VALAISTUMISEN TOINEN KIERROS

Pääsiäislauntaina oli pilvi juuttunut kahden puun väliin. Pahajoki 2013. Kuva SJT.

”Vastaus on, että vastausta ei ole.”

Martin Heidegger

”Sanat seikkailevat umpimähkään vailla sisältöä tai samankaltaisuutta, joka täyttäisi niiden tyhjyyden. Ne eivät enää ole merkkejä asioista.”

Michel Foucault

Jäljellä on vain kirjoitus, päämäärättömästi juokseva tekstirivi. Sillä ei ole väliä ryhtyykö se runoksi, harhaileeko metsässä vai juokseeko katuviertä kuin kapinen koira. Kunhan juoksee.

On palattava vielä 1960-luvulle, tuolle taianomaiselle vuosikymmenelle kun hento valonsäde iskeytyi jostakin rakosesta minunkin umpimustaan päähäni. Sanottiin, että se oli sellaista aikaa. Tiedostavaa aikaa. No, sitähän se ei ollut. Se oli jälkijättöistä ja luulottelevaa aikaa, niin kuin kaikki ajat ovat olleet. Sen paremman ajan puutteessa, joka vielä kerran tuleva on. No, me emme usko siihenkään. Me emme usko mihinkään.

Tuona omituisena vuonna 1966 Michel Foucaultin kirjaa Sanat ja asiat myytiin Ranskassa hullun lailla. Se oli käsittämätöntä – kirjahan käsitteli filosofiaa tai ehkä jotakin vieläkin hämärämpää. Kirjoittaja oli kaivautunut kuin myyrä inhimillisen tiedon kerrosten läpi ja esitti kirjassaan raporttinsa. Sartre sanoi, että sellaista kirjaa oli odotettu – joten ei ihme että sitä myytiin hullun lailla, vaikka kukaan – ei kirjoittajakaan – ymmärtänyt siitä mitään.

Kirjassa tuotiin selkeästi esille, että marxilaisuus on tyypillistä 1800-luvun ajattelua – siellä se oli kotonaan ja sinne se olisi saanut jäädäkin. ”Marxilaisuus on 1800-luvun ajattelussa kuin kala vedessä: se ei voisi hengittää missään muualla.” Näin Foucault siirsi myös Sartren parnassoltaan 1800-luvun filosofiksi. Se sieppasi syvältä Sartrea, hän ei toipunut siitä koskaan. Toki hän vastasi tähän kammottavaan herjaan barrikadiltaan, että strukturalismi ei ollut muuta kuin amerikkalaisen pragmatismin sivujuonne. Mutta kliseisenä posahti vanhan mestarin kanuuna: “Katsokaa, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa: ihmistieteet ovat korvanneet filosofian.” Ilmassa oli ”hikisen pakkopaidan” ja ”mystifioinnin homeen” katkua, kuten Nietzsche oli ennustanut

Tämänhän Foucault toi myös kirjassaan ilmi. Oletustieteet olivat syöneet ajatustieteet. Vuoden 1956 jälkeen, kun Stalinin kuvat oli heitetty työpisteiden seiniltä roskiin, ei enää ollut odotettavissa mitään. Ikään kuin kevät olisi koittanut pitkän syksyn ja raskaan talven jälkeen. Nyt olisi ollut lokoisaa aikaa silleen jättämiselle, olemisen unohtamisen pohdiskelulle tai ei-minkään mietiskelylle. Mutta ei, tulivat nämä ihmistieteet ihmissuhdeongelmineen. “Paradoksaalista kyllä, ihmistieteiden kehitys kutsuu meidät todistamaan ihmisen katoamista eikä hänen korottamistaan jumalaksi”, lausui Foucault nietzscheläisin äänenpainoin.

”Harhakuvitelma järjestä korvasi harhakuvitelman Jumalasta,” sanoi Nietzsche puolestaan kuin Foucaultin suusta. Yhtäkkiä televisioruutuihin ilmestyivät psykologit, sosiologit ja sortin sakki. Ihmiset antoivat auliisti päänsä ja sielunelämänsä heidän temmellyskentäkseen. Avoin paljastava puhe täytti kaikki tyhjät tilat. Heidegger oli jo ehtinyt sanoa sitä julkiseksi lörpöttelyksi, mutta kukapa häntä olisi kuunnellut. Me kaikki olimme joutuneet ja antautuneet julkiseen psykoanalyysiin. Me makasimme ilkialasti ketarat pystyssä analysoijan sohvalla. Me paljastimme aivan kaiken. Niin syvälle tuohon ”tunneälyn” suohon me olimme uponneet. Me olemme siellä vieläkin.

Ilmestyi suunnattomasti ihmissuhdekirjallisuutta, mitään muuta ei ilmestynytkään. Se myi hullun lailla. Perustettiin kasapäin ihmissuhdelehtiä ja juorujulkaisuja. Ne karjuivat värikkäin kansin kioskien ikkunoissa ja katujen varsille ilmestyivät lööpit. ”Vasta naituani vaimoni sisarta löysin todellisen sisäisen minäni”, julisti lööpissä eräskin tunnettu suomalainen kirjailija. Tulivat iltapäivälehdet, ei selvitty ilman ihmissuhdedraamaa edes iltaan saakka. Muistan hyvin miten ihmiset kätkeytyivät iltapäivän kulkuvälineissä tabloidiensa taakse. Annettiin ymmärtää, että se oli ikään kuin älyllisyyden ja tiedonjanon paluu – alati jatkuva uutisvirta. Monet ilmoittivat olevansa niin tapillaan ajan hermolla, etteivät katsoneet televisiostakaan kuin uutisia. Vastaava mullistus tapahtui vasta kännyköiden ilmestyessä ihmisten korvallisille, jolloin universaali höpinä tavoitti lopultakin kaikki nuo autiutta kumisevat korvien takaiset tienoot.

Ajattelu lopetettiin tyystin, se korvattiin olettamisella ja valmiilla mielipiteillä. Nykyään siitä on tullut jo käytäntö – ellei peräti hyve. Foucault oli uneksinut älyköstä, joka ”tuhoaisi itsestäänselvyydet ja universaalit”. Nietzschen hahmo nousi jälleen esiin, hän heilui postmodernismin kärkijoukoissa. Foucault ilmoitti olevansa nietzscheläinen loppuun saakka. Me kaikki olimme nietzscheläisiä, ja olemme yhä. Gianni Vattimo koki Nietzschen ja Heideggerin luoneen ”välttämättömän pohjan mielikuvalle uudenlaisesta olemassaolosta, joka vastasi uusia epähistoriallisia tai jopa historian jälkeisiä olosuhteita”. Tuo näynomainen ilmoitus kirkasti hetkeksi maailman, johon vanhan nuorallatanssijan sotahuuto jyrähti: ”Haluan maailman ja haluan sen SELLAISENAAN, haluan sen uudelleen ja haluan sen ikuisesti!”

Historia julistettiin loppuneeksi. Nietzschen mukaan tietoisuuden virran padonneesta historiasta oli vapauduttava, ja saman tien oli sanouduttava irti myös ”järjen dialektiikasta”. Tuleminen oli vailla mieltä ja historiasta oli tullut silkkaa ”naamioitunutta teologiaa”. Foucault tarttui tähän: “Onko ihmisen historia koskaan muuta kuin eräänlainen muuntautumisperiaate, joka on yhteinen elinolojen vaihdoksille (ilmastot, maaperän hedelmällisyys, viljelytavat, luonnonvarojen hyödyntäminen), talouden muutoksille (ja tämän seurauksena yhteiskunnan ja instituutioiden muutoksille) sekä eri kielen muotojen ja käytäntöjen sarjalle? Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.”

Kaikki oli aloitettava jälleen alusta, ja mikä pahinta, vanhoilla oletuksilla. Uljas ajatus inhimillisen tahdon vapaudesta ja sitkeästi varjeltu kehitysusko, myytti viisauden alituisesta edistymisestä – tuo järjen dialektiikka – oli romahtanut. Näin kirjoittaa Dosse: ”Humanismi siinä merkityksessä, jossa ihminen oman kohtalonsa herrana kävelee suorinta tietä kohti täydellistymistä, ei enää tullut kysymykseen.” ”Tämän vuoksi meillä on aina sellaiset uskomukset, tuntemukset ja ajatukset, jotka olemistapamme tai elämäntyylimme seurauksena ansaitsemme.” Jälkimmäinen sitaatti on Deleuzen upeasta kirjasta Nietzsche ja filosofia vuodelta 1962, joten se ei voi olla jatkoa Dossen paljon myöhempään tekstiin, vaikka ilmiselvästi onkin. Kaikki on aloitettava yhä uudelleen alusta!

”Haluan maailman ja haluan sen sellaisenaan, haluan sen uudelleen ja haluan sen ikuisesti!”

Friedrich Nietzsche

François Dosse (2011): Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto.

TAITEET VASTAAN HUVITUKSET

"Kun virallinen taide nostatti häpeän punan poskille ja sitten myöhemmin, kun se ei tuntunut enää miltään." Kumu, Tallinna 2001. Kuvat S.J.T.

”Esteettisessä elämyksessä koemme, että välineet ja päämäärät ovat kietoutuneet toisiinsa niin tiiviisti ettemme tunne eroa niiden välillä. Asia johtaa toiseen ja löytää siinä paikkansa, loppu sisältyy alkuun ja alku jatkuu loppuun. Tällaisessa elämyksessä on mahdollisimman vähän tyhjyyttä, yksitoikkoisuutta, turhautumista, täyttymyksen puutetta ja epätoivoa, jotka muuten lamauttavat suurta osaa ihmisten elämästä.”

- Monroe Beardsley

Pahimpana uhkana mielen avaruudessa vaanii tuo Beardsleyn kuvaama tyhjyyden, yksitoikkoisuuden ja turhautumisen kuilu. Epätoivon vimmalla meidän ihmispolojen on etsittävä mitä tahansa ”huvitusta” yksitoikkoisuuden pilvien kasaantuessa taivaalle ja merkitysten kadotessa hetkien harhaan. Tällaiseen tilanteeseen tarvittaisiin Lévi-Straussin ”ajan lakkauttamisen konetta”, jonka käsittelyssä ”sietämättömän hemmoteltu” subjekti hajoaisi ”strukturaalisen seitin tuhansiin silmukoihin”. Mutta eikö taide ole juuri tällainen kone. Taiteen äärellä koemme ikään kuin mielen sekasorron kirkastumista, joka vie ainakin hetkeksi yli ikävystyttävän harmaaksi paatuneen käytäntöjen kuilun.

Tällainen apparaatti subjektin hävittämiseksi ”avautumisen ja sulkeutumisen dialektiikasta” sai Jacques Lacanin noina strukturalismin loiston päivinä sellaiseen hurmioon, että hän väitti kahdella mantereella yhtä aikaa, että ”sukupuolisuhteita ei ole olemassa”. Myöhemmin filosofi myönsi, että hän oli luennoinut vieraalla kielellä eli englanniksi, tutulla kotikielellään ranskalla hän tuskin olisi tullut sanoneeksi mitään noin syvällistä. Kaukaa haettuna sitä voisi verrata Suomen hallituksen tilanteeseen, jossa poliitikot hilluvat filosofi Himaselta tilatun jargonin ekstaasissa – saapa nähdä mitä hallitus tulee kieltäneeksi loihetessaan lausunnoille.

Olen ajautunut peruuttamattomasti törmäyskurssille Richard Eldridgen suhteen, kuten Nietzsche aikoinaan Schopenhauerin kanssa. Eldridge turvautuu ”mummonpotkijoiden” etiikkaan etsiessään oikeutusta taiteen ja huvituksen välisen rajan hämärtämiselle. ”We just had some fun!” ”Mehän pidimme vain hauskaa”, tuntuu toimivan puolustuksena mille tahansa järjettömyydelle. Ei tehdä tästä suurta numeroa, hehän pitivät vain hauskaa. Ei Eldridge tätä ääneen sano, mutta lähtee kuitenkin linjaamaan taidekokemusta, jossa ”viihde, ilo ja kansanomaisuus tuntuvat yhdistyvän vaivattomasti ainakin joidenkin esittäjien ja yleisöjen kokemuksen mukaan, eikä kenenkään tarvitse vajota synkkiin itsetutkiskeluihin tai tähdätä ihmisen kasvattamiseen satiirin ja elegian avulla.” Kissan paskat!

Selittelyn katkua on vahvasti ilmassa, ja Eldridge kurvaakin evidenssiä hakien toiseen suuntaan: ”Toinen tapa osittain vastustaa ”korkean” taiteen traditioita ja osittain mukautua niihin on kehittynyt viimeaikaisesta mielenkiinnosta kansantaiteeseen ja käsityöhön. Useat säveltäjät, kuten Antonin Dvorak, Igor Stravinski ja Aaron Copland, puhumattakaan Beethovenista, Schumannista ja Bachista, ovat jo kauan käyttäneet teoksissaan perinteisiä kansansävelmiä ja niiden motiiveja.” Tällaisen aasinsillan Eldridge kokee johtavan siihen, että ”perinteiset (arkkitehtuuri, kirjallisuus, musiikki, maalaus, kuvanveisto ja tanssi) että uudemmat taiteenlajit (valokuvaus ja elokuva) ovat osoittaneet pystyvänsä esteettiseen affirmaatioon”. Siis sellaiseen viihdyttävyyteen ja kokemisen helppouteen, jota aidolta ”korkealta taiteelta” ei ole osattu edes odottaa. Päin vastoin.

Mutta tässä tulee se törmäys: ”Kuvataiteissa kiinnostus esimerkiksi tilkkutöihin ja veistoon muiden kansanomaisten taitojen ohella on jatkuvassa kasvussa. Heimonaamioita, perinteisiä saviesineitä ja koruja nähdään niin taide- kuin kansanperinnemuseoissakin.” Eldridge myöntää, että tässä useimmiten on yritys ”paeta korkeataiteen traditioita harrastelijamaisuuteen”, mutta näitä välineitä voidaan käyttää myös vakavaan ”kansanomaisten muotojen, ajattelun ja eleiden kehittelemiseen”. Toisin sanoen johtaa taidekokemus pois taiteen maailmasta kohti käytännön elämää, taidemuotoihin, ”joita on perinteisesti pidetty naisten työnä – muun muassa ruoanlaittoon, pöydän kattamiseen, kankaankudontaan, korujen valmistukseen ja neulontaan. Niiden julistaminen sekä taiteeksi että taloustöiksi on yksi tapa tutkia ja kehittää mahdollisuuksia mielekkääseen tekemiseen tietyissä yhteiskunnallisissa oloissa”. Ja kuinka ollakaan Suomessa ollaan jälleen kerran aivan ytimessä – kulttuuriministeri jakoi jo vuoden 2012 taidepalkinnon kokille.

Tämän huopaamisen jälkeen omahyväiseen syyllisyydentuntoon vaipunut Eldridge alkaa epäillä oikeutta yksiselitteiseen taidenautintoon ja parahtaa Morris Louisin ja Mark Rothkon maalausten äärellä: ”Mikä minä olen nautiskelemaan noista väreistä ja tuollaisesta tilasta?” Moraalisen närkästyksen tilkkeeksi hän tarjoaa Chris Burdenin ja Marina Abramovicin itsensä viiltelyn performansseja sekä Haim Steimbachin ”ostostaidetta”, jossa ”Steimbach sanoo yrittävänsä osoittaa, kuinka yhteiskunnan muokkaama halu voitaisiin hahmottaa uudelleen”. Ja mikä parasta, ”stendhalin syndroomaa” ei kenenkään tarvitse enää kokea, sillä tulevaisuuden taiteilijat tulevat olemaan viileitä ja läsnäolottomia. Tulevaisuuden taiteen yleisölle tarjoamat elementit tulevat vaikuttamaan ”askeettisilta ja harkituilta: tunteen sijaan he vetoavat suoraan yleisön itsetietoiseen ajatteluun”. Mitähän sekin on?

Eldridge myöntää, että tässä ajaudutaan vaarallisen lähelle esteettisen elämyksen vesittämistä ja yksinkertaisilla asioilla ylpistelyä, jolloin taidekokemus lakastuu (tahrautuu, kuten Eldridge sanoo) jokapäiväisyyteen eikä toimi enää taiteena missään merkityksessä. Eldridge yrittää vielä viimeistä koukkua: ”Yhtä suurena vaarana on kuitenkin arvostaa miesten teoksia vain siksi, että ne on tehty perinteisillä ilmaisuvälineillä.” Mitä pirua hän tarkoittaa tuolla ”miesten teoksilla”, ikään kuin vain miehet tekisivät taidetta ”perinteisillä taidevälineillä”.

Eiköhän tässä lopultakin etsitä tuota tuttua ”elämä taideteoksena” -visiota, jonka filosofi Himanenkin on esittänyt lopulliseksi päämääräkseen. Mutta mikään ei takaa, etteikö elämä taideteoksena olisi yhtä tylsää ja epävarsinaista kuin mikä tahansa elämä marginaaliin unohdettuna ”jokakukana”. Varsinkin jos tulevaisuuden taidetta ei enää millään keinoin kykene erottamaan tavallisista arkipäivän askareista. Lopultakin on koittanut, ei vain kylmien taiteilijoiden, vaan myös kylmien yleisöjen aika. Kuten Claude Lévi-Strauss oli sen jo 1956 ennustanut, tuona maagisena vuonna kun Ranskan älyköt poistivat Stalinin kuvat työkammioidensa seiniltä. Entä Suomessa?

François Dosse (2011): Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto.