KUN MITÄÄN EI TAPAHDU

Ikkuna korkealla talon päädyssä valaisee ”hyödytöntä huonetta”, jonne ei ole lainkaan sisäänkäyntiä. Kuva SJT.

Hän ken jaksaa arjessa, jaksaa helvetissäkin.

Mitä tapahtuu, kun mitään ei tapahdu

Muutin tähän omituiseen taloon syksyllä 1995. Kaikenlaiset tilat kellarin perimmäisestä loukosta viimeiseen vinttikammioon johdattivat vähitellen luovan tekemisen ja olemisen ytimeen. Ulkoa päin taloa tarkastellessani huomasin korkealla talon pihan puoleisessa päädyssä kummallisen ikkunan. Sen takana täytyi olla jokin tila. Mutta turhaan koputtelin seiniä, talon sisäpuolelta salaperäiseen huoneeseen ei ollut minkäänlaista pääsyä. En keksinyt mitään järkevää syytä tai selitystä tuolle ”hyödyttömälle huoneelle”. Päätin kuitenkin hankkia pitkät tikkaat ja kurkata jonakin erityisenä päivänä ikkunasta sisään.

Törmäsin Georges Perecin kirjaan Tiloja / Avaruuksia (2002) vasta viime vuoden lopulla, vaikka kirja on alkujaan ilmestynyt jo 1974. Perec kirjoittaa, että hänen ajatuksissaan on usein ollut huoneisto, jossa olisi yksi täysin ”hyödytön huone”. Ei siis mikään ylijäämä komero, käytävän mutka tai varaston hylkytila, vaan tieten tahtoen hyödytön tila, ”jota ei voisi käyttää mihinkään eikä muuttaa miksikään”. Yrityksistään huolimatta kirjoittaja ei ole onnistunut saamaan ajatuksiinsa toimivaa mielikuvaa ei-minkään tilasta – huoneesta vailla ominaisuuksia. ”On kuin jopa kieli olisi kykenemätön kuvaamaan tätä ei-mitään, tätä tyhjyyttä, kuin voisimme puhua pelkästään siitä mikä on täyttä, hyödyllistä ja funktionaalista.”

Tila ilman mitään erityistä tarkoitusta tuntuu olevan vastoin tilan ideaa ja kokemusta. Mihinkään kelpaamaton tila ei tunnu olevan tila lainkaan – ei edes ajatuksen tasolla. Perec vertaa sitä kykyyn ajatella ei-mitään. ”Miten ajatella ei-mitään ilman että automaattisesti sijoittaa jotain tämän ei-minkään ympärille, jotain joka tekee siitä reiän, jota sitten rupeaa heti täyttämään jollain, käytännöllä, funktiolla, päämäärällä, näkemyksellä, tarpeella, puutteella, ylijäämällä… ?”

Jotta ylipäätään olisi mitään kirjoitettavaa, on syytä seurata tuota Perecin puutteen ja ylijäämän teemaa. Aina on jotakin ylijäämää, jolla täyttää tilaa, jotain mitä mikään puute ei ole ennakoinut. Vielä siinäkin vaiheessa kun joutuu kysymään: ”mitä tapahtuu silloin, kun mitään ei tapahdu”. Onko jäänöksellisyys pelkkää kieleen jäänyttä vajavaisuutta, kysyy Mikko Mankinen artikkelissaan Miksi joka päivä ei tapahdu mitään? (niin&näin 3/2018). ”Millä perustein tapahtuminen ylisummaan muka on välttämättä aina jonkin tapahtumista?”

Faktuaaliset tapahtumat

Tilat ovat jo itsessään tapahtumia, vaikkakin ne saattavat tapahtua niin hitaasti – kuin kivet – että niiden tapahtuminen jää ihmishavainnon tavoittamattomiin. Kautta aikain nuoriso ja muut höyrypäät ovat alati vaatineet elinympäristöltä maksimaalista tapahtumista. ”Täällä ei tapahdu mitään”, kuuluu ankara tuomio. Tapahtumista lähdetään etsimään yleensä kaupunkien väkijoukoista – mitä suurempi kaupunki sen sähäkämmät tapahtumat. Näin oletetaan.

Kuinka väärässä he ovatkaan, sillä ihmisten järjestämät tai aiheuttamat tapahtumat eivät faktuaalisesti ole tapahtumia lainkaan. Todellinen tapahtumisien tarkkailija karttaa ”ylivirittäytymisen” vaaroja ja hakeutuu metsän siimekseen, pellon laidalle tai vaikkapa järven rannalle. Enempiä harhapolkuja vältellen voisi todeta, että ihmisten jäljiltäkin toki jää ylijäämää eli aitoa tapahtumista, kuten vaatteiden kulumista, hiekan kantautumista sisätiloihin ja hilseen tippumista olkapäille. Muistamme miten Francis Bacon keräsi pölyä suljettuna olleesta huoneesta ja valmisti siitä harmaata maalia. Voiko sen autenttisempaa tapahtumista ollakaan.

Näitä tapahtumia ei löydy uutisista eikä lehtien palstoilta – niillä ei media elämöi. Toisaalta jokapäiväisyyteen uponneiden lähes olemattomien tapahtumien huomioiminen on vaikeaa. Havaitseminen jo sinänsä vaatii jotakin erityistä tapahtumista tilassa ja valaistuksessa. Perecille tämä kaikki on arkielämän jäännöksellisyyttä: ”Se mitä tapahtuu joka päivä ja palaa joka päivä, banaali, arkinen, ilmeinen, yleinen, tavallinen, infra-tavallinen, taustahäly, totuttu, miten ottaa se huomioon, miten kuulustella sitä, miten kuvata sitä?”

Tällaisten mitättömien – vähäisyydessään järisyttävien – tapahtumien kuvauksessa on syytä välttää kaikenlaisia ideologisia pyrkimyksiä ja taiteellisia tehokeinoja. Perecin ohjenuorana on kuvata ”jotenkin katsauksenomaisesti kaikki asiat joihin katseeni pysähtyy”. Lopulta siitä tulee tapa kirjata ylös kaikki, mihin maailmassa liehuva havainto törmää ja tarttuu. Eikä aikaakaan, kun huomaa puhuvansa puulle pihassa ja haastattelevansa keittiön terävintä veistä.

Arjen helvetti

Yläpuolella on se, mikä on katolla,

alapuolella on se, mikä on lattialla,

takana on se, mikä on ovensuussa:

kaikki se, missä jokin on.

– Martin Heidegger

On vielä poikettava syrjäpolulle. Arkinen arki on ollut niin arkipäiväistä, että suomen kielessä ei ole edes kunnollista sanaa sitä kuvaamaan, vaan ei ole englanniksikaan: ordinary or non-special days. Jossain olen nähnyt uudissanan borinary (boringly ordinary). Saa nauraa! Alkujaan lainasana ”arki” (argina, argi) on tarkoittanut hillitöntä säädyttömyyttä ja ihmisluonnon ylittävää saatanallista menoa. Mikä on varsin kuvaavaa. ”Pyhäpäivinä pinnisteltiin kunnollisina ja arkisin päästettiin piru irti”, kuten Veijo Meri huomauttaa kirjassaan Sanojen synty (1982).

Myöhempinä aikoina elämäntapakirjoittajat ja muut sortin kelmit ovat kehränneet arjessa rypemisestä todellisen ihmiselämän koetinkiven. Arjen sankarit jaksavat puurtaa arjessa arkisia tekojaan. Hän ken jaksaa arjessa, jaksaa helvetissäkin. Perec käyttää arkipäiväisyyden projekteissaan ranskan kielen sanaa ”quotidien”. Pahoin pelkään, että suomalaisesta näkökulmasta tarkastellen se ei ole tarpeeksi arkinen. Ei lähimainkaan.

Kirjoitin vuosituhannen vaihteessa runosarjan Tiloja (2005). Se on siitä harvinainen tekstikooste, että kirjoitin sen heti tarkoituksella runoiksi. Runojen teksti ei ole kovin runollista, paremminkin objektiivisen kuvailevaa. Syytä en tuollaiseen fragmentaariseen kielenkäyttöön silloin tiennyt. Nyt sen tietäisin – siis tätä kirjoittaessani – vaan mitäpä väliä sillä enää on. Tekstien tilat ovat sattumanvaraisesti muistista putkahtaneita: portaat, puisto, ranta, kappeli, halli, maisema, eriö ja lopuksi tilojen tila: maailma.

Ehkä joskus kuvittelin ”kirjoittamisen” olevan kommunikaatiota – kuten kielen helposti kuvittelisi olevan. Mutta minkäänlaista yhteyttä ei kirjoittamalla – eikä muillakaan keinoin – minnekään syntynyt. Sitä myöten olisi saattanut ajautua eräänlaiseen solipsismiin. Maailmassa on vain yksi saavuttamaton subjekti, ja me vähäisemmät satelliittien kaltaiset tietoisuudet ajelehdimme ties missä kaikenlaiset yhteydet poikki katkaistuina. Kaikki turhat puuhastelumme ovat silkkaa houretta. Mutta mielikuvitusta meillä arjen sankareilla riittää.

Eriö

Ensin sitä ei juurikaan huomannut,

     vetoa kohti keskiön horisonttia, singulariteettia.

Vähitellen se kiristyi kiristymistään,

     kunnes se veti tiukasti köydet natisten.

Eron toi esille mykkä merkki; se kohosi

     graafisen tilan keskellä pyramidin kaltaisena,

     salaisena ja vaiteliaana kuin hauta, oikesis.

Sanat tulivat horjuen kuin humalaiset,

     mutta se oli ainoa järkevä tapa täyttää

     tyhjä kuori, kaikki tyhjät kuoret.

Kun ”hän jätti huoneen, hän eksyi jo portaissa,

     sen sijaan että olisi liukunut pitkin kaidetta”

     ja juossut ovesta ulos tyhjään maailmaan.

– S. J. Tanninen (2005)

Ps. Jos vinttihuoneeseen olisi ovi, se ei olisi ”hyödytön huone”. Jotakin sinne olisi ilmestynyt kuin tyhjästä, vaikka kukaan ei olisi siellä koskaan käynytkään.

Georges Perec: Tiloja/Avaruuksia, suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat 2002.

Mikko Mankinen: Miksi joka päivä ei tapahdu mitään? (niin&näin 3/2018).

S. J. Tanninen: Korpus/Tiloja, NAB 2005.

Merikartta. Lewis Carrol: The hunting of the snark, Chancellor Press 1993.

Kuvitusta Georges Perecin kirjaan Tiloja/Avaruuksia.