Piero Manzoni: Socle du Monde – Maailman perustus. (1961) Kuvankäsittely SJT.
Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on.
– Slavoj Žižek
Kirjoituksessaan Fantasia todellisuuden tukena (1989/2005) Žižek kirjoittaa lacanilaisesta teesistä, jonka mukaan vain unessa – fantasiassa – pääsemme lähelle todellisuutta tai ainakin lähelle reaaliseen (todellisuuteen) heräämistä. Lähelle mutta emme kuitenkaan aivan perille saakka – sillä reaalisen todellisuuden tositotisille kankaille emme pääse milloinkaan. Saman tien kirjoittaja varoittaa, ettei pidä kuitenkaan luulla elämän olevan ”silkkaa unta” tai kokemamme ”todellisuuden vain illuusiota”.
Normielämässä elelemme mukavasti ”illusorisessa todellisuudessa”, joka on intersubjektiivisen tietoisuutemme synnyttämä ihannetila – toiveiden maailma ja valtakunta. Tuon maailman suojamuureja harvoin mikään rikkoo. Mutta kuten kirjoittaja varoittaa, jokin murtumakohta (virus, vilustuminen tai mikä lie) saa meidät toisinaan sairastumaan fantasiaan, jonka sivuoireena tai jälkitautina saamme riesaksemme kiusallisen pätkän reaalitodellisuutta. Onneksi se menee nopeasti ohi – vain harvoille siitä koituu suurempaa haittaa.
Tyyssijojen ylle kohoavana menettää tyyssijansa
hän, jolle olematon aina on olemassa
uskalluksensa tähden.
Älköön tulko kotilieteni ääreen se,
älköönkä tietämiseni tulko osalliseksi sen luuloista,
joka tällaista saa aikaan.
– Sofokles (Antigone)
Tästä palautuu mieleen Leonardon huomio, että värit ovat kylläisimmillään varjon rajamailla, kun hämärän henget ovat jo liikkeellä. Goethe oli tehnyt saman huomion ja päättyi hurjaan ajatukseen, että värit syntyvät juuri pimeyden ja valon voimien taistosta. Omissa kokeiluissaan Goethe vakuuttui (aivan turhaan) että kaikki värit eivät kuitenkaan voi sisältyä valkoiseen valoon, sillä minkälaisessa maailmassa valo voisi olla itseään tummempaa – ehkä jopa silkkaa pimeyttä. Mutta kokemuksesta tiedämme, että pilvettömän keskipäivän kirkkaudessa väritkin ovat vain kalpea aavistus todellisesta voimastaan.
Žižek antaa ymmärtää, että ”naiivin realisminkin” harhaisessa maailmassa on aina olemassa jokin jäännös, jonka kova ydin ei ole palautettavissa ”illusorisen peilauksen universaaliin leikkiin”. Lacanin mukaan ”ainoa paikka, jossa voimme edes yrittää lähestyä tätä reaalisen piinkovaa ydintä, on itse asiassa uni”. Žižekin sanoin: ”Kun unen jälkeen heräämme todellisuuteen, sanomme tavallisesti itsellemme, että se oli vain unta, sokeuttaen näin itsemme sille tosiasialle,että arkipäivän hereillä olon todellisuudessa emme ole mitään muuta kuin tämän unen tietoisuus”. Siis ei mitään muuta kuin unen tietoisuus.
Zhuang Zi voi herätessään ajatella olevansa Zhuang Zi, joka uneksi olevansa perhonen, mutta kun hän on perhonen unessaan, hän ei voi kysyä itseltään, oliko hän herättyään tämä perhonen, joka nyt uneksii olevansa Zhuang Zi.
– Slavoj Žižek (Ideologian ylevä objekti, 1989/2005)
Voisimme – jos oikein rohkeita olisimme – ajatella, että Lacanin fantasian maailma on taiteen maailma – imaginaarinen viillos kokemusavaruuden suuressa unessa. Muistamme Levinasin huomion taideteoksen kyvystä ”venyttää luontaista havaintoa” yli kielellisen tiedostuksen – ja jopa sen tuolle puolen. Näin taide on (ikään kuin) todellisempaa kuin todellisuus. ”Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut (oleskelemaan) taiteen varjoon.” Siis reaalitodellisuus ei ole mitään muuta kuin taiteen varjossa koettua satunnaista ylijäämää, jota ei voi palauttaa minnekään – sitä on vain koettava.
Kokemustodellisuus vaatii perustan selvitystä, sillä mitään ei voi olla ”ilman perustaa”. Kaikki löytyy tieltä, kuten filosofi kirjoittaa. Vain tie voi johtaa ”muistavan ajattelun yhä uudelleen tyhjiin ammentamattoman kaivon äärelle” (Heidegger, Perusteen periaate, 2018). Emme lähde kuitenkaan tien päälle tämän pidemmälle, vaan oikaisemme taiteen maailmaan. Perustan etsintä on kiinnostanut myös taiteilijoita. Konkreettisen perustan rakensi Piero Manzoni teoksessaan Socle du Monde (1961). Teos on nimensä mukaisesti perusta, sokkeli, jolle maapallo nostetaan lepäämään painonsa varassa. Tämän jälkeen koko installaatio näyttäisi leijuvan tyhjän päällä.
Kaikki riippuu tiestä. Tämä tarkoittaa toiseksi, että kaikki se, mikä pitää saada näkyviin, näyttäytyy aina vain matkalla tietä pitkin. Näkyviin saatava on tien varrella. Tien avaamassa näköpiirissä, siinä, jonka läpi tie johtaa, kokoontuu yhteen se, mikä tieltä kulloinkin on nähtävissä. Mutta päästäksemme perusteen periaatteen paikantamiseen johtavalle tielle meidän täytyy hypätä.
– Martin Heidegger (Perusteen periaate, 2018)
Vaikka hyppy jäikin reunalla
vaappumiseksi ja epäaidon
rohkeuden teeskentelyksi,
se lopulta töksähti kokonaan
uuteen maailmaan. Minä se olin
siinä tilallisuuteen juuttuneena
luulemassa päteviksi satunnaisia
ulottuvuuksia ja välimatkoja.
– S JT (Paluu, 2010)
Kuten eräs päätoimittaja totesi, ihmiset uskovat tarinoihin, joten kerro heille tarina ja unohda faktat. Samaa sanoo Yual Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018). Ihmiset ovat onnistuneet hallitsemaan maailmaa ja tekemään niin ihailtavia kuin kammottaviakin luomuksia yhteistyön voimin. Ja ihmisten yhteistyö sujuu hyvin juuri siksi, että he uskovat tarinoihin, sepitteisiin. Erityisesti meitä kiehtoo tieteisfiktio – tulevaisuus sellaisena kuin se on elokuvissa. Hararin mukaan tieteisfiktio sekoittaa toisiinsa älyn ja tietoisuuden ja kiinnittää näin ihmisten huomion vääriin ongelmiin. ”Tekoälyn tulevaisuutta pohdittaessa Karl Marx on yhä Steven Spielbergia parempi opas.”
Runoilijat, taidemaalarit ja näytelmäkirjailijat ovat siten vähintään yhtä tärkeitä kuin sotilaat ja insinöörit. Ihmiset lähtevät sotaan ja rakentavat katedraaleja, koska he uskovat Jumalaan, ja he uskovat Jumalaan, koska he ovat lukeneet runoja Jumalasta, nähneet kuvia Jumalasta ja lumoutuneet Jumalasta kertovista teatteriesityksistä.
– Yual Noah Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018)
Zizek puhuu innostuneesti sosiaalidemokratian muuntumisesta autoritaariseksi kapitalismiksi. Mutta samalla hän varoittaa ryhtymästä politiikkaan, sillä kenenkään ei pitäisi kannattaa mitään ideologiaa. Kannatus tappaa ismin kuin ismin. Muistamme hyvin miten innokas sosialismin harrastus 1900-luvun lopulla tuhosi niin ”valtiososialismin kuin sosiaalidemokratiankin”. Joten jos tuntuu siltä, että nyt pitäisi äänestää ”sossua” niin kannattaakin äänestää vaikkapa ”persua”. Demokratiassa tällainen hyvää tekevää ”arkipäivän anarkismi” on suorastaan elinehto.
Sama pätee ideologiseen uneen, ideologian määrittämiseen unenomaisena rakennelmana, joka estää meitä näkemästä asioiden todellista laitaa, todellisuutta sellaisenaan. Yritämme turhaan murtautua ulos ideologisesta unesta ”avaamalla silmämme ja pyrkimällä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on”, heittämällä pois ideologiset silmälasit. Tällaisen post-ideologisen, objektiivisen, selvän ja niin sanotuista ideologisista ennakkoluuloista vapaan katseen subjekteina (toisin sanoen tosiasioita sellaisina kuin ne ovat tarkastelevan katseen subjekteina) pysymme läpikotaisin ”ideologisen unemme tietoisuutena”. (Žižek)
Mitä muuta me olisimme voineet olla, emmekö me jo olleet kuin viimeisellä rannalla. Aikansa vaahdottuaan Žižek päätyy ratkomaan ”halun täyttymisen” ongelmaa ja antaa ymmärtää, että siihen ei ratkaisua löydy – ei missään eikä koskaan. Kohtaammepa todellisuudessa (missä tahansa todellisuudessa) objektin, jolla on ”kaikki fantasioidun halun objektin ominaisuudet”, päädymme väistämättä ”tämä ei ole se” -kokemukseen. Me olemme olleet kaiken aikaa jo jotakin muuta, mutta sekään ei auta.
Vaikka arkeologit tai geologit löytäisivät huomenna joitain fossiileja, jotka osoittaisivat lopullisesti, että menneisyydessä on ollut olemassa eläimiä, jotka ovat kaiken sen mukaisia, mitä tiedämme myyttien kautta yksisarvisista, se ei osoittaisi, että yksisarvisia on ollut olemassa.
– Saul Kripke (Naming and Necessity, 1980)
Jos sairastut fantasiaan, saat jälkitautina todellisuuden. ”Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Heidegger kaivaa yhä vain perusteen perustaa ja nostaa esille Herakleitoksen fragmentin 52: ”Olemisen kohtalo on lapsi, joka leikkii…” ”On siis myös suuria lapsia”, toteaa filosofi. ”Miksi maailmanleikin suuri lapsi, jonka Herakleitos saa näkyviin aiõnissa, leikkii? Se leikkii, koska se leikkii. ’Koska’ uppoaa leikkiin. Leikki on ilman sitä, miksi. Leikki kestää niin kauan kuin se kestää. Jää vain leikki: korkein ja syvin. Mutta tämä ’vain’ on kaikki, yksi ja ainoa.”
Vasta maan jäädyttyä saattoi
luottaa ulkoiseen havaintoon,
silloin se näytti vakaalta
aina tähtien tuikkeeseen asti.
Sen olomuoto oli hiipumisen
hetkelläkin vankka kuin kallio.
Vain hullu olisi pitänyt sitä
pelkkänä aistiharhana.
– SJT (Paluu, 2010)
Yual Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.
Martin Heidegger: Perusteen periaate, suom. Miika Luoto, Teos 2018.
Slavoj Žižek: Ideologian ylevä subjekti, suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, Apeiron Kirjat 2005.
Tekstissä käsitellyt ja siteeratut kirjat. Kuva SJT.
