ALUSSA OLI SANA

       Vastaako metsä? Mitä se sanoo? Kuva SJT.

Se, että kieli on, on yhtä lailla varmaa kuin käsittämätöntä, ja tämä käsittämättömyys ja tämä varmuus perustavat uskon ja ilmoituksen.

Giorgio Agamben

»Kun aikuiset ihmiset nimittivät jotakin esinettä ja kääntyivät samalla sen puoleen, havaitsin tämän ja käsitin, että heidän lausumansa äänteet merkitsivät esinettä, johon he halusivat viitata. Tämän päättelin heidän eleistään, kaikkien kansojen luonnollisesta kielestä, kielestä, joka osoittaa ilmehtimisessä, silmien liikkeissä, ruumiinjäsenten liikkeissä ja äänensävyssä sielumme tilan. Kun se haluaa, saa, torjuu tai välttää jotakin. Näin opin vähitellen ymmärtämään, mitä asioita edustivat sanat, joita kuulin toistuvasti lausuttavan eri lauseitten määrätyissä kohdissa. Kun suuni oli tottunut näihin merkkeihin, aloin ilmaista halujani niiden avulla.»

Augustinus, Tunnustukset (I.8)

Tällä Augustinus-sitaatilla Wittgenstein aloittaa teoksensa Filosofisia tutkimuksia (1945/1999) ja toteaa näyttävän siltä, ”että näistä sanoista saamme määrätyn kuvan inhimillisen kielen olemuksesta. Nimittäin tämän: Kielen sanat nimeävät olioita – lauseet ovat tällaisten nimitysten yhdistelmiä. Tästä kielen kuvasta löydämme seuraavan idean juuret: Jokaisella sanalla on merkitys. Tämä merkitys on rinnastettu sanaan. Se on olio, jota sana edustaa.” Wittgenstein huomauttaa, että tällaisen kielen oppinut ilmaisee itseään lähinnä substantiiveilla, ”kuten pöytä, tuoli, leipä ja henkilönnimiä, vasta toissijaisesti tiettyjen toimintojen ja ominaisuuksien nimiä; ja muita sanalajeja hän ajattelee jonakin, mikä pitää huolen itsestään.”

Tämä edustaa melko primitiivistä kielen ymmärrystä, kuten Wittgensteinkin toteaa, ”että tämä on käsitys omaa kieltämme alkeellisemmasta kielestä”. Mutta ennen kuin asioita voidaan nimetä ja haluja ilmaista se vaatii maailmantilannetta, jossa kieli on jo valmiiksi ”annettuna” tai ”ilmoitettuna”. Alussa oli sana – mutta kukapa sen olisi sanaksi tunnistanut. Sanalle ei ole sanaa. Inhimillisen järjen näkökulmasta kuultuna tai nähtynä ilmoitus oli mieletön – lausuttiinko se jollakin määrätyllä äänenpainolla vai viskattiinko maailmaan vain iso kourallinen käsittämättömiä merkkejä.

Jorge Luis Borgesin novellin Jumalan kirjoitus (1969) päähenkilö kuvittelee olevansa juuri se ”viimeinen pappi”, jonka tehtäväksi on langennut noiden outojen kirjoitusmerkkien tulkinta. Tyrmään vangittu ”tulkitsija” on varma, että merkeistä koostuva yksiselitteinen loitsu tulee paljastamaan olemisen salat kaikkien aikakausien sukupolville ilman erehtymisen mahdollisuutta. ”Kukaan ei tiedä missä Hän sen kirjoitti ja minkälaisilla kirjaimilla, mutta me uskomme sen olevan jatkuvasti voimassa ja paljastuvan joskus valitun henkilön luettavaksi. Koska elämme edelleen viimeisiä aikoja ja kohtalonani on olla jumalan viimeinen pappi, uskon että minulla on oleva kunnia nähdä tuo kirjoitus.”

Maanpiiri on täynnä ikiaikaisia kuvioita, mutta mitkä niistä olisivat tarpeeksi pysyviä salatun kirjoituksen merkeiksi. Aikojen kuluessa vuoret tasoittuvat, joet etsivät uusia uomia ja tähtikuviotkin muuttavat muotoaan. ”Minä etsin jotain pysyvämpää, kestävämpää. Ajattelin viljan, ruohon, lintujen, ihmisten sukupolvia. Kenties loitsu oli kirjoitettuna minun kasvoihini, kenties minä itse olin etsintäni päämäärä. Niin minä ajattelin kun mieleeni muistui äkkiä että jaguaari oli yksi jumalan nimistä.”

”Kun sanoo jaguaari, tarkoittaa sen sukua, hirviä ja kilpikonnia jotka se on syönyt, ruohoa jonka hirvet käyttivät ravinnokseen, maata joka synnytti ruohon, taivasta joka soi maalle valon.”

Jorge Luis Borges

Giorgio Agamben kirjoittaa esseessään Kielen idea (1984/1994), että ilmoitus ei välttämättä näyttäydy inhimillisen järjen kannalta mielettömältä. ”Ilmoitus, jonka sisällön (kuinka tahansa absurdin, esimerkiksi Venuksen taivaalla laulavat vaaleanpunaiset aasit) inhimillinen järki ja kieli voisivat sanoa ja tuntea omin avuin, lakkaisi kuitenkin saman tien olemasta ilmoitus. Sen, mitä ilmoitus tarjoaa meille tiedettäväksi, on siis oltava paitsi jotakin, jota ei olisi voitu tietää ilman ilmoitusta, lisäksi vielä jotakin sellaista, että se asettaa edellytykset tietoisuudelle ylipäätään.” Ilmoitus ilmoittaa itse kielen – ilmoitus ei ole mitään muuta kuin järjen luomista. ”Ilmoitus ei merkitse sitä tai tätä lausumaa maailmasta eikä sitä mikä voidaan sanoa kielen avulla, vaan että sana ja kieli ovat.”

Agambenin mukaan filosofia ei ole tekemisissä vain sen kanssa mitä kielellä ilmaistaan, vaan aina myös itse kielen kanssa. ”Sama voitaisiin myös ilmaista sanomalla, että filosofia ei ole näky maailmasta, vaan näky kielestä, ja itse asiassa nykyajattelu on seurannut liiankin innokkaasti tätä tietä.” Usein juuri Wittgenstein on nähty syypääksi tähän ylenpalttiseen kielen kanssa pelaamiseen, vaikka juuri hän kehotti vaikenemaan asioista joista ei voi puhua. Hän ei tokikaan kieltänyt niiden ajattelemista – päinvastoin. Mutta kun se ei näytä meille riittävän, ”että maailma on, ja kieli on”.

Kirjoitetut merkit eivät ole palautettavissa puheeksi – puhutuksi kieleksi. Vai olenko kuulevinani kirjoitetun runon loppusoinnuissa puheäänen soinnin – kaikkea sanomista edeltävän äänettömän äänen. Paperille piirretyt kirjainmerkit eivät ääntele – ne vaikenevat kuin kivet vuoren rinteessä tai tähdet syvällä avaruudessa. Agamben jatkaa: ”Ääni ei sano mitään, mutta se näyttäytyy juuri samalla tavoin kuin looginen muoto Wittgensteinin mukaan, ja siksi se ei voi tulla esityksen aiheeksi. Filosofia ei voi kuin johdattaa ajattelun aina äänen rajalle asti: se ei voi sanoa ääntä (tai ainakin siltä näyttää).”

Tämä polku vie jälleen Borgesin kirjoituskammioon. Augustinus oli ollut 380-luvulla Milanon piispan Ambrosiuksen oppilaana. Tunnustuksissaan hän kirjoittaa hetkestä, jolloin puhuttu sana ja kirjoitus erosivat lopullisesti toisistaan, kun ääni ja merkitys kadottivat yhteytensä. ”Lukiessaan Ambrosius antoi katseensa liukua sivuilla ja tunkeutui kirjoituksen ytimeen sanaa sanomatta ja kieltään liikuttamatta. (...) Luulen hänen lukeneen tuolla tavalla ääntään säästääkseen, sillä se tuli helposti käheäksi. Mikä lieneekin ollut hänen tarkoituksensa, hyvä se varmaan oli.”

Tuo merkillinen näky painui syvästi Augustinuksen mieleen ja tuolla hetkellä – kun ”kynä vei voiton äänestä” – oli kauaskantoiset seuraukset, kuten Borges huomauttaa kirjoituksessaan Kirjojen palvonnasta (1969): ”mies istuu huoneessaan kirja kädessä ja lukee ääntä päästämättä.” Kirjallisuus – ”tarkoituksena, ei enää välineenä” – oli syntynyt, sellaisessa ”maallisessa” muodossa kuin Borges viittaa Flaubertin, Mallarmén ja Joycen kirjailijakohtaloihin.

”Sen, minkä teologia julisti järjelle käsittämättömäksi, järki tunnustaa nykyään omaksi edellytyksekseen. Kaikki käsittäminen perustuu käsittämättömälle.”

Giorgio Agamben

”Maailma koostuu jumalien kirjoituksista – ja meillä on aikaa tulkita niitä kokonainen ikuisuus.”

Charles Bonnet

Ludwig Wittgenstein (1999): Filosofisia tutkimuksia. WSOY.

Giorgio Agamben (2001): Keinot vailla päämäärää. Tutkijaliitto.

Jorge Luis Borges (1969): Haarautuvien polkujen puutarha. WSOY.

ALASTALON SALISSA – MAAILMAN PARAS ROMAANI

   Volter Kilpi, Alastalon salissa I ja II, vuoden 1965 painos. Otava.
   

”Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin.”

Näin alkaa Volter Kilven Alastalon salissa (1933) käyden suoraan asiaan ja kutsuen lukijan huikeaan lukukokemukseen, jonka monet kirjallisuuden entusiastit haluavat kokea yhä uudelleen ja yhtä monet eivät voi sietää koko kirjaa. Mikään muu suomalainen kirja ei aiheuta lukijoissa näin selkeää jakautumista kahtia tai kolmia: niihin jotka ovat lukeneet Alastalon salissa ja niihin jotka aikovat lukea sen heti ensi tilassa (kesälomalla, eläkkeellä...) ja niihin jotka eivät aio sitä lukeakaan.

”Jotta Alastalon saliin pääsisi sisälle, on sitä varten oltava käytettävänä jokin tarpeeksi joutilas loma-aika, jolloin saattaa vapaasti heittäytyä toiseen olotilaan”, näin kirjoittaa Aaro Hellaakoski kirjansa Esseitä teoksista ja tekijöistä (1983) esseessään Eräs kirjallisuutemme monumentaaliteos vuonna 1937, siis vain neljä vuotta Alastalon salin ilmestymisen jälkeen. Kirjoittaja kehottaa lukijaa suhtautumaan kirjaan tavallisen lukutavan sijaan verkkaisella ja hitaasti hengittävällä lukurytmillä, ettei tukehtuisi heti alkuunsa tekstin huikeaan vyörytykseen.

Hellaakosken esseekokoelman löysin pari viikkoa sitten Torikeskuksen kirjanvaihtotapahtuman pöydiltä. Aikaisemmin en ollut kirjasta kuullutkaan; kirjaa selaillessa ajauduin jälleen kerran Alastalon saliin. Ensimmäisen kerran luin Alastalon salissa Vaasassa 1974. Edellisenä vuonna olin pitänyt ensimmäisen yksityisnäyttelyni Kluuvin Galleriassa, ja alkusyksystä 1974 näyttely oli Vaasan taidehallissa – sen lähemmäs Pahajoen kotikontuja ei tuolloin näyttelyn kanssa päässytkään. Noina aikoina Vaasan taidehallin valvonnasta vastasi taiteilija itse, joten kuukauden verran hortoilin Vaasassa – päivät taidehallin liepeillä ja yöt Carl Warghin ateljeessa Rantakadulla. Calle oli jossakin ulkomailla, hän oli jättänyt pöydälle lapun: ”Valitettavasti en ehtinyt siivota, mutta siivoan sitten myöhemmin, kun olet palannut takaisin Helsinkiin.”

Lukemiseksi olin varannut Alastalon salissa, kaksiosaisen vuoden 1965 painoksen. Kirja ampaisi heti mukaansa ja luin sitä lumoutuneena istuen taidehallin leveällä ikkunapenkillä. Suorastaan harmitti kun näyttelyvieraat keskeyttivät tuon tuosta lukuprosessini. No, oli siellä toki hiljaisiakin päiviä, varsinkin aurinkoisina viikonloppuina vaasalaiset painuivat rakkaaseen saaristoonsa ja hylkäsivät asuinkunnaansa aavekaupungiksi. Paitsi ne muutamat ”boheemit”, jotka olivat jääneet ravintola Kotiin ”päivystämään”. Siitä oli lähtenyt lentämään sutkauskin. Joku saattoi kysyä, missä Pentti on, ja joku toinen vastasi, Pentti on kotona.

Kuten Hellaakoski huomauttaa, Volter Kilven laveat ja verkkaiset kuvaukset ottavat paljon kielellistä tilaa. ”Lauseet, verkkaiset, monikaarteiset, runsain ääni- ja kuva-aistimuksin kuormitetut, jatkuvat jatkumistaan, pisteestä pisteeseen mitattuina usein yli puolen sivun, toisinaan yli sivunkin.” Joten kirjan sivujen yli ei saata lennättää silmiään sellaisella ”tylsällä hopulla”, jolla luetaan sanomalehteä. Vaikka Kilven teoksessaan käyttämä kieli on ylenpalttisessa kuvailussaan kimuranttia, oli se kuitenkin jo ensilukemalta kohtuullisen helposti avautuvaa. Karjalaisten parissa kasvaneena olin tottunut värikkääseen puhetulvaan, jossa oli alati läsnä jokin paikkaan ja aikaan kuulumaton elementti, jota ei ollut tarkoituskaan perin juurin ymmärtää – saati edes kuunnella. Ehkäpä minulla oli karjalanmurteen kautta oikotie tuohon Kilven verkalleen keinuvaan tekstiin, jossa oli paljon uusia kiehtovia sanoja ja ilmaisuja jotka löysivät paikkansa omaksumassani ”sekakielisessä” sanastossani.

Ystäväni Juha Saari on kirjoittanut blogissaan http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/ Alastalon salissa -kirjan lukukokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan Kilven menneisyydestä esiin nostattamat visiot kulkevat tai tähtäävät kauas tulevaan lähes häikäilemättömän omapäisellä tyylillä kirjoitettuna. Voisi puhua jopa kirjoittamisen kopeudesta, kuten Saari on otsikoinut bloginsa. Tästä näkökulmasta Kilpeä voisi paremminkin verrata Proustin, Nabokovin ja Beckettin kaltaisiin kirjoittajiin kuin usein mainittuun Joyceen. Aikakalainen Hellaakoskikin kokee, että ehkä vain ”etäisenä vertauskohtana saattaa tulla mieleen Joycen Ulysses”. En ihmettelisi, vaikka jossakin taustalla vilahtaisi myös Nietzschen taikurin hahmo – ehkäpä nuoren Volter Kilven viiksipehkokin kertoo jotakin.

Samaa mieltä olen Saaren kanssa myös tuosta paljon puhutusta tajunnanvirta-tekniikasta, joka kestää huonosti Alastalon salissa paistavaa konkreettista päivänvaloa. Näin Saari blogissaan: ”Myös ajattelu vaatii oman aikansa ja paikkansa; valveen kieli on toiminnan tavoin ajallis-avaruudellista eikä salissa kukaan nuku. (En siis osta yleistä käsitystä Alastalon salin tajunnanvirrallisuudesta: Salissa ajateltu on loogisesti etenevää ja järjellä jäsenneltyä; jos ajatus virtaakin, niin selkeisiin uomiinsa.)”

Hellaakoskelta kuulemme myös nuo sanat, jotka ovat holvanneet Kilven kirjan kohtalon: ”Puhtaasti artistiselta kannalta ottaen Kilpi täytyy merkitä korkeammalle. Hänen Alastalon salinsa on tyylin loistolta ja komposition puhtaudelta korkeaa kansainvälistä luokkaa. Surkea vahinko vain on, ettei se koskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle. Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana.”

”Istumaan, istumaan vaan”, kehottaa Alastalo vieraitaan valtaaman paikkansa suuresta salista. Yhtäkkiä lukija on kutsuttu näkijän paikalle, ensimmäiseksi vieraaksi korkeiden ikkunoiden valaisemaan saliin. ”...ja kamarin puolelta kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa ja kilkkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä.”

”Jo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja hivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty ja ilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan äärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta silmänkantamattomin helkkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri rannattomiltaan ja välkkyi kuin taivas kupuviltaan lasien juhlava kansa lepavilla lavean tarjotaakan.”

Volter Kilpi: Alastalon salissa I, II, Otava 2005.

Aaro Hellaakoski: Esseitä teoksista ja tekijöistä, WSOY 1983.

Juha Saari: Kirjoittamisen kopeus: Alastalon salissa http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/

Näinkin kopeasti voi leuhkia suureksi urakaksi koetun kirjan luku-urakasta selviytymistä.

VAIVAANNUTTAVAA

René Descartes tyypillisessä työskentelyasussaan, pöydällä näkyy myös kunnioitusta herättävä filosofin hattu.

”Ei jää kuin yksi tie – ja se on olevan!”

Parmenides

Viime vuonna tuli Descartesin syntymästä 416 vuotta. Mitä sitten? Ei kai mitään. Parhaiten hänet tunnetaan väittämästä, että ajattelu edellyttää ajattelijan olemassaoloa. Descartes tiesi senkin, että jo Augustinuksen Tunnustuksista löytyi samansuuntainen aksiooma: ”Kun erehdyn, täytyy olla joku, joka erehtyy.” Tunnettu on myös nykyfilosofi Richard Rortyn tokaisu: ”Vaikka ajattelisinkin, mitä en suinkaan tee, se ei osoittaisi, että olen olemassa.”

Descartesin jälkeen maailmaa ovat hallinneet tosiasiat. Se on toki ollut siunauksellista mutta myös tuhoisaa. Mielipiteillä (noilla meille niin rakkailla joutavuuksilla) ei enää ole mitään tekoa, kun tosiasiat jyräävät ne saman tien. Renessanssin kaltaista renessanssia ei enää voi koskaan tulla – tosiasiat ovat tehneet senkin mahdottomaksi. Taide ja kaikki muukin on pienempää ja vähäisempää kuin noina menneinä loiston tosiasiattomina päivinä, kun ymmärrys perustui vielä samuuksien havainnointiin eikä erojen etsintään – kuten nykyään on laita.

Pari päivää sitten löysin Oski Kalteen kirjoittaman runon Ongelmansa kanssa yksin – se jos mikä liittyy tähän. Jos on olemassa sellainen käsite kuin ohjelmaruno – niin tämä jos mikä on juuri sellainen runo. Kaikkea ei voi saada – ja on näitä päiviä jolloin ei voi saada yhtään mitään. Siis kuunnellaanpa tarkasti: ”Millä välttämättömyydellä voisi puhua ennen tai jälkeen tulemisen, sellaisesta, mikä on lähtöisin ei-olevasta. Niinpä se joko on ehdottomasti tai ei ollenkaan.” Väitetään, että Parmenides olisi sanonut näin – jos ei ole niin ei sitten. Hyvä on aina niin kuin on!

Ongelmansa kanssa yksin

Ajattelen, olen olemassa, filosofi sanoi

pukeutuneena pönäkkään työasuun tai

ehkä hän oli juuri herännyt ja vaelteli

pitkässä yöpaidassa tupsukas yömyssy

päässään kohti huussia tai ehkäpä hän istui

rennosti tupakkatakki yllään nauttimassa

iltakonjakkia. Ei kai tuollaista argumenttia

sanottu noin vain puolihuolimattomasti ikään

kuin ilmaan heittäen muun turhanaikaisen

jorinan oheen. Naapurini mukaan filosofi

oli edellisen illan seminaarin johdosta

sinäisenä aamuna huonossa hapessa.

Ajattelen, siis olen, hän sanoi. Ja kas se toimi.

Siinä hän seisoi täydellisen olevaisena keskellä

huonetta puolivälissä matkalla keittiöön

nälkäisenä kuin susi, aamu kun oli.

Ajattelen, pöydällä on reilu

muna-anjovisleipä, jatkoi filosofi

toiveikkaasti. Se ei toiminut.

Jokin tässä nyt mättää, tuumi filosofi,

ajattelemalla saa olevaiseksi filosofin vaan

ei edes yksinkertaista aamupalaa.

MEDITATIIVISEN AJATTELUN YTIMESSÄ

Täydellistä viihdytystä ikävystymiseen Satyajit Rayn elokuvassa Musiikkihuone (1958).

      Pois täältä – se on minun päämääräni.

      Franz Kafka

      Onnellisen ihmisen maailma on eri maailma kuin onnettoman.

      Ludwig Wittgenstein

Kirjoitin joitakin vuosia sitten provokatiivisen runon Maailma menemisensä tilassa, jossa yritin ratkaista ongelman, jonka ”tulemisen kriisi” ja ”historian loppu” olivat aiheuttaneet. Runo oli jo julkaistu, kun tulin toisiin ajatuksiin. Kirjoitin runon kohdalle marginaaliin huomautuksen: ”Myös mennyt on aina tulossa, ei koskaan menossa.” Jouduin sellaisen tosiasian ääreen, että maailma ei ole menossa minnekään. Runo on silti hyvä ja kelvollinen, vaikkakin se muuttui kovin ironiseksi ja vitsikkääksi.

Ironia on niitä harvoja hyviä keinoja, joilla voi lievittää tosiasioista ja ”reaalimaailmasta” kertyvää raskasmielisyyttä. Ahdistusta, angstia ja muuta maailman tuskaa (grapula mundi) on kai aina ollut, varsinkin siellä missä tiedostus on yltänyt kokemukseen ”kaiken järjettömyydestä”. Mutta todellinen riesa siitä tuli vasta modernin ajan koittamisen myötä, kun ihminen koki olevansa yksin kokemismaailmansa keskipisteenä – sekä subjektina että objektina. Suuret kansankerrokset ikävystyminen saavutti siirryttäessä samankaltaisuuksien maailmasta erojen maailmaan ja kuriyhteiskuntien alkaessa muotoutua kontrolliyhteiskunniksi. Joka tapauksessa modernin ovella me jouduimme kohtaamaan aivan uuden maailmallisen mielialan: suuren ikävystymisen.

Norjalainen filosofi Lars Fr. H. Svendsen on kirjassaan Ikävystymisen filosofia (2005) käsitellyt perin pohjin tuota outoa mielialaa. Ikävystymistäkin on monenlaista, ohimenevästä johonkin ikävystymisestä aina maailmoita kaatavaan totaaliseen ikävystymiseen saakka. Mutta jo pinnallisessakin ikävystymisessä kaikuu suuren ”angstin” kutsu, kuten Heidegger on osoittanut. Näin Svendsen: ”Pinnallinen ikävystyminen johdattaa meidät syvään ikävystymiseen tai tarkemmin sanottuna pinnallinen ikävystyminen ilmenee syvänä ikävystymisenä, joka virittää meidät kauttaaltaan olemassaolon perustaan.”

”Vapaa on vain se, joka voi totuudessa antaa itselleen taakan. Yksi mahdollinen taakka on filosofointi, sillä filosofiahan tapahtuu raskasmielisyyden perusmielialassa”, kirjoittaa Svendsen. Väittämälle on perusteita juuri Norjassa, sijaitsihan siellä Sognevuonon rannalla aikanaan Wittgensteinin kuuluisa ”mökötysmökki”, jossa suuren ajattelijan ajatus kulki tunnetuin seurauksin. Russell epäili tuolloin (1913) muutoinkin synkkämielisin ystävänsä tulevan hulluksi kylmässä, pimeässä ja sumuisessa Norjassa, mutta Wittgenstein vastasi olevansa suorastaan ”täpinöissä” hulluksi tulemisen mahdollisuudesta. Toki muistamme, että Heideggerillakin oli Schwarzwaldissa ikimuistoinen Todtnaubergin vuoristomökki, hiihtomaja, jossa filosofi paimensi olemista.

Varsinaiseen asiaan Svendsen pääsee vasta kirjan puolivälin jälkeen ryhtyessään käsitellemään Heideggeria ja ikävystymisen fenomenologiaa. Ikävystymisen hermeneutiikka johtaa meidät perustavaan oivallukseen: ikävystymisessä piilee myös mahdollisuus ylittää ikävystyminen. Me olemme hukkuneet huolenpitoon maailmasta ja kadottaneet ”olemisen paljastumisen” sen omaan tuttuuteensa. ”Heideggerin mukaan meistä kaikista on tullut atomaarisia yksilöitä, jotka ovat alisteisia täysin abstrakteille suureille. Emme tunne vahvaa vetoa mihinkään, ei ahdinkomaista pakoa tehdä mitään autenttista, olemuksellista. Tietyssä mielessä elämästä on tullut aivan liian helppoa.” ”Minusta tulee tyhjä ei-kukaan, jonka koen tyhjyydessäni. Tietyssä mielessä olisi oikein sanoa, että ei-kukaan ikävystyy tai että ikävystyminen ikävystyy. Heideggerin mielestä juuri tässä piilee mahdollisuus radikaaliin käänteeseen, kun minuus pakotetaan kohtaamaan itsensä paljaana, minuutena joka on täällä ja itsensä varaan jätetty.”

Sellaiset vastavoimat kuin ahdistus ja ikävystyminen saattavat heittää meidät takaisin ”virittyneeseen maailmankokemiseen”. Emme enää pakene ikävystymistä, emmekä yritä tilkitä sitä jollakin viihdytyksellä ja ajankululla, vaan annamme sille tilaa saavuttaa maailmanluokan mittasuhteet. Ja annamme sen vireisyydessään kohottaa tiedostuksemme kunnaat täyteen terävyyteensä. Heideggerin mukaan ”Olemassa olastamme puuttuu salaisuus, ja sen myötä jää pois myös sisäinen kauhu, jota kaikki salaisuudet kantavat sisällään ja joka antaa läsnäolemisellemme (Daseinille) sen suuruuden.”

Ontologinen peruskysymyshän kuuluu, miksi ylipäätään on, miksi ei ole olematta. Kysymys asettuu yleiselle filosofiselle tasolle. En toki kysy, miksi naapurin Erkki juuri nyt on puutarhassaan, miksi ei ole olematta. Naapurin Erkillä on oma eksistentiaalinen olemisen tapansa – sitä ei ole syytä kyseenalaistaa, puuhailipa hän puutarhassaan mitä hyvänsä. Sen sijaan naapurin Raikun, joka taas paskoo kadunvarteen, olemisen tapa alkaa olla kovastikin kyseenalaistamisen tarpeessa.

Heideggerin mukaan me olemme olemisen kysymisen unohtamisen myötä taantuneet epävarsinaiseen (maailmalliseen) ajatteluun, jossa vain lasketaan hyödyt ja nimetään oliot ja asiat. Mutta universaalisen ikävystymisen kautta me voimme jälleen murtautua takaisin meditatiiviseen ajatteluun, jossa mielenrauhaa ei enää järkytä edes olemisen tyhjyydessä virtaava aika. Tapahtumattomuus ei ole enää onttona kolisevaa ajan hylkäämä tilaa, vaan elämäniloa pursuavaa täyteyttä, joka ei viihdykettä kaipaa.

Konsultoimme hieman Heideggeria. Jos otamme ”olla” verbin, meillä ei ole vielä juuri mitään, jos teemme siitä substantiivin ”oleminen”, meillä on vieläkin vähemmän. Missä sellainen ”oleminen” on nähty – ei missään. Eikö kieli osaakaan kysyä olemista? Mutta jos yhdistämme ”olla” verbin vaikkapa Erkkiin ja Raikuun – Erkki on (puutarhassa) ja Raiku on (paskalla) – niin olemme päässeet jo jonnekin, ei ehkä ihan olemisen naapuriksi mutta lähitienoille kumminkin. Samalla olemme saattaneet Erkin ja Raikun olevien olevaisten piiriin. Kyllä on, ei ole olematta.

Vai olemmeko ehkä ajautuneet tämän ”olla” jargonin kautta hämärään olemisen nostalgiaan ja takaisin pisteeseen A. Onko sittenkin olematta. Lainaamme Heideggeria ja toivomme jälleen parasta: ”Pidämme olemista hädin tuskin sanana, loppuun hyödynnettynä nimikkeenä. Vaikka meille ei olisikaan jäänyt kuin tämä, on meidän yritettävä saada ote edes tästä viimeisestä hallinnan rippeestä. Siksi kysymme: miten on sanan oleminen laita?” Ja lopulta Heideggerin tehtyä etymologisen mutkan olemisen alkusijoille, josta löytyy vanhin kantasana sanskritin ”es”, ”asus” (eläväinen joka itsensä varassa pysyy, kulkee ja lepää), kautta ”löydämme näin riittävän selityksen tosiasialle, josta lähdimme liikkeelle: että sana olla on tyhjä ja merkitykseltään häilyvä”.

Tähän saakka Svendsen kirjoittaa sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Lukijasta alkaa tuntua, että tuollainen ”syväluotaava” elämänasenne saattaisi olla mahdollinen. Mutta sitten kirjoittaja vetäisee maton lukijaparan liston alta. Svendsen toteaa pikkuviisaasti, ettei mitään erityistä ontologista olemisen tasoa ole olemassakaan. Heidegger on vuoriston sumuissa unta nähnyt – meditatiivinen ajattelu on silkkaa teeskentelyä. On vain tätä kaikille tuttua ja ikävystyttävän konkreettista olevaista, joka täyttää tienoot, konnut ja mannut. Ja ikävystyminen on vain yksi tunnetila, affekti, kaikkien muiden tunnetilojen joukossa. Sitä paitsi maailmassa kuulukin olla tylsää; jopa jumalat ikävystyivät tässä maailmassa ja ottivat hatkat. Ja hyvästä syystä!

Svendsen tekee yhteenvedon: ”Velvollisuus on velvollisuus konkreettista elämää, ei olemista kohtaan. Ja tämä velvollisuus merkitsee myös ikävystymisen hyväksymistä, ei niinkään yritystä ylittää se. Ikävystyminen on hyväksyttävä ehdottomana tosiseikkana, elämän omana painovoimana.” ”Heidegger on haluton hyväksymään ihmiselämän yksinkertaisuutta, ja hän on alati vaarassa menettää ontisen (olevan) ontologisen (olemisen) hyväksi. Heideggerin filosofiaa tutkittuani olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole mikään todellinen kysymys, ettei oikeastaan ole olemassa mitään olemista sinänsä, ja että Heideggerin hanke oli siksi tuomittu epäonnistumaan. Olla ikävystynyt on yksi olemisen tapa monien muiden joukossa.”

Mutta täytyyhän elämässä olla jokin juoni, jokin lanka, joka yltää tuon itsetuhoisen synkkyyden kuilun yli. Svendsen toteaa tylysti, että hän ei ryhdy neuvomaan – filosofin tehtävä ei ole antaa vinkkejä. Jokainen on omillaan, jokainen etsiköön ikävystymisen tilkkeeksi huvitusta sieltä mistä parhaiten taitaa. Me poikkeamme Adornon pakeille, hän ei kaihda antamasta neuvoja – ei hyviä eikä huonoja.

Huvituksen etsiminen ikävystymisen karkottamiseksi on vaativaa puuhaa. Usein käy niin, että juuri tuo huvitus vasta ikävystyttävää onkin – vie suorastaan tuhon partaalle. Jos ikävystymiseen tarvitaan esim. Beethovenia, niin sitä ei kannata jollakin ”suomipopilla” ryhtyä hälventämään. Näin Adorno: ”Beethovenin musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; popular music sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen autonomiaan nähden taantumuksellista.”

Kalskahtiko siinä nyt hieman ”dialektisen” filosofin tiukkapipoisuus. Kysytään asiaa vielä dionyysisen elämänilon filosofilta mutta myös suurelta synkistelijältä Nietzscheltä, joka toteaa ykskantaan, että ilman taiteita reaalinen maailma olisi kaikesta tieteellisyydestään huolimatta sietämätön. ”Me tarvitsemme kaikkea ylimielistä, leijuvaa, tanssivaa, ivailevaa, lapsellista ja autuasta taidetta, ettemme menettäisi sitä vapautta olioista, jota ihanteemme meiltä vaatii.” Siis. Ei ole olemassa mitään kehityksen valtatietä, jota pitkin me astelisimme pystypäin kaikkitietävyyden tilassa kohti täyttymyksen aamunkoittoa. Kaikkein tylsin paikka on toteutunut utopia.

Olevaisesta kokonaisuutena on tullut yhdentekevä emmekä me eri henkilöinä ole poikkeus. Me emme enää ole tällaisten olevaisten subjekteja, vaan me olemme keskellä olevaista kokonaisuutena, toisin sanoen yhdentekevyyden kokonaisuudessa. Olevainen kokonaisuutena ei kuitenkaan katoa, vaan se näyttäytyy nimenomaan yhdentekevyydessä sellaisenaan.

Martin Heidegger

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.

Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede, Otava 2004.

Martin Heidegger: Johdatus metafysiikkaan, Tutkijaliitto 2010.

Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, Vastapaino 2006.

VALAISTUMISEN TOINEN KIERROS

Pääsiäislauntaina oli pilvi juuttunut kahden puun väliin. Pahajoki 2013. Kuva SJT.

”Vastaus on, että vastausta ei ole.”

Martin Heidegger

”Sanat seikkailevat umpimähkään vailla sisältöä tai samankaltaisuutta, joka täyttäisi niiden tyhjyyden. Ne eivät enää ole merkkejä asioista.”

Michel Foucault

Jäljellä on vain kirjoitus, päämäärättömästi juokseva tekstirivi. Sillä ei ole väliä ryhtyykö se runoksi, harhaileeko metsässä vai juokseeko katuviertä kuin kapinen koira. Kunhan juoksee.

On palattava vielä 1960-luvulle, tuolle taianomaiselle vuosikymmenelle kun hento valonsäde iskeytyi jostakin rakosesta minunkin umpimustaan päähäni. Sanottiin, että se oli sellaista aikaa. Tiedostavaa aikaa. No, sitähän se ei ollut. Se oli jälkijättöistä ja luulottelevaa aikaa, niin kuin kaikki ajat ovat olleet. Sen paremman ajan puutteessa, joka vielä kerran tuleva on. No, me emme usko siihenkään. Me emme usko mihinkään.

Tuona omituisena vuonna 1966 Michel Foucaultin kirjaa Sanat ja asiat myytiin Ranskassa hullun lailla. Se oli käsittämätöntä – kirjahan käsitteli filosofiaa tai ehkä jotakin vieläkin hämärämpää. Kirjoittaja oli kaivautunut kuin myyrä inhimillisen tiedon kerrosten läpi ja esitti kirjassaan raporttinsa. Sartre sanoi, että sellaista kirjaa oli odotettu – joten ei ihme että sitä myytiin hullun lailla, vaikka kukaan – ei kirjoittajakaan – ymmärtänyt siitä mitään.

Kirjassa tuotiin selkeästi esille, että marxilaisuus on tyypillistä 1800-luvun ajattelua – siellä se oli kotonaan ja sinne se olisi saanut jäädäkin. ”Marxilaisuus on 1800-luvun ajattelussa kuin kala vedessä: se ei voisi hengittää missään muualla.” Näin Foucault siirsi myös Sartren parnassoltaan 1800-luvun filosofiksi. Se sieppasi syvältä Sartrea, hän ei toipunut siitä koskaan. Toki hän vastasi tähän kammottavaan herjaan barrikadiltaan, että strukturalismi ei ollut muuta kuin amerikkalaisen pragmatismin sivujuonne. Mutta kliseisenä posahti vanhan mestarin kanuuna: “Katsokaa, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa: ihmistieteet ovat korvanneet filosofian.” Ilmassa oli ”hikisen pakkopaidan” ja ”mystifioinnin homeen” katkua, kuten Nietzsche oli ennustanut

Tämänhän Foucault toi myös kirjassaan ilmi. Oletustieteet olivat syöneet ajatustieteet. Vuoden 1956 jälkeen, kun Stalinin kuvat oli heitetty työpisteiden seiniltä roskiin, ei enää ollut odotettavissa mitään. Ikään kuin kevät olisi koittanut pitkän syksyn ja raskaan talven jälkeen. Nyt olisi ollut lokoisaa aikaa silleen jättämiselle, olemisen unohtamisen pohdiskelulle tai ei-minkään mietiskelylle. Mutta ei, tulivat nämä ihmistieteet ihmissuhdeongelmineen. “Paradoksaalista kyllä, ihmistieteiden kehitys kutsuu meidät todistamaan ihmisen katoamista eikä hänen korottamistaan jumalaksi”, lausui Foucault nietzscheläisin äänenpainoin.

”Harhakuvitelma järjestä korvasi harhakuvitelman Jumalasta,” sanoi Nietzsche puolestaan kuin Foucaultin suusta. Yhtäkkiä televisioruutuihin ilmestyivät psykologit, sosiologit ja sortin sakki. Ihmiset antoivat auliisti päänsä ja sielunelämänsä heidän temmellyskentäkseen. Avoin paljastava puhe täytti kaikki tyhjät tilat. Heidegger oli jo ehtinyt sanoa sitä julkiseksi lörpöttelyksi, mutta kukapa häntä olisi kuunnellut. Me kaikki olimme joutuneet ja antautuneet julkiseen psykoanalyysiin. Me makasimme ilkialasti ketarat pystyssä analysoijan sohvalla. Me paljastimme aivan kaiken. Niin syvälle tuohon ”tunneälyn” suohon me olimme uponneet. Me olemme siellä vieläkin.

Ilmestyi suunnattomasti ihmissuhdekirjallisuutta, mitään muuta ei ilmestynytkään. Se myi hullun lailla. Perustettiin kasapäin ihmissuhdelehtiä ja juorujulkaisuja. Ne karjuivat värikkäin kansin kioskien ikkunoissa ja katujen varsille ilmestyivät lööpit. ”Vasta naituani vaimoni sisarta löysin todellisen sisäisen minäni”, julisti lööpissä eräskin tunnettu suomalainen kirjailija. Tulivat iltapäivälehdet, ei selvitty ilman ihmissuhdedraamaa edes iltaan saakka. Muistan hyvin miten ihmiset kätkeytyivät iltapäivän kulkuvälineissä tabloidiensa taakse. Annettiin ymmärtää, että se oli ikään kuin älyllisyyden ja tiedonjanon paluu – alati jatkuva uutisvirta. Monet ilmoittivat olevansa niin tapillaan ajan hermolla, etteivät katsoneet televisiostakaan kuin uutisia. Vastaava mullistus tapahtui vasta kännyköiden ilmestyessä ihmisten korvallisille, jolloin universaali höpinä tavoitti lopultakin kaikki nuo autiutta kumisevat korvien takaiset tienoot.

Ajattelu lopetettiin tyystin, se korvattiin olettamisella ja valmiilla mielipiteillä. Nykyään siitä on tullut jo käytäntö – ellei peräti hyve. Foucault oli uneksinut älyköstä, joka ”tuhoaisi itsestäänselvyydet ja universaalit”. Nietzschen hahmo nousi jälleen esiin, hän heilui postmodernismin kärkijoukoissa. Foucault ilmoitti olevansa nietzscheläinen loppuun saakka. Me kaikki olimme nietzscheläisiä, ja olemme yhä. Gianni Vattimo koki Nietzschen ja Heideggerin luoneen ”välttämättömän pohjan mielikuvalle uudenlaisesta olemassaolosta, joka vastasi uusia epähistoriallisia tai jopa historian jälkeisiä olosuhteita”. Tuo näynomainen ilmoitus kirkasti hetkeksi maailman, johon vanhan nuorallatanssijan sotahuuto jyrähti: ”Haluan maailman ja haluan sen SELLAISENAAN, haluan sen uudelleen ja haluan sen ikuisesti!”

Historia julistettiin loppuneeksi. Nietzschen mukaan tietoisuuden virran padonneesta historiasta oli vapauduttava, ja saman tien oli sanouduttava irti myös ”järjen dialektiikasta”. Tuleminen oli vailla mieltä ja historiasta oli tullut silkkaa ”naamioitunutta teologiaa”. Foucault tarttui tähän: “Onko ihmisen historia koskaan muuta kuin eräänlainen muuntautumisperiaate, joka on yhteinen elinolojen vaihdoksille (ilmastot, maaperän hedelmällisyys, viljelytavat, luonnonvarojen hyödyntäminen), talouden muutoksille (ja tämän seurauksena yhteiskunnan ja instituutioiden muutoksille) sekä eri kielen muotojen ja käytäntöjen sarjalle? Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.”

Kaikki oli aloitettava jälleen alusta, ja mikä pahinta, vanhoilla oletuksilla. Uljas ajatus inhimillisen tahdon vapaudesta ja sitkeästi varjeltu kehitysusko, myytti viisauden alituisesta edistymisestä – tuo järjen dialektiikka – oli romahtanut. Näin kirjoittaa Dosse: ”Humanismi siinä merkityksessä, jossa ihminen oman kohtalonsa herrana kävelee suorinta tietä kohti täydellistymistä, ei enää tullut kysymykseen.” ”Tämän vuoksi meillä on aina sellaiset uskomukset, tuntemukset ja ajatukset, jotka olemistapamme tai elämäntyylimme seurauksena ansaitsemme.” Jälkimmäinen sitaatti on Deleuzen upeasta kirjasta Nietzsche ja filosofia vuodelta 1962, joten se ei voi olla jatkoa Dossen paljon myöhempään tekstiin, vaikka ilmiselvästi onkin. Kaikki on aloitettava yhä uudelleen alusta!

”Haluan maailman ja haluan sen sellaisenaan, haluan sen uudelleen ja haluan sen ikuisesti!”

Friedrich Nietzsche

François Dosse (2011): Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto.

RETROSPEKTIIVIN AVAUS

Näyttelyn ripustusta. Seinäjoen taidehalli 23.3.-28.4.2013.

One Man Show – S. J. Tanninen – Retrospektiivi 1968–2013

Seinäjoen taidehalli 22.3.2013 klo 18.00

”Maalarin tie on pienten valaistumisien tie. Se ei johda minnekään eikä se palaa mistään – sille tielle lähtenyt on perillä koko ajan.”

S. J. Tanninen: Memo 1982–1994

Tässä sitä ollaan, avaamassa retrospektiivista näyttelyä, vaikka vielä äskettäin suhtauduin hankkeeseen kielteisesti. Lopulta tartuin toimeen, kun hieman apurahaakin hankkeelle tuli. Aika ajoin olen kokenut vähäisiä valaistumisen hetkiäkin. Näyttelyn työnimenä on ollut One Man Show, se kuvaa hyvin tämän ”shown” luonnetta – kaiken näyttelymateriaalin on koostanut yksi ja sama mies. Olen itse toiminut näyttelyn taiteilijana, kuraattorina ja rakentajana – jos näyttelyn olisi koonnut joku muu, olisi siitä toki tullut erilainen.

Olen koostanut näyttelyn omista varastoistani, mikä on tietenkin kaventanut otantaa. Julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa olevat maalaukseni jätin nyt rauhaan. Huomasin sellaisenkin seikan, että osa maalauksistani on kateissa ja osa muuten vain teillä tietymättömillä. 1970- ja 1980-luvuilla näyttelyitä oli liian paljon, että yksittäisten teosten kulkua olisi ehtinyt pitää silmällä. Monista näyttelyistä ei ole edes valokuvia olemassa. Suurimman työn teinkin etsiessäni kuvamateriaalia näyttelyvideota varten. Näyttelyvideo One Man Show – Seppo J Tanninen – Retrospective 1968–2013 onkin tapahtuman varsinainen retrospektiivi, jossa vyöryy kuvia menneistä näyttelyistä ja itselleni merkityksellisistä työskentelypaikoista runoilla höystettynä. Se pyörii parhaillaan niin täällä taidehallissa kuin YouTubessakin.

Näihin aikoihin keväällä 1968 – 45 vuotta sitten – osallistuin Pohjalaisen Taiteilijaliiton 25-vuotisnäyttelyyn Helsingin taidehallissa. Siis puoli vuosisataa on kulahtanut tähän omituiseen hommaan, jota vieläkin vain harvat työksi kutsuvat. Maalasin jo Pahajoella 1960-luvulla päivittäin, vaikka en ollut kuullutkaan mistään ”taidemaailmasta”. Välillä kävin katsomassa kuvaamataidonopettajani Vode Kantokorven ateljeessa, miten Vode maalasi nykymusiikin tulviessa levysoittimesta. Lainasin ensin Vodelta jonkin Schönbergin konserton ja Stravinskyn Kevään pyhityksen – niillä pääsi alkuun, kunnes sain hankittua omat stravinskit ja schönbergit. 1968 muutin Helsinkiin opiskelemaan. Sen jälkeen tapahtumat etenivät nopeasti – yhdessä yössä, kuten on tapana sanoa. Yhtäkkiä olin siirtynyt Pahajoen jokitörmältä – kuin ei mistään – sujuvasti taidemaailmassa liikkuvaksi ammattitaiteilijaksi, joka osallistui näyttelyihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Taideakatemian koulussa olin ajautunut törmäyskurssille, minua ei enää kiinnostanut tuo iänikuinen todellisuuden jäljentäminen. Jo Platon oli siitä varoittanut, että se oli kehno keino tuottaa lisää todellisuutta, jota oli jo muutenkin yllin kyllin.

Alkavaa uraa vauhdittivat Taideakatemian 3-vuotisnäyttely 1971, Suomen Taiteilijain näyttelyt lähes vuosittain 1972 alkaen, Ibizan Biennaali 1972–73 sekä tiuhaan tahtiin pidetyt omat näyttelyt. Ensimmäinen oma näyttelyni oli Kluuvin Galleriassa 1973 ja Vaasan taidehallissa 1974. Helsingin juhlaviikkojen toimisto oli Kluuvin gallerian vieressä, joten juhlaviikkojen energinen johtaja Seppo Nummi ehti kiireiltään antamaan ripustusohjeitakin ja tarkistamaan avajaisboolin. 1970-luvun näyttelyohjelmaan mahtui vielä Valtakunnannäyttelyitä, Nuorten näyttelyitä, Pirkanpohjan kesänäyttelyitä, Taidemaalariliiton, SKjL:n ja Helsingin Taiteilijaseuran vuosinäyttelyitä sekä Suomen Taiteilijaseuran järjestämä suomalaisen modernin taiteen näyttely Puolassa 1977–78. Jossain välissä julkaisin runojakin, mm. kokoelman Krunoja, WSOY 1977.

Pari vuotta maalasin suurikokoisia akryylimaalauksia yksiössä Haagan Orapihlajatiellä, mikä alkoi vaikuttaa jo terveyteenkin. Sitten Timo Vuorikoski muutti Tampereelle taidemuseonjohtajaksi. Timo oli värkännyt Pohjois-Haagassa autotalliin kelpo ateljeen, joka jäi nyt tyhjilleen. Vuokrasin siitä ateljeen. Kaikki rullasi mainiosti, apurahojakin alkoi tulla ja luova viima puhalsi pääni läpi. Olin liittynyt Taidemaalariliittoon jo 1972. Tosin mentorini Göran Augustson piti minua liian nuorena liiton jäseneksi ja epäili, että tätä menoa olisin jo kolmikymppisenä valmis eläkkeelle. Mutta silloinen Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Raimo Heino laski raskaan kätensä olkapäälleni ja lausui nuo verenseisauttavat sanat: ”Extra ecclesiam nulla salus.” ”Valittujen ulkopuolella ei ole pelastusta.” Se kuvasi täydellisesti Suomen taidemaailman tilaa – siihen ei ole vieläkään mitään lisättävää.

Ensimmäinen näyttelyni 1973 koostui mustavalkoisista ruutukompositiolle perustuvista akryylimaalauksista. Näyttely sai osan kriitikoista pöyristyksen valtaan, varsinkin Demarin arvostelija haukkui näyttelyn ”arinarautamaalauksiksi”, kun taas vastoin odotuksia Uuden Suomen A. I. Routio suorastaan ylisti näyttelyä. Näyttely oli esillä 1974 myös Vaasassa, mutta jo seuraava näyttelyni TM-galleriassa 1975 rakentui värien varaan – tosin vain kolmen päävärin. Siitäkin näyttelystä joku syöksyi suin päin ulos, mutta palasi takaisin – sanoi äkkiseltään säikähtäneensä. Näyttelyssäni Ässä Galleriassa 1976 oli jo enemmän värejä, ja perussommittelun suora viivakin oli joutunut remonttiin. Bronda Gallerian näyttely 1980 tukeutui lähes kokonaan vahvaan väriin – viivarakenteet olivat jo historiaa. Näyttelyn elektronimusiikista vastasi Neum – osan teoksista olin maalannut satunnaisten sävelrivien mukaan näyttelymusiikin partituureiksi. Raimo Heino poikkesi avajaisissa vastoin tapojaan, haroi vinhasti viiksiään ja tokaisi: ”Oli pakko tulla katsomaan nämä ilman näköhavaintoa maalatut maalaukset.” Avajaisissa ihmiset istuivat lattialla lähes pimeässä, valaistus kiersi oudosti väreilevän musiikin mukaan maalauksesta toiseen. Outoa oli sekin, että yksikään lehti ei kirjoittanut näyttelystä riviäkään. Augustson oli ollut oikeassa – alkoivat lopun ajat. Näyttely nähtiin myös Pohjanmaan museossa 1980.

1970-luvun lopulla sosialistinen realismi pyyhkäisi yli suomalaisen ”taidemaailman”, joka oli noina vuosina aina jonkin ismin pauloissa – yhden kerrallaan. Kaikki vielä järjissään olevat taiteilijat siirrettiin syrjään ja luvattiin ampua välittömästi ”uuden aamunkoin” koittaessa. Kuten tästäkin ripustuksesta näkyy, se ei vaikuttanut maalauksiini millään tavoin. 1980-luvulla työskentelin useaan otteeseen Italiassa – Firenzessä, Roomassa, Grassinassa – se toi värit takaisin maalauksiini. Työskentelin myös Tanskassa 1980-luvun lopulla ja myöhemminkin. Maalausteni ”sisäavaruuteen” ei vaikuttanut niinkään tanskalainen maisema kuin tanskalaiset maalarit, eritoten Carl Henning Pedersen, joka on yksi ehdottomista suosikkimaalareistani. Kävin katsomassa Pedersenin 80-vuotisnäyttelyn Pariisissa ja 90-vuotisnäyttelyn Kööpenhaminassa Tanskan valtion taidemuseossa 2003. Jälkimmäisestä kirjoitin lehtiartikkelinkin – viimeisen juttuni taidekriitikkona.

Ensimmäiset kymmen vuotta meni vauhdikkaasti ”taidemaailman” huipulla, ja sitä seuraavat suuren hiljaisuuden vallitessa. En sano, että se turhaa olisi ollut. 1990-luku kului pohjoismaisen taiteilijaryhmän Non Art Groupin mukana näyttelyitä kiertäessä; olimme perustaneet Jaakko Hirvosen kanssa ryhmän jo 1970-luvulla. Se oli ikimuistoista aikaa, hienoja taiteilijoita ja hyviä ystäviä, uusia kaupunkeja ja kummallisia näyttelypaikkoja: Kööpenhamina, Stege, Tampere, Svendborg, Kokkola, Reykjavik, Aalborg, Helsinki, Turku, Silkeborg, Munkaljungby, Kristiina, Seinäjoki... Joidenkin muiden näyttelyiden mukana maalaukseni ajautuivat kauemmaksikin: Örnsköldvik, Trondheim, Skagen, Marquette, Washington, Toronto, Lontoo, Klaipeda, Madrid, Hampuri, Budapest, Porto...

Maalaamisen ohessa olen myös kirjoittanut, 1980-luvun lopulla ryhdyin kirjoittamaan freelancerina taidekritiikkiä. Liityin SARViin ja AICAan ja lähdin kiertämään Suomen ja Euroopan taidemuseoita ja -gallerioita. Siitä oli suuri lohtu, kun maalaustaide näytti ajautuneen lopulliseen haaksirikkoon. Valokuvan nopeasti koettava pinnallinen kuvallisuus söi maalaustaiteen ”syväluotaavan” teoksellisuuden. Valokuvia oli yhtäkkiä kaikkialla; niitä oli helppo tuottaa – kunhan vain nappia painoi. Maalauksen kokeminen vaatii vaivannäköä, se ei ole pelkkää katselua ja kohteen tunnistamista. Maalaustaiteen kokeminen on tilallinen ja fyysinen tapahtuma. Maalaus koetaan lihaksilla, kuten Nietzsche asiaa valaisi. Toki kamera on siisti peli verrattuna maalarin sotkuisiin maaleihin ja siveltimeen – tikkuun jossa on karvatuppo päässä.

2000-luvulla maalaamistani maalauksista koostin eräänlaisena triumfina näyttelyn Maalattu maailma – Mundo Pintado, joka oli esillä Seinäjoella 2006 ja Madridissa 2008. Viimeisen merkittävän apurahan sain 2002 – olin siis viisissäkymmenissä ja taiteen maailmassa ikäloppu. Onneksi olin pitänyt kirjoitustaitoa yllä, joten vältyin lähtemästä epätoivoisille ”taulukaupoille”. Ryhdyin maalaamisen ohessa tuottamaan loputtomana virtaavaa tekstiä. Julkaisin lisää runoja, ja kirjoittelin eri julkaisuihin artikkeleita taiteesta ja muustakin. Petrarcan esimerkkiä noudattaen kirjoitin mietekirjan 36 nousua vuorelle, alaotsikkona Matalan vuoren valloitus. Sen piti ilmestyä nyt tähän samaan syssyyn – ehkä se tulee myöhemmin tänä vuonna.

Tässä kohtaa on tapana sanoa, että on jännittävää koota vanhat luunsa kasaan ja katsoa mitä on tullut tehdyksi. Päivittää mennyt ja avata uusia näköaloja uusien raikkaiden tuulien puhaltaa. Taidemaailmassa pidetään paljon tyhjiä puheita ja ollaan mieluusti tässä ja nyt – ajan hermolla. Taidemaailmassa on myös paljon teeskentelyä ja epäaitoa innostusta; harvoin siinä maailmassa kohtuus ja oikeudenmukaisuus toteutuvat. Helpompi olisi taidetta tehdä ja kohdata jokapäiväinen elämänsä jos hylkäisi koko ”taidemaailma” -käsitteen, minkä aion nyt tässä yhteydessä tehdäkin.

Olen ripustanut näyttelyn aika rennosti taiteilijan omana kattauksena, jossa näyttelyn neljää salia leimaa pääpirteittäin yksi vuosikymmen. Maalaamiseni ei ole vuosikymmeniä noudattanut, vaikka muutosta on tapahtunut, se ei ole ollut päämäärä. Olen useissa kirjoituksissani sanonut, etten lukeudu näihin ”muutos virkistää” ihmisiin. Minun puolestani maailma olisi joutanut tulla vaikka kerralla. Kaikki muutokset ja pyrkimykset maalauksissani ovat satunnaisia. Maalaamiseni on perustunut havainnon reduktioon – tilallisuuden, valon ja värin kokemukseen. Maalaukseni eivät kuvaa suoraan ympäröivän maailman kohteita, mutta ne ovat maailmassa – siinä maailmassa jonka taide on pystyttänyt. Minulla ei ole aavistustakaan mitä ne siellä tekevät.

Näyttelykirja Seppo Juhannus Tanninen – Maalattu maailma – Painted Word (2009) on ehtinyt näyttelyyn kerrankin ajoissa. Kiitokset kirjoittajille Juha Ilvakselle ja Tellervo Lahdelle sekä tekstien kääntäjälle Tuukka Tanniselle. Kiitokset näyttelyn avaajalle Pohjanmaan museon taideintendentti Auli Jämsäselle. Kiitokset sponsoroinnista Taiteen keskustoimikunnalle, kuten myös Seinäjoen kaupungille. Erityiset kiitokset taidehallin henkilökunnalle sekä Tuukka Tanniselle näyttelyvideon ja illan musiikista. Kiitos.

Näyttelyvideo: One Man Show – Seppo J. Tanninen – Retrospective 1968–2013

http://www.youtube.com/watch?v=fRijpP0D3wE

TAITEET VASTAAN HUVITUKSET

"Kun virallinen taide nostatti häpeän punan poskille ja sitten myöhemmin, kun se ei tuntunut enää miltään." Kumu, Tallinna 2001. Kuvat S.J.T.

”Esteettisessä elämyksessä koemme, että välineet ja päämäärät ovat kietoutuneet toisiinsa niin tiiviisti ettemme tunne eroa niiden välillä. Asia johtaa toiseen ja löytää siinä paikkansa, loppu sisältyy alkuun ja alku jatkuu loppuun. Tällaisessa elämyksessä on mahdollisimman vähän tyhjyyttä, yksitoikkoisuutta, turhautumista, täyttymyksen puutetta ja epätoivoa, jotka muuten lamauttavat suurta osaa ihmisten elämästä.”

- Monroe Beardsley

Pahimpana uhkana mielen avaruudessa vaanii tuo Beardsleyn kuvaama tyhjyyden, yksitoikkoisuuden ja turhautumisen kuilu. Epätoivon vimmalla meidän ihmispolojen on etsittävä mitä tahansa ”huvitusta” yksitoikkoisuuden pilvien kasaantuessa taivaalle ja merkitysten kadotessa hetkien harhaan. Tällaiseen tilanteeseen tarvittaisiin Lévi-Straussin ”ajan lakkauttamisen konetta”, jonka käsittelyssä ”sietämättömän hemmoteltu” subjekti hajoaisi ”strukturaalisen seitin tuhansiin silmukoihin”. Mutta eikö taide ole juuri tällainen kone. Taiteen äärellä koemme ikään kuin mielen sekasorron kirkastumista, joka vie ainakin hetkeksi yli ikävystyttävän harmaaksi paatuneen käytäntöjen kuilun.

Tällainen apparaatti subjektin hävittämiseksi ”avautumisen ja sulkeutumisen dialektiikasta” sai Jacques Lacanin noina strukturalismin loiston päivinä sellaiseen hurmioon, että hän väitti kahdella mantereella yhtä aikaa, että ”sukupuolisuhteita ei ole olemassa”. Myöhemmin filosofi myönsi, että hän oli luennoinut vieraalla kielellä eli englanniksi, tutulla kotikielellään ranskalla hän tuskin olisi tullut sanoneeksi mitään noin syvällistä. Kaukaa haettuna sitä voisi verrata Suomen hallituksen tilanteeseen, jossa poliitikot hilluvat filosofi Himaselta tilatun jargonin ekstaasissa – saapa nähdä mitä hallitus tulee kieltäneeksi loihetessaan lausunnoille.

Olen ajautunut peruuttamattomasti törmäyskurssille Richard Eldridgen suhteen, kuten Nietzsche aikoinaan Schopenhauerin kanssa. Eldridge turvautuu ”mummonpotkijoiden” etiikkaan etsiessään oikeutusta taiteen ja huvituksen välisen rajan hämärtämiselle. ”We just had some fun!” ”Mehän pidimme vain hauskaa”, tuntuu toimivan puolustuksena mille tahansa järjettömyydelle. Ei tehdä tästä suurta numeroa, hehän pitivät vain hauskaa. Ei Eldridge tätä ääneen sano, mutta lähtee kuitenkin linjaamaan taidekokemusta, jossa ”viihde, ilo ja kansanomaisuus tuntuvat yhdistyvän vaivattomasti ainakin joidenkin esittäjien ja yleisöjen kokemuksen mukaan, eikä kenenkään tarvitse vajota synkkiin itsetutkiskeluihin tai tähdätä ihmisen kasvattamiseen satiirin ja elegian avulla.” Kissan paskat!

Selittelyn katkua on vahvasti ilmassa, ja Eldridge kurvaakin evidenssiä hakien toiseen suuntaan: ”Toinen tapa osittain vastustaa ”korkean” taiteen traditioita ja osittain mukautua niihin on kehittynyt viimeaikaisesta mielenkiinnosta kansantaiteeseen ja käsityöhön. Useat säveltäjät, kuten Antonin Dvorak, Igor Stravinski ja Aaron Copland, puhumattakaan Beethovenista, Schumannista ja Bachista, ovat jo kauan käyttäneet teoksissaan perinteisiä kansansävelmiä ja niiden motiiveja.” Tällaisen aasinsillan Eldridge kokee johtavan siihen, että ”perinteiset (arkkitehtuuri, kirjallisuus, musiikki, maalaus, kuvanveisto ja tanssi) että uudemmat taiteenlajit (valokuvaus ja elokuva) ovat osoittaneet pystyvänsä esteettiseen affirmaatioon”. Siis sellaiseen viihdyttävyyteen ja kokemisen helppouteen, jota aidolta ”korkealta taiteelta” ei ole osattu edes odottaa. Päin vastoin.

Mutta tässä tulee se törmäys: ”Kuvataiteissa kiinnostus esimerkiksi tilkkutöihin ja veistoon muiden kansanomaisten taitojen ohella on jatkuvassa kasvussa. Heimonaamioita, perinteisiä saviesineitä ja koruja nähdään niin taide- kuin kansanperinnemuseoissakin.” Eldridge myöntää, että tässä useimmiten on yritys ”paeta korkeataiteen traditioita harrastelijamaisuuteen”, mutta näitä välineitä voidaan käyttää myös vakavaan ”kansanomaisten muotojen, ajattelun ja eleiden kehittelemiseen”. Toisin sanoen johtaa taidekokemus pois taiteen maailmasta kohti käytännön elämää, taidemuotoihin, ”joita on perinteisesti pidetty naisten työnä – muun muassa ruoanlaittoon, pöydän kattamiseen, kankaankudontaan, korujen valmistukseen ja neulontaan. Niiden julistaminen sekä taiteeksi että taloustöiksi on yksi tapa tutkia ja kehittää mahdollisuuksia mielekkääseen tekemiseen tietyissä yhteiskunnallisissa oloissa”. Ja kuinka ollakaan Suomessa ollaan jälleen kerran aivan ytimessä – kulttuuriministeri jakoi jo vuoden 2012 taidepalkinnon kokille.

Tämän huopaamisen jälkeen omahyväiseen syyllisyydentuntoon vaipunut Eldridge alkaa epäillä oikeutta yksiselitteiseen taidenautintoon ja parahtaa Morris Louisin ja Mark Rothkon maalausten äärellä: ”Mikä minä olen nautiskelemaan noista väreistä ja tuollaisesta tilasta?” Moraalisen närkästyksen tilkkeeksi hän tarjoaa Chris Burdenin ja Marina Abramovicin itsensä viiltelyn performansseja sekä Haim Steimbachin ”ostostaidetta”, jossa ”Steimbach sanoo yrittävänsä osoittaa, kuinka yhteiskunnan muokkaama halu voitaisiin hahmottaa uudelleen”. Ja mikä parasta, ”stendhalin syndroomaa” ei kenenkään tarvitse enää kokea, sillä tulevaisuuden taiteilijat tulevat olemaan viileitä ja läsnäolottomia. Tulevaisuuden taiteen yleisölle tarjoamat elementit tulevat vaikuttamaan ”askeettisilta ja harkituilta: tunteen sijaan he vetoavat suoraan yleisön itsetietoiseen ajatteluun”. Mitähän sekin on?

Eldridge myöntää, että tässä ajaudutaan vaarallisen lähelle esteettisen elämyksen vesittämistä ja yksinkertaisilla asioilla ylpistelyä, jolloin taidekokemus lakastuu (tahrautuu, kuten Eldridge sanoo) jokapäiväisyyteen eikä toimi enää taiteena missään merkityksessä. Eldridge yrittää vielä viimeistä koukkua: ”Yhtä suurena vaarana on kuitenkin arvostaa miesten teoksia vain siksi, että ne on tehty perinteisillä ilmaisuvälineillä.” Mitä pirua hän tarkoittaa tuolla ”miesten teoksilla”, ikään kuin vain miehet tekisivät taidetta ”perinteisillä taidevälineillä”.

Eiköhän tässä lopultakin etsitä tuota tuttua ”elämä taideteoksena” -visiota, jonka filosofi Himanenkin on esittänyt lopulliseksi päämääräkseen. Mutta mikään ei takaa, etteikö elämä taideteoksena olisi yhtä tylsää ja epävarsinaista kuin mikä tahansa elämä marginaaliin unohdettuna ”jokakukana”. Varsinkin jos tulevaisuuden taidetta ei enää millään keinoin kykene erottamaan tavallisista arkipäivän askareista. Lopultakin on koittanut, ei vain kylmien taiteilijoiden, vaan myös kylmien yleisöjen aika. Kuten Claude Lévi-Strauss oli sen jo 1956 ennustanut, tuona maagisena vuonna kun Ranskan älyköt poistivat Stalinin kuvat työkammioidensa seiniltä. Entä Suomessa?

François Dosse (2011): Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto.