VANHA JA UUSI CITROËN

Citroën BX kissamaiseen lepotilaansa vetäytyneenä Villenraitin talvisessa miljöössä. Kuva SJT.

”Kosketus on aisteista kaikkein demystifioivin ja näkö puolestaan kaikkein maagisin.”

Roland Barthes

Citroën DS 19 esiteltiin yleisölle Pariisin autonäyttelyssä lokakuussa 1955, suunnittelu- ja kehitystyö oli kestänyt 18 vuotta. Auto hämmästytti koko autoilevan maailman. Ensimmäisen päivän aikana sitä tilattiin 12.000 kappaletta, vaikka tuolloin auto ei ollut vielä mikään jokapäiväinen hyödyke. Auto hämmästytti myös strukturalisti Ronald Barthesin, joka oli juuri noihin aikoihin kirjoittamassa esseekokoelmaansa Mytologioita (1957/1994).

Esseessään Uusi Citroën Barthes vertaa moderneja autoja suuriin goottilaisiin katedraaleihin. Samalla tavalla kuin katedraalit autotkin ovat tuntemattomien taitajien hämmästyttäviä aikaansaannoksia. Ne ovat ilmestyneet keskuuteemme kuin suoraan toisesta todellisuudesta. Barthesin kuvaus alkaa vauhdikkaasti: ”On selvää, että uusi Citroën on taivaasta laskeutunut, sillä se näyttää aluksi ylivoimaiselta objektilta.” Mutta sitten hän sekoaa tyypillisenä strukturalistina objektin käsitteeseen ja kirjoittaa kappaleen lopun täydellistä puppua. Ehkäpä se on vaikeasti kuvattavan toiseuden (todellisuuden toisen puolen) esilletuomisessa kuitenkin tarpeellista.

Sitten hän jälleen muistaa Citroënin ja huomaa, että se näyttää sileydessään ja kiiltävyydessään saumattomalta. Itse asiassa se on yhtä saumaton kuten ”Kristuksen tunika oli saumaton”. ”DS 19 merkitsee uuden asennuksen fenomenologian alkua ikään kuin olisimme siirtyneet hitsatuista osista maailmaan, jossa rinnakkain asennetut osat pysyvät kiinni ainoastaan ihmeellisen muotonsa ansiosta.” Aivan kuten katedraalit – miten ihmeessä ne oikein pysyvät kasassa, kun meillä täällä Villenraitilla kaikki kaatuu jo ensimmäisessä syysmyrkyssä.

Kun Barthes pääsee auton pelleistä ikkunoiden kuvaamiseen, olen jo täysin myyty. ”Lasi ei ole tässä ikkunoita tai sameaan koriin lävistettyjä aukkoja vaan laajoja ilman ja tyhjyyden seinämiä, jotka ovat aukeasti kaarevia ja kirkkaita kuin saippuakuplat.” Niinpä keväällä 1991 poikkesin autoliikkeeseen ja ostin niiltä seisomiltani Citroën BX:n. Jo ensimmäisellä ajokerralla ymmärsin täydellisesti Barthesin tuntemukset. Citroënin siipitunnuksen myötä olin siirtynyt ”työntövoimasta liikkeeseen ja koneesta elävään olentoon”, hydraulisen jousituksen taatessa huumaavan irtautumisen maankamarasta.

Matalalentoa tuolla yhdellä ja samalla Citroën BX:llä kesti tasan 21 vuotta. Se on aika paljon minullekin, vaikka en uskokaan muutoksen autuuteen enkä vaihtelun tuomaan siunaukseen. Miten se Pindaros sanoikaan, että oleva on absoluuttisen muuttumatonta, liikkumatonta, ajatonta ja jakamatonta – ja kaiken lisäksi se on täydellisesti pallon muotoista. Sitä ei Sitikan ohjaimista käsin heti uskoisi, kun taivas railona aukeaa ja maisemat vilistävät ohi.

Barthesin tunnetuin kirja Tekijän kuolema (1967) poisti kirjailijan (author) kirjojen tekijäluetteloista. Kärjistäen filosofi väitti, että kirjat kirjoittavat itse itsensä, mutta epäselväksi jäi, lukevatko ne myös itse itsensä. Suorastaan nietzscheläiset mittasuhteet saavutti maailman huikentelevaisuus strukturalistisessa dekonstruktiossaan helmikuussa 1980. Barthes oli juuri nauttinut pitkää lounasta Foucaultin (tuon toisen höyrypään) kanssa ja oli kävelemässä kotiinsa pitkin noita Pariisin yksitoikkoisia katuja, kun auto töytäisi hänet kohtalokkaasti kumoon. Nietzscheläinen ironia tulee tässä: auto ei ollut Citroën DS eikä edes Citroën BX, vaan jonkin pesulan aaltopeltinen pakettiauto.

Kun laskeutuu ylle ihmispolojen

pilkahdus loiston taivaasta annettu

leväten heissä valon kirkkautena,

ja siunattuja ovat päivät.

Pindaros

Roland Barthes (1957/1994): Mytologioita, suom. Panu Minkkinen. Gaudeamus.