ÄLY HOI ÄLÄ JÄTÄ!

Äly – käsitys-, oivallus-, ajattelukyky; älykkyys, intelligenssi, ymmärrys, intellekti, järki; alkuperä permiläinen älwä, karjalan älju, viron aju; englanniksi intellect. Suomisanakirja.fi. Kuva SJT 2005.

Koko ihmissuvun tehtävä on toteuttaa herkeämättä mahdollisen ymmärryksen kaikki voima, ensin ajattelussa ja sitten toiminnassa.

Dante

Kesti tuskastuttavan pitkään ennen kuin älykkyys keksittiin – ikään ei olisi ollut tarpeeksi älyä älyn älyämiseen. Tarvittiin uusi tieteenala psykologia – ”filosofian ja teologian pikkuveli” – älykkyystutkimuksen aloittamiseen Leipzigissa 1879. Enzensberger huomauttaa, että ”älykkyys on keksintö, jota ilman ihmiskunta joutui selviytymään satoja tuhansia vuosia”. Tarvittiin vielä toisenkin ”ihmistieteiden” uuden tulokkaan sosiologian panos, että aikaisemmin ”henkisen työn tekijöinä tunnettua kansankerrosta ryhdyttiinkin kutsumaan älymystöksi”.

Tästä ei kulunut enää kuin tovi, kun Alfred Binet ja Theodore Simon saivat 1903 kaikkien aikojen älynväläyksen ja ”ryhtyivät mittaamaan jotain, mitä koskaan aiemmin ei ollut mitattu numeerisesti – älykkyyttä”. Jo Binet epäili älykkyyden mittaamisen mahdollisuuksia ja myöhemmin Stephen Jay Gould osoitti, että älykkyydelle on mahdotonta antaa sellaista lukua, ”jonka avulla yksilö voitaisiin laskea ryhmään kuuluvaksi tai sulkea siitä pois”. ”Perusolemukseltaan moniulotteisten ilmiöiden, kuten älykkyyden. Luokittelu näin on mahdotonta. Toisin sanoen mittaustulokset. Jotka ÄO-testillä saavutetaan, eivät ole muuta kuin tilastollisia artefakteja.”

Tämä ei tietenkään ole hillinnyt älykkyyden mittaamista, päinvastoin. Jotenkin tämä ÄO-mittaus on niin arkaluontoinen asia, että siihen puuttumiseen vain harvat ovat tunteneet olevansa kyllin älykkäitä. Kunnes Hans Magnus Enzensberger tarttui aiheeseen kiistakirjoituksessaan Älykkyyden sokkeloissa, johdatus idiotiaan (2006/2013). Luokittelu saa ohuestikin tieteellisen kuulostamaan pätevältä. Älykkyyttäkin on toki monenlaista, kuten biologista, psykometrista, motorista, rationaalista, analyyttista, luovaa, kielellistä, visuaalista, musikaalista, matemaattista, ja mitä kaikkea. Luettelo on loputon, psykologi J. P. Guilford on listannut peräti 120 älykkyyden lajityyppiä. Siis, umpikollokin saattaa jonakin päivänä häikäistä jollakin vielä tuntemattomalla älyn sektorilla.

Nykyaikaa pidetään tietenkin kehityksen ja älyllisen tietämyksen huippuna. Moderni nykyihminen kokee itsensä ylivertaiseksi, vaikkakin kaikki ne tiedot ja taidot, joiden varassa Homo sapiens on selviytynyt, ovat kehittyneet jo tuhansia vuosia sitten. Tällainen evoluution vastainen näkemys ei Enzensbergerin mukaan ”typeryydessään jätä toivomisen varaa”. ”Näitä asiantuntijoita ei näytä häiritsevän se seikka, että kaikki efektin taustalla olevat tutkimustulokset ovat tutkijoiden ennakkoluulojen ja ahdasmielisyyksien sanelemia.” Me tiedeuskovaiset näemme tieteellisyyttä sielläkin, missä se on vain tutkimuksellista kuorrutusta. Tieteellisesti tutkittu, sillä siisti!

American Academy for the Advancement of Science on nostanut 1900-luvun tärkeimpien keksintöjen, kuten lentokoneen, ydinfission, transistorin ja DNA:n listalle myös ÄO-testin. Amerikassa tehdäänkin joka vuosi yli 500 miljoonaa älykkyystestiä. ”Alalle on kehittynyt valtavat markkinat, joille tyhmyydenpelko tuottaa jatkuvasti lisää uutta suunnatonta typeryyttä”, kuten Enzensberger kirjoittaa. Testit tuottavat joillekin harvoille ilon liittyä superälykkäiden kuppikuntiin, kuten Mensaan. Mutta suurimmalle osalle testatuista koituu vain ahdistusta, liian älykkäiksi luokitellut sortuvat odotusten paineisiin ja vähemmän älykkäät tyytyvät surkeaan kohtaloonsa vähä-älyisenä kansanosana. Älykkyysosamäärien mittaus ja luokitus on saanut aikaan uuden luokkayhteiskunnan.

Toisaalta tutkijat (tutkijat ja tutkijat) ovat todenneet, että älykkyysosamäärät koko maailmassa ovat kääntyneet laskuun, jopa aivojen koot ovat alkaneet pienentyä. (Tiede 12/2014). Älypitoisuuden nousu 1950-luvulta 1990-luvulle oli niin vauhdikasta, että 1950-luvun älykkö olisi 1990-luvulla saanut tyytyä vähä-älyisten luokkaan. Mutta nyt on selvä laskusuunta koittanut. Pitääkö tässä kysyä, väheneekö älyn myötä myös ihmisten tietoisuuden aste. Ehkäpä tietoisuus onkin tilapäinen ilmiö, ehkä se katoaa ihmisten tajunnasta (tai ihmisten välisestä sosiaalisesta kentästä) yhtä salaperäisesti kuin se (sinne) ilmestyikin. Voin nähdä sen jo sieluni silmin. Eräänä aamuna me seisoksimme naapureitteni kanssa talojen välisellä aukiolla. Kaikki näyttää olevan kuten ennenkin, vaan ei ole, tästä lähtien me olemme pelkkien vaistojen varassa. Saapa nähdä, mitä siitäkin seuraa!

Pieni matkamme älykkyyden järjettömien sokkeloiden läpi päättyy siis yksinkertaiseen päätelmään: Emme vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi älykkäitä tietämään, mitä älykkyys on.

Hans Magnus Enzensberger

Hans Magnus Enzensberger: Älykkyyden sokkeloissa & Kauhunkylväjät, Savukeidas 2013.

  

JOULUTUNNELMIA

Ellen Ruskinin puupiirroskuvitusta Dylan Thomasin runoteokseen A Child's Christmas in Wales (1954).

It was on the afternoon of the day

of Christmas Eve, and I was in Mrs. Prothero's

garden, waiting for cats, with her son Jim.

It was snowing. It was always snowing at Christmas.

December, in my memory, is white as Lapland,

though there were no reindeers.

– Dylan Thomas

Aamuteeveessä toimittajat vastaavat kysymykseen, mikä saa perinteiset joululehdet kukoistamaan vuosikymmenestä toiseen. ”No, tietenkin perinteet, mutta tarvitaan myös uutta twistiä.” Kotilieden (tuon kotien Graalin maljan) toimittaja kertoo fasinoituneensa erityisesti siitä, ”mitä kaikkea piparkakkutaikinasta voi saada aikaan”. Aikakausilehtiä lukemattomana olen täysin hölmistynyt näiden ”huipputoimittajien” kielenparresta, joka tuo mieleen etäisen muistikuvan 1980-luvun juppien puhetavasta. Mitä aikoja tässä oikein eletään!

Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä joulupukit, tontut ja pukinmuorit tarjoavat palveluitaan. Tärkein joulupukin määre on raitis, reipas ja luotettava. Pukkien hinnat ovat keskimäärin 50 € per keikka. Pelkän joulutontun (iloinen opiskelijatyttö Karhuvuoren alueelta) saa 40 eurolla. Jotkut pukeistakin polkevat hintoja. Hyllykallion alueella hilluu ”iloinen, ihmisistä ja eläimistäkin pitävä” pukki (jouluhintaan 40 €). Samaan hintaan ilmoittaa tulevansa myös ”laulava pukki Korvatunturilta”. Viisi euroa kalliimpi on ”asiallisen puhelias ja raitis” pukki Törnävän alueella, kuten myös ”autoileva vanhanajan joulupukki” Joupin alueelta. Kallein vaihtoehto on yhdistelmä pukki ja muori tai pukki ja tonttu. Pohjan alueella seikkailevat ”lapsirakkaat” joulupukki ja tonttu (60 €). Joulupukki muoreineen kiertää Pajuluoman (60 €) ja Kultavuoren alueilla (50 €). Myös Kapernaumin joulupukki ja pukinmuori polkevat hintoja (50 €). Vain yksi pukki Nurmon talousalueelta ilmoittaa olevansa ”hauska ja humoristinen” (tuntee lapset nimeltä) (50 €).

Lapsuuden jouluina Pahajoella ei meidän talossa käynyt tilattua joulupukkia kertaakaan, vaikka paikallinen nuorisoseura pukkeja välittikin. Meillä pukkina toimi isä, ja joskus poikkeuksellisesti Arvo-setä, jolla oli aivan oikeat pukinkamppeetkin. Isäni pukki oli minimalistinen, lammasturkki ja karvahattu nurin päin käännettyinä, ei minkäänlaista naamiointia. Silti minä en (eikä sisarenikaan) isää isäksi tunnistanut – pukki mikä pukki. Näkeminen on intentionaalista, me näemme kaiken aina joksikin ja tyydymme oletettuun havaintoon, ellei korjausliike ole aivan välttämätön. Toisinaan kyllä ihmettelin, että taaskaan isä ei ollut paikalla eikä nähnyt mainiota pukkia. Mutta kausaaliseen päättelyketjuun siitä pisteestä oli vielä valovuosien matka. Pakko myöntää etten vieläkään usko kausaalisuuteen muuta kuin kielellisellä tasolla – todellisuudessa mikään ei johdu yhtään mistään. Kausaliteetti on pelkästään tosikkojen jälkikäteistä jaarittelua, kuten seuraavassa käy ilmi.

Eräänä jouluna pukista jäi katkera jälkimaku. Meillä oli lämminvesisäiliön hana sopivasti sellaisella korkeudella, että yletyin siitä laskemaan vettä kissankuppiin ja vesivärimukiin. Veden lorina vaivutti minut useasti eräänlaiseen transsiin ja vettä roiskui lattiallekin. Pukki piti tätä veden kanssa lotraamista erittäin pahana asiana. Pukki heilutti sormea ilmassa ja torui tiukkaan sävyyn vesihanan käyttöäni: ”Ellei se pelleileminen lopu hurauttaa pukki ensi jouluna suoraan naapuriin, ja antaa kaikki lahjat naapurin jukuripäiselle pojalle.” Myöhemmin kysyin isoäidiltä, miten ihmeessä pukki saattoi tietää vesihanasta. Isoäiti puolestaan ihmetteli, miten minä en ollut tunnistanut pukkia. No, kukapa pukin ja pukin salaisuudet tuntisi.

Isäni valmisti myös joululahjat itse, Arvo-sedän toimiessa apulaisena. Yksi talon huoneista oli isäni työhuoneena, verstaana. Sieltä kuului alituinen sahan rouskutus ja höylän suihke. Siellä maalattiin ja lakattiin. Tavallinen ihminen olisi haihtunut niissä höyryissä savuna ilmaan. Askartelu oli saavuttanut suorastaan maaniset mittasuhteet. Samat laitteet ilmestyivät joulusta toiseen erilaisina lahjoina. Yhtenä jouluna meillä oli ties mistä hankittu jäätelömylly, seuraavana jouluna se oli muuntunut kumilankavetoiseksi leikkitraktoriksi, ja sitä seuraavana jouluna samat jäätelömyllyn rattaat pyörittivät ihan oikeaa pesukonetta. Moottoria pesukoneessa ei ollut, joten sitä piti pyörittää kammesta – vaan eihän meille ollut sähköäkään. Paras isäni keksinnöistä oli yksijalkainen silityslauta, jollaista en ole missään muualla nähnyt. En tiedä keksikö hän sen itse vai löysikö mallin jostain kirjasta. Erinomainen silityslauta siitä tuli – se toimii yhä edelleen (jos vain olisi jotakin silitettävää).

Jouluruoat olivat suurin piirtein samaa ruokaa kuin muinakin aikoina, paitsi että sitä oli runsaammin. Ainoa varsinainen jouluruoka oli sianpääsyltty. Meillä leivottiin ruislimppuja ja perunapiirakoita (potatkakkaroi) jokaisena lauantaipäivänä. Pari päivää ennen joulua ruokakomeron hyllyllä kohosivat perunakakkaroiden korkeat kaltevat pinot kuin Pisan tornit. Isoisän sotakaveri lähetti joka vuosi Etelä-Suomesta suuren laatikollisen omenoita, joiden voimallinen tuoksu loi aivan oman joulullisen tunnelman. Piirakoiden leivonnan jäljiltä leivinuuni hehkui kuin miilu, sinne asetettiin savipadassa karjalanpaisti (lihanmurikka, sipuleita ja juureksia) yön ajaksi kypsymään. Seuraavana aamuna paistos oli valmis. Kastoimme heti niiltä seisomilta paistinliemeen (jota ei koskaan suurustettu) perunapiirakoita ja söimme monta isoa kakkaraa posket rasvasta kiiltäen. Se oli juuri se erityinen joulurituaali, vaikka saatoimme sortua siihen jo seuraavan kerran pääsiäisenä. Tämän jälkeen lähdimme isäni kanssa etsimään metsästä täydellistä joulukuusta. Sellaista ei koskaan löytynyt, mutta sellaisen aikaansaadakseen isäni katkoi mukaan sylyllisen kuusenoksia, jotka hän sitten porasi kuusenrunkoon tarvittaviin kohtiin. Kuusi vietiin aattona ensin joulusaunaan sulamaan, jonne se antoi pistävän pihkantuoksunsa, sitten vasta se vietiin tupaan – ja saunasta tultuamme sen koristelimme.

Joulumuisteloista kirjoittaminen on tylsää puuhaa, kuin maalin kuivumista katselisi. Lapsuuden joulut olivat toki jännittäviä tapahtumia talven saartamassa pikkukylässä. Mitään valon juhlia ne eivät olleet, öljylamppu ja muutama kynttilä, myrskylyhty saunamatkaa tai huusireissua varten. Ulkona oli kylmää ja pimeää, luntakin monta metriä. Pelottavat tontut ja muut menninkäiset liikkuivat mustien ikkunoiden takana. Olin jo alakoulussa ensimmäisellä luokalla, kun kylään vedettiin sähköt. Eräänä päivänä tullessani koulusta huomasin ovipieleen ilmestyneen sähkönappulan – tosin niin korkealle että en yltänyt siihen ilman tuolia. Sen jälkeen kaikki oli toisin, tontut hävisivät ja pukit hävisivät, kummitukset ja menninkäiset hävisivät – valoa ne karttoivat kuin myrkkyä.

Joulun alla 1999 Bilbaossa sain eräältä ystävältäni Dylan Thomasin kirjan A Child's Christmas in Wales (1954). Liepeeseen hän oli kirjoittanut: ”Älä sano mitään, ellei se mitä aiot sanoa ole kauniimpaa kuin hiljaisuus.” Niin monta syytä vaieta, ehkäpä kaikki olisi pitänyt jättää silleen. Vaan ihmeelliseltä tuntui, että Bilbaossa oli joulun tunnelmaa haettu kaukaa Walesista, jossa runoilijan lapsuuden jouluina satoi aina lunta kuin Lapissa ikään, ainoastaan porot puuttuivat. Ei poroja ollut Pahajoellakaan mutta lumikinokset kohosivat maisemassa kuin vuoret. Ei siellä luettu Dylan Thomasin runojakaan, vaikka mahdollista se olisi ollut, sillä kirjan ilmestyessä 1954 olin kuusivuotias. Sinä vuonna vietettiin Pahajoen kylässä viimeistä umpimustaa sähkövalotonta joulua.

Dylan Thomas: A Child's Christmas in Wales (1954).

LIHANSYÖNNISTÄ III

Top Secret! Suomalaisen lihanjalostuksen nerokkaimpia keksintöjä oli purkitettu ”Sikanauta”. Kuvassa arabimaihin viety Itikan purkittama versio ”Sunrise – Pure Beef, Luncheon Meat” ilman sikaa, pelkkää nautanautaa. Kuva SJT.

Niin usein kuin Herman oli todistanut eläinten ja kalojen teurastamista, hänellä oli ollut aina sama ajatus: käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset olivat natseja. Ihmiset kykenivät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkistä rasististen teorioiden äärimuodoista, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden.

Isaac Bashevis Singer, Vihassa ja rakkaudessa (1991)

”Poissaolevan viittauskohteen läsnäolevaksi tekeminen – sen kuvaaminen, miten eläin kuolee potkien ja huutaen – lamauttaa kulutuksen sekä metaforassa piilevän voiman”, kirjoittaa Carol Adams esseessään Lihan sukupuolipolitiikka. Kätevä keino poistaa elävän eläimen läsnäolo lihatuotteen ”nautintatilanteesta” on määritellä se uudelleen, ahtaassa karsinassa röhkivästä paskalta haisevasta siasta tulee viljapossua, luomukyljyksiä, olutrullaa, nakkeja, liikkiötä ja aladopia. Se tosiasia, että ilman eläimiä ei voi olla lihaa, on toki vielä jossakin tietoisuuden taka-alalla, mutta käsitteenä ”liha” ei enää viittaa kuolleeseen eläimeen.

Ensimmäisen kerran kieltäydyin lihan syömisestä kolmevuotiaana. Eräänä marraskuisena aamuna huomasin järkyttyneenä meidän Oskari-sian roikkuvan halkaistuna ulkorakennuksen kujassa. Tulevina päivinä ei ollut vaikea päätellä, että pöytään ilmestyneet lukuisat liharuoat olivat peräisin Oskarista. Tuohon aikaan lihasta kieltäytyjällä oli ankeat ajat, ei ollut paljon muuta syötävää kuin leipää, kananmunia ja juureksia. Minut houkuteltiin takaisin lihansyöntiin samoin konstein kuin monet kerrat myöhemminkin – jopa aikuisiällä. Joulupöytään nostettu kinkku ei ollutkaan kuulemma Oskaria, vaan sen oli isä ostanut kaupasta. Se oli hyvää kaupan ”lihaa”, jolla ei ollut mitään tekemistä yhdenkään mutaisessa läävässä tonkivan elävän sian kanssa.

Vielä muutama vuosikymmen sitten lihansyönnin saattoi oikeuttaa jämerällä mielipiteellä: ”Ihminen on luontaisesti sekasyöjä, liha on aina kuulunut ihmisen ruokavalioon, sitä paitsi kasviksista ei saa kaikkia tarpeellisia ravintoaineita.” Ja kuten Adams on huomannut lihansyöntiä puolustavat väitteet ovat moninaiset. ”Lihansyönti takaa miesten viriilisyyden.” ”Runsaasti lihaa syövät miehet ovat vahvoja, elinvoimaisia ja kykeneväisiä.” ”Liha antaa häränvoimat.” Kun taas vihannesten syönti tekee miehistä velttoja ja ”naismaisia”. George Beard ehdottaakin, että ihmisten (siis naistenkin) ”tulisi vähentää viljojen sekä kasvisten määrää, jotka ovat evoluutioasteikolla huomattavasti häntä alempana, sekä syödä enemmän eläinperäistä ruokaa, joka on ihmiselle evoluutioasteikolla lähes sukua ja näin ollen helpommin sulavaa”. Pitäisikö tästä vetää sellainen johtopäätös, että omien sukulaistensa syöminen olisi (sitä) kaikkein parasta ihmisen ravintoa.

Mitä suuremman osan päivästä miehet viettävät työpöydän ääressä, sitä enemmän he haluavat vakuuttua miehisyydestään syömällä isoja, verisiä lihankimpaleita, jotka ovat machoilun viimeinen symboli.

Jean Mayer

Ruoka ei ole vain ravintoa vaan sillä on lukemattomia symbolisia merkityksiä, kuten lihaisan lihan merkitys miehisen vallankäytön symbolina. Sanojen man (mies) ja meat (liha) merkitykset eivät ole enää pelkästään yleismerkityksiä, man ei viittaa enää naisiin eikä meat tarkoita vain ruokaa, kuten Adams kirjoittaa. Näkökulma on amerikkalainen ja ehkä nykyään myös eurooppalainen. Lihaa (meat) käytetään viittaamaan asian olennaiseen ja merkityksellisimpään osaan (Arnerican Heritage Dictionary). Asia on pihvi, sanovat jo suomalaisetkin. Adams nostaa esiin sanonnat meat of the matter (asian ytimessä), a meaty question (mehevä kysymys) ja to beef up (mehevöittää). Kun taas sana vegetable (vihannes) on kadottanut kokonaan alkuperäisen merkityksensä eläväisenä ja aktiivisena. Nykyään vihanneksella (vegetable) viitataan passiiviseen, tylsään ja toimettomaan. Kun sanotaan, että joku on kuin vihannes, ei jää epäselväksi mitä sillä tarkoitetaan.

Joidenkin ruokalajien status ajaa ohi pahimpien pelkojenkin. Yksi tällainen omituisuus on Länsi-Afrikassa suurena herkkuna arvostettu keltahekko (keltahedelmälepakko). Erikoista tässä on se, että keltahekkoa pyydetään vuosittain ravinnoksi valtavia määriä, vaikka hyvin tiedetään lepakon kuuluvan Ebola-viruksen kantajiin. (Tiede 11/2014). 

Jalkapalloilijat juovat olutta, koska se on miesten juoma, ja syövät pihviä, koska se on miehen ateria. Koko lihansyönnin terminologia heijastaa tätä maskuliinista vinoumaa, mistä esimerkkejä ovat ”miehen kokoiset annokset” ja ”sankarivoileivät”.

Marty Feldman

Miehisten miesten elämä saa täyttymyksensä rantasaunalla, grillissä tirisee runsaasti makkaraa ja rantavedessä viilenee olutkori. Makkarassa täytyy olla 100 prosenttia lihaa mutta olueksi kelpaa keskikurakin. Tämän tietää mainostajakin ja ylläpitää vuosikymmenestä toiseen tätä miehisen paratiisin haavekuvaa. Mutta nykyään miehet voivat niin halutessaan muuttaa identiteettiään ja tehdä uusi valintoja, kuten Elisa Aaltola kirjoittaa Johdatus eläinfilosofiaan -kirjan (2013) loppusanoissa Lopuksi : Kohti eläintä. ”Eksistentialistit julistivatkin, että olemassaolo tulee ennen essenssiä tai perusolemusta – me siis synnymme vapaina ja voimme itse valita suuntamme.” Nykymies ja ”tosimies” ei enää välttämättä haluakaan nähdä lautasellaan eläintä (lihaa), eikä hän eläimen nähdessään enää välttämättä tartu haulikkoon, vaan kameraan. Kovin toiveikkailta kuulostavat nämä Aaltolan ajatukset, mutta ehkä niissä piilee asian ydin (vegetable of the matter).

Lihansyönnin valintaa ei voi enää oikeuttaa pelkän mielipiteen turvin. Lihantuotannan luvut ovat kammottavia, kuten uudesta Tiede-lehdestä voi lukea (Tiede 12/2014). Maailman käytettävissä olevasta viljelysmaasta 75 prosenttia (Afrikan kokoinen pläntti) on varattu eläinten kasvatukseen. Ja yli puolet viljellystä ruoasta menee tuon valtavan eläinlauman ruokkimiseen. Sadasta viljellyn ravinnon kalorista saadaan eläimistä takaisin: maidossa 40 %, munissa 22 %, kananlihassa 12 %, sianlihassa 10 % ja naudanlihassa 3 %. Onko tässä mitään järkeä, koko kysymys kuulostaa näiden lukujen valossa absurdilta. Ja muutama järjetön luku lisää: intialaiset hukkaavat syömättömäksi jäävässä ruoassa 3 kilokaloria päivässä ja amerikkalaiset 290. Jos amerikkalaisten poisheittämä ruoka syötäisiin, sillä voisi ravita satoja miljoonia ihmisiä.

Aikansa näkyvin filosofi, kirjailija ja saarnamies Voltaire (1694–1778) ei epäröinyt käyttää räväkkää kieltä kuvaillessaan Jumalan, ihmisten ja eläinten välistä liittosopimusta:

Jumala solmimassa liittoa eläinten kanssa! Millainen liitto! Mutta jos hän liittoutuu ihmisen kanssa, miksipä ei eläintenkin? (…) Vaan millaiset olivat sopimusehdot? Kaikki eläimet syökööt toisiaan, ne ravitkoot itseään meidän verellämme ja me niiden verellä. ]a kun olemme syöneet, ryhtykäämme raivokkaasti listimään toisiamme; puuttuu vain, että söisimme kaltaisiamme, heitä jotka olemme omin käsin teurastaneet.

Voltaire

Laula, sisareni kaskas, puputa, jänöveljeni!

Franciscus Assisilainen

Carol Adams: Lihan sukupuolipolitiikka, kirjassa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola, suom. Johanna Koskinen, Gaudeamus 2013.

Tiede 12/2014.

LIHANSYÖNNISTÄ II

Idylli menneeltä ajalta, Limvuono 1989. Kuva SJT.

Se, mitä minä kutsun ”tekstiksi” sisältää kaikki rakenteet, joita kutsutaan ”todellisiksi”, ”ekonomisiksi”, ”historiallisiksi”, ”sosio-institutionaalisiksi”, lyhyesti sanottuna: kaikki mahdolliset viittauskohteet. Toinen tapa palauttaa mieleen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”. Se ei tarkoita, että kaikki viittauskohteet ovat lakkautettuja, kiellettyjä ja kielen ympäröimiä niin kuin ihmiset ovat väittäneet tai naiivisti uskoneet, tai väittäneet minun uskovan. Mutta se tarkoittaa, että jokaisella viittauskohteella, kaikella todellisuudella, on erityisen jäljen rakenne ja että tähän ”todelliseen” ei voi viitata muutoin kuin tulkitsevassa kokemuksessa.

Jacques Derrida

Derridan dekonstruktiivinen lukutapa johtaa kolkkoon ajatukseen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”, ja dekonstruktion jälkeen näyttäisi siltä että myöskään tekstissä ei ole enää yhtään mitään. Todellinen sisältö on ajautunut rivien väleihin ja marginaaleihin. Peruskoulussa opittua lukukäytäntöä – kirjain kirjaimelta ja rivi riviltä – noudattaen tulee ymmärtäneeksi vain sen, mikä olisi pitänyt jo reduktiossa – havaintovaiheessa – sulkeistaa ymmärryksen ulkopuolelle. Jonkinlaista lohtua tuo yllä oleva lainaus, jossa filosofi antaa ympäripyöreästi ymmärtää, ettei hän aivan kokonaan aikonut tyhjentää maailmaa sen asukkaista. Tai ainakaan heidän jättämistään jäljistä – merkeistä – kuten vaikkapa näistä paperinsa hukanneista kirjoitusmerkeistä.

Tunnettu on Derridan kuvaama kohtaus kissan kanssa sijoiltaan nyrjähtäneessä ajassa, jossa filosofi joutuu kohtaamaan eläimen tiedostavassa katseessa oman ”mielenvikaisuutensa teatterin”. Turhaan ei Derrida lainaa Liisa ihmemaassa -kirjan Irvikissaa: ”Me olemme kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.” Tällaisella hetkellä on turha yrittää vastata kysymykseen, kuka minä olen? Kysymykseen voi etsiä vastausta ”vasta hulluudesta toipumisen jälkeen, yksilön palattua takaisin itseensä ja saatua älyllisen ryhtinsä takaisin”, kuten Matthew Calarco kirjoitaa esseessään Derrida – Eläimen kiihko. ”On mahdotonta määritellä, kuka minä olen hulluuden hetkellä, sillä minä – käsitetään se sitten subjektina, cogitona, transsendentaalina havainnon kokonaisuutena, transsendentaalina egona tai itsetietoisuutena – ei ole kokonaan paikalla käsittelemässä ja järkeistämässä kokemusta.”

John Bergerin mukaan tällainen ihmisen ja eläimen välinen katseyhteys on nykyään mahdotonta, koska se on sammunut. Eläintarhat ovat tämän sammutetun katseen muistomerkkejä. Tästä voisi päätellä, että Derrida ei kohdannutkaan kotikissassa aitoa ”toiseutta”, vaan tutun perheenjäsenen. Niinpä Deleuze ja Guattari kehottavatkin meitä altistumaan petoeläimille – ulvomaan susien laumassa. Katsomalla tienoota hetkisen öisessä metsässä juoksevan villieläimen silmin. Kunnes jälleen on aika kohdata suuri kyynisyyden hetki, jossa ”tuo ihmiseläimestä palannut julmuus on torjuttu hänen sisäiseen elämäänsä, se on vetäytynyt kauhuissaan hänen yksilöllisyyteensä; se on teljetty valtioon jotta se voitaisiin kesyttää...”

On jälleen aika ryhtyä ulvomaan. Kirjoitin eräässä runossani, että ”ulvomisaikani on jo ohi”. Kuinka väärässä sitä (kotisusi) voikaan olla – sehän on vasta alkamassa!

Elimetöntä ruumista ei voi saavuttaa

eikä sitä saa kiinni: se on raja....

se on (se) osa meitä, jolla matelemme kuin

syöpäläiset, haparoimme kuin sokeat

ja juoksemme kuin hullut.

Deleuze & Guattari

Aristoteles piti kohtuullisena käytäntöä, että järjellinen ihminen söi järjettömät eläimet. Tuomas Akvinolainen juurrutti tämän opin syvälle länsimaiseen kristikansaan – sielulliseen ihmisolentoon verrattuna eläimet olivat pelkkiä välineitä. ”Yleinen tapa puhua 'vain eläimistä' saanee alkunsa juuri ajatuksesta, että ihminen on jollakin tapaa eläimiä täydellisempi ja siksi moraalisesti oikeutettu käyttämään niitä haluamallaan tavalla”, kirjoittaa Elisa Aaltola toimittamansa kirjan Johdatus eläinfilosofiaan (2013) johdannossa Ihminen, eläin vai molemmat?

Nykyään meillä (ihmisillä) on alituisesti kädet kouristuneena eläimen kurkulle, joko vaatimassa hellyyttä ja ystävyyttä (kyseenalaista rakkautta) tai kuristamassa sitä hengiltä aterian korvikkeeksi. Eläimen olemus häilyy jossakin suojeltavan luontokappaleen ja syötävän makunautinnon välimaastossa. Monet ahtaaseen asuntoon teljetyt eläimet elävät mielisairauden kaltaisessa olotilassa. Derridan mukaan eläimiä koskeva kysymys ei kuulu ”Voivatko ne järkeillä?” tai ”Voivatko ne puhua?” vaan ”Voivatko ne kärsiä?”

Calarco listaa joukon eurooppalaisia nykyfilosofeja (Jürgen Habermas, Gianni Vattimo, Emmanuel Levinas, Jean-Francois Lyotard, Giorgio Agamben, Philippe Lacoue-Labarthe), jotka ovat ottaneet voimallisesti kantaa eettisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Jopa vertaamalla tuotantoeläinten karmeaa kohtelua holokaustiin, kuten muiden muassa myös Heidegger ja Adorno. Lihantuotantoa ja jopa eläinsuojelua ”toteutetaan organisoimalla ja käyttämällä hyväksi keinotekoista, helvetillistä ja käytännössä loputonta eloonjääntiä olosuhteissa, joita menneet sukupolvet olisivat pitäneet hirviömäisinä ja hyvän eläinelämän kaikkien normien vastaisina; näin ollen eläimiä tuhotaan niiden jatkuvan olemassaolon ja jopa liikapopulaation avulla”, kirjoittaa Derrida.

Tämä on ymmärrettävästi herättänyt pöyristystä – eläimethän ovat lihantuotannon kantilta katsottuna vain kävelevää ravintoa. Monet sodat olisivat jääneet sotimatta (ja Amerikkakin löytämättä), ellei olisi ollut olemassa tuota itsessään mukana kulkevaa (ja itsensä säilövää) elävää ruokavarastoa. Eläinten huono ja väkivaltainen kohtelu on lisääntynyt eksponentiaalisesti maatalouden koneellistumisen ja lihantuotannon teollistumisen myötä. Derridan mukaan tämä on seurausta ”valtavassa mittakaavassa tapahtuvasta keinosiemennyksestä, yhä julkeammasta perimän manipulaatiosta ja eläimen pelkistämisestä ei vain kulutusta varten tuotetuksi ja yliaktiivisesti lisääntyväksi lihaksi (hormonit, geneettinen risteyttäminen, kloonaaminen ja niin edelleen) vaan myös kaikenlaisiksi muiksi lopputuotteiksi. Kaikki tämä palvelee erästä tiettyä olentoa ja niin kutsuttua ihmisen hyvinvointia.”

Nykyään olemme tulleet jo siihen pisteeseen, että yhä mielikuvituksellisimpien tekniikoiden avulla toteutettu lihan ylituotanto jo uhkaa ihmisen ja koko luomakunnan hyvinvointia. Jälleen on koittamassa ne ajat kun me kunnon ihmiset aloitamme joululihan yökauden kestävän paiston sellaisella hartaudella, että siihen ei omasta takaa tuotettu sähkökään riitä. Siinä silavan tiristessä ja kinkun kypsyessä voimme virkistää mieliämme lukaisemalla Guillevicin runon:

HIRVIÖITÄ

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,

jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä

    ummessa

ja painavat ranteellesi

karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä

    purppuraa,

kun kalliot singahtavat takaisin

mielettömille radoilleen.

Ne heräävät.

Guillevic (1942)

Matthew Calarco: Derrida – Eläimen kiihko, kirjassa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola, suom. Johanna Koskinen, Gaudeamus 2013.

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus, Suom. Tapani Kilpeläinen, Tutkijaliitto 2007.

LIHANSYÖNNISTÄ I

Lihansyöjä arvioimassa saalistaan. Me söimme kaikki pihapiirin eläimet, vain Mooses-kissa sai viettää kissanpäiviään vailla pelkoa pataan joutumisesta. Pahajoki 1972.

Minä puolestani ihmettelen, minkä taipumuksen vuoksi ja minkä mielentilan vallassa tai minkä päättelyn nojalla ihminen ensimmäisen kerran tahrasi suunsa vereen ja kosketti huulillaan kuolleen eläimen lihaa.

Plutarkhos

Plutarkhoksen (n. 45 – n. 125 jKr.) ankarasti lihansyöntiä (sarkofagiaa) suomiva teos Lihansyönnistä (2004) on antiikin varhaisin säilynyt lihansyönnin kritiikki. Heti kirjoitelmansa alussa kirjoittaja toteaa, ettei kannata ihmetellä sitä, miksi jotkut (kuten esim. Pythagoras) ovat kieltäytyneet syömästä lihaa, vaan sitä mikä on saanut ihmisen ryhtymään niin epätoivoiseen puuhaan kuin lihansyöntiin. Miksi ihmiset syövät lihaa, vaikka luonto tarjoaa yllin kyllin parempiarvoista syötävää. Ateria on aina liian kallis, kun lautasella viruu kuolleen eläimen raato. ”Miksi häntä ei kuvottanut se saaste, johon hän tahrasi itsensä koskettaessaan toisten olentojen haavoja ja imiessään kuoleman tuottaneiden haavojen nesteitä ja veriheraa?”

Mutta ei mikään meitä estä, ei eläimen kauneus, ei äänen vetoava melodisuus, ei neuvokkuus, ei eläinraukkojen elämäntapojen puhtaus eikä hämmästyttävä älykkyys.

Kirjoittaja myöntää, että on ollut vaikeita aikoja, ”kun auringollakaan ei ollut vielä huojumatonta ja vakaata rataa”, jolloin luonnonvastaisesti oli syötävä eläimen lihaa, ”kun kerran söimme mutaakin ja jyrsimme puunkuorta”. Mutta millainen raivo ja kiihko ajaa nykyään ihmisen lihansyöntiin, ”kun teillä on paljon enemmän kuin välttämättä tarvitsette”, kysyy Plutarkhos. ”Mitä kaikkea kasvaakaan teitä varten, mitä satoja korjaatte, mitä rikkauksia pelloilta, mitä nautittavia antimia poimittekaan hedelmäpuista!”

Oi te autuaat, jotka nyt elätte: jumalat rakastavat teitä. Millaisen aikakauden te olette saaneetkaan elääksenne, kun korjaatte ja jaatte keskenänne runsaan osan kaikkea hyvää.

Antiikin aikana syyt eläinten huonoon kohteluun olivat samankaltaisia kuin nykyäänkin. Eläimiä ei koettu tiedostaviksi olioiksi, jotka voisivat kokea kärsimystä teuraspenkissä. Eläinten päästämät kiljaisutkin olivat ”jäsentymättömiä ääniä, eivät pyyntöjä ja rukouksia ja oikeuksien vaatimista”. Ei antiikin aikanakaan lihaa syöty sellaisenaan, vaan kokit ja keittäjät valmistivat kuolleelle raadolle ylösnousemuksen herkullisena ruokalajina. ”Lukuisilla mausteilla poistetaan, muunnetaan ja häivytetään tapetun lihan maku, niin että voidaan pettää omaa makuaistia, jotta se hyväksyisi sellaista mikä on sille vierasta.”

Ja sitten tarvitsemme vielä lisukkeita itse lihaa varten sekoittaen öljyä, viiniä, hunajaa, kastiketta, viinietikkaa ja Syyrian ja Arabian mausteita – ikään kuin palsamoisimme ruumista.

Plutarkhos toteaa, että ruokatavat ovat syvään juurtuneita tottumuksia, ”ei ole helppoa irrottaa lihansyönnin koukkua, johon nautinnonhalu on takertunut ja lävistynyt”. Ravinnontarve ei aja meitä lihansyöntiin, kuten kirjoittaja huomauttaa, ”vaan yltäkylläisyys, hybris ja rikkaus ovat tehneet tästä epänormaalista tavasta nautinnon”. Antiikin aikana uskottiin lihansyönnin vaikuttavan myös ihmisen luonteeseen. Lihansyönti harhauttaa aistit etsimään ”julmia ja epänormaaleja elämyksiä”. ”Kun aistit eivät pysy luonnollisissa rajoissaan, ne tartuttavat toisensa ja johtavat toisensa harhaan ja hillittömyyteen.” Kaiken muun lisäksi lihansyönti aiheuttaa ”murhanhimoa ja elämänväsymystä”.

Ne puolestaan vierottavat meidät juhlallisten sotatanssien, ylevien eleiden ja korkeamman tanssitaiteen, veistoksien ja maalauksien katselemisesta; ne opettavat meidät pitämään tappamista, ihmisten kuolemista, vammautumista ja taisteluja parhaimpina näytöksinä.

Plutarkhos päättää kiistakirjoituksensa eläinten oikeuksien puolustukseen sielunvaelluskommentilla. Eläimilläkin on sielu ja aistit. Joko kieltäydyn syömästä lihaa tai lakkaan uskomasta sielunvaellukseen. Tämä tie ei tämän päivän ”tiedeuskon” valossa enää avaudu, eikä meitä enää vaivaa pelko että lihaa syödessä tulisi pantua poskeensa joku rakas sukulainen. Nykyään ei näin rankkaa tekstiä voisi kirjoittaakaan – niin herkkähipäisiä meistä on tullut. Me olemme kiertäneet lihansyönnin brutaalit piirteet kaunistelluilla myyteillä lihavalmisteiden ekologisuudesta, luomusta ja ties mistä. Ehkäpä me emme enää kaupan lihatiskillä edes tunnista lihaa lihaksi. Sitä paitsi nykylihansyöntiä hallitsee ja ylläpitää jo ajat sitten luonnon kantokyvyn ohittanut megalomaaninen teollinen lihantuotanto, jonka hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman liikenteen.

Ne, jotka takoivat matkamiehelle miekan, söivät ensimmäisenä kyntävän härän. ”Kun tappaminen oli alkanut näistä eläimistä ja tullut tavaksi, se kohdistui vetohärkään, kesytettyyn lampaaseen ja taloa vartioivaan kukkoon. Vähitellen meidän verenhimomme yltyi päätyen ihmisten tappamiseen, sotiin ja murhiin.” Plutarkhoksen kirja on vaikuttanut moniin myöhempiin vegetaristeihin, kuten yksi kirjan kääntäjistä Tua Korhonen esseessään kirjoittaa. Percy Bysshe Shelley lainasi Plutarkhoksen tekstiä pitkään filosofiseen runoelmaansa Queen Mab (1813), jonka sarkofagisista tunnelmista ohessa pikkiriikkinen pätkä:

And man, once fleeting o'er the transient scene
Swift as an unremembered vision, stands
Immortal upon earth; no longer now
He slays the lamb that looks him in the face,
And horribly devours his mangled flesh,
Which, still avenging Nature’s broken law,
Kindled all putrid humors in his frame,
All evil passions and all vain belief,
Hatred, despair and loathing in his mind,
The germs of misery, death, disease and crime.

Percy Bysshe Shelley

Plutarkhos: LihansyönnistÄ / Om att äta kött, kääntäneet Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg, Summa 2004.

  

MATKALLA MÄNTTÄÄN

Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.

Epiktetos

Bussi kulkee kepeästi, aurinko paistaa ja keli on kuivan rapeaa. Pitkät varjot lankeavat yli viheriöivien nurmikoiden ja pysähtyvät lopulta laikuttamaan rakennusten seiniä. Nopeasti kaupunki vaihtuu metsäksi ja metsä suoksi. Tien vieressä juoksee kiviaitaa ja kuusiaitaa ja lopulta pelkkää ojaa. Yhtäkkiä sää muuttuu. Tasainen pilvipeite kattaa taivaan ja maisema painuu apeaan usvaiseen harmauteen. Siellä täällä tien varressa ja niittyjen laidoilla vilahtaa taloja mustin ikkunoin. On marraskuu puolivälissä. Tähän aikaan vuodesta pitäisi olla jo lunta maassa.

Peräseinäjoen jälkeen tie seuraa tekojärven pengerrystä – järvestä ei näy vilaustakaan. Kuuran hopeoimat kyntöpellot vaihtuvat kitukasvuiseen metsään. Taivas käy yhä harmaammaksi. Bussi viistoaa Alavuden kaupunkia ja sumeana väreilevän Kirkkojärven tuttua maisemaa. Jo vuonna 1938 nimetty kantatie 66 (tunnetussa laulussa Valtatie 66) kulkee lähes entisillä sijoillaan, mutta oikaisee Lipakolta läpi metsätaipaleen ohittaen näin koko Pahajoen laakson. Edes tienviitta ei viittaa Pahajoen kylään. Vanhan koulutien sieluun saakka syöpyneet mutkat eivät enää pane miettimään matkanteon ja perilletulon maksiimeja – ne ovat jo muistissakin oi'istuneet.

Kirjoitin runon Tie 1960-luvun lopulla. Siinä juuri ajokortin saanut runon minä kiitää kantatie 66:ta kuumassa kesäilmassa Pahajoen kautta etelään päin. Auto – Taunus farmari – oli erityisen huono ajettava, varsinkin ilman lastia. Isäni oli hankkinut sen maalipönttöjen ja työtarvikkeiden rahtaamiseen. Olin jo pari kertaa ajanut sillä ojaan, tosin talven lumilla, joten autoon ei ollut tullut naarmun naarmua. Sellaisella autolla ”kiitäminen” vaati hyvää mielikuvitusta. Runon uho on lainattu Baudelairen runosta Matkaan kutsu.

Vinhaa kyytiä ohitamme Sapsalammin järvenpoukamat ja Herraskosken pittoreskin kanavan. Virroilla jotkut matkalaisista haluavat poiketa Kitusen Kievariin. Maakunta vaihtuu ja samoin vaihtuu myös maisema kallioisemmaksi ja mäkisemmäksi. Metsän seinä on tiivistä ja synkkää kuusikkoa. Jostakin ja ei mistään poikkeava tie on kapeaa ja töyssyistä. Kirjoittamisesta ei tule mitään kynän pomppiessa muistion laidasta laitaan. Käännän taskuradion päälle ja Plácido Domingo kajauttaa suoraan korviini Aquellos ojos verdes. Kaipuun sävelet soivat ankarina ja jostakin mielen syövereistä kumpuava vihreiden silmien muistikuva on suistaa habitukseni tunnemyrskyn kouriin. Vaan maiseman hyväätekevä synkkyys pitää posket kuivina.

Mänttän sekavien tiejärjestelyjen takaa löytyy kuin löytyykin oikea kyltti: Serlachius-museot. Miljöö on viime näkemästä muuttunut paljon, vaivoin tunnistaa tulleensa tuttuun paikkaan. Vanha museo – kartano – näyttää uuden museorakennuksen kainalossa yllättävän pieneltä. Tänä vuonna avatussa laajennusosassa – Paviljongissa – on tilaa ja avaruutta – ja erityisen paljon siellä näyttää olevan pimeää tilaa. Paviljonki kiertyy luontevasti järvenrantaan ja antaa ikkunoiden kautta tilaa maiseman kauneudelle, jota syksyn harmaus ei juurikaan onnistu vähentämään. Näin me kohtaamme sekä luonnon että taiteen yhtäaikaisena elämyksenä – siinä on sellaista lisäbonusta joka ei matkalaisilta jää huomaamatta.

Näyttely Malli ja hullu kuvailija on vaivaa nähden suunniteltu ja ylöspantu. Toteutusta kuvaava käsite ”kokonaistaideteos” on tosin jo ajat sitten poispilattu. Näyttelyssä on runsaasti erinomaisen hienoja maalauksia, ja osin mainio ripustuskin. Mutta pääosin näyttelyseinät on lavastettu ”kokonaisvaltaisesti” valokuvakollaasein ja Riikka Ala-Harjan sepitteellisin tekstein. Taideteokset on upotettu lähes näkymättömiksi noihin outoihin kulisseihin. Tuota pikaa maalauksia ympäröivä meta-aines täyttää katsojakokijan pään ylenpalttisella ymmärryksellä ja kliseisillä kuvailuilla. Nykyään ei enää riitä, että ymmärtää taidetta, on ymmärrettävä myös kuraattoria, museopedagogia, näyttelydramaturgia ja ties ketä kaikkia museoammattien salaperäisiä harjoittajia. Missään ei voi (eikä saa) olla enää taideteoksen kanssa kaksin kesken – se tuntuu suorastaan synniltä!

Mitä tässä enää voi sanoa. Ei mitään. Jos tähän tekstiin on päässyt luikahtamaan jokin mielipide, niin se ei taatusti ole kirjoittajan. Takaan sen!

Tie

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä

       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!

Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain

       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää.

Siinä meni mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,

       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma

       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.

Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,

       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,

kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,

       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!

                SJT (Pahajoki 1966)

TAJUNNAN TAKAMAILLA

Sameli Rajalan rakentama ”Dreamachine” näyttelyssä ”Pohjalainen taide”, Seinäjoki 2006. Kuva SJT.

Joskus joillakin harvoilla, ja suuremmallakin joukolla silloin tällöin, tietty määrä visionäärisen kokemuksen kirkkautta kuitenkin ikään kuin läikähtää yli tavallisen näkökyvyn piiriin ja jokapäiväinen universumi muuttaa muotoaan.

Aldous Huxley

Aldous Huxleyn legendaariset esseet Tajunnan ovet (1954) ja Taivas ja helvetti (1956) on kirjoitettu jo kuusikymmentä vuotta sitten. Suomeksi esseet ilmestyivät yhtenä kirjana 2012. Teksteissään Huxley raportoi meskaliinin avulla valvotuissa oloissa suorittamiaan ”psykedeelisiä matkojaan” tajunnan takaniityille ja ”Antipodisille mantereille”. Huxley ei pidä kokemuksiaan ylitodellisina harhakuvia, vaan ikään kuin kirkastuneena havainnoimisen tilana ja tiivistyneenä todellisuutena. Ja vaikka visionääriset näkymät ovat täyttymyksellisen hurmioituneita, niin näin ei ole aina. Samaa tietä pääse myös helvetin painajaisiin, jolloin ”käytännöllisistä yhteyksistään irrotettu olemisen väkevyys tuntuu uhkaavalta” ja esineiden kiivas läsnäolo ilmentää vain kaaosta ja kauhua.

Jälkimmäisessä esseessään Huxley käsittelee keinoja, joilla tajunnan raskaita ovia voisimme raottaa myös me, jotka emme voi testata laittomia kemiallisia aineita. Erityisen vaikeaa matkailu tajunnan terra incognitaan ei ole, jos nyt ei aivan helppoakaan. Jotkut piipahtavat noilla ”toisilla mantereilla” satunnaisesti ja toiset reissaavat edestakaisin kuin tuttuun kaupunkiin. Huxley varoittaa meitä nykyteknologian vempaimien sokaisemina (siis 60 vuotta sitten!) aliarvioimasta perinteisiä näkyjä tuottavia materiaaleja, sillä ”ensisijaisen tärkeää on löytää jokin turvallinen, helppo ja luotettava menetelmä itsensä ja muiden kuljettamiseksi vanhasta maailmasta uuteen, tuttujen lehmien ja hevosten maanosasta harjakengurujen ja vesinokkaeläinten mantereelle.”

Helpoiten saavutettavissa ovat innovatiivinen taide ja sykähdyttävät luonnonnäkymät. Erityisesti maisema – niin taideteoksena kuin aitona tilan, valon ja värin synergiana – tarjoaa hyvät mahdollisuudet laajempaan havaintokokemukseen. Maisema on jo itsessään avautuneen mielen tila, jonka dynaamisimmatkin osat koostuvat lähinnä pelkästä tyhjyydestä. Maalarin työn kannalta kaikkein tärkeintä maalattavaa ovat juuri nuo objektien väleihin jäävät tyhjät kentät. Huxley pitää maisemaa varsin uutena eurooppalaisena keksintönä. ”Euroopassa maisemamaalaus on kukoistanut vasta neljä tai viisi vuosisataa. Kiinassa ainoastaan tuhat vuotta, Intiassa ei käytännöllisten syiden vuoksi milloinkaan.” Huxleyn selitys maiseman myöhäiselle ilmitulolle on ”maisemarunous” – verbaalinen esitys riitti pitkään korvaamaan tuon tilallisuudessaan hankalasti hahmotettavan kokonaisuuden.

Katsoessaan maisemamaalausta Huxley muistaa (tai jokin ei-minäisyys hänessä muistaa) ”jyrkät kallionkielekkeet, rajattomat lakeudet sekä valoisat taivaat ja meret mielen Antipodeilta”. Tässä yhteydessä on mainittava myös suuria affekteja – mielenliikutuksia – aiheuttava pohjalainen lakeusmaisema, jossa Huxleyta lainaten ”koko laaja maisema kumisee tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan”.

Muutosvoimaisia aiheita ovat myös usvapilviin katoava maisema ja jonkin oudon, väkevän vakaan muodon, kuten sään syömän kiven tai muinaisen, loputtomasta tuulen kanssa kamppailemisesta vääntyneen männyn, yhtäkkinen paljastuminen. Ne nimittäin tietoisesti tai tiedostamatta muistuttavat minua toisen maailman välttämättömästä vieraudesta ja selittämättömyydestä.

Aldous Huxley

Välineellisiä keinoja visionäärisyyden kiihdyttämiseksi ovat hiilidioksidi ja välkkyvä strobovalo, jota esimerkiksi diskoissa käytetään. Metsässä – tai jossakin muualla hiljaisessa paikassa – karjuminen, huutaminen ja laulaminen ovat koeteltuja keinoja hiilidioksidin määrän lisäämiseen verenkierrossa, ja sitä myöten ”näkyjen näkemiseen”. Yksinkertaisinta on meditaatiossakin käytetty hengityksen sääntely ilman mitään näkyvää melskaamista. Pimeässä ja hiljaisessa tilassa (mieluiten askeesissa) meditoiminen on takuuvarma konsti, kuten luolamunkit tietävät. Huxley viittaa Milarepaan ja Pyhään Antoniukseen.

Monet auringonlaskun aikaan metsäisellä tiellä matkanneet ovat havainneet, miten lumoavia visioita voi kokea katsoessaan silmät puolisuljettuina metsän läpi vilkkuvaa auringonvaloa. Näin tapahtui myös Brion Gysinille 1958. ”Valtava tulva voimakkaita kirkkaita värejä räjähti silmäluomieni takana, moniulotteinen kaleidoskooppi pyöri äärettömässä tilassa. Minut oli heitetty ajan ja maailman ulkopuolelle. Kunnes visio äkillisesti lopahti, kun olimme tulleet puiden ohi. Mitä minulle tapahtui?”

Tapahtuma jäi vaivaamaan Gysiniä niin paljon, että 1961 hän rakensi Ian Sommervillen kanssa rei'itetystä sylinteristä, lampusta ja vanhasta levysoittimesta ”ensimmäisen silmät kiinni katsottavan taideteoksen”. Metsäisellä tiellä koettua valoilmiötä jäljittelevän laitteen nimeksi tuli Dreamachine. Näkyjän näkijän kissanpäivät olivat koittaneet, ei muuta kuin napsautti laitteen päälle ja antoi psykedeelisten visioiden lipua ohi joutavana nuokkuvan tajunnan. Pääsin itsekin kokeilemaan laitetta, kun Sameli Rajala rakensi Pohjalainen taide 2006 -näyttelyyn oman Dreamachine-versionsa.

Erikoinen sattuma on, että juuri Brion Gysin lähetti Alice B. Toklasille sittemmin kuuluisaksi tulleen hasiskakkuohjeen. Resepti päätyi myös Toklasin suosittuun keittokirjaan – Alice B. Toklas Brownies. Maistoin kerran Amsterdamissa palasen Alice B. Toklasin kakkua. Ensin sillä ei ollut mitään vaikutusta, mutta myöhemmin kaupungilla vaeltaessani se jumitti katseeni yhteen suuntaan kuin ravihevosella. Kaikki asiat ja esineet olivat suoraan etupuolellani kuin valokuvassa, ja katseeni seurasi näkymän laidassa kuin kamera yksisuuntaisen maailman menoa. Olin tyrmistynyt. Ehkä se johtui kokemuksen puutteesta, miten tahansa, mutta en kaivannut lisää tuollaisia kokemuksia.

Se, että näkee asiat ”sellaisina kuin ne itsessään ovat”, on puhdasta sanoin kuvaamatonta autuutta, kirjoittaa Huxley Platonia mukaillen. Tässä on asian ydin, nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Se on lähes mahdotonta ja vaarallistakin. Käsityksemme todellisuudesta on niin tiukkaan lukkoon lyöty, että sitä ei avaa juuri mikään. Vaikka todellisuus on vain yhteinen sopimus (kompromissi), ja vaikka se on joka hetki luotava uudelleen, niin me varjelemme sitä lain, asetuksin ja sopivaisuusoletuksin, sillä kaikkien tulee olla kuuliaisia yhteiselle todellisuudelle. Kuuliaisuuden takaamiseksi on keksitty ruma sanakin: ”yhteisöllisyys”!

Huxley myöntää ajautuneensa toisinaan runolliseen liioitteluun kuvatessaan ”näkyjen maailmoita”. Valo on häikäisevän hohtavaa ja pienimmätkin kivensirut loistavat kuin timantit. Ja vaikka värit hehkuvat kirkkaina ja puhtaina, ne ovat silti täydellisessä harmoniassa keskenään. Kaikkialla on jalokiviä, eksoottisia kasveja ja outoja myyttisiä olioita. Hyxleyn mukaan visionääri ei juuri koskaan näe mitään ennestään tuttua, vaan ”kaikki on uutta ja ällistyttävää”. Menneisyys ei ole visiomäärin taakkana, kuten on laita unennäkijällä.

Muistan erään aamun lapsuuteni Pahajoelta. Seisoin puutarhan perällä juuri hakatun halkokasan äärellä. Puiden halkaistut pinnat kiilsivät kirkkaina ja tuoreen puun pihkainen tuoksu levisi huumaavana. Auringonvalo sädehti kastehelmissä kuin ensimmäisenä aamuna, sen luoma tilaton tila oli kaikkialla, myös sisäpuolellani. Esineet ja maankamara olivat kadottaneet nimensä, ne olivat olemassa vain minun tahdostani valon ja varjon rajapintoihin vangittuina. Mutta kirjavia kiviä, eksoottisia kukkia tai tarunhohtoisia olioita en nähnyt. Perhosta jahtaavalla Mooses-kissallakaan ei ollut minkäänlaisia haluja ryhtyä pussihukaksi tai vesinokkaeläimeksi. Kaikki oli perin tavalliseksi havaittua – nyt vain ikään kuin paljastumisensa tilassa.

Ja vielä yksi tie. Valveen ja unen rajamailla todellisuuden salvat usein laukeavat ja minäisyytensä kadottanut minättömyys voi leijua vapaana todellisuuden takaisissa toisissa maailmoissa. Huxleyn todistuksen mukaan ”visionääristen kokemusten ja unien välillä on merkittävä ero” unien tappioksi. Unet ovat eräänlaista arkitodellisuuden huonoa surrealismia, ja kaiken lisäksi ne ovat värittömiä tai korkeintaan tylsästi väritettyjä. Tähän en osaa sanoa mitään. Joskus olen jonkun unen kirjoittanut yöllä ylös, ja aamulla häpeänpuna poskillani sitä lukenut. Mutta sieltä rajamaastosta olen joskus onnistunut jotakin kaivamaan.

Unen rajamailla ilmestyvät

        oudot äänet ja sahalaitaiset kuvajaiset.

Pimeyden hohtaessa tyhjyyttään

                    valkeampana kuin lumi

        avautuu ruosteenpunainen rosoinen onkalo.

Unohdus ja humala,

       unennäkijän epätodennäköinen valinta.

Epäröinnin ja tunnistuksen hetkellä

                   havainto vetäytyy paljaana

       aavemaisen puuntyngän suojiin

                  kiinnittämään suuren erehdyksen

                          lahoon kantoon.

Runossa pistää silmään ”valkeampana kuin lumi” hohtava pimeys. Visionäärisissä kokemuksissa on yhtäläisyyksiä, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Huxley vertaa tuota näkyjen näkijän valoa Tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa (1979) kuvattuun ”savuiseen valoon” ja Miltonin ”näkyvään pimeyteen”. ”Kaikkein suurinta näkyvyyttä kaikkein suurimmassa hämäryydessä.” Taivas ja helvetti ovat ikään kuin samassa (tajunnan) tilassa, jos on toinen, on myös toinen. Riippuu valmistautumisesta, mielialasta ja viime kädessä sattumasta kumpaan ”autuuteen” epätodennäköinen näkyjen matkaaja putkahtaa.

Monia kysymyksiä jää yhä kysymättä. Kuten sekin, millaista musiikkia Huxleyn ”sisäavaruudessa” soi? Kenen musiikista hän sanoi: ”Tämä voi olla vain yhtä helvettiä?”

Mutta ei voi mitään, tyhjä kangas vartoo telineessä ”viheliäisempänä ja tiukemmin suljettuna kuin tietoiseen persoonan vangittu maailma”.

Aldous Huxley: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti, suom. Ville-Juhani Sutinen, Like 2012.

”Maisema on jo itsessään avautuneen mielen tila.” Charlottenlund 2002, Kuva ja kuvankäsittely SJT.