VALTION VIHOLLINEN

Tuntematon valtion edustaja jakamassa pitkää apurahaa taiteilijalle. Kuva SJT 2001.

APURAHATAITEILIJAT

Tässä jutussa ei käsitellä niitä taiteentekijöitä, jotka jonkin muun ammatin ohessa hakevat taiteesta ylimääräistä statusta elämäänsä. Heille satunnaiset apurahat ovat silkkaa ylellisyyttä, jolla voi toteuttaa ikimuistoisen projektin. Vakuuttavasti he todistavat, että ”taiteen tekeminen on ihan tavallista työtä”.

”Ei ole”, vastaa Antti Nylén kirjassaan Häviö (2018), jossa kirjailija rohkeasti avaa apurahataiteilijan tuntoja. Nylén nostaa esiin nuo piruparat, joiden kohtalona ja ammattina on elää ja kuolla taiteensa kanssa. He ovat myös ammattilaisia apurahanhakijoina. Heille pitkät apurahat takaavat taiteen ja toimeentulon, sillä ani harva – jos kukaan – taiteilija elää teostensa myynnillä.

Apurahataiteilija poikkeaa kadunkulmassa kerjuukupin kanssa istuvasta kollegastaan vain siinä, että hän kulkee käsi ojossa vallan saleissa. Hän on alati valmis kirjoittamaan apurahalautakunnille osoitettuihin kerjuupapereihin kuvauksen menestyneestä, omaperäisestä ja merkittävästä taiteilijasta, jolla on vaikuttava CV. Sen sijaan, että hänet heitettäisiin tyrmään, häntä taputetaan olkapäälle ja kannustetaan jatkamaan epätoivoista tehtäväänsä.

Apurahataiteilijalla on notkea niska, hän kumartaa ja pokkaa. Hän on valmis pitämään jakotilaisuudessa kiitospuheen, ja valmis kiittämään kaverinkin puolesta. Hän asettuu nöyrästi kuvattavaksi teoksensa viereen. Hän aina valmis esiintymään asiatuntijana sellaisessakin asiassa, mistä hän ei tiedä mitään. Palkkiota hänelle ei makseta – hänhän saa hyvää tekevää näkyvyyttä.

Pitkän apurahan jälkeen taiteilijan ”työn” laatu lopultakin paljastuu, kun toimeentulo loppuu kuin seinään. Nykyään hyvällä lykyllä saattaa toimeentulotukea ehkä saadakin, mutta muutamia vuosia sitten sellaisen haikaileminen sai Kelan virkailijan vain kuivasti naurahtamaan. Taiteilijahan työllistyy omassa työssään. Eiköhän kannattaisi vaihtaa ammattia, neuvoo verovirkailijakin.

Taiteilijan ammattia ei voi valita, se on kohtalo. Mutta apurahataiteilijan osan voi valita, ryhtyykö siihen vai ei – kun sille tielle on lähtenyt, paluuta ei ole.

Lopullinen valtion kosto ja rangaistus tulee viimeistään taiteilijaeläkkeen muodossa tai on tulematta. Apurahan kohdalla taiteilija voi vielä kuvitella, että on saanut ansionsa mukaan. Mutta taiteilijaeläkkeen jaossa ei kohtuus ja tasapuolisuus merkitse mitään, semminkin kun asiaan vaikuttavat myös politiikka ja ”pärstäkerroin”.

Usein kostonruoskaa päätöksiä tekevässä toimikunnassa heiluttaa taiteilijatoveri. Tämä kaikki kertoo enemmänkin pimeästä keskiajasta kuin sivistysvaltiosta. Ilman taidetta ei olisi ihmisarvoista elämää. Se kyllä myönnetään – ainakin juhlapuheissa – mutta todellisuudessa puheet ja taiteilijoiden kohtelu eivät kohtaa – niiden väillä on yhä ammottava kuilu.

Ilmestynyt kolumnina 14.3.2019 Ilkassa ja Pohjalaisessa.

Lisähuomioita:

Poliitikot yksi toisensa jälkeen ovat luvanneet panna taiteilijoiden asiat kuntoon. Mutta eihän siitä mitään tule. Ei edes 1990-luvun alun laman aikaan tapahtunutta taiteilijaeläkkeiden alasajoa ole – lupauksista huolimatta – kyetty korjaamaan. Nykyään eläkkeitä ei riitä edes kaikille valtion pitkät apurahat saaneille taiteilijoille. Mikä on todella kummallista ja ristiriitaista.

Yksi outo syy asioiden nykyiseen tilaan on apurahojen ja taiteilijaeläkkeiden nostattama kateus –näin kuulee usein väitettävän. Joten varsinkin eläkkeitä on jaettu hiljaa hyssytellen ikään kuin niitä ei olisikaan. Eläkkeen eteen on lisätty vielä määre ”ylimääräinen” kusetuksen lopulliseksi varmistukseksi. Mutta kuten Nylén tekstissään huomauttaa, kateus on täysin turhaa, sillä tavallinen tallaaja ei kestäisi puolta päivää apurahataiteilijan elämää.

Ainoa vastaus tähän häikäilemättömään ja kohtuuttomaan kohteluun on: ”Näin tehdään, koska voidaan.” Se kuulostaa aivan mummonpotkijoiden logiikalta. Viimeistään eläkeiässä taiteilijasta tulee valtion vihollinen, siitä huolimatta saako hän valtion taiteilijaeläkkeen vai ei. Kosto elää!

Valtio jakaa avokätisesti varoja kulttuurille, jotta se hyväksyisi orjuutensa; tällä tavoin kulttuurin saavutukset taipuvat haluttuun suuntaan, ja näin saadaan hyödyllisiä palvelijoita.

– Giorgio Colli

Apurahojen jakelu perustuu asiantuntijoiden vapaaseen harkintaan, joka eroaa mielivallasta vain retorisesti, sillä päätöksiä ei perustella.

– Antti Nylén

Lisälukemista:

Antti Nylén: Häviö, Kosmos 2018.