Mesi Tanninen (10 v.): Kesäinen perhostutkielma (2018). Kuva SJT.
Taide on olemukseltaan alkuhyppy, korostunut tapa totuuden tulla
olevaksi.
– Martin Heidegger
Inhimillistä
todellisuutta ylläpitäväksi ”toimijaksi” on länsimaisessa
filosofiassa oletettu metafyysinen subjekti, joka luo itselleen
maailman ja määrittää sen merkitykset. Tänä vuonna Suomessa
luennoimassa vierailleen Alphonso Lingisin mukaan meidän on korkea
aika palauttaa asiat oikeaan järjestykseen. Minä ja me emme olekaan
kaiken johdossa. Meitä ohjaavat ja komentelevat kuin huomaamatta
jokapäiväiset esineet ja asiat – taiteesta puhumattakaan.
(Lingisin haastattelu, niin & näin 3/2018.)
Taiteen
kautta voimme kokea yhteenkuuluvuutta maailman kanssa, sanoo Lingis
ja jatkaa:
”taideteokset
voivat tuoda esiin esineisiin ja asioihin liittyviä voimia ja tällä
tavoin paljastaa maailmasta jotain, jonka vain taide voi paljastaa,
ja jota emme muulla tavoin oppisi ymmärtämään.” Lingis viittaa
Nietzschen ajatukseen taiteesta kosmisena energioiden virtauksena,
johon taiteen kokija voi osallistua. Näin taide tuo lohtua
rajallisuuden kokemuksen edessä, ”sillä taiteessa osallistumme
kaiken taustalla olevaan ontologiseen voimaan, joka luo uusia muotoja
ja hajottaa vanhoja”.
Artikkelissaan
Reality and its Shadow (1948)
Emmanuel Levinas väittää, että taideteos venyttää
kielelliseen tiedostukseen nojaavaa ”luontaista havaintoa” – ja
menee jopa sen tuolle puolen. Sen minkä luonnollinen havainto
arkipäiväistää ja jopa usein epähuomiossa kadottaa kokonaan,
taideteos nostaa esille paljastavassa aitoudessaan. Näin taide on
todellisempaa kuin todellisuus ja todiste taiteellisen
mielikuvituksen voimasta. Levinasia seuraten päädymme hurjan
ajatuksen äärelle. Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse
todellisuus on asettunut taiteen varjoon.
Wittgensteinin
mukaan kielemme rajat ovat myös maailmamme rajat. Voimme nähdä ja
kokea vain sen, minkä kykenemme sanojen avulla määrittämään ja
haltuun ottamaan. Mutta eikö tuo Levinas juuri äsken sanonut, että
taiteen avulla voimme ylittää niin kielen kuin maailmankin rajat.
Martin Heidegger korosti erityisesti paikallisen kuvataiteen
merkitystä havainnon ja tiedostuksen ”virittäjänä”.
Taideteoksessa ”maailma maailmoi ja se on olevampi kuin se, minkä
voimme nähdä ja kuulla ja missä luulemme olevamme kuin kotonamme”.
Toisaalta,
me voimme valita, elämmekö ennakko-oletusten määräämässä
todellisuudessa vai ylitämmekö sen rajat taiteen keinoin.
Syystäkin
maailman ”todellisiin” kaupunkeihin on perustettu aivan
ensimmäisinä kulttuurihankkeina taidemuseoita. Näiden edellä
äänessä olleiden aikamme merkittävimpien filosofien mukaan
sellaisessa kaupungissa, jossa ei ole taidemuseota eikä sen myötä
esillä olevia taidekokoelmia, myös maailman rajat ovat ahtaammat.
Väite on hypoteettinen – suorastaan mieletön – sillä sellaisia
taidemuseottomia kaupunkejahan ei ole edes olemassa. Vai?
Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 20.12.2018
Harri Mäcklin:
Älä koskaan kieltäydy luentokutsusta, niin & näin,
3/2018.
Martin Heidegger:
Taideteoksen alkuperä, suom. Hannu Sivenius, Taide, 1998.
Kolumnista
ylijäänyttä:
Jaan Kaplinski
kirjoittaa lyhyessä tekstissään (Jälkipuhe kirjaan
Johdatus uralilaiseen filosofiaan, 2010), että
”Länsi-Euroopassa on siis Sokrateesta ja Aristoteleesta lähtien
uskottu sanojen ja asioiden tiiviiseen sidokseen”. Sanojen ja
maailman asioiden välinen lukko on avautumaton. Tietäminen on nimen
tietämistä. Tätä tietä päädytään siihen, että tärkeintä
maailmassa olemisessa on todellisuudessa havaittujen ilmiöiden ja
olioiden nimeäminen, luokittelu ja luettelointi.
Siis turhaanko
Rainer Maria Rilke urputtaa nimeämistä vastaan eräässä
runossaan: ”Minua pelottaa ihmisten sanat, / he kaiken niin
selvästi ilmoittavat: / tässä on talo, ja koira tuossa. / Ja tässä
on alku, ja loppu tuossa.” Rilken lohduttoman epäilyksen mukaan me
olemme täällä vain luettelemassa outoja asioita jollekin
tuntemattomalle taholle: ”Entä jos me olemmekin täällä vain
sanomassa: / talo, silta, kaivo, portti, ruukku, puu, ikkuna / ja
enimmilläänkin: pylväs, torni...”
Me emme osaa enää
katsoa asioita irrallaan niiden käyttötarkoituksesta, väittää
Lingis edellä mainitussa haastattelussa. Mutta Rilken runossa
pilkistää orastava valo. Taiteen kautta ja taiteessa voimme kokea
villien visioiden maailman, jossa ilmenemiset virtaavat vapaasti
(ilman käyttöohjeita). Taideteoksen äärellä meidän ei tarvitse
kysyä, mikä se on, mitä se esittää, mitä sillä voi tehdä.
Taideteosta tarkastellessa emme ole nimeämässä asioita, meidän ei
tarvitse höpöttää kuin idiootit: talo, silta, kaivo, portti,
ruukku... Runoilijana Rilke tunsi sen kyllä munaskuitaan myöten.
Taiteella on voimaa, se ohjaa meitä, tarttuu meihin, vetää
meitä puoleensa ja käskee tulemaan lähelle.
– Alphonso Lingis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti