SIINTÄVÄT EPÄTOIVON HUIPUT

”Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.” Rainer Maria Rilke. Piirros SJT 2017.

Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi...

(Rilke, Viareggio 8.4.1903)

E. M. Cioran ei ollut ollut koskaan palkkatyössä, jonka hän muisti ehkä ainoana asiana, josta voisi olla hieman ylpeä. Se ei ehkä pitänyt aivan kirjaimellisesti paikkaansa, mutta mikäpä pitäisi. Asiahan on taiteilijalle perin tuttu, olen itsekin rehvastellut sillä, etten ole koskaan ollut oikeissa töissä. Sekään ei pidä aivan kirjaimellisesti paikkaansa, sillä koulupoikana olin kesäisin isäni maalausfirmassa lankkumaalarina. Cioran oli ennen Pariisiin muuttoaan toiminut Romaniassa opettajana 1936–1937. Jo silloin hän huomasi, miten helppoa on mieltyä askareiden houkutukseen. ”Se on vaara, joka uhkaa laiskuutta, tuota kuin ihmeen kaupalla henkiin jäänyttä paratiisin jäännettä.”

Kadunlakaisijoista snobeihin kaikki tuhlaavat rikollista jalomielisyyttään, kaikki jakavat onnen reseptejä, kaikki haluavat ohjata kaikkien askeleita, mikä tekee yhteiselämästä sietämätöntä ja elämästä oman itsen kanssa vieläkin sietämättömämpää.

(Cioran, Antiprofeetta)

Toinen asia joka ilahdutti Cioranin synkkää elämää, oli jättäytyminen epäilyn ja täydellisen ristiriidan tilaan, jossa olemassaolo saattoi löytää omimman olomuotonsa ilman turhia illuusioita elämän tarkoituksesta. Epäilemättä Cioranin yksinäisyys oli yhtä syvää kuin Rilken runoilijan yksinäisyys. Rilke oli kyllä naimisissa, kuten myös Cioran, mutta sitä ei lasketa. Rilke hoiti suhdetta vaimoonsa Claraan kirjeenvaihdon kautta. ”Yksinäisyyteni pitää ensin olla luja ja varma kuin metsä, johon kukaan ei ole vielä astunut”, hän kirjoitti Vireggiossa 8.4.1903 päivätyssä kirjeessään. ”Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.”

”Kädet yksinään” jossakin – ikään kuin niillä ei olisi mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Huomio on niin järkyttävä, että tekisi mieli huutaa. Rilke käsitteli ”käsien teemaa” jo varhaisessa runossaan Rukous (1902). Kirjoittaminenkin on tietysti paskapuuhaa, illuusioiden luomista ja kiintymistä omiin mitättömiin ideoihin. Cioran – niin paljon kuin hän toimettomuutta arvostikin – valitsi fragmentaaristen aforismien kirjoittamisen, ne sopivat eräänlaisena proosan ja lyriikan ristisiitoksena hyvin ikävystymisen, tyhjyyden ja ”naurettavan ihmisen” kuvaamiseen. Mitä muutakaan voi kaiken uskonsa kadottanut kuin tarrautua sanoihin, joista tulee todellisuuden korviketta ja viimeinen lääke olemattomuutta vastaan.

Yhäkö räikeästi nostan katsettani

erilleen esineistä? Tutki käteni:

työkaluina ne lepäävätkö nöyrästi?

Sormuskin sormessa on yksinkertainen

ja valo, täynnä luottamusta, yllä sen, –

kuin valaistuja teitä, jotka keskenään

risteilevät häipyäkseen pimeään...

(Rilke, Rukous)

Rilke kirjoittaa (Meudon 15.9.1905) jälleen Claralle, lyhyen kuumeisen viestin. Hän on yksinäisellä vaelluksellaan löytänyt lähes täydellisen runoilijan kammion, jossa on työhuone, makuuhuone ja garderobi. Siis suuri mustanpuhuva vaatekaappi, jollainen hallitsee eteläisen Euroopan vaatekomerottomia makuuhuoneita. Kun avioliittoaikeet olivat ajaneet Kierkegaardin hulluuden partaalle, hän muutti asumaan tuollaiseen garderobiin. Rilke ylistää asumuksensa esineiden kauneutta ja katsoo ikkunasta avautuvaa Sévren laaksoa ja sen kaukaisia kyliä. Hän lopettaa kirjeen pakahduttavaan huudahdukseen: ”Ajattele, miten hyvä minun nyt on... Ja eläydy siihen...”

Revi siitä, sanottaisiin nykyään, kun meillä on yhä vähemmän mistä repiä. Cioranin mukaan elämän erityislaatuinen käytännöllisyys on siinä, että se tarjoaa täydellisessä merkittömyydessäänkin tolkullisen elämän kaikille. Olipa elämä millainen tahansa – rikas, köyhä, onnellinen, ahdistava, lyhyt, pitkä ja mitä hyvänsä – se antaa kaikille varman ja järkevän alustan, jonka pohjalta voi laatia liikuttavan elämäkerran tai uskottavan profiilin ”someen”. Mutta tällainen varmuus on itsepetosta, sillä ”suurta kertomusta” ei koskaan ole ollutkaan.

Yöaika, jolloin moni valittaa,

eläimet huutavat ja ärhentävät,

on meille kuin kauhuntäysi maa,

ja mitä päiväksi nimittävät,

ei taida olla yhtään tutumpaa.

(Rilke, Itäinen päivälaulu)

On ryhdyttävä toimeen ja opeteltava ”ajattelemaan epäilyjämme ja varmuuksiamme vastaan”, huomauttaa Cioran. Tämä ei ole tie, ei edes polku, tämä on upottava suo, loputon umpihanki. Cioranista ei ole enää mitään kirjoitettavaa, kaikki on jo sanottu. Kirjoittajan kohtalo on sanoa yhä uudestaan se, mikä on jo sanottu useaan kertaan. Nietzsche ajoi meidät torille (”siinä missä yksinäisyys loppuu, tori alkaa”), mutta Cioranin jälkeen torilla on puhaltanut hyinen viima. Mihinkään ei ole luottamista, suvaitsevimmat ja mukavimmat ihmiset löytyvät misantrooppien joukosta. ”Olemassaolo on poikkeustila.”

”Muiden nimissä puhuva on aina huijari.” Entä mikä on omissa nimissään puhuva? Jo henkilökohtainen nimi merkitsee ”eksaktia romahtamista”, kirjoittaa Cioran. Huomasin jo varhain, että olin itse romahtanut omaan ”seppouteeni”, siksi valitsin uuden salaisen nimen, Ensio Mäntyaho, ja myöhemmin taas uuden, Oski Kalte. Se oli kivinen ja päättymätön tie. Ulkomailta tulleissa kirjeissä oli lisää nimivaihtoehtoja: Sepo Tanninenu, Heppi Tanni ja ehkä karmein kaikista, Seppo Jeesus Tanninen. Uusi nimi olisi pitänyt virallistaa, jotta sen arka voima olisi ylittänyt vanhan nimen vahvan hegemonian. Mutta uuden nimen myötä olisin vain romahtanut ”oskiuteen” tai johonkin muuhun nimeen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Jälleen kerran – kiertääkseni tosiasioiden vuoren – valitsin epämääräiseen suuntaan viittaavan keskimmäisen nimen, eräänlaisen taiteilijanimen. Juuri taiteilija – jos kuka – on nimensä panttivanki. Jokaisen nimen takaa löytyy romahtanut ”jokakuka”, jonka täytyy yhä uudelleen täyttää – brändätä – nimensä tiukasti rajatut ulottuvuudet. Nimi heiluu kuin piilu nimetyn vaiheilla, siitä ei pääse koskaan eroon, ei edes kuolemalla. Taiteilijan – tuon ”luojaparan” – ”vanhuus on todella loputon”, toteaa Cioran ja tekee ehkä ainoan mahdollisen johtopäätöksen: taide turmeltui lopullisesti, kun se kadotti anonyymiutensa ja ryhtyi omistamisen kohteeksi.

”Olla olematta mitään – loputon voimavara, päättymätön juhla.” Alzheimerin tauti – tiedostuksen ”liiallinen kirkkaus” – vapautti lopulta Cioranin sanojen vankilasta. Tämä on jo kolmas aamu tällä pisteellä, eikä minulla vieläkään ole mitään sanottavaa Cioranista. Luen takkuisen akanan lailla kurkkuun tarttuvan aforismin: ”Kaikissa vesissä on hukkumisen väri.” Aforismi on jo sinänsä kirjoittamisen tyylilajina mahdoton – kuivakkaa pikkusievää näsäviisastelua. En sano, että aina olisi näin, varsinkaan en sano, että Cioranin kohdalla olisi näin. En, sitä en sano. Minä en sano mitään!

Mitä enemmän olemme ihmisten kanssa, sitä enemmän ajatuksemme synkkenevät; ja koska niiden kirkastumisen tarpeessa siirrymme takaisin yksinäisyyteen, löydämme sieltä varjon, jonka ajatuksemme ovat sinne levittäneet.

(Cioran, Tyhjyyden lähteillä)

Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun, teoksessa Misantropian historia, toim. Juri Nummelin, Savukeidas 2013.

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin, Kirjeitä vuosilta 1900–1926, suom. Liisa Enwald, TAI-teos 1997.

Rainer Maria Rilke: Uusia runoja – Neue Gedichte, suom. Liisa Enwald, ntamo 2016.

E. M. Cioran: Katkeruuden syllogismeja, suom. Juhani Ihanus ja Carla Schubert, Loki-Kirjat 2004.

E. M. Cioran: Hajoamisen käsikirja, suom. Simo Määttä, niin & näin 2009.

TIEN PÄÄLLÄ

Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Kuvat SJT.

Seutua tuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin: mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvostaan...

Zacharias Topelius

Jälleen kerran on se aamu, kun bussi vartoo kaupungintalon edessä. Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta kadulla on vielä yön sateen jäljiltä lätäköitä. Keväinen viima kertoo, että maa on yhä jäässä ja vapaana virtaavat vedet kylmiä. Yhdistyksen väkeä parveilee bussin vaiheilla ja osa istuu jo sisällä bussissa. Joku aivan viime tipassa herännyt ylittää puolijuoksua Alvar Aallon aukiota. Tänään suuntaamme Kangasalle ja Tampereelle. Bussi nytkähtää liikkeelle ja tuota pikaa ollaan kaupungin ulkopuolella.

Lämmin kevätsää on saanut luonnon räjähtämään ylenpalttiseen vehreyteen muutamassa päivässä. Näkymä on raa'assa väriloistossaan suorastaan pelottava. Vielä pari viikkoa sitten rutikuivin oksin huojuneet lehtipuut ovat kadonneet vihreään massaan. Katseen mentävää vapaata aukkoa on turha hakea metsän seinämästä. Tuon tuosta on silmiään lepuutettava sinisellä taivaalla vapaana ajelehtivissa pilvissä. Joku peräpenkiltä kysyy, olenko koskaan ajatellut maalata maisemaa. Olen kyllä, mutta näin keväällä sellaiset ajatukset menevät nopeasti ohi.

Alavudelta lähdemme seuraamaan valtatie 66:n väylää – maineikasta maantierosvojen, kulkureiden ja runoilijoiden tietä. Tätä tietä matkasivat aikoinaan jo Runeberg ja Topelius monet monituiset kerrat. Tunnettua on Topeliuksen kiihkeä suhde Alavuden kestikievarin tummaan kaunottareen Gretaan. Se pani runosuonen sykkimään: Tule syleilyyni sa nuori tumma ja kaunis sieluni lumoojatar. Tule soututuhdolle, povelleni, meri vieköön purtemme... sinä värjyt, keinuva ruusunkukka... Myöhemmin Topelius taipui sosiaalisen paineen alla ja valitsi järkiavioliiton. Sellaisia arkajalkoja me valtatie 66:n vagabondit olemme.

Runeberg kirjoitti arkajalkuudesta runossaan Torpan tyttö. Adlercreutzin joukot ovat juuri lyöneet ”ryssät” Alavuden kirkonmäelle 17.8.1808. Vaan sankarit eivät kaikki ole paikalla. Tyttö katsoo ikkunasta ja laulaa karmean laulun: Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan. Voi ihmistä ehdottomuudessaan. Katso itseäsi.

  

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa nimesi eräässä haastattelussa sielunmaisemakseen juuri näiltä kohdin Alavuden Kirkkojärvelle peltoaukeaman yli avautuvan näkymän. Tieto ei saa takapenkkiläisiä vakuuttuneeksi, mutta vähätpä he tietävät millaista on viettää lapsuutensa tällaisessa maisemassa tällaisen tien varrella. Monet – elikkä kaikki – muistavat Jussi Raittisen levyttämän laulun vuodelta 1975: Vielä Teeveehoolle värssyn omistan. Kun on tehnyt meille tien noin surkean. Tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Tuo puhekieleen tarttunut elikkä-vitsauskin on luultavasti Alavudelta kotoisin. Kun koulumatkalla ohitimme erityisen ison talon, lausui joku meistä vakuuttavasti: ”Katollakin kaksi tornia elikkä kolme.”

Elikkä – no johan nyt – Alavutelaisten torni on normisuomalaisten savupiippu. Se siitä. Myös Topelius kuvasi tienvarren näkymiä ajopeleistään katsellen. Erityisesti kirjailijan mielikuvitusta kiehtoi Ryövärinkuoppa, jonka hämärissä rotkoissa tien kulkijoita ryöstelevät maantierosvot piileskelivät: Siinä ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia: monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäski suureen metsään.

Jostain käsittämättömästä syystä kuljettaja kääntää bussin Virroilta kohti Keuruuta ja hylkää ilman parempaa tietoa vanhan kulttuuritien. Kuin järkeä vailla me köröttelemme ylimääräiset pari tuntia halki kuivien kiveliöiden ja kitukasvuisten pöheikköjen. Tie kuuluu välttämättömyyksien piiriin – se on se mikä se on. Turhaan ei mestari varoittanut tienseuraajia tien vaaroista. Joka hetki on oltava valmis myöntämään, että kuljettu tie saattaa olla väärä. Mutta sitä mestari ei sanonut, että tie voi olla yhtä aikaa sekä väärä että oikea. Ei tarvitse etsiä maisemareittejä, mikä tahansa tie kelpaa.

Bussi kiitää ja tie pölisee. Mutta kulkevaisen ei kannata tietä parjata. Kierkegaard väitti toiston olevan rakastettu, johon ei koskaan kyllästy. Peräpenkiltä pannaan paremmaksi: yksitoikkoisuus on ystävä, joka ei petä. Ja Lacan vastaa tähän maailmoja syleilevästi, että ahdistus on ihmisen paras ystävä, se ei koskaan petä. Näin paljon hyviä pettämättömiä asioita meditatiivisen elämän tukipuiksi. Kelpaa taas mietiskellä, kun pilvet ovat sillä lailla hassusti pitkin taivasta.

Ohitimme jo alkumatkasta Lipakolla vähäisen tienvarren talon. Se muistuttaa onnellisesta lapsuudesta ja havahtumisen ja heräämisen vuosista. Muistan miten nojasin suureen mäntyyn ja kuulin sen suhisevan valheitaan. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa. Tarpeellinen määrä ”uskovia ja tahtovia” pakottavat muodon, tavan ja käytännön muutokseen ja raivaavat välttämättömyyksien jättämään olemattomaan rakoon ihmisten inhimillisen maailman. Olemme siitä suunnattoman kiitollisia, vaikka sitä ei meistä tien- ja metsänreunan olioista hevin uskoisi.

Bussi kiitää halki tienoon. Paluureitiksi valikoituu suorin mahdollinen tie, jonka loputonta tylsyyttä matkalaiset muistavat ylistää. Borgesin kuvailema suoralle viivalle (tielle) viritetty labyrintti löytyykin juuri täältä, Parkanon ja Jalasjärven väliseltä tieosuudelta. Vaan viis siitä. Tunnelma bussissa on korkeimmillaan – eväät on kaivettu esille. Meillä ei ole vain reikä naamassa ja siellä hampaat. Me emme vain revi ruokaa suuhumme ja latki juomaa perään. Me maistamme, muotoamme ja arvioimme, kohotamme viinilasit kohti valoa ja arvioimme elämyksen laajuuden ja syvyyden. Me olemme ylittäneet rajan, meillä ei ole enää paluuta metsänpetojen joukkoon. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa.

SORATIE 

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä

       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!

Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain

       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää. Siinä meni

mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,

       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma

       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.

Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,

       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,

kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,

       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!

SJT (1966/1995)

PS. Runo on alkujaan vuodelta 1966, mutta sittemmin uudelleen muokattu. Olin juuri saanut ajokortin, siitä tuo valtaisa hybris. Baudelairen Pahan kukkia (Les fleurs du mal, 1857) ilmestyi suomeksi 1962. Se teki koulupoikaan suuren vaikutuksen. Runon alku onkin sortin pastissi Baudelairen runosarjan Matka (Le voyage) viimeisestä runosta.

Alavus ilmestyi kartalle neljän uudisasukasperheen myötä 1557 nimellä Alavojervi, joissakin asiakirjoissa Alavoierffui. Myöhempi nimen kehitys: Alavojervi – Alavoträsk – Alavo – Alavuus – Alavus.

Suomen sodassa (1808) kaatuneen venäläisen upseerin hauta valtatie 66 varrella Alavudella. Kuva SJT.