One Man Show – S. J. Tanninen – Retrospektiivi 1968–2013
Seinäjoen taidehalli
22.3.2013 klo 18.00
”Maalarin
tie on pienten valaistumisien tie. Se ei johda minnekään eikä se
palaa mistään – sille tielle lähtenyt on perillä koko ajan.”
S. J. Tanninen:
Memo 1982–1994
Tässä sitä ollaan, avaamassa
retrospektiivista näyttelyä, vaikka vielä äskettäin suhtauduin
hankkeeseen kielteisesti. Lopulta tartuin toimeen, kun hieman
apurahaakin hankkeelle tuli. Aika ajoin olen kokenut vähäisiä
valaistumisen hetkiäkin. Näyttelyn työnimenä on ollut One Man
Show, se kuvaa hyvin tämän ”shown” luonnetta – kaiken
näyttelymateriaalin on koostanut yksi ja sama mies. Olen itse
toiminut näyttelyn taiteilijana, kuraattorina ja rakentajana – jos
näyttelyn olisi koonnut joku muu, olisi siitä toki tullut
erilainen.
Olen koostanut näyttelyn omista
varastoistani, mikä on tietenkin kaventanut otantaa. Julkisissa ja
yksityisissä kokoelmissa olevat maalaukseni jätin nyt rauhaan.
Huomasin sellaisenkin seikan, että osa maalauksistani on kateissa ja
osa muuten vain teillä tietymättömillä. 1970- ja 1980-luvuilla
näyttelyitä oli liian paljon, että yksittäisten teosten kulkua
olisi ehtinyt pitää silmällä. Monista näyttelyistä ei ole edes
valokuvia olemassa. Suurimman työn teinkin etsiessäni
kuvamateriaalia näyttelyvideota varten. Näyttelyvideo One Man
Show – Seppo J Tanninen – Retrospective 1968–2013 onkin
tapahtuman varsinainen retrospektiivi, jossa vyöryy kuvia menneistä
näyttelyistä ja itselleni merkityksellisistä työskentelypaikoista
runoilla höystettynä. Se pyörii parhaillaan niin täällä
taidehallissa kuin YouTubessakin.
Näihin aikoihin keväällä 1968 –
45 vuotta sitten – osallistuin Pohjalaisen Taiteilijaliiton
25-vuotisnäyttelyyn Helsingin taidehallissa. Siis puoli vuosisataa
on kulahtanut tähän omituiseen hommaan, jota vieläkin vain harvat
työksi kutsuvat. Maalasin jo Pahajoella 1960-luvulla päivittäin,
vaikka en ollut kuullutkaan mistään ”taidemaailmasta”. Välillä
kävin katsomassa kuvaamataidonopettajani Vode Kantokorven
ateljeessa, miten Vode maalasi nykymusiikin tulviessa
levysoittimesta. Lainasin ensin Vodelta jonkin Schönbergin konserton
ja Stravinskyn Kevään pyhityksen – niillä pääsi alkuun,
kunnes sain hankittua omat stravinskit ja schönbergit. 1968 muutin
Helsinkiin opiskelemaan. Sen jälkeen tapahtumat etenivät nopeasti –
yhdessä yössä, kuten on tapana sanoa. Yhtäkkiä olin siirtynyt
Pahajoen jokitörmältä – kuin ei mistään – sujuvasti
taidemaailmassa liikkuvaksi ammattitaiteilijaksi, joka osallistui
näyttelyihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Taideakatemian
koulussa olin ajautunut törmäyskurssille, minua ei enää
kiinnostanut tuo iänikuinen todellisuuden jäljentäminen. Jo Platon
oli siitä varoittanut, että se oli kehno keino tuottaa lisää
todellisuutta, jota oli jo muutenkin yllin kyllin.
Alkavaa uraa vauhdittivat
Taideakatemian 3-vuotisnäyttely 1971, Suomen Taiteilijain näyttelyt
lähes vuosittain 1972 alkaen, Ibizan Biennaali 1972–73 sekä
tiuhaan tahtiin pidetyt omat näyttelyt. Ensimmäinen oma näyttelyni
oli Kluuvin Galleriassa 1973 ja Vaasan taidehallissa 1974. Helsingin
juhlaviikkojen toimisto oli Kluuvin gallerian vieressä, joten
juhlaviikkojen energinen johtaja Seppo Nummi ehti kiireiltään
antamaan ripustusohjeitakin ja tarkistamaan avajaisboolin. 1970-luvun
näyttelyohjelmaan mahtui vielä Valtakunnannäyttelyitä, Nuorten
näyttelyitä, Pirkanpohjan kesänäyttelyitä, Taidemaalariliiton,
SKjL:n ja Helsingin Taiteilijaseuran vuosinäyttelyitä sekä Suomen
Taiteilijaseuran järjestämä suomalaisen modernin taiteen näyttely
Puolassa 1977–78. Jossain välissä julkaisin runojakin, mm.
kokoelman Krunoja, WSOY 1977.
Pari vuotta maalasin suurikokoisia
akryylimaalauksia yksiössä Haagan Orapihlajatiellä, mikä alkoi
vaikuttaa jo terveyteenkin. Sitten Timo Vuorikoski muutti Tampereelle
taidemuseonjohtajaksi. Timo oli värkännyt Pohjois-Haagassa
autotalliin kelpo ateljeen, joka jäi nyt tyhjilleen. Vuokrasin siitä
ateljeen. Kaikki rullasi mainiosti, apurahojakin alkoi tulla ja luova
viima puhalsi pääni läpi. Olin liittynyt Taidemaalariliittoon jo
1972. Tosin mentorini Göran Augustson piti minua liian nuorena
liiton jäseneksi ja epäili, että tätä menoa olisin jo
kolmikymppisenä valmis eläkkeelle. Mutta silloinen Suomen
Taiteilijaseuran puheenjohtaja Raimo Heino laski raskaan kätensä
olkapäälleni ja lausui nuo verenseisauttavat sanat: ”Extra
ecclesiam nulla salus.” ”Valittujen ulkopuolella ei ole
pelastusta.” Se kuvasi täydellisesti Suomen taidemaailman tilaa –
siihen ei ole vieläkään mitään lisättävää.
Ensimmäinen näyttelyni 1973 koostui
mustavalkoisista ruutukompositiolle perustuvista akryylimaalauksista.
Näyttely sai osan kriitikoista pöyristyksen valtaan, varsinkin
Demarin arvostelija haukkui näyttelyn ”arinarautamaalauksiksi”,
kun taas vastoin odotuksia Uuden Suomen A. I. Routio suorastaan
ylisti näyttelyä. Näyttely oli esillä 1974 myös Vaasassa, mutta
jo seuraava näyttelyni TM-galleriassa 1975 rakentui värien varaan –
tosin vain kolmen päävärin. Siitäkin näyttelystä joku syöksyi
suin päin ulos, mutta palasi takaisin – sanoi äkkiseltään
säikähtäneensä. Näyttelyssäni Ässä Galleriassa 1976 oli jo
enemmän värejä, ja perussommittelun suora viivakin oli joutunut
remonttiin. Bronda Gallerian näyttely 1980 tukeutui lähes kokonaan
vahvaan väriin – viivarakenteet olivat jo historiaa. Näyttelyn
elektronimusiikista vastasi Neum – osan teoksista olin maalannut
satunnaisten sävelrivien mukaan näyttelymusiikin partituureiksi.
Raimo Heino poikkesi avajaisissa vastoin tapojaan, haroi vinhasti
viiksiään ja tokaisi: ”Oli pakko tulla katsomaan nämä ilman
näköhavaintoa maalatut maalaukset.” Avajaisissa ihmiset istuivat
lattialla lähes pimeässä, valaistus kiersi oudosti väreilevän
musiikin mukaan maalauksesta toiseen. Outoa oli sekin, että yksikään
lehti ei kirjoittanut näyttelystä riviäkään. Augustson oli ollut
oikeassa – alkoivat lopun ajat. Näyttely nähtiin myös Pohjanmaan
museossa 1980.
1970-luvun lopulla
sosialistinen realismi pyyhkäisi yli suomalaisen ”taidemaailman”,
joka oli noina vuosina aina jonkin ismin pauloissa – yhden
kerrallaan. Kaikki vielä järjissään olevat taiteilijat
siirrettiin syrjään ja luvattiin ampua välittömästi ”uuden
aamunkoin” koittaessa. Kuten tästäkin ripustuksesta näkyy, se ei
vaikuttanut maalauksiini millään tavoin. 1980-luvulla työskentelin
useaan otteeseen Italiassa – Firenzessä, Roomassa, Grassinassa –
se toi värit takaisin maalauksiini. Työskentelin myös Tanskassa
1980-luvun lopulla ja myöhemminkin. Maalausteni ”sisäavaruuteen”
ei vaikuttanut niinkään tanskalainen maisema kuin tanskalaiset
maalarit, eritoten Carl Henning Pedersen, joka on yksi ehdottomista
suosikkimaalareistani. Kävin katsomassa Pedersenin
80-vuotisnäyttelyn Pariisissa ja 90-vuotisnäyttelyn Kööpenhaminassa
Tanskan valtion taidemuseossa 2003. Jälkimmäisestä kirjoitin
lehtiartikkelinkin – viimeisen juttuni taidekriitikkona.
Ensimmäiset kymmen vuotta meni
vauhdikkaasti ”taidemaailman” huipulla, ja sitä seuraavat suuren
hiljaisuuden vallitessa. En sano, että se turhaa olisi ollut.
1990-luku kului pohjoismaisen taiteilijaryhmän Non Art Groupin
mukana näyttelyitä kiertäessä; olimme perustaneet Jaakko Hirvosen
kanssa ryhmän jo 1970-luvulla. Se oli ikimuistoista aikaa, hienoja
taiteilijoita ja hyviä ystäviä, uusia kaupunkeja ja kummallisia
näyttelypaikkoja: Kööpenhamina, Stege, Tampere, Svendborg,
Kokkola, Reykjavik, Aalborg, Helsinki, Turku, Silkeborg,
Munkaljungby, Kristiina, Seinäjoki... Joidenkin muiden näyttelyiden
mukana maalaukseni ajautuivat kauemmaksikin: Örnsköldvik,
Trondheim, Skagen, Marquette, Washington, Toronto, Lontoo, Klaipeda,
Madrid, Hampuri, Budapest, Porto...
Maalaamisen ohessa olen myös
kirjoittanut, 1980-luvun lopulla ryhdyin kirjoittamaan freelancerina
taidekritiikkiä. Liityin SARViin ja AICAan ja lähdin kiertämään
Suomen ja Euroopan taidemuseoita ja -gallerioita. Siitä oli suuri
lohtu, kun maalaustaide näytti ajautuneen lopulliseen haaksirikkoon.
Valokuvan nopeasti koettava pinnallinen kuvallisuus söi
maalaustaiteen ”syväluotaavan” teoksellisuuden. Valokuvia oli
yhtäkkiä kaikkialla; niitä oli helppo tuottaa – kunhan vain
nappia painoi. Maalauksen kokeminen vaatii vaivannäköä, se ei ole
pelkkää katselua ja kohteen tunnistamista. Maalaustaiteen kokeminen
on tilallinen ja fyysinen tapahtuma. Maalaus koetaan lihaksilla,
kuten Nietzsche asiaa valaisi. Toki kamera on siisti peli verrattuna
maalarin sotkuisiin maaleihin ja siveltimeen – tikkuun jossa on
karvatuppo päässä.
2000-luvulla maalaamistani maalauksista
koostin eräänlaisena triumfina näyttelyn Maalattu maailma –
Mundo Pintado, joka oli esillä Seinäjoella 2006 ja Madridissa
2008. Viimeisen merkittävän apurahan sain 2002 – olin siis
viisissäkymmenissä ja taiteen maailmassa ikäloppu. Onneksi olin
pitänyt kirjoitustaitoa yllä, joten vältyin lähtemästä
epätoivoisille ”taulukaupoille”. Ryhdyin maalaamisen ohessa
tuottamaan loputtomana virtaavaa tekstiä. Julkaisin lisää runoja,
ja kirjoittelin eri julkaisuihin artikkeleita taiteesta ja muustakin.
Petrarcan esimerkkiä noudattaen kirjoitin mietekirjan 36 nousua
vuorelle, alaotsikkona Matalan vuoren valloitus. Sen piti
ilmestyä nyt tähän samaan syssyyn – ehkä se tulee myöhemmin
tänä vuonna.
Tässä kohtaa on tapana sanoa, että
on jännittävää koota vanhat luunsa kasaan ja katsoa mitä on
tullut tehdyksi. Päivittää mennyt ja avata uusia näköaloja
uusien raikkaiden tuulien puhaltaa. Taidemaailmassa pidetään paljon
tyhjiä puheita ja ollaan mieluusti tässä ja nyt – ajan hermolla.
Taidemaailmassa on myös paljon teeskentelyä ja epäaitoa
innostusta; harvoin siinä maailmassa kohtuus ja oikeudenmukaisuus
toteutuvat. Helpompi olisi taidetta tehdä ja kohdata jokapäiväinen
elämänsä jos hylkäisi koko ”taidemaailma” -käsitteen, minkä
aion nyt tässä yhteydessä tehdäkin.
Olen ripustanut
näyttelyn aika rennosti taiteilijan omana kattauksena, jossa
näyttelyn neljää salia leimaa pääpirteittäin yksi vuosikymmen.
Maalaamiseni ei ole vuosikymmeniä noudattanut, vaikka muutosta on
tapahtunut, se ei ole ollut päämäärä. Olen useissa
kirjoituksissani sanonut, etten lukeudu näihin ”muutos virkistää”
ihmisiin. Minun puolestani maailma olisi joutanut tulla vaikka
kerralla. Kaikki muutokset ja pyrkimykset maalauksissani ovat
satunnaisia. Maalaamiseni on perustunut havainnon reduktioon –
tilallisuuden, valon ja värin kokemukseen. Maalaukseni eivät kuvaa
suoraan ympäröivän maailman kohteita, mutta ne ovat maailmassa –
siinä maailmassa jonka taide on pystyttänyt. Minulla ei ole
aavistustakaan mitä ne siellä tekevät.
Näyttelykirja
Seppo Juhannus Tanninen – Maalattu maailma – Painted Word
(2009) on ehtinyt näyttelyyn kerrankin ajoissa. Kiitokset
kirjoittajille Juha Ilvakselle ja Tellervo Lahdelle sekä tekstien
kääntäjälle Tuukka Tanniselle. Kiitokset näyttelyn avaajalle
Pohjanmaan museon taideintendentti Auli Jämsäselle. Kiitokset
sponsoroinnista Taiteen keskustoimikunnalle, kuten myös Seinäjoen
kaupungille. Erityiset kiitokset taidehallin henkilökunnalle sekä
Tuukka Tanniselle näyttelyvideon ja illan musiikista. Kiitos.
Näyttelyvideo:
One Man Show – Seppo J. Tanninen – Retrospective 1968–2013
http://www.youtube.com/watch?v=fRijpP0D3wE
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti