ENNENAIKAISET JÄÄHYVÄISET TAIDEKRITIIKILLE

     Asiantuntijat koolla. The Mustard Seed Garden Manual of Painting.

”Yksin kauneus tekee koko maailman onnelliseksi, sillä jokainen olento unohtaa rajoituksensa tässä taikapiirissä.”

Friedrich Schiller

”Minä uskon Jumalaan, Mozartiin ja Beethoveniin, Pyhään Henkeen ja yhden, jakamattoman taiteen totuuteen. Uskon, että kaikki tulevat tämän taiteen kautta autuaiksi, ja että siksi on jokaiselle sallittu kuolla sen puolesta nälkäkuolema, Amen”

Richard Wagner, rukous (osa) novellista Kuolema Pariisissa 

Taiteen maailma koostuu lukemattomasta määrästä ennakkokäsityksiä ja kriteerejä, vaikka tarkalleen on mahdotonta nimetä edes yhtä ainoaa varmaa sääntöä, joka pätisi jokaisen taideteoksen kohdalla. Taiteen kokeminen on yhteisöllinen tapahtuma ja ilman yhteisiä kriteereitä ja aikaisempaa kokemusta ”taidetta” ei voisi olla olemassakaan. ”On mahdotonta ajatella, että nämä käytännöt olisivat tietyn yksilön keksintöjä”, kirjoittaa Richard Eldridge kirjassaan Johdatus taiteenfilosofiaan (2009).

Eldridge lanseeraa kirjassaan taiteen määrittelemiseen kätevän p-pisteen, jota ei pidä sekoittaa g-pisteeseen. Piste p:n ilmeneminen teoksessa on se tekijä, jolla voidaan tunnistaa ”hyvät ja laadukkaat” taideteokset kaikkien muiden mahdollisten artefaktien joukosta. Kriitikoille piste p on kullanarvoinen väline, sillä se takaa mahdollisuuden objektiiviseen ja kaiken puolin kohtuulliseen taideteosten arviointiin. Myös taiteilijat turvautuvat p-pisteeseen puhuessaan taideteosten merkittävyydestä, sommittelun dynaamisuudesta, ilmaisun voimasta ja ties mistä. Surullinen uutinen on, että tuollaista p-pistettä ei ole olemassakaan, joten ei mitään väliä vaikka sen sekoittaisikin g-pisteeseen.

Onko nyt todettava niin, että se kaikki uljas taidekritiikki, joka on arvottanut ”suuret taideteokset” erilleen kehnoista (tai ehkä vain hieman huonommista) kuin kullan sepelistä, onkin ollut silkkaa silmänlumetta ellei suorastaan huijausta. Renessanssin aikaan luotiin myytti luovasta taiteilijanerosta, joka oli ikään kuin se perusta jolla taideteosten arvo lepäsi. Myöhemmin syntyi myytti kaikkitietävästä kriitikkonerosta, jonka ”asiantuntemus” takasi taideteosten arvottamisen vakauden ja sen, että museoiden seinillä roikkuu parhaat mahdolliset taideteokset. Duchamp ei tähän uskonut, hänen mukaansa juuri tuo raudanluja ”asiantuntemus” takasi sen, että museoihin valikoitui keskinkertaista taidetta. Modernismin vahvat kriitikkonerot eivät enää arvottaneet pelkästään valmiita taideteoksia, vaan he puuttuivat myös taiteen tekemiseen, he loivat niin uusia ismejä kuin uusia taiteilijanerojakin.

Eldridge muistuttaa, että jo Platonin suhtautumista taiteeseen leimasi kade- ja vihamielisyys. Palton näki taiteen sattumanvaraisuuden uhkaavan ihannevaltionsa vakautta. Monissa muissakin taideteoreetikoissa tuo taiteilijoiden ”järjellä selittämätön” oikukas luovuus on aiheuttanut vastusta ja jopa suoranaista vainoa. Eldridge lainaa Schilleriä, jonka mukaan tuollainen kateuden, ymmärtämättömyyden ja kilpailun kautta syntyvä ”vastakohtaisuus” on kohti sivistystä rimpuilevan keskeneräisen yhteiskunnan merkki. ”Tämä voimien vastakohtaisuus on suurenmoinen väline kulttuurille mutta vain väline, sillä niin kauan kuin se vallitsee, ollaan vasta matkalla kohti kulttuuria.”

Modernin taiteen vuosikymmeninä uskottiin, että taideteoksia vallitsee tiedostuksen havainnossa ilmentymätön p-signaali – eräänlainen taiteen kieli – jonka kieliopin voivat oppia ainakin ”valitut” taiteen kokijat ja tekijät. Taiteen teoreetikot kävivät ahkerasti debattia taideteoksissa piilevistä näkymättömistä voimakentistä ja hyväuskoinen yleisö oli valmis vääntämään tajuntansa sellaiseen asentoon, että taiteen tuskalliset ”pakoviivat” antaisivat periksi ja paljastaisivat teoksen teoksellisuuden ja taiteen ikiaikaisena ”himertävän lumeen” salaisuuden. Sivistyneen henkilön mitat täyttääkseen oli kyettävä edes jollain tavoin osallistumaan taiteen kokemiseen ja ”seuraamaan näitä toimia älykkäällä tavalla”.

Vielä nykyäänkin saattaa törmätä noihin ”menneen ajan” kriitikoihin, jotka kuvittelevat omistavansa tuon mahtavan p-voiman tai ehkä he vain tavoittelevat vaikutusvaltaa käyttövoimanaan ”pelko, kateus tai toive hallita kulttuuria”. Sen enempää kriitikot kuin ketkään muutkaan eivät tiedä millaista taiteen pitäisi olla. ”Maailma on kaikki se mikä on niin kuin se on.” Taiteen laita on samoin. Siitä huolimatta säännöllisin väliajoin nousee joku marginaalin uinahtanut penäämään yhteiskunnallisesti osallistuvaa taidetta, vaikka taidehan osallistuu aina. Se vain osallistuu eri tavalla, toisin keinoin kuin poliittiset pilakuvat tai manifestit. Siinä on juuri taiteen voima, että se on järkisyiden ja arkitodellisuuden tuolla puolen. Taide voi universaalisti olla mukana kaikessa inhimillisessä ja silti karttaa kaikkia tulkintayrityksiä.

Mistä me kokijat tämän taiteen sitten löydämme. Onko meidän luotettava Humen ehdottamaan ”maun standardiin”, että on olemassa joukko luetettavia asiantuntijoita – taidekriitikoita – jotka pystyvät määrittelemään hyvän ja kestävän taideteoksen. Tämä tosin johtaa paradoksiin; jos on olemassa tällainen tietäjien joukko, niin sieltä ei kuitenkaan ole poimittavissa yhtä ainokaista ”tietäjää”, johon me voisimme luottaa. Samalla tavalla me uskomme siihenkin hankalasti todennettavaan asiaan, että ihmiskunta on tietoisuuden tilassa – mutta jos tenttaamme yhtä ainoaa ihmispoloa, jää koko tietoisuus kapeaksi kokoelmaksi oletuksia ja mielipiteitä. Mutta ehkäpä jossakin Himalajan luolassa istuu joku ”tietoinen”.

Humen vaatimukset objektiivisen luetettavalle kriitikolle ovat ”hyvä ymmärrys ja herkkä tunto, joita harjoitus on parantanut ja vertailu täydellistänyt ja joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. Eldridge on myönteinen Humen aksioomalle, joskin hieman epäileväinen: ”Voi olla vaikea löytää asiantuntijoita, joilla on kaikki nämä ominaisuudet, mutta heidän yhteinen tuomionsa asettaa maun standardin ei jokin ominaisuus, joka voitaisiin havaita mausta riippumatta ja joka olisi yhteinen kaikille aidosti onnistuneille teoksille.” Eldridgen mielestä me emme tule toimeen ilman standardeja, joten meidän on vain luetettava eräänlaiseen ”yhteiseen tuomioon”. ”Mikäli kukaan ei voi olla varma, että on oikeassa, kuinka voimme vakuuttaa toisemme olemalla samaa mieltä.”

Pierre Bourdieun mukaan sosiaalinen ehdollistuminen hallitsee makutottumuksia. Kaikki ehdollistuminen hallitsee kaikkea muutakin kuin makutottumuksia. Mutta me emme lähde tälle hetteikköiselle suolle, vaan kehotamme Bourdieuta vilkaisemaan tuota Humen lausuman kohtaa ”joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. ”Tärkeää on myös se, että näemme ja tunnemme itse tapaus tapaukselta, miksi teokset ovat arvokkaita. Todelliset tuomarit saattavat auttaa tässä ja näin ansaita jatkossakin kunnioituksemme, jos he eivät ainoastaan jaa tuomioita vaan esittävät valaisevaa ja ymmärtävää kritiikkiä.”

”Kritiikin tehtävä on luoda ykseyttä aistien tasolla, toisin sanoen suostutella näkemään samalla tavalla ja kokemaan sama sisältö. Mikäli tässä onnistutaan, tuloksena voi olla tai olla olematta yksimielisyys tai se, mitä kutsutaan ”yhteydeksi”: tunneyhteisö, joka ilmaisee itsensä samanlaisissa arvoarvostelmissa.”

Arnold Isenberg

Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteenfilosofiaan, Gaudeamus.

FILOSOFIAN LOHDUTUS

Lou Salomé, Paul Rée ja Nietzsche. Ehkä ainoa kuva koko valokuvauksen historiassa, jota ei voi kompromettoida kuvatekstillä. Merkillepantavaa on, että Nietzsche seisoo nöyränä kärrynaisojen välissä ja sensuelli venäläiskaunotar Lou Salomé vispaa ruoskaa. Rée on ikään kuin ylimääräinen hahmo asetelmassa, vaikka kolmas pyörä rattaissa on nimenomaan Nietzsche. Paljon lainattu Nietzsche-sitaatti ”Kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaasi”, saa tässä täyden merkityksensä. Järkyttävää – jos olisi kesä, menisin puutarhan itkemään. (Photo: The studio of Jules Bonnet, Lucerne 1882)

”Kunpa me ihmiset olisimme hedelmällisiä peltoja, emmekä antaisi minkään mennä haaskuuseen, vaan näkisimme jokaisessa tapahtumassa, asiassa ja ihmisessä tervetullutta lannoitusta.”

F. Nietzsche

Wittgenstein sanoi jotakin siihen suuntaan, että jos ihmiset tulisivat järkiinsä, filosofiaa ei enää tarvittaisi lainkaan. Mutta sitä pelkoa ei ole, joten filosofian tarve sen kuin vain kasvaa. Filosofiasta haetaan lohtua kaiken sortin ongelmiin ja erilaisia “viisauskirjoja” ilmestyy tiuhaan tahtiin. Parhaiten myy itsestäänselvyydet ja täydellinen hölynpöly markkinoituna iskevillä fraaseilla. Viime vuonna jopa Suomen valtio tilasi 700,000 eurolla (veronmaksajien rahoilla) tulevaisuudentutkimusta eli silkkaa huuhaata filosofi P. Himaselta, tuolta töyhtöhyypän näköiseltä veijarilta. Hänessä on samankaltaista olemuksellista ylenpalttisuutta kuin Nietzschessä, kunhan viikset vielä komistuvat. Hallituksen ”viisauden rakastajat” olisivat saaneet Nietzschen kirjat ilmaiseksi kirjastosta. Ja mikä ihmeellisintä, myös ”Himeroksen” kirjat ovat kirjastossa ilmaisia. Säästyneillä rahoilla olisi voinut ostaa lisää hyviä kirjoja kirjastoihin.

Muistamme kuinka Kekkosen ”hyvinä aikoina” poliitikot kävivät tilaamassa prognoosinsa ennustajalta, Aino Kassiselta, joka oli kaikkien poliitikkojen henkilökohtainen neuvonantaja. Joku voisi sanoa, että ajat ovat muuttuneet, mutta eivät ne ole. Paitsi, että nykyään jokaisella poliitikolla on vähintäänkin yksi henkilökohtainen avustaja-ennustaja. Mutta sekään ei riitä. Himasen kunniaksi on mainittava, että hänen tulevaisuuden profetiansa sisältää ainakin yhden kultajyvän: ”Kulttuuriin ja taiteeseen tulee investoida nykyistä enemmän. Taide on hyvä investointi, ja humanismi erityisen halpaa.” Mutta kukapa poliitikko tähän uskaltaisi tarttua – ei vaikka se olisi viimeinen oljenkorsi maailmassa.

Toki viisastelukirjojen joukosta saattaa löytyä todellistakin lohdutusta. Kohtalaisen hyvää luettavaa on Alain de Bottonin Filosofian lohdutukset (2003), joka valottaa maailmaan suhtautumista Sokrateen, Epikuroksen, Senecan, Montaignen, Schopenhauerin ja Nietzschen elämää ja ajattelua luovien. De Bottonin esittelemät filosofit ovat värikkäitä persoonia, joiden elämästä ja ajattelusta saa aikaiseksi mielenkiintoista ja särmikästä luettavaa.

Kirjassa etsitään lohdutusta epäsuosioon, turhautumiseen, riittämättömyyden tunteeseen, murtuneen sydämen ahdistukseen ja vaikeuksien kohtaamiseen. Hieman oikaisten voisi sanoa, että lohdutusta etsitään ihmissuhdeongelmiin – mihinkäpä muuhun! Ei kai kukaan ole koskaan kuullutkaan lohdutuksen tarpeessa olevasta erakosta. Mutta parisuhteessa kriisiin ajautuneita keikkuu terapiaklinikat pullollaan. Kaiken sortin ”ihmistieteiden” harjoittajat terapoivat ja psykologisoivat jotakin sellaista osaa ihmisen tietoisuudessa, jota ei minkään filosofian mukaan ole olemassakaan.

Juuri tähän ihmissuhdeongelmaan de Bottonin kirja ehdottaa Schopenhauerin lukemista. Koko ongelmahan syntyy yleensä oman ”minäisyyden” maksimoinnista toisen (tai jopa toisten) ihmisen kustannuksella, kun partneri ei osaa lukea kyseisen ”halukoneen” (kuten Deleuze sanoisi) tarpeita eikä antaa tarpeellista tilaa ”halutarpeiden” toteuttamiseen. Filosofian historian yrmein tyyppi ja suurin misantrooppi Schopenhauer sanoikin asiasta kaiken, vaikka minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia hänellä ei ollut. Schopenhauer ei asuntoonsa naisia laskenut, paitsi viimeistä edellisenä elinvuonnaan, kun hullunrohkea Elizabeth Ney tuli veistämään filosofin rintakuvaa. ”Tuntui kuin olisin ollut naimisissa”, totesi synkkä filosofi jälkeenpäin.

Parisuhteessa tahto menee järjen edellä ja panee yksilöt ryhtymään järjettömiin tekoihin, joiden päämääränä on (luonnon) tahdon mukaan tuottaa mahdollisimman terveitä ja tolkullisia jälkeläisiä. Hankaluuksia tuottava ”minä” ja omat ”halutarpeet” kannattaa heittää oitis perimmäiseen vinttikomeroon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään itsensä toteuttamisen foorumi tai viihtyisä kyyhkyslakka, vaan kriisitilanne joka vaatii terveyden, omaisuuden, aseman ja kaiken muunkin uhraamista. Schopenhauerin mukaan kukaan meistä ei ole koskaan kaukana olotilasta, jossa haluaisi tarttua myrkkyyn ja lopettaa päivänsä saman tien. ”On vain yksi myötäsyntyinen erehdys, ja se on käsitys, että olemme olemassa ollaksemme onnellisia.”

Myyriin verrattuna ihmisillä on kuitenkin yksi suuri lohdutus olemassa, ja se on tietenkin taiteet. Ihmiset voivat sentään, kuten Schopenhauer toteaa, lohduttautua lukemalla kirjoja ja käymällä konserteissa, teatterissa ja taidenäyttelyissä. Noihin aikoihin ei vielä nykyajan ihmisten suurinta lohduttajaa ”shoppailua” ollut vielä olemassakaan. Ei ollut supermarkettejakaan – mitä nyt jokin härskiltä ihralta, tupakansavulta ja kissahtaneelta oluelta haiseva kyläkauppa. Mutta nykyisinä ”parempina aikoina” meidät kansalaiset on ajettu työn orjuudesta kuluttamisen orjuuteen. Kansalaisten ostovoima on erityisessä valtiovallan suojeluksessa. Kansalaisia siunaa ja kiittää tuloverotuksen ja ostovoiman epäpyhä allianssi.

Viimeinen de Bottenin kirjan suuri lohduttaja ja suuri yksinäinen on Nietzche, joka ei vellukseensa valinnut laakson yli vievää puistotietä vaan jyrkän taivaita hipovan vuoripolun. ”Vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa.” Nietzsche oli Schopenhauerinsa lukenut, ja oli taiteistakin suurin piirtein samaa mieltä vanhemman kollegansa kanssa. Teatterissa käydessään Nietzsche ei ollut parhaimmillaan; hänen mukaansa siellä eivät olleet parhaimmillaan edes lavalla olijat. Teatterissa ihmisestä tulee ”kansaa, yleisöä, laumaa, äänestyseläin, demokraatti ja mikä pahinta, lähimmäinen – itsensä naapuri”. Kuten Schopenhauerin niin Nietzschenkin sieluun musiikki avasi syviä väyliä. Hän ryhtyi jopa sävellystyöhön, mutta totesi pettyneenä saattaneensa teoksellaan musiikin jumalattaren Euterpen henkihieveriin.

Wagner sanoi vielä tuolloiselle ystävälleen Nietzschelle, että ”nähdäkseni sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa, joko säveltää ooppera tai mennä naimisiin”. Wagner ei tiennyt, että Nietzsche oli itsekin harkinnut jälkimmäistä vaihtoehtoa ja katsellut sillä silmällä Wagnerin puolisoa Cosimaa. Juuri Cosimalle Nietzsche tunnusti ei siis rakkauttaan vaan yllättävän käännöksen: hän oli ajautunut ulos Schopenhauerin filosofiasta. ”Olen eri mieltä lähes kaikista hänen yleisistä väittämistään.”

Nietzsche ei enää uskonut elämää karttavaan askeettiseen filosofointiin ”pienestä tulenkestävästä kamarista”, jonne hän näki Schopenhauerin vetäytyneen kuin metsään piiloutunut vauhko hirvi. Nietzsche päätti ottaa maailmaa sarvista kiinni ja kohdata niin yläilmoissa raivoavat myrskyt kuin laakson asukkaiden umpimielisyydenkin, ja ryhtyä vaikka suhteeseen naisen kanssa – jos niikseen tulee. Hän oli päättänyt vastata maailman esittämään kysymykseen kyllä. Olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä, vastaus olisi aina sama, humaltuneen dionyysinen KYLLÄ! KYLLÄ! KYLLÄ!

”Te tahdotte, jos mahdollista – eikä ole mitään mielettömämpää – poistaa kärsimyksen; entä me – näyttää kerrassaan siltä, että me tahdomme mieluummin saada sen suuremmaksi ja pahemmaksi kuin se on milloinkaan ollut!”

F. Nietzsche

Alain de Botton (2003): Filosofian lohdutukset, WSOY.

UUTTA JOULURUNOA ETSIMÄSSÄ

”Voimme yhtäkkiä nähdä työnjaon parodisen lopun karnevalistisen riemukkaan purkauksen, sitä myrskyisämmän mitä paremmin se samastuu kaiken aidon kompetenssin katoamiseen. Pankkiiri laulaa, asianajaja ryhtyy poliisin kätyriksi, leipuri paljastaa kirjalliset mieltymyksensä jne. Jokainen voi esiintyä yllättäen spektaakkelissa näyttäytyäkseen julkisesti jossain sellaisessa taidossa, jossa emme ole häntä nähneet.”

Guy Debord

”Erikoistumisesta seuraa paradoksaalisesti, että ero tuottajan ja tuotetun välillä katoaa ja persoonallisuus muuttuu esineeksi. Tekijästä tulee taideteos, taideteoksesta tekijä ja koneen käyttäjästä koneen osa.” (…) ”Mikä tahansa voi siis olla työtä ja kuka tahansa voi tehdä sitä. Työnjaon lopputuloksena on paradoksaalinen työnjaon järjestelmän romahdus: jokainen voi olla asiantuntija missä tahansa.”

Jussi Vähämäki

Hyvin vielä muistan sen ajan, kun maailma oli kokonaan ulkopuolinen – ja ulkopuolisuudessaan vieras ja outo. Kunnes tuo ulkopuolisuus pienenemistään pieneni ja hävisi lopulta tykkänään. Nykyään maailmassa ei ole mitään vierasta; kaikki mahdolliset paikattu on tutkittu ja havaittu se karvas tosiasia, että mitään uutta ei löydy mistään. Mutta sitä enemmän on matkustettava, mitä vähemmän uutta koettavaa ulkomaailmassa on. Nykyään kaikki matkustavat kuin hulluuden lyöminä. Se on ainoa outo asia tänäisessä maailmassa.

Se on ajanut myös kulttuuri- ja taidepalkintojen jakajat etsimään yhä epätoivoisemmin uusia aluevaltauksia palkintojen saajiksi. Kaikkihan on taidetta, joten kuka tahansa voi saada taidepalkinnon. Ja Herra nähköön, on saanutkin. Pakko myöntää, että meidän nykyinen Suomi-palkinnon jakaja (jakajat?) on tässä suhteessa “nerollinen”. Samalla saatiin Lönnrotin ajoista saakka suomen kielessä erityisesti vaalittu “taide” sotkettua lopullisesti taitolajeihin. Tulevaisuudessa ns. ”taidepalkinto” saattaa hyvinkin mennä esimerkiksi uistimen eli vieheen tekijälle tai vaikkapa pläkkisepälle. Ja tavallinen “jokakuka” on tyytyväinen.

Taiteen kannalta tästä asiaintilasta seuraa tekijän ja kokijan (ja vieläpä tekijän ja teoksenkin) välisen siteen katkeaminen. Yhtäkkiä mikään ei ole taidetta – tai kaikki on. Mikä tahansa on taidetta ja kuka tahansa on sen tehnyt. Kaukana ovat ne ajat, kun Sokrates ihaillen katsoi miten taiteilijat työskentelivät kuin järkensä menettäneet – ikään kuin arkiymmärryksen tuolla puolen.

Joulurunon kirjoittaminen on osoittautunut mahdottomaksi, jo pelkkä tyylilaji on sietämätön ja täynnä karikkoja. Joten lainaamme tänäkin jouluna Oski Kalteen Joulurunoa, johon jo viime jouluna tutustuimme eräänlaisessa uppiniskaisessa kehitysvaiheessa in progress. Runo on selkeytynyt ja saanut uutta ryhtiä vuoden 2012 mittaan. Mihin se vielä päätyykään. Yllä kerrotuista syistä tänä armon vuonna 2012 jouluruno soi – suorastaan parkuu – syvällä mollissa.

Jouluruno

Taas on koittanut joulu uusi,

       pöydät notkuvat torttua ja puuroa,

       ja taivaalta puskee lumikuuroa.

Vaan ei ole tunnelma kuin ennen,

       kun kynttilät lepattivat kuusipuussa

       ja hämärässä värjöteltiin omena suussa.

Ulkona luo nyt joulu loistoaan,

       valosarjat valaisevat pensasaitaa

       ja kuin liekeissä pihakoivukin roihuaa.

Salamoita iskevät porraspielet,

       ledeinä leiskuvat räystäät ja rännit,

       aivan kuin olisin vetänyt umpikännit.

Ei yllä nenään tuoksu pihkan,

       ei kaiu korvaan kilke vieno kulkusten

       eikä raikaa riemulaulut tonttusten.

Missä viipyy kunnon väki,

       yksin turvaudun punaviinipulloon

       ja upotan käteni juustonaksukulhoon.

Ei palaa mieleen joulut menneet,

       vaikka alituiseen täytyy niitä muistella

       ja kummastuneena päätään puistella.

Unholaan painuu joulu tämäkin,

       uudenvuoden melskeiseen humuun

       ja tulipalopakkasten kumuun.

Oski Kalte (2012)

KALENTERIAIKAA

Tekoaurinko paistaa tekojärven joulukuisella uimarannalla. Kuva SJT.

“Mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa.”

Oski Kalte

Tähän aikaan vuodesta putkahtaa postilaatikkoon seuraavan vuoden kalenteri, yleensä se on jonkin tahon pakollinen lahja vastaanottajalle. Ennen aikaan auto- ja rengasliikkeet lähettivät ”tyttökalentereita” ja pankit ja vakuutusyhtiöt ”taidekalentereita”, mutta nykyään tulee vain tylsiä ”maisemavalokuvakalentereita”. Tänä vuonna – niin kuin viime vuonnakin – kalenterin on lähettänyt yhteistoimin Seinäjoen Energia ja Seinäjoen Vesi, ikään kuin muistutukseksi, että ilman näitä yrityksiä kansalainen ei pitkälle pötki. Jo pari viikkoa sitten kumpikin yritys lähestyi kirjeellä ja ilmoitti hintojen nousevan heti ensi vuoden alusta.

Uusi vuosikalenteri 2013 on nuivin näköinen, kannessa firmojen logot ja teksti: ”Hyvinvointia – vastuullisuutta – yhdessä menestymistä.” Onko muita vaihtoehtoja – ei ole. ”Menestytään yhdessä”, kuinkas muuten. Pannaan jo kalenteriin muutamia täkyjä. 14. tammikuuta: Taulukaupat, vakuutusyhtiö (?) toimisto. 15. helmikuuta: Lontoo, Tate Gallery, neuvottelu retrospektiivisesta näyttelystä. 8. huhtikuuta: New York, MoMa aikoo hankkia kokonaisen sarjan maalauksiani kokoelmiinsa. 9. kesäkuuta: Art Review, syntymäpäivähaastattelu, varattu myös Hesarin toimittaja. No, perutaan Hesari, ei ehdi kaikkea. Näin maailma pyörii, ja ilmaisella kalenterilla, kiitos vaan vesipetterit ja energiasiepot.

Kalenterin kannen vaitonaisessa kuvassa on tekojärven täyttöuoman loppupää ja järveen antautuva tekokoski. Horisontissa pilkistää vanha maineikas Kitinojan terässilta, joka siirrettiin tarpeettomana uuden sillan tieltä ylittämään täyttöuomaa marjastajien ja metsänkulkijoiden iloksi. Oikealla kuvassa on kallionkuve, johon joku on asetellut somasti kiviä rannan suuntaisesti. Mutta kannesta uupuu runo.

Oudointa

elävissä olennoissa

on niiden tuttuus.

Kaksi suolla rämpivää

inhimillistä pistettä

osoittautuvat lopulta

pelkiksi pisteiksi.

Tammikuun kuva on Törnävän saareen johtavalta sillalta, lunta on vähän ja pakkasta paljon. Sillankaiteet on tiivistetty rautaverkolla kuin lastentarhassa, etteivät jokakesäiset festivaalivieraat tippuisi koskeen. Osa tippuu siitä huolimatta. Tämänkin kuvan värit ovat voimattomat ja kontrastit vajaat. Taivas on tiskivedenharmaa. Kuvaaja ei mainita, kuten ei muissakaan tämän kalenterin kuvissa. Nykyään se on outoa.

Helmikuun kuva on kuvattu Kyrkösjärven rannalla vastavaloon puolen päivän aikaan. Suoraan etelästä helottava talviaurinko lävistää terhakoiden mäntyjen ryhmää. Olen itsekin kuvannut samasta paikasta kesäaikaan. Maisema tuo mieleen Georges Seuratin maalauksen Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jattessa. Ehkä puiden runkojen asennoissa ja kohti uimarantaa viettävässä rinteessä on jotakin samaa kuin Seuratin maalauksen kultaiseen leikkaukseen juonitussa kompositiossa.

Talven pitkät varjot

ja voimalaitoksen

pystysuora savupatsas.

Lumisella rannalla

auringonpalvojat kääntävät

varjoisat puolensa

kohti aurinkoa.

Maaliskuun kuva on sama kuin kannessa, paitsi että tässä rajauksessa etualalla näkyy runoilija Nevarannan sammaloitunut ja täydessä vesilastissa makaava mystinen ”venhe”. Uoman peilityynestä vedenkalvosta heijastuu rannan sulkamaiset puut. Ruoho jo viheriöi ja vedenpinta on alhaalla – missään tapauksessa tätä kuvaa ei ole otettu maaliskuussa. Huhtikuun kuva on samasta täyttöuomasta, jota reunustaa jo rehevät pajukot ja käkkyräiset lehdettömät koivunkarahkat. Kuva on kuvattu ns. ”sammakkoperspektiivistä”, joten uoman pengerrysten takaista maisemaa ei näy – ainoastaan auringon puhkipalanut kajastus häikäisee yläreunasta. Kuva on koko joukon paras, veden kuvajaiset ovat hienot ja tyyni vedenpinta (jota ei riko yksikään lintu tai edes roska) kiiltää kuin alankomaalaisessa kanavamaalauksessa ikään.

Kesäkuun kuva on epätarkkuudessaan ja kollossa sommittelussaan käsittämättömän huono. Siitä ei löydy edes sitä yhtä tarkkaa kohtaa, joka tunnetusti tekee tavallisesta suttuisesta valokuvasta ”taidevalokuvan”. Näitä kuvia vaivaa sama tekopyhyys kuvankäsittelyn suhteen kuin kaikkea tämän päivän valokuvaa. Kuinka paljon valokuvaa käsitellä, että se pysyy mukamas luotettavana todellisuuden kuvajaisena. Valokuvaa saa ja pitää käsitellä vaikka kuinka paljon. Sehän on kuva – siis pelkkää käsittelyä alusta loppuun saakka. Todellisuuttakin käsitellään, eikä se hermostuta ketään. Sitä paitsi, ei ole mitään todellista todellisuutta, joka voitaisiin kopioida valokuvaan ja naulata seinälle todellisuuden substituutiksi.

Vesi läikähtää uomassa

astuessani harhaan sillanpielessä

jo ennen kuin auringonkilo

sokaisee lähteen silmän.

Tuuli yltyy – se käy

kahahduksena haavikossa.

Heinäkuun kuva on tutusta paikasta läheltä voimalaitosta. Nousen sieniretkilläni usein juuri tuosta kohtaa rannasta vuorelle. Syyskuun kuva on otettu vuoren laelta. Jälleen kerran huomaan itsekin kuvanneeni aivan samasta paikasta. Kaikki nämä kalenterin kuvat (paitsi joulukuun oluttuopin kuva ja kesäkuun sössö) voisivat olla minun kuvaamiani, joku on vain pilannut ne taitamattomalla kuvankäsittelyllä. Kuka (ketkä) nämä valokuvat on kalenteriin valinnut? Se on arvoitus. Vai ovatko ne firman sisäisen valokuvakilpailun satoa?

Ruovikosta

rämähtää lintu lentoon.

En havahdu siihen mitä olen,

vaan siihen, mitä en ole:

ohdake metsälaidassa,

kivi tienposkessa tai pilvi

itäisellä taivaalla.

Seinäjoen Energia & Seinäjoen Vesi: Vuosikalenteri 2013.

INHIMILLISYYDEN BARRIKADILLA

Villenraitin valaistu(nut) sika. Sain tämän hienon lahjan viime jouluna, lahjaidean keksijällä Nellalla (3v) oli hyvä syykin: ”Seppo-setä ei syö sikaa.”

”Ihmisten on varmasti mahdollista uskoa, että on olemassa tosiasioita, joiden kuvaamiseen tai ymmärtämiseen heillä ei koskaan tule olemaan vaadittavia käsitteitä.”

Thomas Nagel

Tapani Kilpeläinen arvostelee asiantuntevasti niin&näin -lehdessä (4/2011) Elina Ruonakosken kirjan Eläimen tuttuus ja vieraus. Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen (2011). Minä en ole kirjaa lukenut, enkä aiokaan lukea, vaikka kysymyshän kiinnostaa meitä kaikkia – siis meitä tiedostavia subjekteja, jotka emme ole eläimiä.

Sen verran sivuamme Ruonakoskea, että lainaamme lainauksen lainausta: ”Kehollisuus ei siis ole kuin tuulitunneli, jonka läpi aistimukset puhaltavat jälkiä jättämättä.” Tässä viitataan nykyfilosofian täsmäaseeseen, kehollisuuteen – ruumiin ja lihan kautta koettuun maailmaan. Tämä ylenpalttinen fyysisyys alkaa jo risomaan, jo ajat sitten on tullut descartesilaista ”sielua” ikävä. Merleau-Pontyn ja muiden ”lihanfilosofien” myötä olemme päätyneet aina vain fyysisempään todellisuuteen. Nykyään me elämme läpikotaisessa fyysisten tosiasioiden maailmassa, lihat lihojen päälle laskostettuina – jopa tiedostuksemme (sielusta nyt puhumattakaan) on silkkaa fysiikkaa. Kaikenlainen henkisyys on tuomittu riettaaksi metafysiikaksi.

Otetaan esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta. Kun puhun jonkun kanssa puhelimessa, niin ei minulla ole minkäänlaista fyysistä kosketusta puhujaan, olipa se tuttu tai tuntematon – jos pitäisi vaikkapa piirtämällä kuvata langan toisessa päässä olevaa (puhuvaa henkiolentoa), niin aivan hyvin voisin piirtää kolmion tai harakanvarpaat. Sitä paitsi, siinä välissä ei ole enää fyysistä lankaakaan!

Palataan päivän kysymykseen, ihmisen ja eläimen väliseen kuiluun – eroon. Miltä tuntuu olla jokin eläin? Avautuuko ihmisen ja eläimen välille ylittämätön kuilu? Entä mitä tarkoittaa tuo vieraslajinen, eikö kaikki eläimet ole ihmisen näkökulmasta ”vieraslajisia”. On pelkästään ihmisen omaa naiiviutta kuvitella, että jokin koti- tai lemmikkieläin olisi ”intersubjektiivisempi” eli vähemmän kuilun ”tuolla puolen” kuin jokin tuntematon metsänpeto tai meren syvyyksissä uiskenteleva lamppupäinen otus. Luulenpa, että kysymys on vain omien tuttujen tuntemuksiemme projisoinnista vieraaseen karvaan!

Eläimien, esineiden ja jopa ympäristönkin inhimillistäminen on ihmiselle ikiaikaisen luontaista. On aivan luontevaa, että TV-mainoksissa esineet ja vihannekset puhuvat. Jos naapurin rouva keskustelisi pihassaan perunan kanssa, niin ei se ketään hämmästyttäisi. Itsekin ajauduin syksyn mittaan konfliktiin mustaseljapensaan (marjoista suurin osa on vieläkin kypsymättä) kanssa, vaikka emme puheväleissä olekaan.

Tässä avautuu tietenkin tajuisuuteemme ammottavia aukkoja, jotka yleensä tukitaan tutuilla hyväksi koetuilla asenteilla ja mielipiteillä. Mutta nyt ne eivät auta – vaan ylitämme suin päin mielipiteiden rajat ja kohtaamme rohkeasti maailman, jota emme kykene kuvailemaan minkäänlaisilla käsiteillä. Tuo nykyfilosofian ajatus, että me (ehkä) ymmärrämme eläimiä niiden ruumiillisuuden ja kehollisten liikkeiden kautta, ei tuo lohtua asiaan. Vaikka kuinka keikutan persustani ja ulisen kuin susi, ei ymmärrykseni lisäänny siitä vähääkään. Olen yhä vain havainnon reduktion ja ”annetun” varassa – eli täysin pihalla.

Kokonaan ei kannata mielipiteitäkään hylätä; ne ovat käteviä tiedostavien kanssaeläjien välisessä kommunikoinnissa. Ei tarvitse joka ainoalla tapaamiskerralla raahautua tiedostuksen äärimmäiselle laidalle, vaan voi heittää sujuvasti erilaisia mielipiteitä säästä, politiikasta, taiteesta ja mistä hyvänsä. Erityisen suositeltavaa on olla aina eri mieltä – siis itsensä kanssakin – kun siihen kerran mahdollisuus avautuu.

Näitä kysymyksiä pohtiva klassikko on Thomas Nagelin essee Millaista on olla lepakko (1974) (niin&näin 1/2010). Nagel kirjoittaa, että ”pohdinta siitä, millaista on olla lepakko, johtaa meidät siis päätelmään, että on olemassa tosiasioita, jotka eivät tyhjene ihmiskielellä ilmaistavien propositioiden totuudellisuuteen”. Järkisyyt puolustavat meitä hyväksymään kognitiivisen ”kuilun” läsnäolon. Jotta lepakko voisi tietää, millaista on olla lepakko, täytyisi lepakon tiedostaa oma lepakkoisuutensa. Miten on lepakon laita, se jää arvoitukseksi. Nagelia mukaillen voisi sanoa, että on mahdotonta edes kuvitella kokevansa kokemuksia, jotka eivät ole omia.

Siis, minä en koskaan saa tietää, millaista on olla lepakko – mutta enhän minä tiedä sitäkään, millaista on olla toinen ihminen. Tarkalleen ottaen (kaikki erityisehdot huomioiden) minä en tiedä sitäkään, millaista on olla minä. Kun yritän lähestyä tuota ailahtelevaa ”minuutta” (jolla siis oletetaan olevan minuutensa tiedostus), se kaikkoaa jonnekin – toisinaan se katoaa päiväkausiksi teille tietymättömille. Voimallisinta ”minän” läsnäolo on jonkin synergisen suorittamisen yhteydessä, kuten vaikkapa maalaamisen, jossa fyysinen (käsin) tekeminen määrittää voimakkaasti tilan, valon ja värin havaintokokemusta, johon havaitsija on ainakin osin itse syypää. Eihän siinäkään ”minällä” mitään tekoa ole, mutta siinä se vain on kuin ajon odotuksesta jännittynyt koira tai kuin selkäänsä köyristävä kissa, joka kuulee viehkoa rapinaa nurkasta.

Pakostakin pyrkii jokin mielikuva esiin. Olimme Heikki Mäki-Tuurin kanssa pystyttämässä näyttelyä Tanskanmaalla. Näyttely oli jo pystyssä ja avajaisiin vielä pari päivää aikaa. Odottavan aika on pitkää. Heikki ryhtyi siinä joutessaan kehumaan koiraansa Toivoa, että kuinka viisas se on ja kuinka sen silmissä siintää suuri inhimillisyys. Minä yritin väittää vastaan ja sanoin, ettei siellä mitään siinnä sen enempää kuin lähteensilmässä. Mutta koiraihmisten kanssa on turha väitellä. Kuuntelin sujuvasti outoja koiramaisia juttuja ja raapustelin muistivihkooni runon Koiruus – se tuo vieläkin elävästi mieleen Toivo-koiran, jonka silmissä ailahteli empatian vuo.

Koiruus

Vääjäämättömästi kiiri tiedon mahti

       yli maan ja söi taivaan.

Tiedon siirto älyttömiin objekteihin

       vapautti lisää resursseja.

Kalevi söi vintillä kylmää makkaraa,

       kurkihirrestä roikkui löysä köysi.

Pihassa koira lörpötteli naapurille,

       niittokone raksutti ohrapellolla.

Arvaamaton se on, sanoi koira

       ja kohotti lipatonta lakkiaan.

Naapuri sanoi sanoneensa jo

       keväällä ettei se ole entisensä.

Ei ole, sanoi koira ja siirsi

       piipun toiseen suupieleensä.

Vaimo on lakossa, sanoi naapuri,

       se jauhaa nikotiinipurukumia.

Ei opi vanha koira uusia temppuja,

       murahti koira ja iski silmää.

Vintiltä kuului hirren natinaa.

Aalborg 20.3.2000

MAINETTA JA KUNNIAA TYRKYLLÄ

Jokin tuntematon taho jakamassa maineen palautusta taiteilijalle. Voiko tämän alemmas enää vaipua? Nettimakasiini TOTTA 2/2005. 

“Great minds are like meteors, they glitter and are consumed to enlighten the world.”

American Biographical Institute

Kätevä tapa paikata tuota niin monen ihmispolon kohdalle osuvaa arvonannon puutetta on jakaa kansalaisille sopivina juhlapäivinä mitaleita, kunniakirjoja ja arvonimiä. Kätevää tämä on siinäkin mielessä, että tällaisen kunnian jakaminen ei maksa jakajalleen juuri mitään – monesti arvonnousun saanut on niin höpsähtänyt uudelleen pönäköityyn olomuotoonsa, että maksaa nimityksensä auliisti omasta pussistaan.

Mutta nämä tunnustukset eivät aina osu oikeaan kohteeseen, siis oikeasti ansioituneille ihmisille, joten tällainen alituinen kohtuuttomuus aiheuttaa närää, suukopua ja suurta kateutta. Virallista tunnustusta jakavat valtion eri tahot ja tasavallan presidentti, mutta muitakin jakajia on. Joten ehkäpä joudumme tässä yhteydessä kysymään, onko sillä väliä kuka tunnustusta jakaa.

Tähän kammottavaan maineen ja kunnian puutteeseen tarjoaa apuaan täsmäyritys American Biographical Institute Inc. Yritys on perustettu 1967 ja sen presidenttinä toimii J. M. Evans. Olisikohan perheyritys, miljoonabisnes kumminkin. Yllättäen huomasin, että olen ollut esimerkiksi vuonna 2005 kyseisen instituutin ”nominanttina” ainakin seuraavissa kategorioissa: American Medal of Honor, Leading Intellectuals of the World, International Peace Prize, World Medal of Freedom, International Man of the Year ja Great Minds of the 21^st Century. Niin että haistakaa vaan siellä vallan ytimessä valtionpalkintoinenne ja profinlandioinenne kukkanen – jos oikein rumasti saa sanoa.

Tuo kaikki kunnia olisi langennut osakseni, jos vain olisin sen lunastanut. Mitä se sitten olisi maksanut? Katsotaanpa. Halvin olisi ollut Man of the Year -titteli (195,00 USD), kuten arvata saattaa – miehenä olemisesta ei nykyään kunnian kukko juurikaan laula. American Medal of Honor olisi ollut sekin kohtuuhintainen (295,00 USD). World Medal of Freedom -mitalista olisi joutunut pulittamaan sievoisen summan (495,00 USD). Mutta mennäänpä suoraan hengen jättiläisiin, Great Minds of the 21^st century -arvonimi laminoituine sertifikaatteineen ja mitaleineen olisi maksanut jo melkoisesti (1095,00 USD).

Laminointi näyttää olevan tässä instituutissa erittäin arvokasta ja arvostettua, halvin sertifikaatti laminoimattomana 195,00 USD ja laminoituna 295,00 USD. Miten se on mahdollista? Laminointilaitteen saa marketista muutamalla kympillä, ja siihen tulee vielä iso nivaska kalvoja mukaan.

Tässä on monta arkaa asiaa matkassa, joten hankala on löytää tietoa, kuinka moni suomalainen on tällaista “pienen harmin kunniaa” itselleen ostanut. Muutama vuosi sitten huomasin paikallisesta lehdestä erään paikkakunnan taiteilijan julkisesti kehaisevan saamaansa Woman of the Year -titteliään. Sitten googlaaminen tuo tulosta. Jyväskylän yliopistossa historiaa opiskeleva Piia Määttä on yliopiston museossa saanut vihiä asiasta: Näitä epäilyttäviä harmaan alueen “kunniamerkkejä ostaneita henkilöitä löytyy useista yliopistoista Suomessa. Suomessa on todennäköisesti satoja ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenten aikana lähteneet mukaan kunniamerkkejä ja biografioita tarjoavien yritysten tarjouksiin. Kunniamerkkibisnes on maailmanlaajuista.”

Kunnianosoitusten myyjänä on toiminut nimenomaan American Biographical Institute, mutta myös englantilainen erilaisia Who's who -kirjoja tehtaileva International Biographical Centre. Myös monet kansainväliset yliopistot ja oppilaitokset myyvät toimintansa tukemiseksi erilaisia epävirallisia kunniakirjoja ja arvonimiä. Ei kai se nimitys ihmistä pahenna, jos ei parannakaan. Kiertävien taidekauppiaiden ”talleissa” olevat ”taiteilijat” ovat lähes kaikki joidenkin hienojen ulkomaisten laitosten kunnia-arvonimillä nimitettyjä.

Että sillä lailla. Ei heti uskoisi, että yliopistoväki olisi altis tällaisen lumeen houkutuksille. Tosin aika usein uutisissa vilahtaa vilpillisiä väitöskirjoja ja tekaistuja tutkintoja. Hiljattain eräs ansioitunut monissa liemissä keitetty yliopistomies puolusti vilpillisyydestä epäiltyä kovin sanankääntein ja vapautti suorassa tv-lähetyksessä asiaa kysyneen toimittajan “järki-ihmisten” kirjoista. ”Tyhmä” taisi olla tuo korkeimman tahon tuomio. Se oli surkeaa katsottavaa.

Tässä kunniamerkkibisneksessä olisi myös tutkivan journalismin paikka, varsinkin kun kyseiset instituutit on jo kauan tiedetty kunniankipeille “skeidaa” myyviksi laitoksiksi. Lehdistöä ei kukaan uskalla arvostella, mutta kyllä lehtiväkikin on kovin altis haksahtamaan sortin kunnianimityksiin – niin taiteelliset kuin tekotaiteellisetkin saavutukset pyörivät samassa sopassa, mainetta ja kunniaa jaetaan suurella kauhalla. Kunhan se vain kohdalle kolahtaa. Kavahda sitä päivää.

”Only bestowed upon hand-selected men and women of exceptional distinction.”

American Biographical Institute Announcement  

ENSIMMÄISEN SIVUN ARVOITUS

"Aamu kattojen yllä" Madrid 2006. Kuva SJT.

”Bababadalgharaghtakamminarronnkonnbronntonneronntuonnthunntrovarrhounawnskawntoohoohoordenenthurnuk!”

James Joyce

Muistan lukeneeni jostain, että joku oli kirjoittanut tutkielman James Joycen Finnegans Waken (1939) ensimmäisestä sivusta, jossa on kaiken muun käsittämättömän ohessa tuo yllä siteeraamani mihin tahansa rocknroll-piisin kertosäkeeseen sopiva onomatopoetointi. Little Richardin kertosäeklassikko ”Awopbopaloomopagoodgoddamn!” legendaarisesta sävelteoksesta Tutti Frutti (1955) kalpenee täysin Joycen rokkailuun verrattuna.

Ajattelin kirjoittaa jotakin Theodor W. Adornon Esteetisen teorian (1970/2006) ensimmäisestä sivusta, joka alkaa aseista riisuvaan tyyliin: ”On itsestään selvää, ettei mikään taidetta koskeva ole enää itsestään selvää.” Siitä löytyy myös kiveen hakattu ”totuus” taiteen peruuttamattomasta autonomiasta: ”Kaikki yritykset korvata taiteen yhteiskunnallisen funktion avulla se, mitä taide epäilee ja mitä epäilyä se ilmaisee, ovat tuomittuja epäonnistumaan.”

Adornon teos on suomennettunakin lähes 600 sivuinen, joten en ehdi sitä lukea minulle varatun laina-ajan puitteissa. Mutta eipä Adornokaan ehtinyt kirjaa kirjoittaa hänelle varatun ajan puitteissa, vaan se jäi kesken. Suomennoksesta puuttuu vielä laaja Paralipomena-jakso, jonka kimppuun suomentaja kehottaa lukijaparkaa käymään saksan kielellä. Mutta kun en osaa saksaa, vaikka niin paljon hyvää saksankielistä filosofiaa olisi luettavaksi. Ei auta kuin syntyä seuraavassa elämässä Saksaan, mutta pelkäänpä että kohtuus ei toteudu tässä elämässä eikä seuraavassakaan. Jos vaikka Saksaan syntyisinkin, niin syntyisin luultavasti olutfestareita kiertäväksi trubaduuriksi, jonka lukuhalut tyrehtyisivät jo Nuoren Wertherin kärsimyksiin (1774).

Viime kesän sateisina päivinä annoin Foucaultin (Sanat ja asiat, 1966/2010) johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio katosi niin elämästä kuin taiteestakin. Ihmiskunta, tai ainakin eurooppalaiset, siirtyivät sanojen maailmasta tosiasioiden maailmaan. Me aloimme kutsua sitä tieteelliseksi maailmankatsomukseksi, ja annoimme ymmärtää että asennoitumisemme maailmaan perustuu tosiasioihin ja käytännölliseen järkeen. Tosin jokin soraääni kuiskii yhä korvissamme, että mikään ei ole muuttunut – olemme vain siirtyneet taikauskosta tieteisuskoon.

Tiede-lehden (10/2012) pääkirjoituksessa viitataan mielipidetutkimuksissa saatuihin arvioihin, että vain viitisen prosenttia länsimaiden asukkaista perustaa näkemyksensä suoran havainnon reflektioon ja siitä saatuihin faktoihin. Loput 95 prosenttia painaa läpi elämänsä mielipiteiden ja ennakkoluulojen voimin. ”Puuttuvat tiedot ja oma aivotyö korvataan luuloilla ja lujalla luottamuksella ennakkoasenteisiin.” Tällaisella haarukalla kun haarukoi esimerkiksi Seinäjoen kokoista kaupunkia, niin siellä ei ole minkäänlaisella todennäköisyysolettamalla yhtään ainoaa ”järjissään” olevaa asukasta. Tämä on viime viikkoina naurattanut niin, että hädin tuskin on housuissansa pysynyt.

”Näkemättä jättäminen sisältyy näkemiseen, se on yksi näkemisen muoto ja näin ollen välttämättömässä suhteessa näkemiseen.”

Louis Althusser

Muistellessaan tuota vuotta 1966, kun Sanat ja asiat ilmestyi, Gilles Lapouge kertoo ajattelemattomuuttaan avanneensa kirjan, ja se iski siinä silmänräpäyksessä kuin rutto. ”Kuume ei laskenut ja rakastin sitä ruttoa. Varoin parantumasta. Olin tieteestäni ylpeä kuin täi paavin päässä.” Suomeksi kirja ilmestyi vasta 2010, joten ilmeisesti jo tämä viive on pelastanut suomalaiset vastaavilta sairauskohtauksilta. Samoihin aikoihin antihumanisti ja (uus)marxilainen Louis Althusser lanseerasi Foucaultin näkyvän ja näkymättömän dialektiikkaa mukaillen järisyttävän ”poissaolevan syyn vakuuttavuuden”. ”Sen mukaan olennaisin todellisuus ei sijainnut siinä, mikä diskurssista puuttuu, eikä siinä, mikä lausutaan julki, vaan piilevänä niiden välissä vaatien näin erityistä kuuntelua tai lukemista paljastuakseen.”

Tämähän on silkkaa zeniä. Ja tämä meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki. Meillä on niin kiire nähdä ja kokea jokainen havainto joksikin, että emme malta jättää sitä silleen muhimaan omassa käsittämättömyydessään, kunnes se lopulta itse paljastaa itsensä. Jos paljastaa, mutta viis siitä. Unelma kaiken auvoisen totena näkevästä viattomasta silmästä (korvasta, nenästä jne.) on mahdoton. Silmät ovat menneisyytensä ja käytäntöjensä kuluttamat ja vanhentamat – ikään kuin jo valmiiksi käytettyinä saadut. Näkevä ja nähty ovat yhtä ja samaa entiteettiä, niitä ei voi erottaa toisistaan – viattomat silmät olisivat näkemättömät.

Taiteessa ”täälläoleminen” paljastuu eksistentiaalisen läpitunkemassa kokemuksessa – ajan, paikan ja valaistuksen synergiassa. ”Sen olen nähnyt”, kirjoitti Rilke ja vakuutti nähneensä tuon aidon ”toiseuden” läsnäolon. Juuri tässä – tai missä tahansa – kohtaa tulemme Adornon Esteettiseen teoriaan. Kaikki me olemme kokeneet – ainakin lapsina – tuon verhottoman ”läsnäolon” kokemuksen. Adorno korostaa taiteen kokemista autonomiana. Taide ei ole viihdettä. ”Taidetta ei voi saattaa sen enempää lohdutuksen yleiseksi muodoksi kuin sen vastakohdaksikaan.” Mutta taide on yhä edelleenkin kauneutensa ja estetiikkansa vanki, ”se tuomittiin tuottamaan lohdutusta maailmalle ja vahvistamaan näin – vailla toivoa jostakin toisesta – sitä lumousta, josta taide halusi autonomiansa avulla päästä eroon”.

Luovuttuaan empiirisestä maailmasta taideteokset nostattivat ja nostattavat oman negaation maailmansa, kuten Adorno täsmentää. Ihmeellistä on se, että vaikka nämä ”vasemmiston” terävimmät filosofit, mukaan lukien 60-luvun kapinaliikkeiden kummisetä Herbert Marcuse, osoittivat kirjoituksissaan että taiteen empirialta näyttävä olemus on negaatio, jonka hyödyntäminen minkä tahansa aatteen ajamisessa johtaa tuhon tielle. Siitä huolimatta niin kommunistinen kuin kansallissosialistinenkin hallinto päätti valjastaa taiteen palvelemaan politiikkaa – tunnetuin seurauksin. Vieläkin tekee häjyä, että tämä meidän suomalaisten rakastama Lenin-setäkin – runoilijoiden ja taiteilijoiden ystävä – sortui tähän ensimmäiseen ansaan. Ja jos nyt tänä päivänä avaa radion, niin kyllä siellä vieläkin joku vaahtopää kaipaa iltapäivän raukeina tunteina yhteiskunnallisten kysymysten tunkeutumista taiteeseen.

Me emme opi ikinä mitään, mutta aina me palaamme rikospaikalle. Louis Althusserin strukturalistiset teoriat ajoivat subjektin tieteestä ja lopulta kai maailmastakin. Mutta filosofin vaimo osoittautui hankalaksi dekonstruktioitavaksi – vaimoväki ei hevin taivu teoriaan kuten ei lopulta maailmakaan. Nykyään on vaikea todeksi uskoa, että me intellektuellit sankoin joukoin lankesimme tuohon toiseenkin ansaan. Althusserin teoriat johtivat subjekteista vapaaseen strukturalististen rakenteiden maailmanhistoriaan. Miten se ylipäätään oli mahdollista, ja miten se oli niin valloittavaa – ja miten se vastasi muka kaikkiin kysymyksiin?

Tänään me elämme suurta subjektien vyöryä. Me halaamme toisiamme aamusta iltaan häpeän puna poskillamme ja juhlimme jo ikiajoiksi kadonneeksi luultujen subjektien paluuta. Iltaisin me tuijotamme ”tositeeveestä” tätä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden riemujuhlaa. Kyyneleet silmissä me etsimme ikiaikaista ”duchampilaista morsianta” rutikuiviksi lingotuille poikamiehille. Kaikki nuo viehkot strukturalistiset rakenteet ovat hävinneet kuin pieru Saharaan. Mutta varokaa, jossain kaukana tajunnan takapihalla ne kasvattavat jo salakavalia rihmastojaan – ja sitten ne palaavat!

”Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.”

Theodor Adorno