FUTURISMI II

Umberto Boccionin vauhdin hurmaa ylistävä maalaus vuodelta 1904 näyttelyssä "Boccioni prefuturista", Palazzo Venezia, Rooma 1983. Kuva: SJT.

Myös tämä teksti perustuu 1983 Roomassa kirjoittamiini muistiinpanoihin. Lähdeteokset eivät ole enää tiedossa, joten en ryhdy niitä arvailemaan. 

”Unohtakaa nelipyöräjarrut ja Hölderlin!”

Jacob Bach

Futuristien ihailemat koneet olivat vielä 1910-luvulla vähäisiä ja vaatimattomia. Ne olivat ilmestyneet katukuvaan ja maisemaan vasta äskettäin, joten ne herättivät myös vastusta. Maaseudulla koneiden pelättiin repivän pellot piloille ja nostattavan Jumalan vihan. Maatalouskoneiden koettiin loukkaavan myös talonpoikien ikiaikaisia taitoja – mihin oli oikein tultu kun kuokka ja Massimo ei enää riittänyt.

Lönnrotin mukaan tällaisten rautaisten laitteiden keksiminen oli jo 1830-luvulla karkottanut seppä Pekka Viiliäisen päästä ”niin sanotun selvän järjen”. Viiliäinen oli saanut ”puolijärkisenäkin” keisarilta 500 ruplan stipendin hevosvetoisen sotakoneensa kehittelyyn – kauan ennen kuin futuristien sotaisat unelmat olivat alkaneet kyteä valittujen päissä.

Myös raskaat maataloustyöt maanmuokkauksineen kaipasivat koneellista apua. Taitavat kyläsepät olivat tässä avainasemassa. Voiko kuvitella futuristisempaa näkyä kuin savua ja kipinöitä räiskivä Könnin kuokkamies-robotti Alajoen pelloilla 1860-luvulla. Pahajoella herätti suurta kauhua vielä 1950-luvulla traktorin perässä keikkuva ilmaa huitova härveli, joka leikkasi ja sitoi pystyviljasta valmiita lyhteitä. Siihen verrattuna niityn poikki puksuttava höyryjuna oli perin vaatimaton näky.

Pahajoen kylän futuristi-isännät perustivat oman osuuspankin jo 1911 saadakseen näitä ihmekoneita pelloilleen möyrimään. Siitä kului vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin Darius Milhoud sävelsi kuusi osaisen maatalouskoneiden metallinkiiltoista värikästä kauneutta ylistävän laulusarjansa Machines agricoles.

Mutta sotakoneet olivat koneista kaikkein vaikuttavimpia – kaikkein kauneimpia. Marinetti oli jo 1909 näkemässään näyssä kuullut ”eräänä talviyönä, avoimessa maastossa” miljoonien saappaiden kumisuttavan maankamaraa, aivan kuin monotoninen myrkyllinen sade olisi syöksynyt alas omituisista kulmikkaista pilvistä. Lopulta hurmio kääntyi silkaksi kauhuksi. Näky kalvoi Filippo Tommasoa kuin juustomato, mutta hän nostatti sitä vastaan yhä vain hurjempia näkyjä maailmasta, jota futuristisen taiteen soihdut kärvensivät.

Satoja – ja lopulta jo tuhansia – futuristeiksi tunnustautuneita oli liittynyt armeijaan, suurin osa Lombardian vapaaehtoiseen polkupyöräpataljoonaan. Marinetti oli kohottanut sodan ainoaksi oikeaksi futuristin olotilaksi ja maailmaa puhdistavaksi hygieniaksi. Hän ylisti sodan ehdotonta visuaalista kauneutta – futuristitoverien oli syytä opiskella sodan hurmaavia mekaanisia muotoja: ”sotilasjunia, linnoituksia, haavoittuneita, ambulansseja, sairaaloita, paraateja...” Se kaikki oli yhtä ja samaa sodan ympäripyöreää ja täydellistä kauneutta.

Boccionin lisäksi sodan viikate niitti muitakin futuristeja: Sant'Elia, Casarini, Erba, Tommei... Monet haavoittuivat ja menettivät uskonsa liikkeen kaikkivoipaisuuteen. Marinetti sai itsekin maistaa sodan rautaista hygieniaa omassa lihassaan, mutta se ei hänen raivoaan hillinnyt.

Sota oli saanut pauloihinsa myös Gabriele D'Annunzion, suuren runoilijan ja suuren romantikon. D'Annunzio olisi voinut perustaa futuristisen liikkeen jo hyvän aikaa sitten, jos se olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Hän ei Marinettin meluisaa vallankumousta juurikaan arvostanut. D'Annunzio oli kirjoittanut jo 1800-luvun lopulla järisyttävän kirjansa Il trionfo della morte ja aivan vuosisadan vaihteessa ylistyksensä taivaalle, merelle, maalle ja niiden sankareille. Laudi del cielo del mare del terra e degli eroi.

Marinettin vastine, kaoottinen teos Mafarka il futurista ilmestyi vasta 1910 – siis kymmen vuotta liian myöhään. Kumouksellinen Mafarka ei ollut naisesta vaan koneesta syntynyt. Nietzschea mukaillen voitiin todeta, että surkuteltavin ja traagisin näky maan päällä tulisi olemaan viimeinen naisesta syntynyt olio. Sellaisessa tilanteessa jopa sääli olisi sallittua.

Mafarkalla oli yksitoista metrinen penis, jonka hän joutui kietomaan nukkuessaan vartalonsa ympärille. Tuollainen poikamainen ylenpalttisuus sai D'Annunzion muuten niin vakavan naaman venymään imelään virneeseen. Marinettia puolestaan risoi D'Annunzion lähes sädekehämäinen maine runoilijana ja seikkailijana, nahkalakkisena lentäjänhahmona – aviatore d'oro. Pahimmillaan Filippo Tommasoa vaani kalvava tunne, että hän ei ollutkaan yksin, siis yksin naisesta syntymätön.

Ympäri maailmaa kiiri uutinen D'Annunzion Wienin yllä tekemästä pommituslennosta, il volo su Vienna. D'Annunzio oli syöksynyt lentokoneellaan suoraan pilvistä ja antanut runojensa sapen sataa kaupungin ylle. Triestessa D'Annunzio kokosi omat joukkonsa ja ryhtyi innolla sotilaalliseen invaasioon. Dalmatian rannikolta hän valtasi Fiumen kaupungin ja hallitsi sitä diktaattorina vuoteen 1921 saakka, kunnes kuin tyhjästä ilmestyi taistelulaiva Andrea Doria kaupungin lahdelle piirittämään comandante D'Annunzion palatsia.

Runoilijan oli lähdettävä niiltä seisomiltaan – hänhän kirjoitti seisoviltaan korkean kirjoituspulpettinsa ääressä – maanpakoon ennen kuin Andrea Dorialta ehdittiin ampua laukaustakaan. Italian pääministeri oli ollut ainakin tässä asiassa oikeassa: ”Yhden runoilijan takia ei kannata koko kaupunkia pommittaa maan tasalle.” D'Annunzio vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa huvilaansa Gardoneen kirjoittamaan muistelmiaan ja tunnustuksiaan. D'Annunzion toinen silmä jäi sotatantereelle, mutta lasisilmä antoi vain lisää myyttistä hehkua vanhenevan runoilijan traagiseen hahmoon. Kuulosti vakuuttavalta tai ainakin vertahyytävän lennokkaalta kun hän paasasi silmä loimuten, että ”bolshevismin parhaat tisleet tulevat vielä kerran lannoittamaan Italian tulipunaisen ruusun”.

Mikä maailma, millaisia unelmia, mitä hankkeita – ja millaisia epäonnistumisia!

Kirjoittaja tapaamassa vanhaa futuristia. Rooma 1983. Kuvaaja tuntematon.