”Ei jää kuin yksi tie – ja se on olevan!”
Parmenides
Viime vuonna tuli Descartesin syntymästä 416 vuotta. Mitä sitten? Ei kai mitään. Parhaiten hänet tunnetaan väittämästä, että ajattelu edellyttää ajattelijan olemassaoloa. Descartes tiesi senkin, että jo Augustinuksen Tunnustuksista löytyi samansuuntainen aksiooma: ”Kun erehdyn, täytyy olla joku, joka erehtyy.” Tunnettu on myös nykyfilosofi Richard Rortyn tokaisu: ”Vaikka ajattelisinkin, mitä en suinkaan tee, se ei osoittaisi, että olen olemassa.”
Descartesin jälkeen maailmaa ovat hallinneet tosiasiat. Se on toki ollut siunauksellista mutta myös tuhoisaa. Mielipiteillä (noilla meille niin rakkailla joutavuuksilla) ei enää ole mitään tekoa, kun tosiasiat jyräävät ne saman tien. Renessanssin kaltaista renessanssia ei enää voi koskaan tulla – tosiasiat ovat tehneet senkin mahdottomaksi. Taide ja kaikki muukin on pienempää ja vähäisempää kuin noina menneinä loiston tosiasiattomina päivinä, kun ymmärrys perustui vielä samuuksien havainnointiin eikä erojen etsintään – kuten nykyään on laita.
Pari päivää sitten löysin Oski Kalteen kirjoittaman runon Ongelmansa kanssa yksin – se jos mikä liittyy tähän. Jos on olemassa sellainen käsite kuin ohjelmaruno – niin tämä jos mikä on juuri sellainen runo. Kaikkea ei voi saada – ja on näitä päiviä jolloin ei voi saada yhtään mitään. Siis kuunnellaanpa tarkasti: ”Millä välttämättömyydellä voisi puhua ennen tai jälkeen tulemisen, sellaisesta, mikä on lähtöisin ei-olevasta. Niinpä se joko on ehdottomasti tai ei ollenkaan.” Väitetään, että Parmenides olisi sanonut näin – jos ei ole niin ei sitten. Hyvä on aina niin kuin on!
Ongelmansa kanssa yksin
Ajattelen, olen olemassa, filosofi sanoi
pukeutuneena pönäkkään työasuun tai
ehkä hän oli juuri herännyt ja vaelteli
pitkässä yöpaidassa tupsukas yömyssy
päässään kohti huussia tai ehkäpä hän istui
rennosti tupakkatakki yllään nauttimassa
iltakonjakkia. Ei kai tuollaista argumenttia
sanottu noin vain puolihuolimattomasti ikään
kuin ilmaan heittäen muun turhanaikaisen
jorinan oheen. Naapurini mukaan filosofi
oli edellisen illan seminaarin johdosta
sinäisenä aamuna huonossa hapessa.
Ajattelen, siis olen, hän sanoi. Ja kas se toimi.
Siinä hän seisoi täydellisen olevaisena keskellä
huonetta puolivälissä matkalla keittiöön
nälkäisenä kuin susi, aamu kun oli.
Ajattelen, pöydällä on reilu
muna-anjovisleipä, jatkoi filosofi
toiveikkaasti. Se ei toiminut.
Jokin tässä nyt mättää, tuumi filosofi,
ajattelemalla saa olevaiseksi filosofin vaan
ei edes yksinkertaista aamupalaa.
Tämä olikin aivan mainio runoelma! Mistä muuten saisin samanalaisen hatun kuin kartesiuksella, en käyttäisi sitä kuitenkaan ajatteluun vaan esiintymiseen, sikäli kun tilaisuuksia vielä tulee.
VastaaPoistaTulin muuten maininneeksi blogissani (b-puoli) Jaakko Hintikan, miehen jolla on lähes aina kaksi liitua kädessään. En siksi että olisin hänet ilman muuta muistanut, vaan siksi että hän oleilee Bostonin liepeillä (se paikka missä oli se marathon) Hintikalla ja marathonilla siis jonkinlainen alkeellinen eksistenssikvanttori?
Hei vaan, me absolutistit vietämme Vapunkin selvin päin!