Pois täältä –
se on minun päämääräni.
Franz Kafka
Onnellisen ihmisen
maailma on eri maailma kuin onnettoman.
Ludwig Wittgenstein
Kirjoitin joitakin vuosia
sitten provokatiivisen runon Maailma menemisensä tilassa,
jossa yritin ratkaista ongelman, jonka ”tulemisen kriisi” ja
”historian loppu” olivat aiheuttaneet. Runo oli jo julkaistu, kun
tulin toisiin ajatuksiin. Kirjoitin runon kohdalle marginaaliin
huomautuksen: ”Myös mennyt on aina tulossa, ei koskaan menossa.”
Jouduin sellaisen tosiasian ääreen, että maailma ei ole menossa
minnekään. Runo on silti hyvä ja kelvollinen, vaikkakin se muuttui
kovin ironiseksi ja vitsikkääksi.
Ironia
on niitä harvoja hyviä keinoja, joilla voi lievittää tosiasioista
ja ”reaalimaailmasta” kertyvää raskasmielisyyttä. Ahdistusta,
angstia ja muuta maailman tuskaa (grapula mundi)
on kai aina ollut, varsinkin siellä missä tiedostus on yltänyt
kokemukseen ”kaiken järjettömyydestä”. Mutta todellinen riesa
siitä tuli vasta modernin ajan koittamisen myötä, kun ihminen koki
olevansa yksin kokemismaailmansa keskipisteenä – sekä subjektina
että objektina. Suuret kansankerrokset ikävystyminen saavutti
siirryttäessä samankaltaisuuksien maailmasta erojen maailmaan ja
kuriyhteiskuntien alkaessa muotoutua kontrolliyhteiskunniksi. Joka
tapauksessa modernin ovella me jouduimme kohtaamaan aivan uuden
maailmallisen mielialan: suuren ikävystymisen.
Norjalainen
filosofi Lars Fr. H. Svendsen on kirjassaan Ikävystymisen
filosofia (2005)
käsitellyt perin pohjin tuota
outoa mielialaa. Ikävystymistäkin on monenlaista, ohimenevästä
johonkin ikävystymisestä aina maailmoita kaatavaan totaaliseen
ikävystymiseen saakka. Mutta jo pinnallisessakin ikävystymisessä
kaikuu suuren ”angstin” kutsu, kuten Heidegger on osoittanut.
Näin Svendsen: ”Pinnallinen ikävystyminen johdattaa meidät
syvään ikävystymiseen tai tarkemmin sanottuna pinnallinen
ikävystyminen ilmenee syvänä ikävystymisenä, joka virittää
meidät kauttaaltaan olemassaolon perustaan.”
”Vapaa
on vain se, joka voi totuudessa antaa itselleen taakan. Yksi
mahdollinen taakka on filosofointi, sillä filosofiahan tapahtuu
raskasmielisyyden perusmielialassa”, kirjoittaa Svendsen.
Väittämälle on perusteita juuri Norjassa, sijaitsihan siellä
Sognevuonon rannalla aikanaan Wittgensteinin kuuluisa ”mökötysmökki”,
jossa suuren ajattelijan ajatus kulki tunnetuin seurauksin. Russell
epäili tuolloin (1913) muutoinkin synkkämielisin ystävänsä
tulevan hulluksi kylmässä, pimeässä ja sumuisessa Norjassa, mutta
Wittgenstein vastasi olevansa suorastaan ”täpinöissä” hulluksi
tulemisen mahdollisuudesta. Toki muistamme, että Heideggerillakin
oli Schwarzwaldissa ikimuistoinen Todtnaubergin vuoristomökki,
hiihtomaja, jossa filosofi paimensi olemista.
Varsinaiseen
asiaan Svendsen pääsee vasta kirjan puolivälin jälkeen
ryhtyessään käsitellemään Heideggeria ja ikävystymisen
fenomenologiaa. Ikävystymisen hermeneutiikka johtaa meidät
perustavaan oivallukseen: ikävystymisessä piilee myös mahdollisuus
ylittää ikävystyminen. Me olemme hukkuneet huolenpitoon maailmasta
ja kadottaneet ”olemisen paljastumisen” sen omaan tuttuuteensa.
”Heideggerin mukaan meistä kaikista on tullut atomaarisia
yksilöitä, jotka ovat alisteisia täysin abstrakteille suureille.
Emme tunne vahvaa vetoa mihinkään, ei ahdinkomaista pakoa tehdä
mitään autenttista, olemuksellista. Tietyssä mielessä elämästä
on tullut aivan liian helppoa.” ”Minusta tulee tyhjä ei-kukaan,
jonka koen tyhjyydessäni. Tietyssä mielessä olisi oikein sanoa,
että ei-kukaan ikävystyy tai että ikävystyminen ikävystyy.
Heideggerin mielestä juuri tässä piilee mahdollisuus radikaaliin
käänteeseen, kun minuus pakotetaan kohtaamaan itsensä paljaana,
minuutena joka on täällä ja itsensä varaan jätetty.”
Sellaiset
vastavoimat kuin ahdistus ja ikävystyminen saattavat heittää
meidät takaisin ”virittyneeseen maailmankokemiseen”. Emme enää
pakene ikävystymistä, emmekä yritä tilkitä sitä jollakin
viihdytyksellä ja ajankululla, vaan annamme sille tilaa saavuttaa
maailmanluokan mittasuhteet. Ja annamme sen vireisyydessään
kohottaa tiedostuksemme kunnaat täyteen terävyyteensä. Heideggerin
mukaan ”Olemassa olastamme puuttuu salaisuus, ja sen myötä jää
pois myös sisäinen kauhu, jota kaikki salaisuudet kantavat
sisällään ja joka antaa läsnäolemisellemme (Daseinille)
sen suuruuden.”
Ontologinen
peruskysymyshän kuuluu, miksi ylipäätään on, miksi ei ole
olematta. Kysymys asettuu yleiselle filosofiselle tasolle. En toki
kysy, miksi naapurin Erkki juuri nyt on puutarhassaan, miksi ei ole
olematta. Naapurin Erkillä on oma eksistentiaalinen olemisen tapansa
– sitä ei ole syytä kyseenalaistaa, puuhailipa hän puutarhassaan
mitä hyvänsä. Sen sijaan naapurin Raikun, joka taas paskoo
kadunvarteen, olemisen tapa alkaa olla kovastikin kyseenalaistamisen
tarpeessa.
Heideggerin
mukaan me olemme olemisen kysymisen unohtamisen myötä taantuneet
epävarsinaiseen (maailmalliseen) ajatteluun, jossa vain lasketaan
hyödyt ja nimetään oliot ja asiat. Mutta universaalisen
ikävystymisen kautta me voimme jälleen murtautua takaisin
meditatiiviseen ajatteluun, jossa mielenrauhaa ei enää järkytä
edes olemisen tyhjyydessä virtaava aika. Tapahtumattomuus ei ole
enää onttona kolisevaa ajan hylkäämä tilaa, vaan elämäniloa
pursuavaa täyteyttä, joka ei viihdykettä kaipaa.
Konsultoimme
hieman Heideggeria. Jos otamme ”olla” verbin, meillä ei ole
vielä juuri mitään, jos teemme siitä substantiivin ”oleminen”,
meillä on vieläkin vähemmän. Missä sellainen ”oleminen” on
nähty – ei missään. Eikö kieli osaakaan kysyä olemista? Mutta
jos yhdistämme ”olla” verbin vaikkapa Erkkiin ja Raikuun –
Erkki on (puutarhassa) ja Raiku on (paskalla) – niin olemme
päässeet jo jonnekin, ei ehkä ihan olemisen naapuriksi mutta
lähitienoille kumminkin. Samalla olemme saattaneet Erkin ja Raikun
olevien olevaisten piiriin. Kyllä on, ei ole olematta.
Vai
olemmeko ehkä ajautuneet tämän ”olla” jargonin kautta hämärään
olemisen nostalgiaan ja takaisin pisteeseen A. Onko sittenkin
olematta. Lainaamme Heideggeria ja toivomme jälleen parasta:
”Pidämme olemista
hädin tuskin sanana, loppuun hyödynnettynä nimikkeenä. Vaikka
meille ei olisikaan jäänyt kuin tämä, on meidän yritettävä
saada ote edes tästä viimeisestä hallinnan rippeestä. Siksi
kysymme: miten on sanan oleminen
laita?” Ja lopulta Heideggerin tehtyä etymologisen mutkan olemisen
alkusijoille, josta löytyy vanhin kantasana sanskritin ”es”,
”asus” (eläväinen joka itsensä varassa pysyy, kulkee ja
lepää), kautta ”löydämme näin riittävän selityksen
tosiasialle, josta lähdimme liikkeelle: että sana olla on
tyhjä ja merkitykseltään häilyvä”.
Tähän
saakka Svendsen kirjoittaa sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä.
Lukijasta alkaa tuntua, että tuollainen ”syväluotaava”
elämänasenne saattaisi olla mahdollinen. Mutta sitten kirjoittaja
vetäisee maton lukijaparan liston alta. Svendsen toteaa
pikkuviisaasti, ettei mitään erityistä ontologista olemisen tasoa
ole olemassakaan. Heidegger on vuoriston sumuissa unta nähnyt –
meditatiivinen ajattelu on silkkaa teeskentelyä. On vain tätä
kaikille tuttua ja ikävystyttävän konkreettista olevaista, joka
täyttää tienoot, konnut ja mannut. Ja ikävystyminen on vain yksi
tunnetila, affekti,
kaikkien muiden tunnetilojen joukossa. Sitä paitsi maailmassa
kuulukin olla tylsää; jopa jumalat ikävystyivät tässä
maailmassa ja ottivat hatkat. Ja hyvästä syystä!
Svendsen
tekee yhteenvedon: ”Velvollisuus on velvollisuus konkreettista
elämää, ei olemista kohtaan. Ja tämä velvollisuus merkitsee myös
ikävystymisen hyväksymistä, ei niinkään yritystä ylittää se.
Ikävystyminen on hyväksyttävä ehdottomana tosiseikkana, elämän
omana painovoimana.” ”Heidegger on haluton hyväksymään
ihmiselämän yksinkertaisuutta, ja hän on alati vaarassa menettää
ontisen (olevan) ontologisen (olemisen) hyväksi. Heideggerin
filosofiaa tutkittuani olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole
mikään todellinen kysymys, ettei oikeastaan ole olemassa mitään
olemista sinänsä, ja
että Heideggerin hanke oli siksi tuomittu epäonnistumaan. Olla
ikävystynyt on yksi olemisen tapa monien muiden joukossa.”
Mutta
täytyyhän elämässä olla jokin juoni, jokin lanka, joka yltää
tuon itsetuhoisen synkkyyden kuilun yli. Svendsen toteaa tylysti,
että hän ei ryhdy neuvomaan – filosofin tehtävä ei ole antaa
vinkkejä. Jokainen on omillaan, jokainen etsiköön ikävystymisen
tilkkeeksi huvitusta sieltä mistä parhaiten taitaa. Me poikkeamme
Adornon pakeille, hän ei kaihda antamasta neuvoja – ei hyviä eikä
huonoja.
Huvituksen
etsiminen ikävystymisen karkottamiseksi on vaativaa puuhaa. Usein
käy niin, että juuri tuo huvitus vasta ikävystyttävää onkin –
vie suorastaan tuhon partaalle. Jos ikävystymiseen tarvitaan esim.
Beethovenia, niin sitä ei kannata jollakin ”suomipopilla” ryhtyä
hälventämään. Näin Adorno: ”Beethovenin
musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen
elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin
aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; popular
music
sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä
puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen
autonomiaan nähden taantumuksellista.”
Kalskahtiko
siinä nyt hieman ”dialektisen” filosofin tiukkapipoisuus.
Kysytään asiaa vielä dionyysisen elämänilon filosofilta mutta
myös suurelta synkistelijältä Nietzscheltä, joka toteaa
ykskantaan, että ilman taiteita reaalinen maailma olisi kaikesta
tieteellisyydestään huolimatta sietämätön. ”Me tarvitsemme
kaikkea ylimielistä, leijuvaa, tanssivaa, ivailevaa, lapsellista ja
autuasta taidetta, ettemme menettäisi sitä vapautta
olioista,
jota ihanteemme meiltä vaatii.” Siis. Ei ole olemassa mitään
kehityksen valtatietä, jota pitkin me astelisimme pystypäin
kaikkitietävyyden tilassa kohti täyttymyksen aamunkoittoa. Kaikkein
tylsin paikka on toteutunut utopia.
Olevaisesta
kokonaisuutena on tullut yhdentekevä emmekä me eri henkilöinä ole
poikkeus. Me emme enää ole tällaisten olevaisten subjekteja, vaan
me olemme keskellä olevaista kokonaisuutena, toisin sanoen
yhdentekevyyden kokonaisuudessa. Olevainen kokonaisuutena ei
kuitenkaan katoa, vaan se näyttäytyy nimenomaan yhdentekevyydessä
sellaisenaan.
Martin Heidegger
Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen
filosofia, Tammi 2005.
Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede, Otava 2004.
Martin Heidegger: Johdatus metafysiikkaan,
Tutkijaliitto 2010.
Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, Vastapaino
2006.
Tässä vaiheessa pitää nyt kyllä ruveta lukemaan Hannah Arendtia.
VastaaPoistaTuossa näkyy olevan pöydällä Arendtin "Vita activa", ollut jo monta vuotta. Sen verran olen sitä jo selaillut, että törmäsin Isak Dinesenin eli Karan Blixenin tokaisuun: "Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen."
VastaaPoistaToissapäivänä en pystynyt mitenkään muistamaan mitä Arendt oli kirjoittanut. Tuo oli tietysti yksi, sitten oli se toinen kirja, Totalitarismin synty, jota Heidegger ja Arendt ehtivät vähän aikaa yhdessäkin miettiä. Sitten Arendtin oli vähän pakko jo menää. Siitä tuli proffa Amerikkaan. Hedegger? Siinä tyypissä en pääse taapäin enkä eteenpäin. Olen kyllä yrittänyt.
VastaaPoista