Näytetään tekstit, joissa on tunniste Boccioni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Boccioni. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. elokuuta 2012

FUTURISMI II


Umberto Boccionin vauhdin hurmaa ylistävä maalaus vuodelta 1904 näyttelyssä "Boccioni prefuturista", Palazzo Venezia, Rooma 1983. Kuva: SJT.


Myös tämä teksti perustuu 1983 Roomassa kirjoittamiini muistiinpanoihin. Lähdeteokset eivät ole enää tiedossa, joten en ryhdy niitä arvailemaan. 


”Unohtakaa nelipyöräjarrut ja Hölderlin!”
Jacob Bach

Futuristien ihailemat koneet olivat vielä 1910-luvulla vähäisiä ja vaatimattomia. Ne olivat ilmestyneet katukuvaan ja maisemaan vasta äskettäin, joten ne herättivät myös vastusta. Maaseudulla koneiden pelättiin repivän pellot piloille ja nostattavan Jumalan vihan. Maatalouskoneiden koettiin loukkaavan myös talonpoikien ikiaikaisia taitoja – mihin oli oikein tultu kun kuokka ja Massimo ei enää riittänyt.

Lönnrotin mukaan tällaisten rautaisten laitteiden keksiminen oli jo 1830-luvulla karkottanut seppä Pekka Viiliäisen päästä ”niin sanotun selvän järjen”. Viiliäinen oli saanut ”puolijärkisenäkin” keisarilta 500 ruplan stipendin hevosvetoisen sotakoneensa kehittelyyn – kauan ennen kuin futuristien sotaisat unelmat olivat alkaneet kyteä valittujen päissä.

Myös raskaat maataloustyöt maanmuokkauksineen kaipasivat koneellista apua. Taitavat kyläsepät olivat tässä avainasemassa. Voiko kuvitella futuristisempaa näkyä kuin savua ja kipinöitä räiskivä Könnin kuokkamies-robotti Alajoen pelloilla 1860-luvulla. Pahajoella herätti suurta kauhua vielä 1950-luvulla traktorin perässä keikkuva ilmaa huitova härveli, joka leikkasi ja sitoi pystyviljasta valmiita lyhteitä. Siihen verrattuna niityn poikki puksuttava höyryjuna oli perin vaatimaton näky.

Pahajoen kylän futuristi-isännät perustivat oman osuuspankin jo 1911 saadakseen näitä ihmekoneita pelloilleen möyrimään. Siitä kului vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin Darius Milhoud sävelsi kuusi osaisen maatalouskoneiden metallinkiiltoista värikästä kauneutta ylistävän laulusarjansa Machines agricoles.

Mutta sotakoneet olivat koneista kaikkein vaikuttavimpia – kaikkein kauneimpia. Marinetti oli jo 1909 näkemässään näyssä kuullut ”eräänä talviyönä, avoimessa maastossa” miljoonien saappaiden kumisuttavan maankamaraa, aivan kuin monotoninen myrkyllinen sade olisi syöksynyt alas omituisista kulmikkaista pilvistä. Lopulta hurmio kääntyi silkaksi kauhuksi. Näky kalvoi Filippo Tommasoa kuin juustomato, mutta hän nostatti sitä vastaan yhä vain hurjempia näkyjä maailmasta, jota futuristisen taiteen soihdut kärvensivät.

Satoja – ja lopulta jo tuhansia – futuristeiksi tunnustautuneita oli liittynyt armeijaan, suurin osa Lombardian vapaaehtoiseen polkupyöräpataljoonaan. Marinetti oli kohottanut sodan ainoaksi oikeaksi futuristin olotilaksi ja maailmaa puhdistavaksi hygieniaksi. Hän ylisti sodan ehdotonta visuaalista kauneutta – futuristitoverien oli syytä opiskella sodan hurmaavia mekaanisia muotoja: ”sotilasjunia, linnoituksia, haavoittuneita, ambulansseja, sairaaloita, paraateja...” Se kaikki oli yhtä ja samaa sodan ympäripyöreää ja täydellistä kauneutta.

Boccionin lisäksi sodan viikate niitti muitakin futuristeja: Sant'Elia, Casarini, Erba, Tommei... Monet haavoittuivat ja menettivät uskonsa liikkeen kaikkivoipaisuuteen. Marinetti sai itsekin maistaa sodan rautaista hygieniaa omassa lihassaan, mutta se ei hänen raivoaan hillinnyt.

Sota oli saanut pauloihinsa myös Gabriele D'Annunzion, suuren runoilijan ja suuren romantikon. D'Annunzio olisi voinut perustaa futuristisen liikkeen jo hyvän aikaa sitten, jos se olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Hän ei Marinettin meluisaa vallankumousta juurikaan arvostanut. D'Annunzio oli kirjoittanut jo 1800-luvun lopulla järisyttävän kirjansa Il trionfo della morte ja aivan vuosisadan vaihteessa ylistyksensä taivaalle, merelle, maalle ja niiden sankareille. Laudi del cielo del mare del terra e degli eroi.

Marinettin vastine, kaoottinen teos Mafarka il futurista ilmestyi vasta 1910 – siis kymmen vuotta liian myöhään. Kumouksellinen Mafarka ei ollut naisesta vaan koneesta syntynyt. Nietzschea mukaillen voitiin todeta, että surkuteltavin ja traagisin näky maan päällä tulisi olemaan viimeinen naisesta syntynyt olio. Sellaisessa tilanteessa jopa sääli olisi sallittua.

Mafarkalla oli yksitoista metrinen penis, jonka hän joutui kietomaan nukkuessaan vartalonsa ympärille. Tuollainen poikamainen ylenpalttisuus sai D'Annunzion muuten niin vakavan naaman venymään imelään virneeseen. Marinettia puolestaan risoi D'Annunzion lähes sädekehämäinen maine runoilijana ja seikkailijana, nahkalakkisena lentäjänhahmona – aviatore d'oro. Pahimmillaan Filippo Tommasoa vaani kalvava tunne, että hän ei ollutkaan yksin, siis yksin naisesta syntymätön.

Ympäri maailmaa kiiri uutinen D'Annunzion Wienin yllä tekemästä pommituslennosta, il volo su Vienna. D'Annunzio oli syöksynyt lentokoneellaan suoraan pilvistä ja antanut runojensa sapen sataa kaupungin ylle. Triestessa D'Annunzio kokosi omat joukkonsa ja ryhtyi innolla sotilaalliseen invaasioon. Dalmatian rannikolta hän valtasi Fiumen kaupungin ja hallitsi sitä diktaattorina vuoteen 1921 saakka, kunnes kuin tyhjästä ilmestyi taistelulaiva Andrea Doria kaupungin lahdelle piirittämään comandante D'Annunzion palatsia.

Runoilijan oli lähdettävä niiltä seisomiltaan – hänhän kirjoitti seisoviltaan korkean kirjoituspulpettinsa ääressä – maanpakoon ennen kuin Andrea Dorialta ehdittiin ampua laukaustakaan. Italian pääministeri oli ollut ainakin tässä asiassa oikeassa: ”Yhden runoilijan takia ei kannata koko kaupunkia pommittaa maan tasalle.” D'Annunzio vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa huvilaansa Gardoneen kirjoittamaan muistelmiaan ja tunnustuksiaan. D'Annunzion toinen silmä jäi sotatantereelle, mutta lasisilmä antoi vain lisää myyttistä hehkua vanhenevan runoilijan traagiseen hahmoon. Kuulosti vakuuttavalta tai ainakin vertahyytävän lennokkaalta kun hän paasasi silmä loimuten, että ”bolshevismin parhaat tisleet tulevat vielä kerran lannoittamaan Italian tulipunaisen ruusun”.

Mikä maailma, millaisia unelmia, mitä hankkeita – ja millaisia epäonnistumisia!


Kirjoittaja tapaamassa vanhaa futuristia. Rooma 1983. Kuvaaja tuntematon.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

FUTURISMI I


Giacomo Ballan kauniit maalaukset futuristisen empaattisine kehyksineen Espoon modernintaiteen museon EMMAn näyttelyssä 2012. Kuva SJT.


Kävin Espoon modernintaiteen museon EMMAn futurismia vuosilta 1909-1944 esittelevässä näyttelyssä Uusi taide: Nopeus-Vaara-Uhma aivan viimeisinä aukiolopäivinä, joten aikomuksestani huolimatta en ehtinyt kirjoittaa siitä mitään. Mahtikokoisen näyttelykirjan johdannossa Marco Ancora kirjoittaa: ” Futuristi on uusi ihminen, jolla on suuri tehtävä – radikaali muutos – ja joka asettuu kaikkea tähän asti tapahtunutta, tavoiteltua ja opittua vastaan.” Futurismi marssitti tämän uudenlaisen ja ylivertaisen ihmisen elämismaailman spektaakkeliin, oikeastaan koko spektaakkeli – jossa me kaikki nykyään eksistoimme ja elvistelemme – on futuristien keksintöä.

EMMAn näyttely avasi sydäntä sykähdyttävän näkymän tuohon outoon aikakauteen, jolloin siirryttiin kaasuvalojen hämäryydestä sähkövalojen hämäryyteen. Monet teokset olivat liikuttavan pienikokoisia ja arkoja kuin talven varpuset. Tosin monien pettymykseksi kaikkein värikkäimmät ja hurjimmat futuristien teokset puuttuivat näyttelystä. Giacomo Ballan nikkarihenkinen väsäily taulunkehyksistä jakkaroihin ja muihin puuteelmiin herätti suurta sympatiaa. Koko näyttely jätti nostalgisen värinän tuohon hurjaan aikaan, jossa ei ole voinut olla läsnä vaikka miten päin menneisyyden kalenteria kääntelisi.

Työskentelin Roomassa juuri samaan aikaan 1983, kun suuri Umberto Boccionin (1882-1916) muistonäyttely Boccioni prefuturista meni Palazzo Veneziassa. Oheinen teksti perustuu tuolloin kirjoittamiini muistiinpanoihin.

Futurismi olisi voinut saada alkusysäyksensä jo 1800-luvun lopun taiteesta; jotakin sellaista oli nähtävissä Medardo Rosson teoksissa ja erityisesti Giuseppe Pellizza da Volpedon maalauksessa Il sole. Mutta ajassa ei ollut vielä tarpeeksi sytykettä eikä koneissa puhtia. Täytyi odottaa vuoteen 1908 saakka, kunnes nuori Boccioni oli saanut palettinsa sen sortin järjestykseen, että sieltä räjähti maalaus Treno che passa, jossa teräksinen junahirviö työntyy raivoisasti puuskuttaen neitseelliseen maalaismaisemaan. Veturin piipusta syöksyy taivaalle tulenlieskoja ja violetinkarvasta savua. Taustalla avautuu menneen maailman idylli – merenlahti – jonka sinisillä aalloilla keikkuu purjeveneitä, mutta taivaalla puhaltavat jo futuristiset tuulet.

Boccioni toteutti huikean elämäntyönsä vajaassa kymmenessä vuodessa – enempää aikaa ei hänelle ollut annettukaan. Palazzo Venezian avarissa saleissa on parhaillaan menossa laaja Boccioni-näyttely. Nyt – kun aika on valanut runsain mitoin petollista kultaansa – tuo läpi kukkaisketojen ryskäävä teräshirviö näyttää perin säyseältä. Teoksesta on kehkeytynyt modernin epookin puristuksessa kaunis lyyrinen maisemamaalaus – futuristista kiihkoa on enää ehkä vain maalarin rivakasti lentävässä käsialassa.

Sota oli futuristisista tapahtumista kaikkein järisyttävin. ”Parlamentarismia ja rakkauden tuskaa vastaan!”, kaikui Filippo Tommaso Marinettin sotahuuto koko maailmalle. Hän uskoi vuorenvarmasti maailman siihen vastaavan – ja maailma vastasi. Boccioni oli myös tulisieluinen ja äkkipikainen mies. Hän värväytyi armeijaan heti kun kumina alkoi kuulua ja liekit sarastivat taivaanrannassa. ”Suurenmoista, valtavaa, elämää ja kuolemaa. Minä olen onnellinen”, hän kirjoitti päiväkirjaansa. ”Zuiii Zuiii Tan Tan”, viuhuivat vihollisten luodit, kun taas vapaaehtoisarmeijan pyssyt sanoivat: ”Pam Pam.”

Eräällä ratsastusretkellä pillastunut hevonen heitti maahan polkupyöräpataljoonan liittyneen epätodennäköisen gavalieren. Umberto kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin muutaman kilometrin päässä Veronasta 1916, vain 34-vuotiaana. Päiväkirjaansa hän kirjoitti viimeiset rivit 17 elokuuta:

”Minä tulen jättämään tämän olemassaolon halveksien kaikkea mikä ei ole taidetta. Ei ole olemassa mitään muuta niin hirvittävää kuin taide. Kaikki mitä minä nyt näen, vertautuu hyvän siveltimenjäljen, harmonisen säkeen tai musikaalisen soinnin tasolle. Kaikessa muussa on kysymys vain mekaniikasta, tavoista ja mielen turtumisesta. Vain taide on olemassa.”

Palazzo Venezzian kolmannen kerroksen salit ovat tulvillaan juovuttavaa kirkastusta, valomiekalla sivallettuja sädehtiviä värikimppuja, jotka valaisevat modernin maailman poltettuja takapihoja joilta uuden aamunkoiton automobiilit kaahaavat läpi kylien ja kaakattavien ankkalaumojen. Piirrosten villiintynyt viiva poukkoilee edestakaisin kuin pyhän hulluuden lyömänä. Vanhoja haalistuneita valokuvia, joissa lumottujen matkojen tornit seisovat kuin kivettyneet jumalat.

Boccionin maalauksissa ja veistoksissa on henkeäsalpaavaa energiaa ja raivoisaa värin ekstaasia. Maalaus taiteilijan äidistä La madre (1907) on vielä perinteisen hillitty; valo tulee oikealta ikkunasta ja lankeaa kutovaan äitiin ja äidin varjon taakse lattialle. Mutta lattialla ja muualla taustassa maalarin sivellin tanssii jo aivan omia noiduttuja tanssejaan paljastaen näkyvässä havainnossa lojuvien esineiden petoksen ja harhan.

Uusi aika on koittanut maalauksen Treno che passa (1908) myötä. Mutta tässä teoksessa ei ole vielä sellaista visionaarista uhmaa ja kauas horisontin taakse kurottavaa yltiöpäisyyttä kuin on kaasuvalonhehkuista kaupunkimiljöötä kuvaavassa maalauksessa La città che sale (1910) tai hieman myöhemmässä veistoksessa Forme uniche nella continuità dello spazio (1913), jossa pysähtymättömään dynamiikkaan kohotettu figuuri näyttää olevan kuin atomeihinsa hajoamassa. Ensimmäisen kerran plastisessa veistotaiteessa kuvattiin liikettä tällaisella aineen rajat ylittävällä intensiteetillä.

Boccionin maalauksissa siveltimenjälki on karannut kauas yksityiskohtien yli vapaasti muotoutuvaksi abstraktiksi värimassaksi, mutta saman katoamistempun hän on onnistunut tekemään myös veistostensa konkreettisille hahmoille. Juuri näihin Boccionin 1910-luvun alussa luomiin teoksiin kulminoituu futurismin suuri spektaakkeli.


Umberto Boccionin maalaukset Omakuva ja Maisema Lombardiasta (1908) näyttelyssä "Boccioni prefuturista", Palazzo Venezia, Rooma 1983. Kuva: S. J. Tanninen.