa von Freytag-Loringhovenin omaperäisestä ja oudosta runoudesta.

X-RAY

Nature causes brass to oxidize

People to congest -

By dull-radiopenetrated soil

Destined

Cosmic hand's dynamic gang

Polish -

Kill -

For fastidioius

Brilliant boss' "idee fixe "
                                                   Sum total :

      Radiance

Elsa von Freytag-Loringhovenin jo unohduksiin vaipuneet runot ilmestyivät vasta 2011 Irene Gammelin ja Suzanne Zelazon toimittamina. Budy Sweats: The Uncensored Writings of Elsa von Freytag-Loringhoven (MIT Press 2011). 

Giacomo Balla: La Marchesa Casati, 1915.