KALENTERIAIKAA

Tekoaurinko paistaa tekojärven joulukuisella uimarannalla. Kuva SJT.

“Mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa.”

Oski Kalte

Tähän aikaan vuodesta putkahtaa postilaatikkoon seuraavan vuoden kalenteri, yleensä se on jonkin tahon pakollinen lahja vastaanottajalle. Ennen aikaan auto- ja rengasliikkeet lähettivät ”tyttökalentereita” ja pankit ja vakuutusyhtiöt ”taidekalentereita”, mutta nykyään tulee vain tylsiä ”maisemavalokuvakalentereita”. Tänä vuonna – niin kuin viime vuonnakin – kalenterin on lähettänyt yhteistoimin Seinäjoen Energia ja Seinäjoen Vesi, ikään kuin muistutukseksi, että ilman näitä yrityksiä kansalainen ei pitkälle pötki. Jo pari viikkoa sitten kumpikin yritys lähestyi kirjeellä ja ilmoitti hintojen nousevan heti ensi vuoden alusta.

Uusi vuosikalenteri 2013 on nuivin näköinen, kannessa firmojen logot ja teksti: ”Hyvinvointia – vastuullisuutta – yhdessä menestymistä.” Onko muita vaihtoehtoja – ei ole. ”Menestytään yhdessä”, kuinkas muuten. Pannaan jo kalenteriin muutamia täkyjä. 14. tammikuuta: Taulukaupat, vakuutusyhtiö (?) toimisto. 15. helmikuuta: Lontoo, Tate Gallery, neuvottelu retrospektiivisesta näyttelystä. 8. huhtikuuta: New York, MoMa aikoo hankkia kokonaisen sarjan maalauksiani kokoelmiinsa. 9. kesäkuuta: Art Review, syntymäpäivähaastattelu, varattu myös Hesarin toimittaja. No, perutaan Hesari, ei ehdi kaikkea. Näin maailma pyörii, ja ilmaisella kalenterilla, kiitos vaan vesipetterit ja energiasiepot.

Kalenterin kannen vaitonaisessa kuvassa on tekojärven täyttöuoman loppupää ja järveen antautuva tekokoski. Horisontissa pilkistää vanha maineikas Kitinojan terässilta, joka siirrettiin tarpeettomana uuden sillan tieltä ylittämään täyttöuomaa marjastajien ja metsänkulkijoiden iloksi. Oikealla kuvassa on kallionkuve, johon joku on asetellut somasti kiviä rannan suuntaisesti. Mutta kannesta uupuu runo.

Oudointa

elävissä olennoissa

on niiden tuttuus.

Kaksi suolla rämpivää

inhimillistä pistettä

osoittautuvat lopulta

pelkiksi pisteiksi.

Tammikuun kuva on Törnävän saareen johtavalta sillalta, lunta on vähän ja pakkasta paljon. Sillankaiteet on tiivistetty rautaverkolla kuin lastentarhassa, etteivät jokakesäiset festivaalivieraat tippuisi koskeen. Osa tippuu siitä huolimatta. Tämänkin kuvan värit ovat voimattomat ja kontrastit vajaat. Taivas on tiskivedenharmaa. Kuvaaja ei mainita, kuten ei muissakaan tämän kalenterin kuvissa. Nykyään se on outoa.

Helmikuun kuva on kuvattu Kyrkösjärven rannalla vastavaloon puolen päivän aikaan. Suoraan etelästä helottava talviaurinko lävistää terhakoiden mäntyjen ryhmää. Olen itsekin kuvannut samasta paikasta kesäaikaan. Maisema tuo mieleen Georges Seuratin maalauksen Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jattessa. Ehkä puiden runkojen asennoissa ja kohti uimarantaa viettävässä rinteessä on jotakin samaa kuin Seuratin maalauksen kultaiseen leikkaukseen juonitussa kompositiossa.

Talven pitkät varjot

ja voimalaitoksen

pystysuora savupatsas.

Lumisella rannalla

auringonpalvojat kääntävät

varjoisat puolensa

kohti aurinkoa.

Maaliskuun kuva on sama kuin kannessa, paitsi että tässä rajauksessa etualalla näkyy runoilija Nevarannan sammaloitunut ja täydessä vesilastissa makaava mystinen ”venhe”. Uoman peilityynestä vedenkalvosta heijastuu rannan sulkamaiset puut. Ruoho jo viheriöi ja vedenpinta on alhaalla – missään tapauksessa tätä kuvaa ei ole otettu maaliskuussa. Huhtikuun kuva on samasta täyttöuomasta, jota reunustaa jo rehevät pajukot ja käkkyräiset lehdettömät koivunkarahkat. Kuva on kuvattu ns. ”sammakkoperspektiivistä”, joten uoman pengerrysten takaista maisemaa ei näy – ainoastaan auringon puhkipalanut kajastus häikäisee yläreunasta. Kuva on koko joukon paras, veden kuvajaiset ovat hienot ja tyyni vedenpinta (jota ei riko yksikään lintu tai edes roska) kiiltää kuin alankomaalaisessa kanavamaalauksessa ikään.

Kesäkuun kuva on epätarkkuudessaan ja kollossa sommittelussaan käsittämättömän huono. Siitä ei löydy edes sitä yhtä tarkkaa kohtaa, joka tunnetusti tekee tavallisesta suttuisesta valokuvasta ”taidevalokuvan”. Näitä kuvia vaivaa sama tekopyhyys kuvankäsittelyn suhteen kuin kaikkea tämän päivän valokuvaa. Kuinka paljon valokuvaa käsitellä, että se pysyy mukamas luotettavana todellisuuden kuvajaisena. Valokuvaa saa ja pitää käsitellä vaikka kuinka paljon. Sehän on kuva – siis pelkkää käsittelyä alusta loppuun saakka. Todellisuuttakin käsitellään, eikä se hermostuta ketään. Sitä paitsi, ei ole mitään todellista todellisuutta, joka voitaisiin kopioida valokuvaan ja naulata seinälle todellisuuden substituutiksi.

Vesi läikähtää uomassa

astuessani harhaan sillanpielessä

jo ennen kuin auringonkilo

sokaisee lähteen silmän.

Tuuli yltyy – se käy

kahahduksena haavikossa.

Heinäkuun kuva on tutusta paikasta läheltä voimalaitosta. Nousen sieniretkilläni usein juuri tuosta kohtaa rannasta vuorelle. Syyskuun kuva on otettu vuoren laelta. Jälleen kerran huomaan itsekin kuvanneeni aivan samasta paikasta. Kaikki nämä kalenterin kuvat (paitsi joulukuun oluttuopin kuva ja kesäkuun sössö) voisivat olla minun kuvaamiani, joku on vain pilannut ne taitamattomalla kuvankäsittelyllä. Kuka (ketkä) nämä valokuvat on kalenteriin valinnut? Se on arvoitus. Vai ovatko ne firman sisäisen valokuvakilpailun satoa?

Ruovikosta

rämähtää lintu lentoon.

En havahdu siihen mitä olen,

vaan siihen, mitä en ole:

ohdake metsälaidassa,

kivi tienposkessa tai pilvi

itäisellä taivaalla.

Seinäjoen Energia & Seinäjoen Vesi: Vuosikalenteri 2013.