ENNENAIKAISET JÄÄHYVÄISET TAIDEKRITIIKILLE

     Asiantuntijat koolla. The Mustard Seed Garden Manual of Painting.

”Yksin kauneus tekee koko maailman onnelliseksi, sillä jokainen olento unohtaa rajoituksensa tässä taikapiirissä.”

Friedrich Schiller

”Minä uskon Jumalaan, Mozartiin ja Beethoveniin, Pyhään Henkeen ja yhden, jakamattoman taiteen totuuteen. Uskon, että kaikki tulevat tämän taiteen kautta autuaiksi, ja että siksi on jokaiselle sallittu kuolla sen puolesta nälkäkuolema, Amen”

Richard Wagner, rukous (osa) novellista Kuolema Pariisissa 

Taiteen maailma koostuu lukemattomasta määrästä ennakkokäsityksiä ja kriteerejä, vaikka tarkalleen on mahdotonta nimetä edes yhtä ainoaa varmaa sääntöä, joka pätisi jokaisen taideteoksen kohdalla. Taiteen kokeminen on yhteisöllinen tapahtuma ja ilman yhteisiä kriteereitä ja aikaisempaa kokemusta ”taidetta” ei voisi olla olemassakaan. ”On mahdotonta ajatella, että nämä käytännöt olisivat tietyn yksilön keksintöjä”, kirjoittaa Richard Eldridge kirjassaan Johdatus taiteenfilosofiaan (2009).

Eldridge lanseeraa kirjassaan taiteen määrittelemiseen kätevän p-pisteen, jota ei pidä sekoittaa g-pisteeseen. Piste p:n ilmeneminen teoksessa on se tekijä, jolla voidaan tunnistaa ”hyvät ja laadukkaat” taideteokset kaikkien muiden mahdollisten artefaktien joukosta. Kriitikoille piste p on kullanarvoinen väline, sillä se takaa mahdollisuuden objektiiviseen ja kaiken puolin kohtuulliseen taideteosten arviointiin. Myös taiteilijat turvautuvat p-pisteeseen puhuessaan taideteosten merkittävyydestä, sommittelun dynaamisuudesta, ilmaisun voimasta ja ties mistä. Surullinen uutinen on, että tuollaista p-pistettä ei ole olemassakaan, joten ei mitään väliä vaikka sen sekoittaisikin g-pisteeseen.

Onko nyt todettava niin, että se kaikki uljas taidekritiikki, joka on arvottanut ”suuret taideteokset” erilleen kehnoista (tai ehkä vain hieman huonommista) kuin kullan sepelistä, onkin ollut silkkaa silmänlumetta ellei suorastaan huijausta. Renessanssin aikaan luotiin myytti luovasta taiteilijanerosta, joka oli ikään kuin se perusta jolla taideteosten arvo lepäsi. Myöhemmin syntyi myytti kaikkitietävästä kriitikkonerosta, jonka ”asiantuntemus” takasi taideteosten arvottamisen vakauden ja sen, että museoiden seinillä roikkuu parhaat mahdolliset taideteokset. Duchamp ei tähän uskonut, hänen mukaansa juuri tuo raudanluja ”asiantuntemus” takasi sen, että museoihin valikoitui keskinkertaista taidetta. Modernismin vahvat kriitikkonerot eivät enää arvottaneet pelkästään valmiita taideteoksia, vaan he puuttuivat myös taiteen tekemiseen, he loivat niin uusia ismejä kuin uusia taiteilijanerojakin.

Eldridge muistuttaa, että jo Platonin suhtautumista taiteeseen leimasi kade- ja vihamielisyys. Palton näki taiteen sattumanvaraisuuden uhkaavan ihannevaltionsa vakautta. Monissa muissakin taideteoreetikoissa tuo taiteilijoiden ”järjellä selittämätön” oikukas luovuus on aiheuttanut vastusta ja jopa suoranaista vainoa. Eldridge lainaa Schilleriä, jonka mukaan tuollainen kateuden, ymmärtämättömyyden ja kilpailun kautta syntyvä ”vastakohtaisuus” on kohti sivistystä rimpuilevan keskeneräisen yhteiskunnan merkki. ”Tämä voimien vastakohtaisuus on suurenmoinen väline kulttuurille mutta vain väline, sillä niin kauan kuin se vallitsee, ollaan vasta matkalla kohti kulttuuria.”

Modernin taiteen vuosikymmeninä uskottiin, että taideteoksia vallitsee tiedostuksen havainnossa ilmentymätön p-signaali – eräänlainen taiteen kieli – jonka kieliopin voivat oppia ainakin ”valitut” taiteen kokijat ja tekijät. Taiteen teoreetikot kävivät ahkerasti debattia taideteoksissa piilevistä näkymättömistä voimakentistä ja hyväuskoinen yleisö oli valmis vääntämään tajuntansa sellaiseen asentoon, että taiteen tuskalliset ”pakoviivat” antaisivat periksi ja paljastaisivat teoksen teoksellisuuden ja taiteen ikiaikaisena ”himertävän lumeen” salaisuuden. Sivistyneen henkilön mitat täyttääkseen oli kyettävä edes jollain tavoin osallistumaan taiteen kokemiseen ja ”seuraamaan näitä toimia älykkäällä tavalla”.

Vielä nykyäänkin saattaa törmätä noihin ”menneen ajan” kriitikoihin, jotka kuvittelevat omistavansa tuon mahtavan p-voiman tai ehkä he vain tavoittelevat vaikutusvaltaa käyttövoimanaan ”pelko, kateus tai toive hallita kulttuuria”. Sen enempää kriitikot kuin ketkään muutkaan eivät tiedä millaista taiteen pitäisi olla. ”Maailma on kaikki se mikä on niin kuin se on.” Taiteen laita on samoin. Siitä huolimatta säännöllisin väliajoin nousee joku marginaalin uinahtanut penäämään yhteiskunnallisesti osallistuvaa taidetta, vaikka taidehan osallistuu aina. Se vain osallistuu eri tavalla, toisin keinoin kuin poliittiset pilakuvat tai manifestit. Siinä on juuri taiteen voima, että se on järkisyiden ja arkitodellisuuden tuolla puolen. Taide voi universaalisti olla mukana kaikessa inhimillisessä ja silti karttaa kaikkia tulkintayrityksiä.

Mistä me kokijat tämän taiteen sitten löydämme. Onko meidän luotettava Humen ehdottamaan ”maun standardiin”, että on olemassa joukko luetettavia asiantuntijoita – taidekriitikoita – jotka pystyvät määrittelemään hyvän ja kestävän taideteoksen. Tämä tosin johtaa paradoksiin; jos on olemassa tällainen tietäjien joukko, niin sieltä ei kuitenkaan ole poimittavissa yhtä ainokaista ”tietäjää”, johon me voisimme luottaa. Samalla tavalla me uskomme siihenkin hankalasti todennettavaan asiaan, että ihmiskunta on tietoisuuden tilassa – mutta jos tenttaamme yhtä ainoaa ihmispoloa, jää koko tietoisuus kapeaksi kokoelmaksi oletuksia ja mielipiteitä. Mutta ehkäpä jossakin Himalajan luolassa istuu joku ”tietoinen”.

Humen vaatimukset objektiivisen luetettavalle kriitikolle ovat ”hyvä ymmärrys ja herkkä tunto, joita harjoitus on parantanut ja vertailu täydellistänyt ja joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. Eldridge on myönteinen Humen aksioomalle, joskin hieman epäileväinen: ”Voi olla vaikea löytää asiantuntijoita, joilla on kaikki nämä ominaisuudet, mutta heidän yhteinen tuomionsa asettaa maun standardin ei jokin ominaisuus, joka voitaisiin havaita mausta riippumatta ja joka olisi yhteinen kaikille aidosti onnistuneille teoksille.” Eldridgen mielestä me emme tule toimeen ilman standardeja, joten meidän on vain luetettava eräänlaiseen ”yhteiseen tuomioon”. ”Mikäli kukaan ei voi olla varma, että on oikeassa, kuinka voimme vakuuttaa toisemme olemalla samaa mieltä.”

Pierre Bourdieun mukaan sosiaalinen ehdollistuminen hallitsee makutottumuksia. Kaikki ehdollistuminen hallitsee kaikkea muutakin kuin makutottumuksia. Mutta me emme lähde tälle hetteikköiselle suolle, vaan kehotamme Bourdieuta vilkaisemaan tuota Humen lausuman kohtaa ”joista kaikki ennakkoluulot on poistettu”. ”Tärkeää on myös se, että näemme ja tunnemme itse tapaus tapaukselta, miksi teokset ovat arvokkaita. Todelliset tuomarit saattavat auttaa tässä ja näin ansaita jatkossakin kunnioituksemme, jos he eivät ainoastaan jaa tuomioita vaan esittävät valaisevaa ja ymmärtävää kritiikkiä.”

”Kritiikin tehtävä on luoda ykseyttä aistien tasolla, toisin sanoen suostutella näkemään samalla tavalla ja kokemaan sama sisältö. Mikäli tässä onnistutaan, tuloksena voi olla tai olla olematta yksimielisyys tai se, mitä kutsutaan ”yhteydeksi”: tunneyhteisö, joka ilmaisee itsensä samanlaisissa arvoarvostelmissa.”

Arnold Isenberg

Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteenfilosofiaan, Gaudeamus.