ROKKIJUHLIEN AIKAAN

Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Kuva SJT.

Kalpea kajo

taivaanrannassa

ennustaa epävakaista säätä.

Naapuri ilmestyy talonsa

ovelle ja huhuilee koiran pois

sateesta – vaimo jää yhä

seisomaan puutarhaan.

SJT(2016)

Tähän aikaan kesäillasta valomyrsky on jo vaiennut ja vain puiden latvukset ja talojen päädyt vastaavat viimeiseen kajeeseen. Istun työpöytäni ääressä ja katselen ikkunasta avautuvaa näkymää ulos kadunristeykseen ja talojen pihoihin. Ihan oikeita katuja nämä Hallilan kadut eivät ole, vaan eräänlaisia talojen väleissä kulkevia teitä ilman jalkakäytäviä ja katumerkintöjä. Kulkijoita on tänä iltana tavallista enemmän johtuen Törnävän rokkijuhlista, vaikka pääkulkuväylät sinne menevätkin muualta.

Tavallisina iltoina ohi kulkee vain koirantaluttajia ja sauvakävelijöitä. Mutta nyt on toisin. Ties minkä alan miehiä ovat nuokin mustiin pukeutuneet, joilla on suipot ylöspäin sojottavat kannattomat kengät. He joutuvat kävelemään hassusti takakenossa, ainoastaan ojennetussa kädessä olevan kaljatölkin pitäessä tasapainoa yllä. Kuulemani mukaan kaljatölkit pitää jättää festarialueen ulkopuolelle, joten siellä tulee tasapainon kanssa ongelmia. Mutta mitäpä sitä ei kuuliainen kanssakulkija tekisi kiltansa pukeutumiskoodin eteen.

Pystypäin askeltavan – jo varttuneemman – herrasmiehen edellä kulkee vaimoihminen syvässä kumarassa. Ilmeisesti hän on kadottanut kaikki illuusionsa tulevaisuuden suhteen. Ehkäpä he noudattavat tiedostamattaan vanhaa käytäntöä, jonka mukaan julkisella paikalla parisuhteessa elävien on syytä pitää sopivaista välimatkaa. Jos minulla olisi vaimo, hän kulkisi neljä ja puoli metriä edelläni. Se olisi kaikin puolin sopivaa ja yleistä harmoniaa ylläpitävää. Karjalaisen perinteen mukaan sanottaisiin, että siinä menee Tannitar ja hänen siippansa.

Sitten tulee neljän naisen ryhmä hyväntuulisia nuoria ihmisiä. Kolmella on jalassaan liian piukat housut – siis hyvinvointiin nähden – ja yksi kulkee paljain säärin. Hän toteaa juuri ikkunani alla lihoneensa helvetisti. Toinen vastaa siihen, että tuollainen läski sinä olet aina ollut. Vittu, mennään nyt vaan, kehottaa kolmas. Tunnelma on korkealla, joten kovatkin puheet soljuvat hunajaisina korvissa. Aamutunnelmissa saattaakin tulla jo nyrkistä.

Kipaisen keittiöstä pullollisen viiniä ja panen soittimeen Sinatran ylistetyn levytyksen Strangers in the night vuodelta 1966. Alku lupaa hyvää, ehdotonta alansa huippua on häikäisevän häikäilemätön veto Summer wind. Mutta loppua kohti meno hiipuu ja käy tasapaksuksi. Yritys ottaa pisteet kotiin ajan hittipiisistä Downtown ei onnistu ja lopun rymistelykään ei pelasta mitään. Se taika, mikä löi ällikällä Bert Kaempfertin elokuvasävelmän Strangers in the night täydellisessä valtauksessa, ei toistu enää. Mutta Summer wind on ja pysyy.

Kesätuuli ilkikurinen

kahahti rantaruovikossa ja

lennätti hatun Anna-tädin päästä.

Nopeasti se sammui päivänpaisteen

laiskaan väreilyyn vartomaan

yrtintuoksuista iltaa.

SJT (2005)

Kaksi samannäköistä nuorta naista – ehkä sisarukset – ohittaa jo kolmannen kerran näköalaikkunani laajat puitteet. Mikä lie on heidän ongelmansa. Sitten katuojan puskista putkahtavat veteraanirokkarit, iskä ja äiskä täydellisessä rokkikunnossa, katu ei ojineenkaan heille riitä. Tytöt jatkavat matkaa kiivaasti marssien. Vanhemmat jäävät huitomaan pihatantereelle. He eivät voi nähdä minua, sillä istun sälekaihtimen takana talon hämäryydessä. Tytöt tulevat taas takaisin ja seisovat vierekkäin kuin myrskynmerkit. Mitään ei ole tehtävissä. Toivon, että tytöillä olisi voimaa ylittää vanhempiensa aiheuttama piina.

Eva Dahlgren on moniaitten hiljaisuuden vuosien jälkeen julkaissut uutta musiikkia. Lainasin levyn kirjastosta. Tutun kumeana salaperäisyyttä tavoitellen kaikuvat nämä uudetkin tuotokset. Taitavaa tunnelmointia, mutta ei varsinaisesti mielimusiikkiani. En kai osaisi sellaista nimetäkään. Lapsuudessani yksi suurista suosikeistani oli Albert Ketèlbeyn Bells across the meadows (1921) – yhä yritän maalauksissani vangita sen apokalyptista luonnontunnelmaa. Dahlgrenin Hör vargarna nostattaa kuin nostattaakin karvat pystyyn, siinä on outoa lumoa ja vahvaa tulkintaa. Levykansitaiteilijat saavat jälleen kerran hävetä suttuisia kuviaan ja mautonta tekotaiteellisuuttaan.

Kaksi vanhempaa rouvaa pysähtyy kaivamaan laukuistaan kertakäyttöiset sadetakit. Mutta eivät ehdi pukea niitä ylleen, kun sade putoaa jo taivaan täydeltä. Rouvat tuskin ovat menossa rokkijuhlille, ehkä he paossa unettomuutta tai muuten vain tutkailemassa kesäyön valaistusta. Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Viinipullo on tyhjä ja viimeinenkin tofunakki on syötynä. Törnävän suunnalta kuuluu kolkko kumu ja rummun jytke – ehkä siellä on jokin kahakka käynnissä.

Turhaan odotin sitä päivää,

että naapurin koira paskoisi

pihanurmikolleni häpeänpuna

karvaisilla poskillaan.

Haukahtaen se jälleen kerran

ampaisee matkaansa riuhtaisten

mukaansa myös narunpäässä

moinaan viheltelevän naapurin.

SJT, Koiruuksia (2016)

MAAILMA JA MAAILMA

”Jokainen taideteos on oma maailmansa.” ”Hommage à Ligeti I & II”, SJT 2014.

Sama vanha kuu

ja öisen taivaan pilvet

niin kuin ne ovat.

Välimatka minän ja maailman välillä on ainoa havaittava todellisuus, joka meillä ”täälläolijoilla” on. Siis tuo ylittämätön alue – ei-kenenkään-maa – maailman ja maailman välissä. Se ei lyhene eikä vähene vaikka matkustaisin minne hyvänsä. Tosiasiassa jokainen tekemäni matka tiedostuksen ja avartumisen mielessä on surkea epäonnistuminen. Mitä suurempi pettymys sitä kiihkeämpi tarve on ylistää matkan kuviteltuja ihanuuksia. ”Olisin voinut olla siellä vaikka kuinka pitkään”, tarkoittaa, että sekuntikin vielä ja minut olisi saanut viedä pakkopaidassa hoitoon.

Vaan matkaan on lähdettävä yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka jossakin syvällä sisimmässäni tiedän, että tällainen älyllinen epärehellisyys liudentaa mahdollisuuksiani todellisiin todellisuuden kokemuksiin. Vääjäämättömästi tämä tie johtaa yleisten – ellei peräti virallisten – mielipiteiden relativismiin. Vähä vähältä maailman ja maailman välinen vapaa-alue silloittuu umpeen loogisilla argumenteilla. Lopulta Tie katoaa kokonaan näkyvistä. Maailma on yhä täällä tai siellä (jossakin), vaikka emme keksisi yhtäkään sanaa kuvaaman sitä.

Tie ei ole perille pääsyn väylä, vaan Tien seuraamisen ”väline”. Tie ei ole vain itämaisen ajattelun (taolaisuus) ilmentymä, vaan se on ollut alun alkaen myös länsimaisen ajattelun ytimessä. Kantasuomen sana tie (tee) on jopa vanhempi kuin konkreettinen tie, jonka sana nykyään ilmituo. ”Minä olen Tie”, totesi runoilija ja pappismies Angelus Silesius (1624–1677) ja kehotti kanssakulkijoitaan (The Cherubinic Wanderer) ryhtymään Tieksi – tulemaan Tieksi ja siksi mikä on. Tunnetuimman runonsa hän runoili tien ohessa kasvavalle ruusulle.

Ruusulla ei ole syytä,

se kukkii koska se kukkii.

Se ei huomioi itseään

eikä kysy näkikö kukaan.

Runoilija antaa ymmärtää, että tällainen itsensä ylittävä ja jotakin kohti – elämää, rajaa, kuolemaa – oleminen on se elämisen tapa, jota vaeltajan tulisi tieltään etsiä. Heideggerilta tuttu käsite täälläolo (Dasein) on juuri tuollaista ihmisen eksistentiaalista täällä olemista – ajan ja paikan tiedostavaa elämää tässä ja nyt. Sen vastakohta on epävarsinainen maailmallisuuteen ja mielipiteenmuodostukseen hukkunut elämä ”jonakuna” eikä (varsinaisesti) kenenäkään.

Dasein on käännetty täälläolon lisäksi ainakin paikallaoloksi ja läsnäoloksi. Erikoisin käännös on Antti Salmisen (Mitä on metafysiikka, 2010) kohtolo (koht'olo), joka kohti olemisen lisäksi viittaa olemiseen määrättynä kohtalona – heitettynä maailmaan olemisen paimeneksi. Pakostakin tulee mieleen isoisäni käyttämä kohtsillään (koht'sillään), jossa tulee esiin olemisen viive tiedostuksen kuilun yli. Kaikki tarpeellinen tuli kumminkin tehtyä, ei aivan heti mutta kohtsillään. Ehkäpä se on karjalaisen heimon yleinen tapa suhtautua elämään. Englanninkielinen käännös being there tuntuu johtavan omituiseen siellä olemisen harhaan. Äskeinen EU-äänestys paljasti, mitä jääräpäinen ”sielläolo” lopulta saa aikaan.

Heideggerin mukaan maailmojen välisen kuilun ylittämiseen meitä painostaa olevan outous, ”se voi herättää ja nostattaa meissä ihmetystä”. Arvoituksellisesti filosofi toteaa, että täälläolo (kohti oleminen) on pysyttäytymistä ei-missään. Tuollainen ei-missään pysyttäytyminen on jo aina olevan tuolla puolen (transsendenssissa) olemista . Jos täälläolo ei transsendentoisi, ei mitään paljastuisi eikä mitään olisi. ”Olevan olemisessa tapahtuu ei-minkään ei-mikäännytys.”

Myös taiteen outous (toiseus) voi kantaa yli kuilun ja avata uusia maailmoita. Mikel Dufrennen (1910–1995) mukaan taideteokset poikkeavat kaikista muista olennoista, olioista ja esineistä kyvyssään tuottaa uusia maailmoita. Jokainen taideteos on oma maailmansa. ”Tällainen maailma on kuin sarastus, jonka kajossa oliot paljastuvat. Voisi myös sanoa että se on tunnelma, jossa ilmenevät sen piiriin kuuluvat asiat.”

Dufrenne huomauttaa, että taideteoksessa ilmaistu maailma ”ei ole toinen maailma, vaan paremminkin se on esitettyjen asioiden laajenemista omaksi maailmakseen”. Ympäröivästä todellisuudesta käsin taideteos voidaan nimetä ja tulkita sieluttomaan mykkyyteen, sokeuteen ja kuurouteen, jolloin se kadottaa ei-missään pysyttäytymisen loistonsa. Dufrennen mukaan taideteos voidaan kokea myös ”asiaksi, joka on jotakin itseään enemmän ja jonka merkitykset vasta alkavat avautua – tällöin teos on itse melkein kuin subjekti”.

Ehkä tähän liittyy myös Lacoue-Labarthen käsite ”alkuperäinen mimesis”, jonka mukaan mimesis ei alkujaan ollut elämismaailman jäljittelyä, vaan ”taidetta ja koko olemassaoloa tuottava voima ja olemisen mielen tuottamisen periaate”, kuten Martta Heikkilä kirjoittaa artikkelissaan Kuvien mykkyys ja sokeus: Dekonstruktio ja taideteos (Tiede & Edistys 1/2016). Taide näyttää tai paremminkin tuottaa kokonaan uusia merkityksiä – se ei toimi jäljittelyn keinoin. Jos lähdemme tälle dekonstruktion tielle – kuten nyt on käynyt – mullistaa se kokonaan kokemuksemme taiteesta.

Taideteoksen aihe on taide itse – teos esittää aina itseään! Kuvataideteoksen visuaalinen voima ja loisto lymyää mykkyydessään ja sokeudessaan teoksen kehyksien sisäpuolella – sillä ei ole aitoa yhteyttä ympäröivään ulkoiseen maailmaan. Ehkäpä taideteoksen outous johtuu juuri tästä todellisuutta ja maailmaa karttavasta (oudosta) mimeettisyydestä, joka johtaa näkemisen ylittämiseen ja lopulta näkemisen tuolle puolen.

Jälleen kerran taiteesta kirjoittaminen osoittautuu mahdottomaksi, tarvittavat sanat kaikkoavat ja päivänsavu verhoaa tienoon – vielä yksikin rivi ja minut saisi panna köysiin. Yöllä unen ja valveen poimussa keksin yllättäen ratkaisun ja ulospääsyn takaisin Tielle. Aamulla luen yöllä tekemäni muistiinpanon: ”On hetimiten palattava alkupatian sumeaan nautinnollisuuteen.” Tämä selvä!

The Rose because she is Rose

Doth blossom, never asketh Why;

She eyeth not herself, nor cares

if she is seen of other eye.

Angelus Silesius, The Cherubinic Wanderer (1657)

Martin Heidegger: Mitä on metafysiikka?, suom. Antti Salminen, niin&näin 2010.

  

TIEN PÄÄLLÄ

Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Kuvat SJT.

Seutua tuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin: mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvostaan...

Zacharias Topelius

Jälleen kerran on se aamu, kun bussi vartoo kaupungintalon edessä. Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta kadulla on vielä yön sateen jäljiltä lätäköitä. Keväinen viima kertoo, että maa on yhä jäässä ja vapaana virtaavat vedet kylmiä. Yhdistyksen väkeä parveilee bussin vaiheilla ja osa istuu jo sisällä bussissa. Joku aivan viime tipassa herännyt ylittää puolijuoksua Alvar Aallon aukiota. Tänään suuntaamme Kangasalle ja Tampereelle. Bussi nytkähtää liikkeelle ja tuota pikaa ollaan kaupungin ulkopuolella.

Lämmin kevätsää on saanut luonnon räjähtämään ylenpalttiseen vehreyteen muutamassa päivässä. Näkymä on raa'assa väriloistossaan suorastaan pelottava. Vielä pari viikkoa sitten rutikuivin oksin huojuneet lehtipuut ovat kadonneet vihreään massaan. Katseen mentävää vapaata aukkoa on turha hakea metsän seinämästä. Tuon tuosta on silmiään lepuutettava sinisellä taivaalla vapaana ajelehtivissa pilvissä. Joku peräpenkiltä kysyy, olenko koskaan ajatellut maalata maisemaa. Olen kyllä, mutta näin keväällä sellaiset ajatukset menevät nopeasti ohi.

Alavudelta lähdemme seuraamaan valtatie 66:n väylää – maineikasta maantierosvojen, kulkureiden ja runoilijoiden tietä. Tätä tietä matkasivat aikoinaan jo Runeberg ja Topelius monet monituiset kerrat. Tunnettua on Topeliuksen kiihkeä suhde Alavuden kestikievarin tummaan kaunottareen Gretaan. Se pani runosuonen sykkimään: Tule syleilyyni sa nuori tumma ja kaunis sieluni lumoojatar. Tule soututuhdolle, povelleni, meri vieköön purtemme... sinä värjyt, keinuva ruusunkukka... Myöhemmin Topelius taipui sosiaalisen paineen alla ja valitsi järkiavioliiton. Sellaisia arkajalkoja me valtatie 66:n vagabondit olemme.

Runeberg kirjoitti arkajalkuudesta runossaan Torpan tyttö. Adlercreutzin joukot ovat juuri lyöneet ”ryssät” Alavuden kirkonmäelle 17.8.1808. Vaan sankarit eivät kaikki ole paikalla. Tyttö katsoo ikkunasta ja laulaa karmean laulun: Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan. Voi ihmistä ehdottomuudessaan. Katso itseäsi.

  

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa nimesi eräässä haastattelussa sielunmaisemakseen juuri näiltä kohdin Alavuden Kirkkojärvelle peltoaukeaman yli avautuvan näkymän. Tieto ei saa takapenkkiläisiä vakuuttuneeksi, mutta vähätpä he tietävät millaista on viettää lapsuutensa tällaisessa maisemassa tällaisen tien varrella. Monet – elikkä kaikki – muistavat Jussi Raittisen levyttämän laulun vuodelta 1975: Vielä Teeveehoolle värssyn omistan. Kun on tehnyt meille tien noin surkean. Tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Tuo puhekieleen tarttunut elikkä-vitsauskin on luultavasti Alavudelta kotoisin. Kun koulumatkalla ohitimme erityisen ison talon, lausui joku meistä vakuuttavasti: ”Katollakin kaksi tornia elikkä kolme.”

Elikkä – no johan nyt – Alavutelaisten torni on normisuomalaisten savupiippu. Se siitä. Myös Topelius kuvasi tienvarren näkymiä ajopeleistään katsellen. Erityisesti kirjailijan mielikuvitusta kiehtoi Ryövärinkuoppa, jonka hämärissä rotkoissa tien kulkijoita ryöstelevät maantierosvot piileskelivät: Siinä ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia: monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäski suureen metsään.

Jostain käsittämättömästä syystä kuljettaja kääntää bussin Virroilta kohti Keuruuta ja hylkää ilman parempaa tietoa vanhan kulttuuritien. Kuin järkeä vailla me köröttelemme ylimääräiset pari tuntia halki kuivien kiveliöiden ja kitukasvuisten pöheikköjen. Tie kuuluu välttämättömyyksien piiriin – se on se mikä se on. Turhaan ei mestari varoittanut tienseuraajia tien vaaroista. Joka hetki on oltava valmis myöntämään, että kuljettu tie saattaa olla väärä. Mutta sitä mestari ei sanonut, että tie voi olla yhtä aikaa sekä väärä että oikea. Ei tarvitse etsiä maisemareittejä, mikä tahansa tie kelpaa.

Bussi kiitää ja tie pölisee. Mutta kulkevaisen ei kannata tietä parjata. Kierkegaard väitti toiston olevan rakastettu, johon ei koskaan kyllästy. Peräpenkiltä pannaan paremmaksi: yksitoikkoisuus on ystävä, joka ei petä. Ja Lacan vastaa tähän maailmoja syleilevästi, että ahdistus on ihmisen paras ystävä, se ei koskaan petä. Näin paljon hyviä pettämättömiä asioita meditatiivisen elämän tukipuiksi. Kelpaa taas mietiskellä, kun pilvet ovat sillä lailla hassusti pitkin taivasta.

Ohitimme jo alkumatkasta Lipakolla vähäisen tienvarren talon. Se muistuttaa onnellisesta lapsuudesta ja havahtumisen ja heräämisen vuosista. Muistan miten nojasin suureen mäntyyn ja kuulin sen suhisevan valheitaan. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa. Tarpeellinen määrä ”uskovia ja tahtovia” pakottavat muodon, tavan ja käytännön muutokseen ja raivaavat välttämättömyyksien jättämään olemattomaan rakoon ihmisten inhimillisen maailman. Olemme siitä suunnattoman kiitollisia, vaikka sitä ei meistä tien- ja metsänreunan olioista hevin uskoisi.

Bussi kiitää halki tienoon. Paluureitiksi valikoituu suorin mahdollinen tie, jonka loputonta tylsyyttä matkalaiset muistavat ylistää. Borgesin kuvailema suoralle viivalle (tielle) viritetty labyrintti löytyykin juuri täältä, Parkanon ja Jalasjärven väliseltä tieosuudelta. Vaan viis siitä. Tunnelma bussissa on korkeimmillaan – eväät on kaivettu esille. Meillä ei ole vain reikä naamassa ja siellä hampaat. Me emme vain revi ruokaa suuhumme ja latki juomaa perään. Me maistamme, muotoamme ja arvioimme, kohotamme viinilasit kohti valoa ja arvioimme elämyksen laajuuden ja syvyyden. Me olemme ylittäneet rajan, meillä ei ole enää paluuta metsänpetojen joukkoon. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa.

SORATIE 

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä

       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!

Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain

       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää. Siinä meni

mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,

       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma

       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.

Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,

       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,

kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,

       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!

SJT (1966/1995)

PS. Runo on alkujaan vuodelta 1966, mutta sittemmin uudelleen muokattu. Olin juuri saanut ajokortin, siitä tuo valtaisa hybris. Baudelairen Pahan kukkia (Les fleurs du mal, 1857) ilmestyi suomeksi 1962. Se teki koulupoikaan suuren vaikutuksen. Runon alku onkin sortin pastissi Baudelairen runosarjan Matka (Le voyage) viimeisestä runosta.

Alavus ilmestyi kartalle neljän uudisasukasperheen myötä 1557 nimellä Alavojervi, joissakin asiakirjoissa Alavoierffui. Myöhempi nimen kehitys: Alavojervi – Alavoträsk – Alavo – Alavuus – Alavus.

Suomen sodassa (1808) kaatuneen venäläisen upseerin hauta valtatie 66 varrella Alavudella. Kuva SJT.

TEORIAN HUIMAUS JA HULLUUS

Kadonneen teoreetikon arvoitus ja viimeinen läpeensä tyylikäs auto. Kuva SJT.

Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla kuvataidetta opiskelleille ei taidekirjallisuutta juuri ollut saatavilla. Kirjoja toki saattoi tila ulkomailta, mutta se oli kallista puuhaa. Suurin puute oli taiteen teoriaa ja filosofiaa – ja jopa estetiikkaa – käsittelevästä kirjallisuudesta. Unto Pusan luennoista koottu julkaisematon teos Plastillinen sommittelu kiersi monisteena kädestä käteen. Erään näyttelyn avajaisissa – katsellessani seinällä roikkuvia maalauksiani – Pusa tarttui olkapäähäni ja antoi tuomionsa: ”Maalaustaiteessa ensimmäiset kymmenen vuotta kuluu sen tosiasian oppimiseen, ettei osaa mitään!”

Modernin taiteen historiasta oli sentään ilmestynyt suomeksikin pari teosta, Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historia (1960) ja Sakari Saarikiven Aikamme maalaustaide (1961). Näin Readin televisiossa analysoivan häikäisevään tyyliinsä Matissen maalausta. Päätin ”isona” tulla samanlaiseksi kulttihahmoksi, joka loihtii kuulijoidensa nähtäväksi taiteen kätketyimmätkin salaisuudet. Silloin en tiennyt, ettei sellaiselle ”valaistuneelle” riitä käytännön ihmisten todellisuudessa kuin kourallinen kuulijoita.

Readia en tavannut koskaan, mutta Saarikiven kanssa kävin monet kiperät taideteoreettiset keskustelut. Eräänkin kerran etsiessäni Sakaria Ateneumin vintiltä löysin vain kirjapinon päällä käryävän piipun – itse intendenttiä ei näkynyt missään. Ja juuri Sakari pani minut ARS 69 -näyttelyn ripustuksen aikana vahtimaan Edward Kienholzia, ettei mokoma polttaisi sikareineen koko taloa.

Helsingissä noina aikoina uuden taidekirjallisuuden aarreaitta oli Kaivokadulla sijainnut American Center Library, jonka luennot, elokuvat ja musiikkiesitykset kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin. Kunnes kirjasto yllättäen suljettiin 1980-luvun puolivälissä. Seurasi pimeyden aikakausi, joka päättyi vasta Internetin tuotua uutta valoa periferiaan. Nykyään on vaikea kuvitella ”nettiä” edeltänyttä maailmaa, jossa kaikki tieto oli alati tietymättömissä.

Ennustuksista huolimatta Internet ei lopettanutkaan kirjallisuutta. Vähäiselle lukijakunnalle suunnattua filosofista ja taideteoreettista kirjallisuutta alkoi ilmestyä – useimmiten pienkustantajien toimesta – varsin runsaasti. Ja pääosin se on jännittävämpää luettavaa kuin salapoliisiromaanit konsanaan. Toki teorian huimaus saattaa viedä mukaan, kuten Freud epäili käyneen intohimoiselle tutkijalle Leonardolle.

Myös renessanssinerojen Albertin ja Cenninin taideteoreettiset kirjat käännettiin suomeksi. Albertia ja Pusaa yhdisti – yli vuosisatojen – halu nostaa maalaustaiteen arvoa tekemällä siitä lähes tieteellistä toimintaa. Albertille maalaus oli concinnitas – sielun ja järjen liitto, jossa kaikki osatekijät olivat sellaisessa sidoksessa, että ”mitään ei voinut poistaa eikä mitään lisätä”. Se oli outo lausunto lajityypistä, jossa jokainen siveltimenveto avaa tuhansia uusia teitä kuljettavaksi.

Toisaalta, yksikään taiteilija ei löydä tietään ennen kuin on maistanut teorian hulluutta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 18.5.2016.

TAITEEN KAUNEUS JA SULOUS

”Taiteen puhtaimmat lähteet on avattu: onnellinen se, joka ne löytää ja niistä juo. Ainoa tie, jota kulkien tulemme suuriksi, on antiikin jäljittely.” Piazza della Signoria, Firenze 2010. Kuva SJT.

Kauneus on yksi luonnon suurimmista mysteereistä!

Johann Joachim Winckelmann

Johann Joachim Winckelmann (1717–1768) koki merkityksellisiksi vain ne elämänsä viimeiset 13 vuotta, jotka hän oli viettänyt Italiassa. Saksassa eletyt neljä vuosikymmentä olivat menneet hukkaan. ”Nyt ainakin kuolen tyytyväisempänä”, hän kirjoitti kirjeessä tuttavalleen. Roomaan Winckelmann pääsi kirjoittamansa kirjan Ajatuksia kreikkalaisten teosten jäljittelystä (1755) tuoman menestyksen ansiosta. Winckelmann oli ryhtynyt asiantuntijaksi asiassa, johon hän oli tutustunut vain kirjallisuuden kautta. Mutta tämä kaikki oli vasta alkua:

Sirotin vain muutaman jyvän suuremmasta kylvöstä, jonka tulen tekemään, kunhan aikaa ja tilaisuutta löytyy.

Ei ole lainkaan harvinaista, että poloinen ihminen ajautuu elämässään tekemisiin outojen asioiden kanssa, ja tuota pikaa se kaikki on yhtä luonnollista kuin taulu seinällä, puu pihassa tai kivi kengässä. Itse olisin voinut elää täyden meditatiivisen elämän Pahajoen laaksossa, joenrannan ja metsänreunan välisellä kaistaleella kertalaakista tulleessa maailmassa. Pahanilkisten henkien temmellyksessä sinkouduin kummallisen maailman valtateille ja syrjäpoluille. Mitään lisäarvoa ei vähäisistä matkoistani ja vaelluksistani kertynyt. Täysin rinnoin voin yhtyä Winckelmannin lausumaan konkluusioon: ”Kuulun onnettomuudekseni niihin, joita kreikkalaiset nimittivät sanalla opsimatheis, myöhään oppineet.” Myöhään jos milloinkaan!

Winckelmannin mukaan sen ajan taiteentuntijat tyytyivät pelkkään taideteosten luokitteluun: aihe, tekniikka ja koko. Siinä kaikki – taiteen päälle he eivät ymmärtäneet. Winckelmann astui näkijäksi näkijän paikalle ja avasi kirjoituksissaan kokonaan uuden lähestymistavan taideteosten tulkintaan. ”Jalo yksinkertaisuus” oli Winckelmannin suuri teema, jota seuraten hän tiivisti taiteen standardeiksi ”ajatuksen, muodon kauneuden, sulouden ja toteutuksen”.

Winckelmann määritteli kauneuden ”moninaisuudeksi yksinkertaisuudessa”. Kauneus on edelleenkin kohtuullisen käypä termi taiteen sanastossa. Mutta kaiken kehtaamisen tuolla puolella on sulo ja sulous. Tuskinpa nykyään löytyy mistään maailman kolkasta niin karskia asiantuntijaa, joka uskaltaisi sen taideteoksen äärellä ääneen lausua. Kuulostaako sulous yhtä pöyristyttävältä saksaksi (die Grazie), italiaksi (grazia) ja englanniksi (grace) kuin suomeksi. Luultavasti kuulostaa. Ja miten se muka mahtuu Winckelmannin edellyttämiin järjellisyyden rajoihin:

Sulous on sitä, mikä on järjellisesti miellyttävää. Se on laaja-alainen käsite koska se kattaa kaikki toiminnot. Sulo on taivaan lahja, muttei samaa kuin kauneus.

Winckelmann ei ollut ensimmäinen joka yritti määrittää (hyvän) taideteoksen ominaisuudet. Jo 200 vuotta aiemmin Giorgio Vasari oli hahmotellut omat parametrinsä: ”säännönmukaisuus, järjestys, sopusuhtaisuus, hahmotustaito ja tyyli”. Ja jo 500 vuotta aikaisemmin oli Tuomas Akvinolainen lukinnut kauneuden maksiimeiksi ”eheyden, sopusuhtaisuuden, yhteensopivuuden ja kirkkauden”. Kummatkin ovat lähes samoilla linjoilla – vaan ei hajuakaan suloudesta. Kaiken takana kummittelee tietenkin Platonin hahmo, mutta kummitelkoon. Platon näki kauneuden luovan kaikkein ”kirkkainta loistoa”, joka sai muodon erottumaan muodottomasta aineen massasta. Ilman muodon kauneutta ei ole mahdollisuutta saada edes vajavaista käsitystä korkeammasta täydellisten ”ideoiden maailmasta”.

Mieluusti ostan nuo Tuomaan määreet ”eheys” (integritas) ja ”kirkkaus” (claritas) niin modernin kuin nykyisenkin taiteen kriteereiksi. Eheys on harmoniaa ja sopusointua, joka pitää koossa dynaamisten elementtien ristiriitaisuudetkin. Kirkkaus on ikiaikaista (taide)havainnon kautta tiedostuksessa ilmenevää loistoa ja hehkua. Hyvässä taideteoksessa loistaa lajityyppinsä mukainen eheys ja sisäinen hehku, kuten Tuomas kauneuden ihanteita Platonia mukaillen kuvasi. Havainnon ja tiedostuksen välistä suhdetta pohti myös Winckelmann:

Kauniin kokemisen työvälineenä on ulkoinen aisti, sen sijaintipaikkana on sisäinen aisti. Ensinmainitun täytyy olla luotettava, jälkimmäisen herkkä ja hieno.

Goethe vieraili 1780-luvulla Roomassa ja joutui oitis Winckelmannin – tuon valloittavan näkijän – pauloihin niin, että luonnon kauneuskaan ei tuntunut enää miltään. Se oli sietämätöntä, mutta maailma on mitä on. Oivallisimpien säihkyvinkään olemassaolo ei estä vähäpätöisempiä möyrimästä joutavissa askareissaan, hän runoili päiväkirjaansa – tai jotakin sinnepäin. Winckelmann oli lähtöisin vaatimattomista oloista – suutarin poika Stendalin synkästä pikkukaupungista – joten hänelle tuollainen elitistinen näkökulma ei ollut mahdollinen. Sitä paitsi hän näki vain antiikin taiteen ylevyyden, kauneuden ja sulouden. Nykytaide tuotti hänelle ongelmia – vaan kenellepä ei 1700-luvun taide olisi tuottanut (ja tuottaisi) ongelmia.

Winckelmann oli pystyttänyt ideaalinsa antiikin kreikkalaisen kuivanveiston puhtaanvalkean muotokielen varaan; hän oli jopa osasyyllinen siihen että kaikkialla museoissa pestiin antiikin veistoksista värijäämiä pois. Winckelmann ei saanut koskaan tietää, että kreikkalaiset maalasivat veistokset ja temppelit räikeillä väreillä, mikä tukee Nietzschen väittämää kreikkalaisten omituisesta väritajusta. He jopa varustivat veistokset lasisilmien ja kammottavin peruukein. Heille veistosten muodon kauneus ja plastisuus ei merkinnyt mitään – aivan kuin humanoidit olisivat veistäneet nuo turhat pystit kunnon kreikkalaisten kiusaksi. Platon jopa epäili, että inhimillisen ymmärryksen ylittävät täydelliset taideteokset olivat ”jumalten työtä”. Jos Platon oli liittänyt taiteellisen inspiraation jumalalliseen hulluuteen, niin tuskinpa sitä Winckelmannkaan kyseenalaisti.

Sulous pystyy parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset ovat uusia paremmat.

Winckelmann ihaili Italian taiteessakin niitä taiteilijoita, jotka olivat ottaneet antiikin ihanteekseen. Sitten Winckelmannin maailmaan astui Lorenzo Bernini (1598–1680), ”hyvin lahjakas mies, joka ei unissaankaan ollut nähnyt suloutta”. Syynä oli ajan turmeltunut maku ja taiteilijan piittaamattomuus antiikin ihanteista. Berninin kardinaalimunaus oli ottaa aiheikseen tavanomaiset luontokappaleet – länkisääriset lyhyenlännät inhimilliset oliot – sitä vastoin että olisi antiikin taiteilijoiden tavoin kuvannut luonnon ylittäviä ideaaleja hahmoja. Ei ihmekään, että ”Sulotar jätti Berninin lopullisesti koska ei tullut toimeen hänen aikeidensa kanssa”.

Winckelmann epäili myös Michelangelon kadottaneen – ainakin osassa tuotantoaan – Sulottaren suosion liiallisen älyperäisyytensä ja tulisen mielikuvituksensa takia. Sen sijaan täydet pisteet Winckelmannilta sai Rafaello, joka oli maalannut vaatetuksenkin niin kepeän suloiseksi, että näytti siltä kuin figuurit täydellisine muotoineen olisivat olleet alasti loisteliaan laskostuksen alla. Toisin oli laita myöhempien tulokkaiden, kuten Berninin ja Pietro da Cortonan. Raskaina valuvien vaatetusten allakin kaikki hahmot rupesivat ”Berninin ansiosta vaikuttamaan vesipöhöisiltä”.

Ehkä Winckelmannia häiritsi Berninin veistosten avoin eroottisuus, jota vielä lisäsi valtoimenaan riehuva tekstiilien ylenpalttinen draperia. Monet ovat kuitenkin sitä mieltä, että L'Estasi di Santa Teresa (Pyhän Teresan hurmio) (1652) on lähestulkoon parasta mitä marmoriin on milloinkaan nakuteltu – henkeäsalpaavaa kauneutta ja ekstaasin viiltävää tuskaa. Mutta Winckelmann ei löytänyt siitä kaipaamaansa esteettistä suloutta. Hän jopa epäili, että ne henkilöt jotka etupäässä ihailevat naisvartalon löysähköä kauneutta, ”kokevat kreikkalaisen kauneuden vaillinaisesti, sillä sen kauneimmat hahmot ovat enemmän omaa sukupuoltamme kuin vastakkaista”. Kamoon Winckelmann!

Se mikä meillä on päivittäin silmiemme edessä, ei juuri herätä haluja.

Winckelmann esittää tutkielmassaan Mitä on kauneus taiteessa ja miten opettaa kokemaan sitä (1763) merkittävän väittämän: ”Jos joku ihailee kehnoa, ei siitä silti aina pidä päätellä, että häneltä puuttuu kauniin kokemisen kyky.” Tästä päädyin ihmettelemään ihmisiä, jotka ovat valmiit vapaehtoisesti kantamaan käsivarsissaan, säärissään ja olkapäissään kammottavia ja mauttomia kuvatuksia – tatuointeja. Olen jopa eräässä lehtihaastattelussa ehdottanut, että tatuointeja harkitsevat menisivät ennen lopullista päätöstä taidekurssille, josta saisi edes alkeellisen tiedon ja tajun visuaalisesta estetiikasta. Kuinka väärässä olen ollutkaan – vaan nyt olen saanut uutta valaistusta hämäryyteeni.

Tatuoinnin ottajaa ei kiinnosta muiden ihmisten kauneusihanteet. Tatuointien tulee ollakin kömpelöitä ja suorastaan ”oksettavan rumia”, että ne kirvoittaisivat kantajansa kahleet menneisyyden häpeällisistä kulminaatiopisteistä. (”Kipupisteistä”, kuten eräs päästä varpaisiin tatuoitu haastateltava televisiossa toteaa.) Tatuoinnit mahdollistavat häpeän sublimaation, joka vapauttaa kokemaan kauneutta niin (kipeässä) menneisyydessä kuin ehdottomana aukeavassa nykyisyydessäkin. Tatuointien ”huonouden” tulee heläyttää myötähäpeän puna katsojan – tuon alati nimeämättömän toisen – poskille. Meidän tatuoitumattomien on sen sijaan sorruttava muihin typeryyksiin, voidaksemme jälleen jatkaa kirkasotsaista elämäämme.

En ole unohtanut joukkopsykoosin voimaa, joka saa ihmisparan tekemään mitä hyvänsä ilman mitään syytä. Nykyään tatuoimaton nainen on yhtä harvinainen ilmestys kuin nainen ilman nenää. En takaa sitäkään, ettenkö millä hetkellä hyvänsä syöksyisi tatuointiklinikalle – vai mitä ne ovat – ja kaiverruttaisi pakaraani inhaa kuvaa. Ja kuka tietää vaikka siellä jo olisi sellainen. Hei, tuokaa peili!

Sulous pystyy parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset ovat uusia paremmat. Opetuksen on alettava suloudesta, kunnes voidaan kohota korkean abstraktin kauneuden tasolle.

Johann Joachim Winckelmann: Jalosta yksinkertaisuudesta, suomentanut ja esipuheella varustanut Vesa Oittinen, Kuvataideakatemia 1992.

ULKOKULLAISUUTTA

”Viinilasia kohottaessaan ihminen itsekin kohoaa aivan uuteen ulottuvuuteen.” Aapelinkaupungin trenditietoiset viininmaistajat nostamassa maljaa koittavalle keväälle. Kivenpuisto 2008.

Juodessa voi olla kivaa ja sosiaalistakin, mutta naula päässä ei pidä örveltää.

Etiketti 1/2016

Poikkesin Alkossa ostamassa pari pulloa punaviiniä. Nykyään suurin osa alkoholikaupan asiakkaista ostavat viiniä, olutta ja siideriä. Näin Alkokin haluaa asioiden olevan, kunnolliset tolkun ihmiset ostamassa ruokaviiniä ja saunaolutta. Onneksi epämääräiset keskikaljankittaajat on saatu markettien ja lähikauppojen asiakkaiksi. Pysykööt siellä ja jokivarren pusikoissa. Mutta jos oikein tarkoin katsoo, saattaa Alkossakin nähdä outojen varjojen häilähtävän. Juuri näitä varjoja varten on kassojen läheisyyteen tuotu lavallinen kirkasta viinaa – ”kossua”. Ja kuin taian iskusta iltaan mennessä lavasta ei ole kuin tikut jäljellä.

Mutta on Alkon hyllyillä muitakin väkeviä viinoja, tummahehkuisia arvokkaan näköisiä pulloja. Eikä turhaan, sillä toisinaan myymälään koputtelee kävelykepin kanssa vanhempi herrasmies hankkimaan syntymäpäiväkonjakkia tai nimipäiväviskiä. Se on päivän kohokohta – Alkossakin. Vanhempia ”kukkahattuisia” naisia varten on ns. ”amarettohylly”, josta löytyy kahviliköörejä sekä arveluttavia makuviinejä. Sieltä alahyllyn vaiheilta saattaa bongata myös mahansa huonoilla viineillä pilanneen paikallisen druidin valitsemassa inspiraation lähteeksi Gambinaa, Waldemaria tai Dorista.

Nappasin mukaani esitetelineestä uuden Etiketti-lehden, vaikka sen ulkokullatut jutut aiheuttavatkin sieluuni tasapainottomuutta. Tämän numeron teemana on ”katuruoka”. Se on trendikästä jos mikä. Etiketin toimitus suorastaan liitää trendien harjalla, kuten sisällöstä voi päätellä: Bordeaux'n uusi sukupolvi; Mitä kuuluu, Tallinna?; Panimot laittoivat parastaan; Piristä booli inkiväärillä; Ruokatrendien Alko; Brunssi Berliinissä jne. Trendikästä on poiketa missä tahansa viinimaakunnassa, mutta miten Tallinna pysyy vuodesta toiseen trendien huipulla. Se on ihme! No, mikäs ihme se on, vastaan jo itse yhteen ääneen.

Viininlipittäjät ovat olleet trendikkäitä jo ammoisista ajoista saakka. Viinilasi – pikari – on nerokas keksintö, sitä kohottaessaan ihminen itsekin kohoaa aivan uuteen ulottuvuuteen. Runous kuiskii hänen korvissaan ja sielunsa silmin hän näkee kaukaisuudessa siintävän merkityksistään vapaan maan. Vain harvoin ihminen yltää sellaiseen kliimaksiin, ja silloinkin vain pudotakseen sieltä jokapäiväisyyden synkeään alhoon. Kaikkea muuta kuin trendikästä on tavoitella uutta nousua. Turha on yrittää kavuta takaisin Pegasoksen selkään krapulakaljan voimin. ”Sillä kaikkein merkittävimpiä eivät ole ne tekijät, jotka meitä täällä pidättelevät”, kuten viisas viinijuoja Seneca kirjoittaa.

”Paljonko juomaa juhliin?”, kysyy Etiketti ja vastaa. ”Alkujuomaksi riittää useimmiten yksi lasillinen kuohahtavaa / hlö. Aterialle varataan alkuruoalle yksi lasillinen viiniä ja pääruoalle kaksi /hlö.” Välihuomautus: Tässä vaiheessa ystäväni olisivat jo kuohahtaneet lähimpään Pubiin. Vinkkinä boolin kulutukseen lehti tarjoaa mykistävää nyrkkisääntöä: ”Yksi lasillinen / tunti / hlö.” Edelleen sama välihuomautus. Hyvä vinkki sen sijaan on mitata omistamansa viinilasit – nykyään kun on jopa valtavia puolilitraa vetäviä viinilaseja – tai juhlaporukka on ”kanttuvej” ennen kuin on saatu grilliä kuumaksi.

Trendikkäät viininjuojat vaativat myös trendikästä ruokaa. Juusto saa viinin laulamaan, tiesivät jo roomalaiset. Etiketti tarjoileekin aina kaikkein kuumimmat trendiruoat ”maailmalta”. Kiinalaiset kevätkääryleet ovat jo vanhoja tuttuja, mutta entä vietnamilaiset kesäkääryleet. Barbaariset lihansyöjät voivat haksahtaa vaikkapa intialaiseen broilerivindaloohon. Lihattomana vaihtoehtona löytyy phad thai tofulla. Sen sijaan bataattiranskalaiset eivät ole enää trendikäs vaihtoehto vaikka lehti niin väittääkin.

Tällä kertaa sorrumme testaamaan reseptiä ranskalaiset vuohenjuusto-sienikrepit. Kaikki menee hyvin kunnes tullaan kohtaan ”1 tl sormisuolaa”. Että mitähän v....a nyt tehdään, kun ei ole sormisuolaa. Jätetään lätyt paistamatta ja siirrytään suoraan suositeltuun viiniin. Tällä kertaa se on punaviini Bordeaux'n alueelta. ”Nuoruutensa intoa puhkuvien Bordeaux'n punaviinien rakenne toimii hienosti kreppien täyteläisyyden ja vuohenjuuston hapokkuuden kanssa.”

Joimme saman tien kaksi pulloa. Vuohenjuuston hapokkuuden korvasi oma perus hapokkuutemme. Onnettomasti kävi tässä taannoin myös kesäkääryleiden kanssa. Etsimme ympäri Uumajaa riisipaperia, mutta turhaan. Sattui olemaan lauantaipäivä, joten paikallinen itämainen marketti oli kiinni. Siellä niitä olisi saattanut olla. Ihmettelimme yhteen ääneen, että mikä näitä ruotsalaisia vaivaa, eivätkö he ymmärrä trendien päälle mitään. Eivät ymmärrä, vastaan itse.

Lainaan lopuksi vielä Senecaa. Se tuo arvovaltaa tähän arkaan ja ankarasti mielipiteitä jakavaan aiheeseen: ”Erotat, mikä on viinin, mikä hunajaviinin maku: ei ole väliä, kulkeeko virtsarakkosi läpi sata vai tuhat amforallista: olet viinin suodatinsäkki. Tiedät vallan mainiosti, miltä osterit, miltä punamullot maistuvat: ylellisyytesi ei ole jättänyt sinulle mitään koettelematonta tuleville vuosillesi. Ja silti nämä ovat ne asiat, joista sinut kiskotaan irti vasten tahtoasi.”

Asua taloa

Ei vieraita vuosikausiin,

vanha kissakin jo kuollut.

Ei suuria suunnitelmia,

kunhan nappaan näkymän

havainnon sumeaan silmään.

Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,

leikkaan leivän ja keitän teen.

Illalla juon koko pullollisen.

SJT 2005

PS. Ulkokultaisuus on lähinnä teeskenneltyä pintakiiltoa. Sen sijaan ulkokullaisuus on jo sisäinen ”sielun alennustila”.

Etiketti, Alkon lehti asiakkaille, 1/2016.

Lucius Annaeus Seneca: Kirjeet Luciliukselle (n. 62 jaa–64 jaa), suom. Antti T. Oikarinen, Basam Books, 2011.

ELÄMÄ ON EROTIIKKAA

”Sisään kompuroi Alkibiades raskaassa humalassa.” Pietro Testa: Juopunut Alkibiades keskeyttää pidot (1648).

Juoksin kuin päätön kana paikasta toiseen ja luulin tekeväni jotain, juuri kuin sinä nyt. Kaikki muu oli olevinaan tärkeämpää kuin filosofia.

Platon: Pidot

Antiikin aikaan vapaiden miesten päämääränä oli arkipäivän välttämättömyydet ylittävä kontemplatiivinen elämä. Vapaa mies ei voinut ryhtyä mihin tahansa työhön, kuten käsityöläisen tai kauppiaan ammattiin, jotka kaikki liittyivät orjamaiseen jokapäiväisten tarpeiden hoitoon. Jäljelle jäi kolme mahdollista elämäntapaa: keskittyminen ruumiinnautintoihin (kauneuden kuluttamiseen), omistautuminen poliksen asioille (politiikalle) ja ikuisien asioiden pohdiskelu (filosofia), joka johti lopulta kaikki toiminnalliset aktiviteetit ylittävään kontemplaatioon.

Poliittinen elämä (bios politikos) ei tarkoittanut nykyaikaisessa mielessä puoluepoliittista puuhastelua ja vallanjahtaamisen kautta saavutettua konsensuksen tilaa, jossa mikään ei pysy ennallaan eikä mikään muutu. Poliksen asioille omistautuminen mahdollisti kohtuullisen järjestyksen ja yhteisöllisyyden toteutumisen elämässä ja filosofiassa. Meditatiivinen filosofinen elämäntapa johti ”tutkimaan ja pohtimaan ikuisia asioita, joiden iankaikkista kauneutta ei voi tuottamalla saada aikaiseksi eikä kuluttamalla muuttaa”, kuten Hannah Arendt kirjoittaa (Vita activa 2002).

Äkkiseltään luulisi, että ”kauneuden nautintoihin” olisivat kuuluneet ennen muuta taiteet – kuvataiteiden tarjoama toiseuden hurmio, konserteissa vetelehtiminen ja tragedianäytöksissä notkuminen. Mutta Platonin dialogien monenkirjavissa puheenvuoroissa mainitaan vain runous – jumalia ja sankaritekoja ylistävä runous. Taiteet eivät ilmeisesti olleet vielä ”taiteita”, vaan lähinnä tuota karsastettavaa käsityöläisyyttä. Syystäkin Platon oli päättänyt karkottaa taiteilijat todellisuutta jäljittelevine teoksineen ihannevaltiostaan.

Luonnonkauneuskaan ei antiikin aikaan suuria elämyksiä tarjonnut: maisema visuaalisena kokonaisuutena oli yhä keksimättä, samoin myös sininen väri – taivaan sinisyys. Tosin Faidros-dialogissa Sokrates ja Faidros ovat kävelyllä ”maaseudulla”. He muistavat Akumenoksen todenneen, että maantiellä vaeltaminen on virkistävämpää kuin pylväskäytävillä käveleminen. Faidros ehdottaa, että pysähdyttäisiin mahtavan plataanin alle: ”Sen alla on varjoisaa ja tuulee sopivasti, nurmikolla voimme istua tai loikoa jos haluamme.” Sokrateen ylistyksen mukaan luonto tarjoaa jos ei esteettistä kokemusta niin sentään jotakin: ”Heran tähden, todella viehättävä levähdyspaikka! Todella tuuhea, mahtava plataani! Ja korkea siveydenpuu luo mukavan varjon, puu parhaassa kukassaan, niin että koko paikka tuoksuu!”

Kauneuden nautinnan salojen selvittämiseksi on käännyttävä aikalaiskuvauksen eli Platonin Pitojen (n. 384 eaa/1999) puoleen. Tämä loistelias novelli alkaa Platonille tyypilliseen tapaan. Kaksi tuttavaa tapaa sattumalta ja ryhtyvät muistelemaan maineikkaita pitoja, jotka olivat tapahtuneet jo hyvän aikaa sitten tragediarunoilija Agathonin talossa. ”Me olimme silloin lapsia vielä”, toteaa toinen ja alkaa kertoa pidoista ei omalla vaan erään paikalla olleen pienen paljasjalkaisen miehen Aristodemoksen suulla. ”Tähän tapaan suunnilleen...”:

Lähes järkyttyneen oloinen Aristodemos kohtaa kadulla peseytyneen ja sandaalit jalassa talsivan Sokrateen. Sellaista ihmettä nähtiin harvoin.

– Minne sinä niin hienona olet matkalla?

– Agathonin pitoihin. Siksi juuri olen laittautunut näin kauniiksi: haluan mennä kauniina kauniin luo.

Agathon on vieraitaan ovella vastassa, mutta Sokrates on ehtinyt jo livahtaa jonnekin. Pitojen ruokailu on puolivälissä, kun Sokrates könyää sisälle. Epäillään jonkin viisauden tarttuneen puutarhasta hänen helmoihinsa, mutta Sokrates vastaa, ettei hänenkään tyhjään päähänsä ”viisaus valu kuin vesi villalankaa myöten astiasta toiseen”.

Sokrates asettuu makuulavitsalle. Kaikki suurimmat nautinnot suoritetaan makuultaan: juodaan, syödään ja naidaan. Pausanias ryhtyy valittelemaan kovaa kohmeloa, sillä edellisenäkin iltana on ryypätty – juhlittu Agathonin ensimmäistä voittoa draamakilpailussa. ”Miten me saisimme tämän juomisen vähemmän rasittavaksi”, kysyy Pausanias. Myös Aristofanes ehdottaa juomisen keventämistä: ”Enhän minäkään toki eilen kuivilla pysynyt”. ”Hyvä”, sanoo Eryksimakhos, mutta haluaa vielä tietää millaisessa juomakunnossa on illan isäntä. ”Eipä kehumista”, vastaa Agathon. Lopuksi todetaan, että tämä ei tietenkään koske Sokratesta, jonka viinapää on aivan omaa luokkaansa.

Näin on juomaseurue koossa. Eryksimakhos ehdottaa, että juuri saapunut huilunsoittajatar lähetettäisiin tiehensä. ”Soittakoon vaikka itselleen tai naisille tuolla sisällä.” Siis naisiakin on paikalla, jossakin kaukana talon uumenissa. Iltaa päätetään jatkaa keskustellen, aiheeksi Eryksimakhos ehdottaa Erosta, jolle yksikään runoniekka ei ole ylistystään laulanut, vaikka kyseessä on jumalista mahtavin. Aiheesta innostuu myös Sokrates: ”Olenhan aina sanonut, että ainoa, mistä yleensä mitään tiedän, on Eros.”

Päätetään selvittää perin pohjin erotiikan ja rakkauden salat. Heti alkujaan käy selville, ettei ”sokraattisella rakkaudella” ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Sana rakkaus oli tässä tapauksessa johtanut harhaan, kuten huomauttaa Voltaire (1694–1778) esseessään Niin sanottu sokraattinen rakkaus (1769). Ovidius (n. 00 aa) kehotti avoimesti ”poikien lempimiseen” ja poimimaan ”nuo kevätkukkaset” ennen kuin pirulaisille ehtii parransänki kasvaa. Tämä varttuneiden miesten ”rakkaus” nuoriin ja alaikäisiin poikiin oli ”kuin tahallisen turmeluksen korkein aste, ja kuitenkin se koski yleensä niitä, jotka eivät vielä olleet ehtineet turmeltua”. Tämän jälkeen Voltaire lainaa Solonia (n. 600 eaa), valtiomiestä ja runoilijaa:

Kun hän kukkean nuorena poikia vain rakastaa, niin

reisiä hän himoaa, suutakin myös makeaa.

Nämä Solonin säkeet löytyvät Plutarkhoksen (45–125) esseestä Rakkaudesta (n. 110). Plutarkhos, joka eli huomattavasti myöhempinä aikoina, ei lainaa Solonia myötämielisesti, vaan päinvastoin, hän vastusti Roomassakin vitsaukseksi asti levinnyttä ”poikarakkautta”. Mutta vasta seuraavalla vuosisadalla keisari Filippo karkotti itseään julkisesti kaupitelleet pikkupojat kaupungista. ”Miesten vastentahtoisesti osoittama suosio oli väkivaltaista raiskausta, ja pehmoiset ja naismaiset omasta tahdostaan luonnottomasti periksi antavat miehet astutaan, niin kuin Platon sanoo (Faidros s. 250), ja siemennetään elukoiden tavoin”, kirjoittaa Plutarkhos.

Plutarkhos mainitsee, että Solon oli nuo pöyristyttävät säkeet kirjoittaessaan vielä nuori ja ”täynnä siementä”. Sen sijaan vanha Solon, joka ”oli laskenut elämänsä avion ja filosofian tyveneen, pois poikarakkauden raesateesta ja myrskystä”, kirjoitti aivan toiseen sävyyn arvostaen Afroditen ”rakkauden töitä”, muusain taiteita ja Dionysoksen tarjoamaa piripintaista viinimaljaa:

Nyt Afroditen töitä ma arvostan sekä Muusain,

myös Dionysoksen – riemun ne miehille tuo.

Ja takaisin symposiumin juhlahumuun. Sehän tiedetään, että ilman Eroksen läsnäoloa eivät luovat taiteetkaan olisi mahdollisia. Eros saa runosuonet sykkimään, harpun helisemään, pensselin suihkimaan ja taltan iskemään marmorista auringonsäteiden kaltaisia pirskeitä. Mutta tämäkään ei riitä Faidrokselle, joka kehottaa karttamaan rumaa ja pyrkimään kauniiseen, sillä ilman kauneutta ei ”yksityinen ihminen kykene suorittamaan mitään suurta eikä hyvää”. ”Kuvitelkaamme, että olisi mahdollista luoda rakastajien ja rakastettujen valtio. Voisiko kukaan hallita paremmin kuin tällaiset.” Siis tällaiset kauniit ”poikarakastajat”, jotka ”karttaisivat kaikkea rumaa”.

Voi hyvät hyssykät. Todetaan, että mikään sellaisenaan ei ole kaunista. ”Toiminnan laadun määrää se, miten se suoritetaan.” Toisaalta rakkauden vuoksi saattoi mies häpäistä ja nolata itsensä täydellisesti menettämättä silti kunniaansa. Mies voi julkisella paikalla – siis torilla – anella, rukoilla, raivota, repiä silmät päästään ja esitellä häpeämättömästi ripustuksiaan. Ja silti häneen suhtauduttiin myötämielisesti – kuin sankariin ainakin. Mutta olisiko nainen voinut käyttäytyä tuolla tavoin. Ei todellakaan. Filon Aleksandrialainen (n. 20 eaa–40 jaa) – De vita contemplativa -teoksen kirjoittaja – kertoo tapauksen, jossa naista rangaistiin ”vastapuolen sukuelimen puristelemisesta torilla” hakkaamalla käsi poikki. Nyt vasta käsitän mitä Nietzsche tarkoitti tokaisullaan, ”siinä missä yksinäisyys loppuu, siinä tori alkaa”.

Mieleeni nousee yhä uusia kysymyksiä, mutta pelkäänpä että vastaukset olisivat entisestäänkin tyrmistyttävämpiä. Toisin kuin Sokrates minä en tiedä Eroksesta mitään, enkä aio ryhtyä tietämäänkään. Oman puheenvuoronsa Sokrates aloittaa ilmoittamalla, että hänkään ei tiedä yhtään mitään yhtään mistään. Sokrates osoittautuu sietämättömäksi paskanjauhajaksi. Hän vääntelee kaiken sanotun ylösalaisin ja jauhaa typerillä kysymyksillään omatkin johtopäätöksensä logiikan viemäriin. Ehkä juuri tämän ”sokraattisen menetelmän” perintöä on syyttäminen länsimaisen filosofian kyvyttömyydestä antaa suoraa ja selkeää vastausta yksinkertaisimpaankaan kysymykseen.

Tyypillinen Sokrateen jahkailu koskee viisautta ja tyhmyyttä. Kukaan viisas ei harjoita filosofiaa, koska on jo muutenkin viisas. Toisaalta tyhmätkään eivät harjoita filosofiaa, koska ovat tyhmiä eivätkä filosofiasta mitään ymmärrä. Siis filosofiaa harrastavat vai ne, jotka keikkuvat viisauden ja tyhmyyden välimaastossa. ”Ei kukaan kaipaa sellaista, mitä ei luule itseltään puuttuvan.”

Varsinaisessa puheosuudessaan Sokrates ei puhu omalla suullaan, vaan papitar Diotiman, jota hän on käynyt tapaamassa. Diotiman mukaan Eros ei olekaan jumala, vaan jonkin sortin daimon – kaaoksesta syntynyt riivajainen, joka samaan aikaan on sekä kuolematon että kuolevainen. Asioiden tilaan syypää on, kuten Diotima tähdentää, Eroksen ”tyhmä ja lahjaton äiti”. ”Jumalat eivät itse ota yhteyttä ihmisiin, vaan he seurustelevat ja keskustelevat ihmisten kanssa ainoastaan daimonin välityksellä sekä unessa että valveilla. (…) Daimoneita on paljon erilaisia ja yksi niistä on Eros.”

Diotima valaisee myös kauneuden toteumista brutaalin fyysisen rakkaudenharjoittamisen kautta. Tärkeää on erottaa fyysiseen turmelukseen johtava rakkaus jumalaisesta kiihkosta, joka ylittää lihallisuuden ja johtaa ”ikuisten muotojen rakastamiseen”. (Siinä vilahtaa tekstin kirjoittajan Platonin haamu.) ”Rakastettuun tarttuu rakastajansa jumalallinen kiihko, ja kokemus tämän intohimoisen rakkauden kohteena olemisesta on itsessään portti älylliseen elämään: viisauden rakkauteen”, kirjoittaa Genevieve Lloyd teoksessaan Miehinen järki, ”mies ja ”nainen” länsimaisessa filosofiassa (1984/2000).

Eros itse ei voi kokea rakkautta, joten hän toteuttaa itseään vain aiheuttamansa kiihkon ja kärsimyksen kautta. Mutta onko nyt oletettava, että naiset olivat Eroksen piinallisesta vaikutusvallasta vapaita ja saattoivat elää seesteistä elämää. Ja uskoivatko nämä filosofiaa harrastavat miehet kaiken tämän. Naisia toki tarvittiin synnyttämään lapsia. Mutta mistä löytyivät mitään pelkäämättömät miehet siittämään noita ”rumiksi ja löysälihaisiksi” kuvattuja naisia. Diotima vastaa tähänkin, tai siis Sokrates vastaa karvaisella äijänsuullaan – Diotima on pelkästään kirjallinen henkilö. ”Kaikki me ihmiset olemme raskaina sekä ruumiiltamme että sielultamme, ja kun me tulemme sopivaan ikään, tunnemme luontaista halua synnyttää.” Sellaiset miehet jotka ovat raskaana ruumiiltaan ”hakeutuvat mieluimmin naisten pariin”. ”Sellaisiakin näet on”, lisää papitar vielä. Epäuskoisen Sokrateen ilme olisi ollut näkemisen arvoinen! (?)

Juomingit ovat jatkuneet jo pitkälle, kun eteisestä alkaa kuulua möykkää ja huilunsoittoa. Sisään kompuroi Alkibiades raskaassa humalassa, kainalossaan hänellä on huilunsoittajatyttö, joka kannattelee juopunutta parhaansa mukaan. Seurueessa on joitakin muitakin humaltuneita, mutta heitä ei mainita nimiltä. ”Terve miehet”, karjaisee Alkibiades. ”Kelpaako seuraanne mies, joka on ihan päissään?” Hyväksyvien huudahdusten saattelemana Alkibiades ryntää samalle lavitsalle Agathonin ja Sokrateen väliin.

Aamu sarastaa juopuneen Alkibiadeen kiittäessä paikalla olijoita siitä, että jälleen on saatu kokea filosofian hulluutta. Hän ylistää Sokratesta, joka ”ei ole kenenkään muun kaltainen, ei nykyisen eikä ennen eläneen”. ”Luulin aikoinani, että Sokrates oli toden teolla minun nuoruudenkukoistukseni lumoissa”, jatkaa Alkibiades, ”mutta mitään sellaista ei tapahtunut”. Kerran Alkibiades oli kutsunut Sokrateen voimailemaan ja painimaankin kanssaan voidakseen esitellä timmiä kalustustaan. Mutta ei, Sokrates vain jutteli niitä näitä kuin viilipytty. ”Millä mielellä luulette minun sen jälkeen olleen?”

Aamu koittaa, lähes kaikki ovat sammuneet lavitsoilleen. ”Vain Agathon, Aristofanes ja Sokrates ovat vielä valveilla ja juovat vuoron perään viiniä isosta maljasta.” Lopulta hekin kuukahtavat, paitsi Sokrates. ”Autettuaan heidät mukavasti nukkumaan Sokrates nousi ja lähti ja minä seurasin häntä tapani mukaan. Lykeionissa Sokrates peseytyi, vietti siellä päivänsä kuten tavallista, ja lähti illan tullen kotiin lepäämään.”

Loppukevennys:

Koko tarinan kertojaksi mainittu lyhyenläntä ja Sokrateen tavoin paljasjaloin läpsyttelevä Aristodemos putkahtaa salaperäisesti esiin aivan tekstin lopussa: ”ja minä seurasin häntä tapani mukaan”. Missä hitossa hän on luuhannut koko yön – Sokrateen lavitsan alla, vai?

On esitetty myös näkökulma, että tuon ajan kreikkalaisen kulttuurin ”poikarakkaus” ei olisi ollutkaan fyysistä sorttia, vaan ns. ”platonista rakkautta”. Tarkoituksena oli antaa nuorukaiset vanhemmille miehille ”sivistettäviksi” ruumillisuuden ja eroottisuuden kautta tielle kohti sielun korkeampia sfäärejä. Siis koko ”homostelu” olisikin ollut vain humalaisten äijien koninleikkiä. Uskokoon ken tahtoo. Luulenpa, että ”platoninen rakkaus” on paljon myöhempää keksintöä – pelkkää sanahelinää. Kaikenlaisia selityksiä piti keksiä, kun kreikkalaista filosofiaa yritettiin ujuttaa katoliseen maailmankuvaan.

  

Tekstissä mainitaan (s 91), että Orfeus oli löyhäpäinen kuten kitaransoittajat yleensäkin. Kyseessä ei voi olla kitara, joka on varsin myöhäinen keksintö, vaan khitara, harpun näköinen ja oloinen soitin. Väite sinänsä saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

Platon: Pidot, suom. Marianna Tyni. Teokset III, Otava 1999.

Voltaire: Niin sanottu sokraattinen rakkaus, teoksessa Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa, suom. Erkki Salo, Vastapaino 2013.

Plutarkhos: Hellien tunteiden kirja, suom. Erkki Sironen ja Sampo Vesterinen, Tammi 2005.

Genevieve Lloyd: Miehinen järki, ”mies ja ”nainen” länsimaisessa filosofiassa, suom. Marjo Kylmänen, Kirjakas/Tallprint 2000.

Setämiehet koulimassa parratonta nuorukaista kohti täysipainoista ja täysimittaista aikuisuutta.