TEHTAILIJA ANDY WARHOL

Andy Warhol puhuu videon kautta yleisölleen. Stillkuva SJT.

Se on menettänyt paljon, joka on menettänyt käsityksensä huonosta.

– Friedrich Nietzsche

Bilbaon Guggenheimin museo esitteli 1999 laajassa ja perusteellisessa näyttelyssään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mitä Andy Warholin Factory – tehdas – oli tuottanut yli kolmen vuosikymmenen aikana. Kirjoitin näyttelystä silloin artikkelin, mutta se on jo ajat sitten kääritty silakoiden ympärille tai viety viisaasti kierrätykseen. Joten julkaisen siitä osan jatkoksi alati jatkuvaan debattiin Warhollin merkityksestä nykytaiteelle. Onko sitä ja miten paljon?

Näyttelyyn oli koottu lukuisista museoista ja yksityiskokoelmista maalauksia, veistoksia, piirustuksia, painotuotteita, valokuvia, elokuvaa, muotia, videoita, televisio-ohjelmia ja musiikkia. Kaikkea tätä syntyi kiihkeänä ajanjaksona, joka kesti 50-luvun lopulta Warholin kuolinvuoteen 1987 saakka.

Andy Warhol ehti elinaikanaan lanseerata kolme menestyksekästä studiota, joita hän kutsui tehtaiksi. Eriskummallisin oli Andyn ensimmäinen ”ydinkiihdytin”, joka oli vuorattu kauttaaltaan alumiinifoliolla. Factory merkitsi heti avauduttuaan kulttuurin mekkaa, se oli ateljee, filmistudio, työleiri ja pelastusarmeija taiteilijoille ja sellaisiksi aikoville.

Kengät

Warhol oli alun alkaen innokas piirtäjä, hänestä olisi voinut tulla vaikkapa muotitaiteilija – hänhän näyttikin sellaiselta. Andy piirsi mieluusti mm. naisten kenkiä, ne olivat suorastaan hänen erikoisuutensa. "Minun kenkäni ovat sinun kenkäsi." "Kauniin illan kengät." ”Voit johdattaa kengät veden äärelle, mutta et voi pakottaa niitä juomaan.” Andylta irtosi jo tuolloin iskulause joka lähtöön.

Andy Warhol oli tarjonnut sarjakuva-aiheisia serejään galleristi Leo Castellille, mutta Castelli ei pitänyt niitä tarpeeksi omaperäisinä. Masentuneena Andy lupasi 50 dollaria Muriel Latowille, jos hän keksisi vaikkapa vain yhden kunnon idean. Latow sanoi taiteen arvomaailman olevan keinotekoisen: "Mikä on kaikkein keinotekoisinta, sellaista minkä kaikki näkevät joka päivä." Andy kirjoitti Latowille shekin ja hymyili leveästi.

Andy kävi marketista ostamassa Brillo-laatikoita ja Campbellin keittotölkkejä, yhden kutakin 32 vaihtoehdosta. Poptaiteilijat olivat jo käyttäneet arkipäivän esineistöä aiheinaan. Mutta vasta Andy onnistui näillä tykötarpeilla tehtailemaan taidemaailman ja todellisuuden rajan yli sillan, joka lopullisesti mursi taideteoksen ”aitouden auran”. Brillo Boxin edessä katsoja ei enää tiennyt kummalla puolella rajaa hän oli. Edes älyköt eivät enää tienneet, mikä on taidetta ja mikä jotakin muuta kamaa, kuten Andy osasi valistaa.

Mutta oliko sillä enää mitään väliä. Tosin taide katoaisi maailmasta, kuten Octavio Paz oli jo ajat sitten ennustanut. Taiteilijat laskeutuisivat norsunluutorneistaan maailmaan ja löytäisivät kadottamansa yhteisölliset ilot ja huvitukset. Antiikin veistokset maalattaisiin jälleen räikein värien ja puettaisiin kirjaviin vaateisiin. ”Taidetta” ryhdyttäisiin taas nauttimaan koristeina ja ”kuluttamaan kaikessa rauhassa vaimon ja lasten kanssa”, kuten Giorgio Colli kirjoittaa kirjassaan Nietzschen jälkeen (niin &näin 2008).

Kaikkialle

Warhol oli oikeassa, hänen "arvottomat" kuvansa levisivät kaikkialle: museoihin gallerioihin, elokuvateattereihin ja lopuksi painokuvina – kopioiden kopioina – baarien ja kotien seinille. Tehtaan tuotanto paisui suunnattomaksi, elokuviakin tuli tehdyksi kymmeniä. Tosin Andy ei katsonut niitä koskaan. "Ne ovat niin pahuksen tylsiä", hän saattoi tokaista.

Mutta sitä Andy Warhol ei tiennyt, kuinka nopeasti taidemaailma nielaisisi hänen kapinalliset kuvansa. Jo 1970-luvun alussa Warhol oli vakavasti otettava kaupallinen taiteilija: hänen kuvansa roikkuivat museoissa rintarinnan vanhojen mestariteosten kanssa. Mutta hän oli myös viimeinen 1900-luvun taiteilijoista, joka oli onnistunut järkyttämään maailmaa puhtaasti visuaalisin keinoin; koko vuosisadan jatkunut kuvainraastanta oli saavuttanut päätepisteen. Myös toisen tavoitteensa Warhol oli saavuttanut; hänestä oli tullut maailman tunnetuin taiteilija, jopa Picassoakin kuuluisampi. Andy liikkui sujuvasti julkisuudessa, vaikkakin hieman poissaolevan oloisena.

Vastustajansa Andy Warhol piti loitolla loistavan taiteellisen strategiansa turvin: "Älä ajattele taiteen tekemistä, vaan tee sitä. Anna kaikkien muiden päättää, onko se hyvää vai huonoa ja rakastavatko he sitä vai vihaavatko. Sillä aikaa, kun he päättävät, tee vielä lisää taidetta."

Myöhempien aikojen lisäys

Vasta Andy Warholin myötä taide astui Duchampin readymade -taiteen ohi syvälle arkitodellisuuden keskiöön. Aikaisemmin taideteoksen erottaminen todellisesta maailmasta oli varsin helppoa, mutta tämän jälkeen se kävi mahdottomaksi. Nyt tuli konkreettisesti ymmärrettäväksi Alain Badioun esittämä paradoksaalinen väite: ”Enää ei riitä, että näemme sen, mitä emme vielä ole nähneet, nyt on nähtävä myös se, minkä olemme jo nähneet.”

Tästä syystä Arthur C. Danto huomauttikin (1989), että tuon ihmeellisen 1960-luvun jälkeen taidetta oli ryhdyttävä tarkastelemaan aivan uusin hypoteesein; kaikki sitä aikaisemmat kriteerit olivat käyneet sokeiksi taiteen suhteen. Nykytaiteen näkemiseen – ja taideteoksen erottamiseen maailman muista tavaroista – ei todellakaan riittänyt enää vanhat näkemisen keinot ja taidot, vaan oli ryhdyttävä näkemään myös taideteosten näkymättömät ominaisuudet. Taidetta ei voinut aidata ulos todellisuudesta – ajasta ja paikasta – vaan sitä oli tarkasteltava osana (elämys)maailmallista kokonaisuutta.

Mitkään ulkoiset ominaisuudet eivät enää kertoneet, mikä on taideteos ja mikä jotakin muuta. Mitä taideteoksesta voitiin enää sanoa, kun mitkään normit eivät päteneet.

Danton mukaan suurin osa taidekritiikistä oli vain sanojen ”pinoamista taideteosten eteen”. Danto kirjoitti siis yli 30 vuotta sitten, mutta mikä on tilanne tänä päivänä. Taidekritiikki on yhä edelleen – niissä muutamissa lehdissä (medioissa) joissa sitä vielä on – juuri tuollaista merkityksetöntä ”sanojen pinoamista”. Ei voi kuin toivoa, että sekin vähä ”kritiikki” häviäisi taivaan tuuliin.

Kaikki, tai lähes kaikki, mitä Andy Warhol teki, tuli suoraan tavallisten amerikkalaisten jokapäiväisestä elämästä – tavallisten ihmisten maku ja arvot olivat kerta heitolla taiteen keskiössä.

Warholin suurimmat työt ovat kuitenkin ajalta, jolloin taiteen ja elämän välisiä rajoja räjäyteltiin, kaikki piirrettiin uusiksi ja me kaikki elimme historiaa sen sijaan, että olisimme katselleet taaksemme menneeseen.

– Arthur C. Danto

Lisää aiheesta:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2009/06/kritiikin-mahdottomuudesta.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/10/taideteos-esineena.html

Arthur C. Danto: Taiteen nykyhetki, Taide 1991.