ENSIMMÄISEN SIVUN ARVOITUS

"Aamu kattojen yllä" Madrid 2006. Kuva SJT.

”Bababadalgharaghtakamminarronnkonnbronntonneronntuonnthunntrovarrhounawnskawntoohoohoordenenthurnuk!”

James Joyce

Muistan lukeneeni jostain, että joku oli kirjoittanut tutkielman James Joycen Finnegans Waken (1939) ensimmäisestä sivusta, jossa on kaiken muun käsittämättömän ohessa tuo yllä siteeraamani mihin tahansa rocknroll-piisin kertosäkeeseen sopiva onomatopoetointi. Little Richardin kertosäeklassikko ”Awopbopaloomopagoodgoddamn!” legendaarisesta sävelteoksesta Tutti Frutti (1955) kalpenee täysin Joycen rokkailuun verrattuna.

Ajattelin kirjoittaa jotakin Theodor W. Adornon Esteetisen teorian (1970/2006) ensimmäisestä sivusta, joka alkaa aseista riisuvaan tyyliin: ”On itsestään selvää, ettei mikään taidetta koskeva ole enää itsestään selvää.” Siitä löytyy myös kiveen hakattu ”totuus” taiteen peruuttamattomasta autonomiasta: ”Kaikki yritykset korvata taiteen yhteiskunnallisen funktion avulla se, mitä taide epäilee ja mitä epäilyä se ilmaisee, ovat tuomittuja epäonnistumaan.”

Adornon teos on suomennettunakin lähes 600 sivuinen, joten en ehdi sitä lukea minulle varatun laina-ajan puitteissa. Mutta eipä Adornokaan ehtinyt kirjaa kirjoittaa hänelle varatun ajan puitteissa, vaan se jäi kesken. Suomennoksesta puuttuu vielä laaja Paralipomena-jakso, jonka kimppuun suomentaja kehottaa lukijaparkaa käymään saksan kielellä. Mutta kun en osaa saksaa, vaikka niin paljon hyvää saksankielistä filosofiaa olisi luettavaksi. Ei auta kuin syntyä seuraavassa elämässä Saksaan, mutta pelkäänpä että kohtuus ei toteudu tässä elämässä eikä seuraavassakaan. Jos vaikka Saksaan syntyisinkin, niin syntyisin luultavasti olutfestareita kiertäväksi trubaduuriksi, jonka lukuhalut tyrehtyisivät jo Nuoren Wertherin kärsimyksiin (1774).

Viime kesän sateisina päivinä annoin Foucaultin (Sanat ja asiat, 1966/2010) johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio katosi niin elämästä kuin taiteestakin. Ihmiskunta, tai ainakin eurooppalaiset, siirtyivät sanojen maailmasta tosiasioiden maailmaan. Me aloimme kutsua sitä tieteelliseksi maailmankatsomukseksi, ja annoimme ymmärtää että asennoitumisemme maailmaan perustuu tosiasioihin ja käytännölliseen järkeen. Tosin jokin soraääni kuiskii yhä korvissamme, että mikään ei ole muuttunut – olemme vain siirtyneet taikauskosta tieteisuskoon.

Tiede-lehden (10/2012) pääkirjoituksessa viitataan mielipidetutkimuksissa saatuihin arvioihin, että vain viitisen prosenttia länsimaiden asukkaista perustaa näkemyksensä suoran havainnon reflektioon ja siitä saatuihin faktoihin. Loput 95 prosenttia painaa läpi elämänsä mielipiteiden ja ennakkoluulojen voimin. ”Puuttuvat tiedot ja oma aivotyö korvataan luuloilla ja lujalla luottamuksella ennakkoasenteisiin.” Tällaisella haarukalla kun haarukoi esimerkiksi Seinäjoen kokoista kaupunkia, niin siellä ei ole minkäänlaisella todennäköisyysolettamalla yhtään ainoaa ”järjissään” olevaa asukasta. Tämä on viime viikkoina naurattanut niin, että hädin tuskin on housuissansa pysynyt.

”Näkemättä jättäminen sisältyy näkemiseen, se on yksi näkemisen muoto ja näin ollen välttämättömässä suhteessa näkemiseen.”

Louis Althusser

Muistellessaan tuota vuotta 1966, kun Sanat ja asiat ilmestyi, Gilles Lapouge kertoo ajattelemattomuuttaan avanneensa kirjan, ja se iski siinä silmänräpäyksessä kuin rutto. ”Kuume ei laskenut ja rakastin sitä ruttoa. Varoin parantumasta. Olin tieteestäni ylpeä kuin täi paavin päässä.” Suomeksi kirja ilmestyi vasta 2010, joten ilmeisesti jo tämä viive on pelastanut suomalaiset vastaavilta sairauskohtauksilta. Samoihin aikoihin antihumanisti ja (uus)marxilainen Louis Althusser lanseerasi Foucaultin näkyvän ja näkymättömän dialektiikkaa mukaillen järisyttävän ”poissaolevan syyn vakuuttavuuden”. ”Sen mukaan olennaisin todellisuus ei sijainnut siinä, mikä diskurssista puuttuu, eikä siinä, mikä lausutaan julki, vaan piilevänä niiden välissä vaatien näin erityistä kuuntelua tai lukemista paljastuakseen.”

Tämähän on silkkaa zeniä. Ja tämä meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki. Meillä on niin kiire nähdä ja kokea jokainen havainto joksikin, että emme malta jättää sitä silleen muhimaan omassa käsittämättömyydessään, kunnes se lopulta itse paljastaa itsensä. Jos paljastaa, mutta viis siitä. Unelma kaiken auvoisen totena näkevästä viattomasta silmästä (korvasta, nenästä jne.) on mahdoton. Silmät ovat menneisyytensä ja käytäntöjensä kuluttamat ja vanhentamat – ikään kuin jo valmiiksi käytettyinä saadut. Näkevä ja nähty ovat yhtä ja samaa entiteettiä, niitä ei voi erottaa toisistaan – viattomat silmät olisivat näkemättömät.

Taiteessa ”täälläoleminen” paljastuu eksistentiaalisen läpitunkemassa kokemuksessa – ajan, paikan ja valaistuksen synergiassa. ”Sen olen nähnyt”, kirjoitti Rilke ja vakuutti nähneensä tuon aidon ”toiseuden” läsnäolon. Juuri tässä – tai missä tahansa – kohtaa tulemme Adornon Esteettiseen teoriaan. Kaikki me olemme kokeneet – ainakin lapsina – tuon verhottoman ”läsnäolon” kokemuksen. Adorno korostaa taiteen kokemista autonomiana. Taide ei ole viihdettä. ”Taidetta ei voi saattaa sen enempää lohdutuksen yleiseksi muodoksi kuin sen vastakohdaksikaan.” Mutta taide on yhä edelleenkin kauneutensa ja estetiikkansa vanki, ”se tuomittiin tuottamaan lohdutusta maailmalle ja vahvistamaan näin – vailla toivoa jostakin toisesta – sitä lumousta, josta taide halusi autonomiansa avulla päästä eroon”.

Luovuttuaan empiirisestä maailmasta taideteokset nostattivat ja nostattavat oman negaation maailmansa, kuten Adorno täsmentää. Ihmeellistä on se, että vaikka nämä ”vasemmiston” terävimmät filosofit, mukaan lukien 60-luvun kapinaliikkeiden kummisetä Herbert Marcuse, osoittivat kirjoituksissaan että taiteen empirialta näyttävä olemus on negaatio, jonka hyödyntäminen minkä tahansa aatteen ajamisessa johtaa tuhon tielle. Siitä huolimatta niin kommunistinen kuin kansallissosialistinenkin hallinto päätti valjastaa taiteen palvelemaan politiikkaa – tunnetuin seurauksin. Vieläkin tekee häjyä, että tämä meidän suomalaisten rakastama Lenin-setäkin – runoilijoiden ja taiteilijoiden ystävä – sortui tähän ensimmäiseen ansaan. Ja jos nyt tänä päivänä avaa radion, niin kyllä siellä vieläkin joku vaahtopää kaipaa iltapäivän raukeina tunteina yhteiskunnallisten kysymysten tunkeutumista taiteeseen.

Me emme opi ikinä mitään, mutta aina me palaamme rikospaikalle. Louis Althusserin strukturalistiset teoriat ajoivat subjektin tieteestä ja lopulta kai maailmastakin. Mutta filosofin vaimo osoittautui hankalaksi dekonstruktioitavaksi – vaimoväki ei hevin taivu teoriaan kuten ei lopulta maailmakaan. Nykyään on vaikea todeksi uskoa, että me intellektuellit sankoin joukoin lankesimme tuohon toiseenkin ansaan. Althusserin teoriat johtivat subjekteista vapaaseen strukturalististen rakenteiden maailmanhistoriaan. Miten se ylipäätään oli mahdollista, ja miten se oli niin valloittavaa – ja miten se vastasi muka kaikkiin kysymyksiin?

Tänään me elämme suurta subjektien vyöryä. Me halaamme toisiamme aamusta iltaan häpeän puna poskillamme ja juhlimme jo ikiajoiksi kadonneeksi luultujen subjektien paluuta. Iltaisin me tuijotamme ”tositeeveestä” tätä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden riemujuhlaa. Kyyneleet silmissä me etsimme ikiaikaista ”duchampilaista morsianta” rutikuiviksi lingotuille poikamiehille. Kaikki nuo viehkot strukturalistiset rakenteet ovat hävinneet kuin pieru Saharaan. Mutta varokaa, jossain kaukana tajunnan takapihalla ne kasvattavat jo salakavalia rihmastojaan – ja sitten ne palaavat!

”Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.”

Theodor Adorno