TEHTAILIJA ANDY WARHOL

Andy Warhol puhuu videon kautta yleisölleen. Stillkuva SJT.

Se on menettänyt paljon, joka on menettänyt käsityksensä huonosta.

– Friedrich Nietzsche

Bilbaon Guggenheimin museo esitteli 1999 laajassa ja perusteellisessa näyttelyssään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mitä Andy Warholin Factory – tehdas – oli tuottanut yli kolmen vuosikymmenen aikana. Kirjoitin näyttelystä silloin artikkelin, mutta se on jo ajat sitten kääritty silakoiden ympärille tai viety viisaasti kierrätykseen. Joten julkaisen siitä osan jatkoksi alati jatkuvaan debattiin Warhollin merkityksestä nykytaiteelle. Onko sitä ja miten paljon?

Näyttelyyn oli koottu lukuisista museoista ja yksityiskokoelmista maalauksia, veistoksia, piirustuksia, painotuotteita, valokuvia, elokuvaa, muotia, videoita, televisio-ohjelmia ja musiikkia. Kaikkea tätä syntyi kiihkeänä ajanjaksona, joka kesti 50-luvun lopulta Warholin kuolinvuoteen 1987 saakka.

Andy Warhol ehti elinaikanaan lanseerata kolme menestyksekästä studiota, joita hän kutsui tehtaiksi. Eriskummallisin oli Andyn ensimmäinen ”ydinkiihdytin”, joka oli vuorattu kauttaaltaan alumiinifoliolla. Factory merkitsi heti avauduttuaan kulttuurin mekkaa, se oli ateljee, filmistudio, työleiri ja pelastusarmeija taiteilijoille ja sellaisiksi aikoville.

Kengät

Warhol oli alun alkaen innokas piirtäjä, hänestä olisi voinut tulla vaikkapa muotitaiteilija – hänhän näyttikin sellaiselta. Andy piirsi mieluusti mm. naisten kenkiä, ne olivat suorastaan hänen erikoisuutensa. "Minun kenkäni ovat sinun kenkäsi." "Kauniin illan kengät." ”Voit johdattaa kengät veden äärelle, mutta et voi pakottaa niitä juomaan.” Andylta irtosi jo tuolloin iskulause joka lähtöön.

Andy Warhol oli tarjonnut sarjakuva-aiheisia serejään galleristi Leo Castellille, mutta Castelli ei pitänyt niitä tarpeeksi omaperäisinä. Masentuneena Andy lupasi 50 dollaria Muriel Latowille, jos hän keksisi vaikkapa vain yhden kunnon idean. Latow sanoi taiteen arvomaailman olevan keinotekoisen: "Mikä on kaikkein keinotekoisinta, sellaista minkä kaikki näkevät joka päivä." Andy kirjoitti Latowille shekin ja hymyili leveästi.

Andy kävi marketista ostamassa Brillo-laatikoita ja Campbellin keittotölkkejä, yhden kutakin 32 vaihtoehdosta. Poptaiteilijat olivat jo käyttäneet arkipäivän esineistöä aiheinaan. Mutta vasta Andy onnistui näillä tykötarpeilla tehtailemaan taidemaailman ja todellisuuden rajan yli sillan, joka lopullisesti mursi taideteoksen ”aitouden auran”. Brillo Boxin edessä katsoja ei enää tiennyt kummalla puolella rajaa hän oli. Edes älyköt eivät enää tienneet, mikä on taidetta ja mikä jotakin muuta kamaa, kuten Andy osasi valistaa.

Mutta oliko sillä enää mitään väliä. Tosin taide katoaisi maailmasta, kuten Octavio Paz oli jo ajat sitten ennustanut. Taiteilijat laskeutuisivat norsunluutorneistaan maailmaan ja löytäisivät kadottamansa yhteisölliset ilot ja huvitukset. Antiikin veistokset maalattaisiin jälleen räikein värien ja puettaisiin kirjaviin vaateisiin. ”Taidetta” ryhdyttäisiin taas nauttimaan koristeina ja ”kuluttamaan kaikessa rauhassa vaimon ja lasten kanssa”, kuten Giorgio Colli kirjoittaa kirjassaan Nietzschen jälkeen (niin &näin 2008).

Kaikkialle

Warhol oli oikeassa, hänen "arvottomat" kuvansa levisivät kaikkialle: museoihin gallerioihin, elokuvateattereihin ja lopuksi painokuvina – kopioiden kopioina – baarien ja kotien seinille. Tehtaan tuotanto paisui suunnattomaksi, elokuviakin tuli tehdyksi kymmeniä. Tosin Andy ei katsonut niitä koskaan. "Ne ovat niin pahuksen tylsiä", hän saattoi tokaista.

Mutta sitä Andy Warhol ei tiennyt, kuinka nopeasti taidemaailma nielaisisi hänen kapinalliset kuvansa. Jo 1970-luvun alussa Warhol oli vakavasti otettava kaupallinen taiteilija: hänen kuvansa roikkuivat museoissa rintarinnan vanhojen mestariteosten kanssa. Mutta hän oli myös viimeinen 1900-luvun taiteilijoista, joka oli onnistunut järkyttämään maailmaa puhtaasti visuaalisin keinoin; koko vuosisadan jatkunut kuvainraastanta oli saavuttanut päätepisteen. Myös toisen tavoitteensa Warhol oli saavuttanut; hänestä oli tullut maailman tunnetuin taiteilija, jopa Picassoakin kuuluisampi. Andy liikkui sujuvasti julkisuudessa, vaikkakin hieman poissaolevan oloisena.

Vastustajansa Andy Warhol piti loitolla loistavan taiteellisen strategiansa turvin: "Älä ajattele taiteen tekemistä, vaan tee sitä. Anna kaikkien muiden päättää, onko se hyvää vai huonoa ja rakastavatko he sitä vai vihaavatko. Sillä aikaa, kun he päättävät, tee vielä lisää taidetta."

Myöhempien aikojen lisäys

Vasta Andy Warholin myötä taide astui Duchampin readymade -taiteen ohi syvälle arkitodellisuuden keskiöön. Aikaisemmin taideteoksen erottaminen todellisesta maailmasta oli varsin helppoa, mutta tämän jälkeen se kävi mahdottomaksi. Nyt tuli konkreettisesti ymmärrettäväksi Alain Badioun esittämä paradoksaalinen väite: ”Enää ei riitä, että näemme sen, mitä emme vielä ole nähneet, nyt on nähtävä myös se, minkä olemme jo nähneet.”

Tästä syystä Arthur C. Danto huomauttikin (1989), että tuon ihmeellisen 1960-luvun jälkeen taidetta oli ryhdyttävä tarkastelemaan aivan uusin hypoteesein; kaikki sitä aikaisemmat kriteerit olivat käyneet sokeiksi taiteen suhteen. Nykytaiteen näkemiseen – ja taideteoksen erottamiseen maailman muista tavaroista – ei todellakaan riittänyt enää vanhat näkemisen keinot ja taidot, vaan oli ryhdyttävä näkemään myös taideteosten näkymättömät ominaisuudet. Taidetta ei voinut aidata ulos todellisuudesta – ajasta ja paikasta – vaan sitä oli tarkasteltava osana (elämys)maailmallista kokonaisuutta.

Mitkään ulkoiset ominaisuudet eivät enää kertoneet, mikä on taideteos ja mikä jotakin muuta. Mitä taideteoksesta voitiin enää sanoa, kun mitkään normit eivät päteneet.

Danton mukaan suurin osa taidekritiikistä oli vain sanojen ”pinoamista taideteosten eteen”. Danto kirjoitti siis yli 30 vuotta sitten, mutta mikä on tilanne tänä päivänä. Taidekritiikki on yhä edelleen – niissä muutamissa lehdissä (medioissa) joissa sitä vielä on – juuri tuollaista merkityksetöntä ”sanojen pinoamista”. Ei voi kuin toivoa, että sekin vähä ”kritiikki” häviäisi taivaan tuuliin.

Kaikki, tai lähes kaikki, mitä Andy Warhol teki, tuli suoraan tavallisten amerikkalaisten jokapäiväisestä elämästä – tavallisten ihmisten maku ja arvot olivat kerta heitolla taiteen keskiössä.

Warholin suurimmat työt ovat kuitenkin ajalta, jolloin taiteen ja elämän välisiä rajoja räjäyteltiin, kaikki piirrettiin uusiksi ja me kaikki elimme historiaa sen sijaan, että olisimme katselleet taaksemme menneeseen.

– Arthur C. Danto

Lisää aiheesta:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2009/06/kritiikin-mahdottomuudesta.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/10/taideteos-esineena.html

Arthur C. Danto: Taiteen nykyhetki, Taide 1991.

AKTIIVISET PUUHASTELIJAT

Ja taas Yrittäjä-Jussia viedään. Onko tässä kyyditystä antamassa huippuasiantuntija vai aktiivinen puuhastelija. Joka tapauksessa myös Seinäjoelle ollaan vinhaa vauhtia perustamassa omaa julkista ”konkelotaiteen galleriaa”. Kuvanmuokkaus SJT.

Hyvän käytännön mukaan kaupungissa on taidehankintatyöryhmä ja julkisen taiteen lautakunta. Mutta sekään ei vielä takaa sitä, että kaupunkilaisten asialla olisivat taiteen asiantuntijat. Varsinkaan kun kyse on kuvataiteesta. Harmillisen usein asiantuntijuuden ohittavat yhteisön aktiiviset puuhastelijat, joiden oletetaan tietävän parhaiten millaista ”taidetta” kaupunkilaiset haluavat.

Tällaiset epämääräiset käytännöt eivät olisi mahdollisia esimerkiksi arkkitehtuurin, sillanrakennuksen tai monien muidenkaan julkisten toimintojen kohdalla. Taiteenlajeista vain musiikki on turvassa puuhastelijoilta, sillä jopa epämusikaalisten kansalaisten korvissa väärinsoittaminen kuulostaa saatannalliselta menolta. Kuvataiteessa usein riittää se, että teeskennellään ko. teoksen olevan taidetta.

Kaiken takana on vanha käsitys taiteen toisarvoisuudesta tärkeiden ja hyödyllisten yhteisöllisten toimintojen joukossa. Jo Platon syytti taiteita kuvitteellisen ja epäkelvon todellisuuden tuottamisesta. Ja vielä renessanssin aikanakin vain piirustus katsottiin tarpeelliseksi. Turhan vähällä huomiolle on jäänyt, että Immanuel Kant nosti 1700-luvulla taiteet arkitodellisuuden kovaan ytimeen. Siitä saakka taide ja estetiikka ovat olleet länsimaisen filosofian keskeisiä tutkimuskohteita.

Toisaalta jo ennen Kantia oli herännyt epäilys, ettei ”inhimillinen todellisuuskaan” ole todellista, vaan sekin on sosiaalinen rakennelma – siis fiktiivinen keksintö. Mutta ei mennä siihen, pidetään se vain visusti mielessä.

Kantin määrittämänä taide ”ilmiön yliaistillisena substraattina” ei ole vain jotakin tosiasioiden ylijäämää, vaan elintärkeä tekijä todellisuuden osatekijöiden välittäjänä ja yhdistäjänä. Totuus ei ole vain hyödyn palveluksessa, vaan se ilmenee myös taiteissa kaikenlaisesta hyödyntavoittelusta vapaana kauneutena. Ilman taidetta kivikova todellisuuskin taantuisi silkaksi fiktioksi.

Taide-lehden (1/2019) pääkirjoitus käsittelee tätä samaa asiaa. Esimerkkitapaukseksi on valittu Lahden kaupunki, jossa virallisten tahojen ohi suuntautunut puuhastelu on tuottanut lukuisan määrän epäilyttäviä julkisia ”monumentteja”. Siitä huolimatta, että kaupungissa on toiminut asiantuntijoista koostuva julkisen taiteen työryhmä. Niinpä kaupunki onkin saanut kyseenalaista kunniaa ”julkisen taiteen konkelogalleriana”.

On syytä kysyä niin Lahdessa kuin muuallakin, keiden maun mukaista taidetta kaupunkeihin hankitaan? Yhteisin varoin hankitut julkiset teokset ovat kansalaisten ilona tai kiusana vuosikymmenet. Varminta olisi luottaa asiantuntijoiden parhaaseen mahdolliseen ymmärrykseen. Hyvä julkinen taideteos kohottaa ympäröivän tilan arvoa, mutta sykähdyttää myös tilan käyttäjiä ja saa heidät tuntemaan itsensä paremmiksi ihmisiksi.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 24.4.2019.

Pari lisähuomiota:

Erilaisten aktiivisten tahojen puuhastelua visuaalisen kulttuurin turmelemisessa voi verrata suoraan ilkivaltaan. Ainoa valintakriteeri näille ”teoksille” on sosiaalisesta mediasta tuttu ”tykkääminen”, riittää että me tykätään huonosta ja vieläkin huonommasta taiteesta – kaikki muutkin saavat tyytyä siihen. Perinteiset muistomerkit ja julkiset patsastelut ovat saaneet nopeasti seurakseen kerrostalojen päätyihin ilmestyneet ”valokuvankaltaiset kuvatukset”, jotka ovat näkyvyydeltään kammottavaa luokkaa.

En toki tässä väitä, että kaikki julkinen taide on huonoa. En todellakaan. Taiteen arvioiminen on vain niin vaikeaa, että siihen ei pelkkä tykkääminen riitä. Ei tarvitse kuin katsoa millaista ”konkelotaiteen galleriaa” ihmiset kantavat tatuointien muodossa omissa kehoissaan, niin ymmärtää miten alhaisella tasolla ihmisten visuaalinen sivistys nykyään on. Mutta niin pitkälle en mene, että suosittelisin eräille tatuoiduille kieltoa liikkua julkisilla paikoilla, vaikka mieli tekisi.

Tämyys

Jos taideteos olisi ollut tahtomme mukaan,

se olisi esittänyt jotakin josta heti olisi voinut

sanoa, että se on juuri niin kuin se on.

Mutta ei, taideteos ei aja meidän asiaamme

– se on aina omalla asiallaan.

Taideteos asettuu luontevasti läsnäoloon

kaikkien muiden todellisten objektien kanssa.

Se suorastaan vaatii tilaa todellisuudelta,

ikään kuin se olisi konkreettinen esine, kuten

ovat lapio, pyykinpesukone tai lumilinko.

Teoksellisuudessaan taideteoksella ei

ole esineellistä alkuperää – se mikä siinä on

taidetta ei kuulu todellisuuden piirin.

Silti se usein esittäytyy jonkin poissaolevan

kuvaksi ja paljastaa näin katalat aikeensa.

SJT (2005)

VALTION VIHOLLINEN

Tuntematon valtion edustaja jakamassa pitkää apurahaa taiteilijalle. Kuva SJT 2001.

APURAHATAITEILIJAT

Tässä jutussa ei käsitellä niitä taiteentekijöitä, jotka jonkin muun ammatin ohessa hakevat taiteesta ylimääräistä statusta elämäänsä. Heille satunnaiset apurahat ovat silkkaa ylellisyyttä, jolla voi toteuttaa ikimuistoisen projektin. Vakuuttavasti he todistavat, että ”taiteen tekeminen on ihan tavallista työtä”.

”Ei ole”, vastaa Antti Nylén kirjassaan Häviö (2018), jossa kirjailija rohkeasti avaa apurahataiteilijan tuntoja. Nylén nostaa esiin nuo piruparat, joiden kohtalona ja ammattina on elää ja kuolla taiteensa kanssa. He ovat myös ammattilaisia apurahanhakijoina. Heille pitkät apurahat takaavat taiteen ja toimeentulon, sillä ani harva – jos kukaan – taiteilija elää teostensa myynnillä.

Apurahataiteilija poikkeaa kadunkulmassa kerjuukupin kanssa istuvasta kollegastaan vain siinä, että hän kulkee käsi ojossa vallan saleissa. Hän on alati valmis kirjoittamaan apurahalautakunnille osoitettuihin kerjuupapereihin kuvauksen menestyneestä, omaperäisestä ja merkittävästä taiteilijasta, jolla on vaikuttava CV. Sen sijaan, että hänet heitettäisiin tyrmään, häntä taputetaan olkapäälle ja kannustetaan jatkamaan epätoivoista tehtäväänsä.

Apurahataiteilijalla on notkea niska, hän kumartaa ja pokkaa. Hän on valmis pitämään jakotilaisuudessa kiitospuheen, ja valmis kiittämään kaverinkin puolesta. Hän asettuu nöyrästi kuvattavaksi teoksensa viereen. Hän aina valmis esiintymään asiatuntijana sellaisessakin asiassa, mistä hän ei tiedä mitään. Palkkiota hänelle ei makseta – hänhän saa hyvää tekevää näkyvyyttä.

Pitkän apurahan jälkeen taiteilijan ”työn” laatu lopultakin paljastuu, kun toimeentulo loppuu kuin seinään. Nykyään hyvällä lykyllä saattaa toimeentulotukea ehkä saadakin, mutta muutamia vuosia sitten sellaisen haikaileminen sai Kelan virkailijan vain kuivasti naurahtamaan. Taiteilijahan työllistyy omassa työssään. Eiköhän kannattaisi vaihtaa ammattia, neuvoo verovirkailijakin.

Taiteilijan ammattia ei voi valita, se on kohtalo. Mutta apurahataiteilijan osan voi valita, ryhtyykö siihen vai ei – kun sille tielle on lähtenyt, paluuta ei ole.

Lopullinen valtion kosto ja rangaistus tulee viimeistään taiteilijaeläkkeen muodossa tai on tulematta. Apurahan kohdalla taiteilija voi vielä kuvitella, että on saanut ansionsa mukaan. Mutta taiteilijaeläkkeen jaossa ei kohtuus ja tasapuolisuus merkitse mitään, semminkin kun asiaan vaikuttavat myös politiikka ja ”pärstäkerroin”.

Usein kostonruoskaa päätöksiä tekevässä toimikunnassa heiluttaa taiteilijatoveri. Tämä kaikki kertoo enemmänkin pimeästä keskiajasta kuin sivistysvaltiosta. Ilman taidetta ei olisi ihmisarvoista elämää. Se kyllä myönnetään – ainakin juhlapuheissa – mutta todellisuudessa puheet ja taiteilijoiden kohtelu eivät kohtaa – niiden väillä on yhä ammottava kuilu.

Ilmestynyt kolumnina 14.3.2019 Ilkassa ja Pohjalaisessa.

Lisähuomioita:

Poliitikot yksi toisensa jälkeen ovat luvanneet panna taiteilijoiden asiat kuntoon. Mutta eihän siitä mitään tule. Ei edes 1990-luvun alun laman aikaan tapahtunutta taiteilijaeläkkeiden alasajoa ole – lupauksista huolimatta – kyetty korjaamaan. Nykyään eläkkeitä ei riitä edes kaikille valtion pitkät apurahat saaneille taiteilijoille. Mikä on todella kummallista ja ristiriitaista.

Yksi outo syy asioiden nykyiseen tilaan on apurahojen ja taiteilijaeläkkeiden nostattama kateus –näin kuulee usein väitettävän. Joten varsinkin eläkkeitä on jaettu hiljaa hyssytellen ikään kuin niitä ei olisikaan. Eläkkeen eteen on lisätty vielä määre ”ylimääräinen” kusetuksen lopulliseksi varmistukseksi. Mutta kuten Nylén tekstissään huomauttaa, kateus on täysin turhaa, sillä tavallinen tallaaja ei kestäisi puolta päivää apurahataiteilijan elämää.

Ainoa vastaus tähän häikäilemättömään ja kohtuuttomaan kohteluun on: ”Näin tehdään, koska voidaan.” Se kuulostaa aivan mummonpotkijoiden logiikalta. Viimeistään eläkeiässä taiteilijasta tulee valtion vihollinen, siitä huolimatta saako hän valtion taiteilijaeläkkeen vai ei. Kosto elää!

Valtio jakaa avokätisesti varoja kulttuurille, jotta se hyväksyisi orjuutensa; tällä tavoin kulttuurin saavutukset taipuvat haluttuun suuntaan, ja näin saadaan hyödyllisiä palvelijoita.

– Giorgio Colli

Apurahojen jakelu perustuu asiantuntijoiden vapaaseen harkintaan, joka eroaa mielivallasta vain retorisesti, sillä päätöksiä ei perustella.

– Antti Nylén

Lisälukemista:

Antti Nylén: Häviö, Kosmos 2018.

KUN MITÄÄN EI TAPAHDU

Ikkuna korkealla talon päädyssä valaisee ”hyödytöntä huonetta”, jonne ei ole lainkaan sisäänkäyntiä. Kuva SJT.

Hän ken jaksaa arjessa, jaksaa helvetissäkin.

– Suomalainen sananparsi

Mitä tapahtuu, kun mitään ei tapahdu

Muutin tähän omituiseen taloon syksyllä 1995. Kaikenlaiset tilat kellarin perimmäisestä loukosta viimeiseen vinttikammioon johdattivat vähitellen luovan tekemisen ja olemisen ytimeen. Ulkoa päin taloa tarkastellessani huomasin korkealla talon pihan puoleisessa päädyssä kummallisen ikkunan. Sen takana täytyi olla jokin tila. Mutta turhaan koputtelin seiniä, talon sisäpuolelta salaperäiseen huoneeseen ei ollut minkäänlaista pääsyä. En keksinyt mitään järkevää syytä tai selitystä tuolle ”hyödyttömälle huoneelle”. Päätin kuitenkin hankkia pitkät tikkaat ja kurkata jonakin erityisenä päivänä ikkunasta sisään.

Törmäsin Georges Perecin kirjaan Tiloja / Avaruuksia (2002) vasta viime vuoden lopulla, vaikka kirja on alkujaan ilmestynyt jo 1974. Perec kirjoittaa, että hänen ajatuksissaan on usein ollut huoneisto, jossa olisi yksi täysin ”hyödytön huone”. Ei siis mikään ylijäämä komero, käytävän mutka tai varaston hylkytila, vaan tieten tahtoen hyödytön tila, ”jota ei voisi käyttää mihinkään eikä muuttaa miksikään”. Yrityksistään huolimatta kirjoittaja ei ole onnistunut saamaan ajatuksiinsa toimivaa mielikuvaa ei-minkään tilasta – huoneesta vailla ominaisuuksia. ”On kuin jopa kieli olisi kykenemätön kuvaamaan tätä ei-mitään, tätä tyhjyyttä, kuin voisimme puhua pelkästään siitä mikä on täyttä, hyödyllistä ja funktionaalista.”

Tila ilman mitään erityistä tarkoitusta tuntuu olevan vastoin tilan ideaa ja kokemusta. Mihinkään kelpaamaton tila ei tunnu olevan tila lainkaan – ei edes ajatuksen tasolla. Perec vertaa sitä kykyyn ajatella ei-mitään. ”Miten ajatella ei-mitään ilman että automaattisesti sijoittaa jotain tämän ei-minkään ympärille, jotain joka tekee siitä reiän, jota sitten rupeaa heti täyttämään jollain, käytännöllä, funktiolla, päämäärällä, näkemyksellä, tarpeella, puutteella, ylijäämällä… ?”

Jotta ylipäätään olisi mitään kirjoitettavaa, on syytä seurata tuota Perecin puutteen ja ylijäämän teemaa. Aina on jotakin ylijäämää, jolla täyttää tilaa, jotain mitä mikään puute ei ole ennakoinut. Vielä siinäkin vaiheessa kun joutuu kysymään: ”mitä tapahtuu silloin, kun mitään ei tapahdu”. Onko jäänöksellisyys pelkkää kieleen jäänyttä vajavaisuutta, kysyy Mikko Mankinen artikkelissaan Miksi joka päivä ei tapahdu mitään? (niin&näin 3/2018). ”Millä perustein tapahtuminen ylisummaan muka on välttämättä aina jonkin tapahtumista?”

Faktuaaliset tapahtumat

Tilat ovat jo itsessään tapahtumia, vaikkakin ne saattavat tapahtua niin hitaasti – kuin kivet – että niiden tapahtuminen jää ihmishavainnon tavoittamattomiin. Kautta aikain nuoriso ja muut höyrypäät ovat alati vaatineet elinympäristöltä maksimaalista tapahtumista. ”Täällä ei tapahdu mitään”, kuuluu ankara tuomio. Tapahtumista lähdetään etsimään yleensä kaupunkien väkijoukoista – mitä suurempi kaupunki sen sähäkämmät tapahtumat. Näin oletetaan.

Kuinka väärässä he ovatkaan, sillä ihmisten järjestämät tai aiheuttamat tapahtumat eivät faktuaalisesti ole tapahtumia lainkaan. Todellinen tapahtumisien tarkkailija karttaa ”ylivirittäytymisen” vaaroja ja hakeutuu metsän siimekseen, pellon laidalle tai vaikkapa järven rannalle. Enempiä harhapolkuja vältellen voisi todeta, että ihmisten jäljiltäkin toki jää ylijäämää eli aitoa tapahtumista, kuten vaatteiden kulumista, hiekan kantautumista sisätiloihin ja hilseen tippumista olkapäille. Muistamme miten Francis Bacon keräsi pölyä suljettuna olleesta huoneesta ja valmisti siitä harmaata maalia. Voiko sen autenttisempaa tapahtumista ollakaan.

Näitä tapahtumia ei löydy uutisista eikä lehtien palstoilta – niillä ei media elämöi. Toisaalta jokapäiväisyyteen uponneiden lähes olemattomien tapahtumien huomioiminen on vaikeaa. Havaitseminen jo sinänsä vaatii jotakin erityistä tapahtumista tilassa ja valaistuksessa. Perecille tämä kaikki on arkielämän jäännöksellisyyttä: ”Se mitä tapahtuu joka päivä ja palaa joka päivä, banaali, arkinen, ilmeinen, yleinen, tavallinen, infra-tavallinen, taustahäly, totuttu, miten ottaa se huomioon, miten kuulustella sitä, miten kuvata sitä?”

Tällaisten mitättömien – vähäisyydessään järisyttävien – tapahtumien kuvauksessa on syytä välttää kaikenlaisia ideologisia pyrkimyksiä ja taiteellisia tehokeinoja. Perecin ohjenuorana on kuvata ”jotenkin katsauksenomaisesti kaikki asiat joihin katseeni pysähtyy”. Lopulta siitä tulee tapa kirjata ylös kaikki, mihin maailmassa liehuva havainto törmää ja tarttuu. Eikä aikaakaan, kun huomaa puhuvansa puulle pihassa ja haastattelevansa keittiön terävintä veistä.

Arjen helvetti

Yläpuolella on se, mikä on katolla,

alapuolella on se, mikä on lattialla,

takana on se, mikä on ovensuussa:

kaikki se, missä jokin on.

– Martin Heidegger

On vielä poikettava syrjäpolulle. Arkinen arki on ollut niin arkipäiväistä, että suomen kielessä ei ole edes kunnollista sanaa sitä kuvaamaan, vaan ei ole englanniksikaan: ordinary or non-special days. Jossain olen nähnyt uudissanan borinary (boringly ordinary). Saa nauraa! Alkujaan lainasana ”arki” (argina, argi) on tarkoittanut hillitöntä säädyttömyyttä ja ihmisluonnon ylittävää saatanallista menoa. Mikä on varsin kuvaavaa. ”Pyhäpäivinä pinnisteltiin kunnollisina ja arkisin päästettiin piru irti”, kuten Veijo Meri huomauttaa kirjassaan Sanojen synty (1982).

Myöhempinä aikoina elämäntapakirjoittajat ja muut sortin kelmit ovat kehränneet arjessa rypemisestä todellisen ihmiselämän koetinkiven. Arjen sankarit jaksavat puurtaa arjessa arkisia tekojaan. Hän ken jaksaa arjessa, jaksaa helvetissäkin. Perec käyttää arkipäiväisyyden projekteissaan ranskan kielen sanaa ”quotidien”. Pahoin pelkään, että suomalaisesta näkökulmasta tarkastellen se ei ole tarpeeksi arkinen. Ei lähimainkaan.

Kirjoitin vuosituhannen vaihteessa runosarjan Tiloja (2005). Se on siitä harvinainen tekstikooste, että kirjoitin sen heti tarkoituksella runoiksi. Runojen teksti ei ole kovin runollista, paremminkin objektiivisen kuvailevaa. Syytä en tuollaiseen fragmentaariseen kielenkäyttöön silloin tiennyt. Nyt sen tietäisin – siis tätä kirjoittaessani – vaan mitäpä väliä sillä enää on. Tekstien tilat ovat sattumanvaraisesti muistista putkahtaneita: portaat, puisto, ranta, kappeli, halli, maisema, eriö ja lopuksi tilojen tila: maailma.

Ehkä joskus kuvittelin ”kirjoittamisen” olevan kommunikaatiota – kuten kielen helposti kuvittelisi olevan. Mutta minkäänlaista yhteyttä ei kirjoittamalla – eikä muillakaan keinoin – minnekään syntynyt. Sitä myöten olisi saattanut ajautua eräänlaiseen solipsismiin. Maailmassa on vain yksi saavuttamaton subjekti, ja me vähäisemmät satelliittien kaltaiset tietoisuudet ajelehdimme ties missä kaikenlaiset yhteydet poikki katkaistuina. Kaikki turhat puuhastelumme ovat silkkaa houretta. Mutta mielikuvitusta meillä arjen sankareilla riittää.

Eriö

Ensin sitä ei juurikaan huomannut,

     vetoa kohti keskiön horisonttia, singulariteettia.

Vähitellen se kiristyi kiristymistään,

     kunnes se veti tiukasti köydet natisten.

Eron toi esille mykkä merkki; se kohosi

     graafisen tilan keskellä pyramidin kaltaisena,

     salaisena ja vaiteliaana kuin hauta, oikesis.

Sanat tulivat horjuen kuin humalaiset,

     mutta se oli ainoa järkevä tapa täyttää

     tyhjä kuori, kaikki tyhjät kuoret.

Kun ”hän jätti huoneen, hän eksyi jo portaissa,

     sen sijaan että olisi liukunut pitkin kaidetta”

     ja juossut ovesta ulos tyhjään maailmaan.

– S. J. Tanninen (2005)

Ps. Jos vinttihuoneeseen olisi ovi, se ei olisi ”hyödytön huone”. Jotakin sinne olisi ilmestynyt kuin tyhjästä, vaikka kukaan ei olisi siellä koskaan käynytkään.

Georges Perec: Tiloja/Avaruuksia, suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat 2002.

Mikko Mankinen: Miksi joka päivä ei tapahdu mitään? (niin&näin 3/2018).

S. J. Tanninen: Korpus/Tiloja, NAB 2005.

Merikartta. Lewis Carrol: The hunting of the snark, Chancellor Press 1993.

Kuvitusta Georges Perecin kirjaan Tiloja/Avaruuksia.

PIERO MANZONI HERNINGISSÄ

Piero Manzoni: Corpo d’aria, 1960. Kuva SJT.

Avoin kirje Herningistä 20.8.2002. 

Tällä kertaa ei ole postin vika, että kirje on matkalla pitkään viipynyt. Matkalle hukkui myös Herningin taidemuseosta saamani lehdistömateriaali, jonka museon ystävällinen väki lähetti myöhemmin postitse . Joten lopultakin lähes kaikki on tallella. Siitä huolimatta emme usko niitä, jotka sanovat, että lopulta kaikki järjestyy. Ei järjesty, siitä hyvä esimerkki on Piero Manzoni. Mutta mitä teki Keski-Jyllannin vähäisessä Herningin taajamassa Cremonan kreivi ja ikonoklasti Meroni Manzoni di Chiosca e Poggiolo. En muista sitäkään, mitä itse tein Jyllannissa. Olinko lie tullut etsimään sukuni myyttisiä vaiheita Tannisbugtin myrskyisiltä rannoilta.


Silkeborgin suunnasta Herningiin autoileva ei tule ehkä kiinnittäneeksi huomiota vaatimattomaan kylttiin Herning Kunstmuseum. Se on vahinko, sillä tämä Herningin kunnan taajaman kupeessa sijaitseva puistomainen peltoalue kätkee sisäänsä hämmästyttävän museokokonaisuuden. Yllätyksellisyydessään ja monipuolisuudessaan museo on merkittävä koko Euroopan mittakaavassa.

Alueen museorakennukset ovat ulkomuodoltaan pyöreitä, kuten myös veistospuisto ja labyrinttipuutarha. Suurin näistä salaperäisistä ympyröistä on veistospuisto, jota kiertäessä voi tutustua eurooppalaiseen moderniin kuvanveistoon. Veistospuiston kehä on paalutettu niin korkealle, että sen keskelle jäävällä ympyräniityllä lehmät laiduntavat kesäisinä päivinä.

Hämmästyttävin ympyröistä on puutarhuri C. Th. Sørensenin orapihlajalabyrintti; sinne eksyessään on vaikea sanoa, minkä muotoinen se oikein on, koska sisäosien seinät ovat suoria. Siellä asustaa varmaankin joku Herningin hirviö, joka leikkaa nuo 5-6 metriin kohoavat loputtomat pensasaidat.

Vaaleaksi kalkitun taidemuseorakennuksen on suunnitellut C. F. Møller 1976, museon tyhjän sisäpihan ympyränmuotoiseen seinään Carl-Henning Pedersen on maalannut 220 metriä pitkän ja 5 metriä korkean seinämaalauksen ”Fantasian leikkiä elämän kehässä”. Keskellä museopihan kehää seisoessa taivas näyttää laskeutuvan ympyrän ylle läpikuultavaksi kupoliksi; ainoastaan pari puuta, jotka ovat kasvaneet sitten viime käynnin seinää korkeimmiksi, rikkovat hieman illuusiota.

Toisen ympyrärakennuksen muodostaa puiston toisessa laidassa oleva Carl-Henning Pedersen & Else Alfelt museo, jonka viereen ilmestynyt uusi näyttelysali ”prismahalli” ei olekaan ympyrä vaan eräänlainen tetra, jonka seinät ovat lasia ja keramiikkaa. Myös varsinaisen museorakennuksen pyöreää ulkoseinää kiertää Pedersenin räiskyvän spontaani 90 metriä pitkä seinämaalaus, joka on toteutettu suurilla keraamisilla laatoilla kuten muutkin seinämaalaukset. Näkymä on kuin ufo olisi laskeutunut puistoon.

Herningin taidemuseossa on hyvä kokoelma tanskalaista modernia taidetta pääosin 1950- ja 1960-luvuilta: Robert Jacobsen, Richard Mortensen, Paul Gadegaard, Asger Jorn, Henry Heerup, ja myös kohtalainen otos kansainvälisyyttä: Duchamp, Fontana, Klein, Köepcke, Tajiri jne. Museon erikoisin osasto käsittää vain 29-vuotiaana 1963 kuolleen italialaisen Piero Manzonin hätkähdyttävien teosten kattavan kokoelman.

Piero Manzoni munankeittopuuhissa. Kuva Herning 

Art Museums.

Piero Manzoni oli kotoisin Soncinosta, pienestä pohjoisitalialaisesta kylästä; vain 7 vuotta kestäneen taiteilijauransa aikana hän ehti hämmästyttää ilkikurisella ikonoklasmillaan koko taidemaailmaa. Nykytaiteesta Manzoni löysi elämäntehtävänsä, jossa on samankaltaista estotonta ehdottomuutta kuin Yves Kleinin tuotannossa. Taiteen rajojen testaamisen Manzoni aloitti upottamalla laatikkoon ladottuja sämpylöitä kaoliinilaastiin, jolloin tuloksena oli outoja ja humoristisia Achrome -installaatioita.

Manzoni muistetaan (jos muistetaan) taiteilijana, joka keksi ensimmäisenä väittää, että kaikki se minkä taiteilija itsestään tuottaa on taidetta. Hän alkoi mm. säilöä hengitysilmaansa ilmapalloihin (Fiato d’artista, ) ja purkittaa omaa ulostettaan pieniin säilyketölkkeihin kuin tonnikalaa ikään. ”Merda d’artista, conservata al naturale", lukee merkkituotteen purkin kyljessä – taiteilijan paskaa, luonnonmukaisesti tuotettu. Purkin kannessa on taiteilijan eli tuottajan signeeraus.

Taiteilijan ensimmäinen ilmaisuväline on perinteisesti viiva. Piirtäminen ennen muuta sanottiin, kun ei muutakaan sanomista ollut. Manzoni alkoi tuottaa (piirtää) paperirullille yhtenäistä viivaa, joka lopulta yltäisi maapallon ympäri. Viiva säilöttiin sinetöityihin tuubeihin, suojaan ajalta, tuhoavilta valonsäteiltä ja saman tien taideyleisöltäkin. Säiliön etiketistä katsoja saa sentään tietää viivan pituuden, tekotavan ja valmistumisajankohdan.

Jo 1957 Manzoni julisti, että mitään hänen säilömäänsä ei tultaisi milloinkaan avaamaan. Taideteoshan on mielikuvituksen asia ja se kyllä toimii sylinteriin suljettunakin. Siitähän koko jutussa on kysymys. Ikään kuin maistiaisiksi tuota persoonatonta viivanvetoa on pätkittynä myös näkyville kehyksiinkin, sellaisiksi yksityisen ihmisen tajunnan mittaisiksi paloiksi.

Juuri täällä Herningissä heinäkuussa 1960 – paikallisen sanomalehden painossa – Manzoni maalasi pyörivään sanomalehtipaperirullaan pisimmän 7200 metriä pitkän viivansa.(Linea infinita, 1960.) Aivan ääretöntä viivaa ei siitäkään tullut, mutta se riitti järkyttämään modernin taiteen perustan lopullisesti. Se oli vitsi, joka ei kaikkia naurattanut. Loputtoman viivan sisältämä suuri paperirulla seisoo Herningin taidemuseon lattialla hermeettiseen lyijylevyillä vuorattuun sinkkisäiliöön umpioiuna. Ehkäpä se on säilöttynä venynyt lisää pituutta, ties minne saakka se jo yltääkään. Säiliön kylkeen sopisi hyvin Manzonin motto: "Ei ole mitään sanottavaa; on vain oltava ja elettävä."

Taiteenahmijoiden kulutettavaksi Manzoni keitti näyttelyissään kananmunia, joiden kuoriin hän painoi peukalonjälkensä. (Uova con impronte, 1960). Sellainen näyttely oli Manzonin mukaan syötävissä 70 minuutissa; sen jälkeen varovasti irrotetuista munankuorista ja peukaloprinteistä valmistettiin numeroituja näppäriä kollaaseja taiteen keräilyä ja omistamisen tarvetta tyydyttämään.

Manzoni signeerasi 73 ihmistä eläviksi veistoksiksi (Sculture viventi, 1961). Prosessiin kuului eräänlainen aitoustodistus ja leima, joka määritteli veistoksen toiminnallisen statuksen. Vihreällä leimattu henkilö oli taideteos määrätyissä tilanteissa: laulaessa, nukkuessa jne. Keltaisella leimattu oli vain osittainen taideteos esimerkiksi joltakin ruumiin osaltaan. Kun taas punaisella leimatut olivat kokonaisvaltaisia ja ikiaikaisia teoksia. Yksi näistä Manzonin punaisella leimaamista elävistä veistoksista on italialainen kirjailija Umberto Eco. Elävä veistos saattoi nousta seisomaan taiteilijan valmistamalle maagiselle alustalle (Base magica) ja ottaa näin paikkansa taideteosten joukosta.

Manzoni valmisti erityisen jalustan myös maapallolle, joka voidaan mistä tahansa kohdasta asettaa sievästi ikiomalle sokkelilleen (Base di mondo). Tällainen sokkeli voidaan asettaa ylösalaisin maapallon pinnalle. Ja teos on valmis – vain katsoja on enää väärin päin. Asian voi korjata helposti ottamalla teoksesta kuvan ja kääntämällä sen ylösalaisin. Jäljelle jäi vielä taivas, mutta sen Yves Klein oli jo vuosia sitten julistanut ja signeerannut taideteoksekseen.

Vielä 1962 Manzoni palasi Herningiin ja työskenteli täällä eräänlaisessa taiteilijaresidenssissä. Tällaisten ylenpalttisten ihmisten yhteydessä tulee kysyä, mitä jos hän olisi saanut elää pitempään – millaisessa maailmassa me nyt eläisimme. Mutta onneksi tällaista kysymystä ei ole olemassa, on vain sellaisia kysymyksiä, joihin on ihan oikeat vastaukset.


Ps. Lehtiuutisesta huomasin, että yksi Piero Manzonin 1961 tuottamista ulostepurkeista (Merda d’artista) on myyty pari vuotta sitten 275,000 euron hintaan. Taiteilijan paskan arvo kasvoi moninkertaisesti verrattuna kullan arvoon. Mitä tästä opimme? Kannattaa sijoittaa paskaan. Toisaalta tekisi mieli lyödä päätään muutaman kerran timakasti Manzonin sokkeliin.


https://deepsurfing.files.wordpress.com/2014/11/socle-pierre-denan.jpg
https://en.wikipedia.org/wiki/Corpo_d%27aria

Herningin taidemuseot. Kuva Herning Art Museums.

TAITEEN JA MAAILMAN RAJAT

Mesi Tanninen (10 v.): Kesäinen perhostutkielma (2018). Kuva SJT.

Taide on olemukseltaan alkuhyppy, korostunut tapa totuuden tulla olevaksi.

– Martin Heidegger

Inhimillistä todellisuutta ylläpitäväksi ”toimijaksi” on länsimaisessa filosofiassa oletettu metafyysinen subjekti, joka luo itselleen maailman ja määrittää sen merkitykset. Tänä vuonna Suomessa luennoimassa vierailleen Alphonso Lingisin mukaan meidän on korkea aika palauttaa asiat oikeaan järjestykseen. Minä ja me emme olekaan kaiken johdossa. Meitä ohjaavat ja komentelevat kuin huomaamatta jokapäiväiset esineet ja asiat – taiteesta puhumattakaan. (Lingisin haastattelu, niin & näin 3/2018.)

Taiteen kautta voimme kokea yhteenkuuluvuutta maailman kanssa, sanoo Lingis ja jatkaa:

”taideteokset voivat tuoda esiin esineisiin ja asioihin liittyviä voimia ja tällä tavoin paljastaa maailmasta jotain, jonka vain taide voi paljastaa, ja jota emme muulla tavoin oppisi ymmärtämään.” Lingis viittaa Nietzschen ajatukseen taiteesta kosmisena energioiden virtauksena, johon taiteen kokija voi osallistua. Näin taide tuo lohtua rajallisuuden kokemuksen edessä, ”sillä taiteessa osallistumme kaiken taustalla olevaan ontologiseen voimaan, joka luo uusia muotoja ja hajottaa vanhoja”.

Artikkelissaan Reality and its Shadow (1948) Emmanuel Levinas väittää, että taideteos venyttää kielelliseen tiedostukseen nojaavaa ”luontaista havaintoa” – ja menee jopa sen tuolle puolen. Sen minkä luonnollinen havainto arkipäiväistää ja jopa usein epähuomiossa kadottaa kokonaan, taideteos nostaa esille paljastavassa aitoudessaan. Näin taide on todellisempaa kuin todellisuus ja todiste taiteellisen mielikuvituksen voimasta. Levinasia seuraten päädymme hurjan ajatuksen äärelle. Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut taiteen varjoon.

Wittgensteinin mukaan kielemme rajat ovat myös maailmamme rajat. Voimme nähdä ja kokea vain sen, minkä kykenemme sanojen avulla määrittämään ja haltuun ottamaan. Mutta eikö tuo Levinas juuri äsken sanonut, että taiteen avulla voimme ylittää niin kielen kuin maailmankin rajat. Martin Heidegger korosti erityisesti paikallisen kuvataiteen merkitystä havainnon ja tiedostuksen ”virittäjänä”. Taideteoksessa ”maailma maailmoi ja se on olevampi kuin se, minkä voimme nähdä ja kuulla ja missä luulemme olevamme kuin kotonamme”.

Toisaalta, me voimme valita, elämmekö ennakko-oletusten määräämässä todellisuudessa vai ylitämmekö sen rajat taiteen keinoin.

Syystäkin maailman ”todellisiin” kaupunkeihin on perustettu aivan ensimmäisinä kulttuurihankkeina taidemuseoita. Näiden edellä äänessä olleiden aikamme merkittävimpien filosofien mukaan sellaisessa kaupungissa, jossa ei ole taidemuseota eikä sen myötä esillä olevia taidekokoelmia, myös maailman rajat ovat ahtaammat. Väite on hypoteettinen – suorastaan mieletön – sillä sellaisia taidemuseottomia kaupunkejahan ei ole edes olemassa. Vai?

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 20.12.2018

Harri Mäcklin: Älä koskaan kieltäydy luentokutsusta, niin & näin, 3/2018.

Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä, suom. Hannu Sivenius, Taide, 1998.

https://monoskop.org/images/f/f9/The_Levinas_Reader_1989.pdf

Kolumnista ylijäänyttä:

Jaan Kaplinski kirjoittaa lyhyessä tekstissään (Jälkipuhe kirjaan Johdatus uralilaiseen filosofiaan, 2010), että ”Länsi-Euroopassa on siis Sokrateesta ja Aristoteleesta lähtien uskottu sanojen ja asioiden tiiviiseen sidokseen”. Sanojen ja maailman asioiden välinen lukko on avautumaton. Tietäminen on nimen tietämistä. Tätä tietä päädytään siihen, että tärkeintä maailmassa olemisessa on todellisuudessa havaittujen ilmiöiden ja olioiden nimeäminen, luokittelu ja luettelointi.

Siis turhaanko Rainer Maria Rilke urputtaa nimeämistä vastaan eräässä runossaan: ”Minua pelottaa ihmisten sanat, / he kaiken niin selvästi ilmoittavat: / tässä on talo, ja koira tuossa. / Ja tässä on alku, ja loppu tuossa.” Rilken lohduttoman epäilyksen mukaan me olemme täällä vain luettelemassa outoja asioita jollekin tuntemattomalle taholle: ”Entä jos me olemmekin täällä vain sanomassa: / talo, silta, kaivo, portti, ruukku, puu, ikkuna / ja enimmilläänkin: pylväs, torni...”

Me emme osaa enää katsoa asioita irrallaan niiden käyttötarkoituksesta, väittää Lingis edellä mainitussa haastattelussa. Mutta Rilken runossa pilkistää orastava valo. Taiteen kautta ja taiteessa voimme kokea villien visioiden maailman, jossa ilmenemiset virtaavat vapaasti (ilman käyttöohjeita). Taideteoksen äärellä meidän ei tarvitse kysyä, mikä se on, mitä se esittää, mitä sillä voi tehdä. Taideteosta tarkastellessa emme ole nimeämässä asioita, meidän ei tarvitse höpöttää kuin idiootit: talo, silta, kaivo, portti, ruukku... Runoilijana Rilke tunsi sen kyllä munaskuitaan myöten.

Taiteella on voimaa, se ohjaa meitä, tarttuu meihin, vetää meitä puoleensa ja käskee tulemaan lähelle.

– Alphonso Lingis