KADOTETTU TAIDEYLEISÖ

Läpikuratoitua ja läpidramatisoitua näyttelyseinää. Serlachius-museot 2014. Kuva SJT.

Kirjoitan tätä kuvataiteen näkökulmasta, koska kuvataiteen kokemisessa on aivan omat omalaatuiset käytäntönsä. Pari vuosikymmentä sitten kuvataiteen kokijan täytyi oppia omana harrastuksenaan näkemään kuvataidetta. Nykyään asiat ovat toisin, taidemuseoissa ei enää taiteen kokijaa jätetä yksin teoksen äärelle, vaan katsojan puolesta on ”taiteen tarinaa” kuvittamassa ja ymmärtämässä kuraattoreita, näyttelydramaturgeja ja mitä kummallisempia museoalan ammattilaisia. On koittanut valmiiksi ohjattujen ja valmiiksi pureskeltujen näyttelykokonaisuuksien aika. Kaiken sortin oheistieto ympäröi niin taideteosta kuin taiteen kokijaakin. Usein tämä ”yleisölähtöinen sisältö” – metatieto – on täysin toisarvoista tai vain pinnallisesti esillä oleviin taideteoksiin liittyvää. Tarkoituksena on tietenkin kosiskella uutta yleisöä – nostaa kävijämääriä.

Muutokset tapahtuvat hitaasti ja ne huomaa vasta kun on liian myöhäistä. Suomen Taiteilijain näyttelyiden yli 100-vuotisen perinteen katkaiseminen sentään herätti melkoisen kohun. Huhun mukaan Helsingin Taidehalli ei olisi edes huolinut suojiinsa suurta yhteisnäyttelyä – se ei ole nykyään mediaseksikästä. Niinpä Suomen Taiteilijaseura taipui painostuksen edessä ja valitsi vaihtoehtoista näyttelyä kuratoimaan Marketta Hailan ja Villu Jaanisoon. Kuraattorit valitsivat näyttelyyn 12 taiteilijaa seuran hiipuvaa mainetta kiillottamaan. Mutta mitä tuumivat ne loput 3000 seuran jäsentaiteilijaa, joilla ei ollut edes mahdollisuutta tarjota teoksiaan näyttelyyn. Onko kuvataide ajautumassa marginaaliin? Onko Suomen Taiteilijaseura tullut tiensä päähän?

Vaan jossakin muualla on toisin. New Yorkin Modernin taiteen museo (MoMA) avasi vuoden vaihteessa uuden maalaustaiteen näyttelyn The Forever Now: Contemporary Painting in an Atemporal World. Näyttely on saanut monet kriitikot ihmettelemään siveltimen paluuta digitaaliseen maailmaan, jossa hektisellä taideyleisölle ei ole enää aikoihin annettu aikaa eikä paikkaa pysähtyä näkemään ja ymmärtämään taidetta. Onko tuon tikunnokkaan kiinnitetyn karvatukon paluu edes mahdollinen? Onko pensselillä sittenkin vielä jotakin sanottavaa digiaikana?

Muutamat vanhat maalarikonkarit, kuten David Hockney, esittelevät yhä teoksiaan myös museoissa. Hockneyn mukaan syy siihen, että kuvataiteesta on viime vuosikymmeninä tullut yhä vain ”vähemmän”, on taidemaailmassa (museot, galleriat, taidekoulut), joka ryntäsi suin päin käsitetaiteen hetteikköön. Tämän myötä katosivat perinteisen kuvataiteen merkittävimmät ominaisuudet: kuvallisuus ja teoksellisuus. Samalla menetettiin hyväksi havaitut näyttelykäytännöt ja hukattiin mahdollinen ”kuvia näkevä” taideyleisö. Tilalle houkutellaan kaikin keinoin uutta yleisöä, jolle kaikki pitää olla valmiiksi selitettyä ja ymmärrettyä.

Toki vielä periferian näyttelypaikoissa, joissa ei ole varaa palkata näitä ”kuvakuiskaajia”, näkee vielä suoraan havaintoon perustuvia ”kunnon näyttelyitä”. Siellä saattaa tavata vielä taidetta näkevää yleisöäkin.

Me odotamme, että kuvat esittäisivät jotakin ja psykologia takaisi kokemisen järjellisen järjestyksen. Mutta virhepäätelmä ymmärryksestä (tiedostuksesta) passiivisena varantona on nimenomaan (vanhentuneen) psykologian tekemä. Ikään kuin olisi olemassa jokin ymmärryksen kylläisyyspiste, johon saakka on turvallista tankata ”asiantuntijoiden” hyväksi tiedostamia havaintokohteita (tietoa, taidetta ym.). Mutta havaitseminen onkin vastavuoroinen tapahtuma, joka ei milloinkaan pysähdy mihinkään tiedostuksen pisteeseen. Ymmärrys on jatkuvaa (valikoivaa) tapahtumista. Akvinon Tuomaan ajatus silmistä lähtevistä havaitsemisen säteistä ei olekaan niin hullu ajatus kuin ensin saattaisi luulla.

Me odotamme, että kuvataide esittäytyisi ilmaisun ”tuttuudessaan” niin, että asioiden ja olioiden lähes järjenvastainen tuttuus ja näkymättömyys helpottaisi edes hetken ajaksi. Ehkäpä Kierkegaardin kuuluisa hyppy ei olekaan hyppy tuntemattomaan, vaan läpikotaisin tuttuun.

Tekstin alkuosa (3000 merkkiä) on ilmestynyt kolumnina Ilkassa 14.1.2015.

MATKALLA MÄNTTÄÄN

Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.

Epiktetos

Bussi kulkee kepeästi, aurinko paistaa ja keli on kuivan rapeaa. Pitkät varjot lankeavat yli viheriöivien nurmikoiden ja pysähtyvät lopulta laikuttamaan rakennusten seiniä. Nopeasti kaupunki vaihtuu metsäksi ja metsä suoksi. Tien vieressä juoksee kiviaitaa ja kuusiaitaa ja lopulta pelkkää ojaa. Yhtäkkiä sää muuttuu. Tasainen pilvipeite kattaa taivaan ja maisema painuu apeaan usvaiseen harmauteen. Siellä täällä tien varressa ja niittyjen laidoilla vilahtaa taloja mustin ikkunoin. On marraskuu puolivälissä. Tähän aikaan vuodesta pitäisi olla jo lunta maassa.

Peräseinäjoen jälkeen tie seuraa tekojärven pengerrystä – järvestä ei näy vilaustakaan. Kuuran hopeoimat kyntöpellot vaihtuvat kitukasvuiseen metsään. Taivas käy yhä harmaammaksi. Bussi viistoaa Alavuden kaupunkia ja sumeana väreilevän Kirkkojärven tuttua maisemaa. Jo vuonna 1938 nimetty kantatie 66 (tunnetussa laulussa Valtatie 66) kulkee lähes entisillä sijoillaan, mutta oikaisee Lipakolta läpi metsätaipaleen ohittaen näin koko Pahajoen laakson. Edes tienviitta ei viittaa Pahajoen kylään. Vanhan koulutien sieluun saakka syöpyneet mutkat eivät enää pane miettimään matkanteon ja perilletulon maksiimeja – ne ovat jo muistissakin oi'istuneet.

Kirjoitin runon Tie 1960-luvun lopulla. Siinä juuri ajokortin saanut runon minä kiitää kantatie 66:ta kuumassa kesäilmassa Pahajoen kautta etelään päin. Auto – Taunus farmari – oli erityisen huono ajettava, varsinkin ilman lastia. Isäni oli hankkinut sen maalipönttöjen ja työtarvikkeiden rahtaamiseen. Olin jo pari kertaa ajanut sillä ojaan, tosin talven lumilla, joten autoon ei ollut tullut naarmun naarmua. Sellaisella autolla ”kiitäminen” vaati hyvää mielikuvitusta. Runon uho on lainattu Baudelairen runosta Matkaan kutsu.

Vinhaa kyytiä ohitamme Sapsalammin järvenpoukamat ja Herraskosken pittoreskin kanavan. Virroilla jotkut matkalaisista haluavat poiketa Kitusen Kievariin. Maakunta vaihtuu ja samoin vaihtuu myös maisema kallioisemmaksi ja mäkisemmäksi. Metsän seinä on tiivistä ja synkkää kuusikkoa. Jostakin ja ei mistään poikkeava tie on kapeaa ja töyssyistä. Kirjoittamisesta ei tule mitään kynän pomppiessa muistion laidasta laitaan. Käännän taskuradion päälle ja Plácido Domingo kajauttaa suoraan korviini Aquellos ojos verdes. Kaipuun sävelet soivat ankarina ja jostakin mielen syövereistä kumpuava vihreiden silmien muistikuva on suistaa habitukseni tunnemyrskyn kouriin. Vaan maiseman hyväätekevä synkkyys pitää posket kuivina.

Mänttän sekavien tiejärjestelyjen takaa löytyy kuin löytyykin oikea kyltti: Serlachius-museot. Miljöö on viime näkemästä muuttunut paljon, vaivoin tunnistaa tulleensa tuttuun paikkaan. Vanha museo – kartano – näyttää uuden museorakennuksen kainalossa yllättävän pieneltä. Tänä vuonna avatussa laajennusosassa – Paviljongissa – on tilaa ja avaruutta – ja erityisen paljon siellä näyttää olevan pimeää tilaa. Paviljonki kiertyy luontevasti järvenrantaan ja antaa ikkunoiden kautta tilaa maiseman kauneudelle, jota syksyn harmaus ei juurikaan onnistu vähentämään. Näin me kohtaamme sekä luonnon että taiteen yhtäaikaisena elämyksenä – siinä on sellaista lisäbonusta joka ei matkalaisilta jää huomaamatta.

Näyttely Malli ja hullu kuvailija on vaivaa nähden suunniteltu ja ylöspantu. Toteutusta kuvaava käsite ”kokonaistaideteos” on tosin jo ajat sitten poispilattu. Näyttelyssä on runsaasti erinomaisen hienoja maalauksia, ja osin mainio ripustuskin. Mutta pääosin näyttelyseinät on lavastettu ”kokonaisvaltaisesti” valokuvakollaasein ja Riikka Ala-Harjan sepitteellisin tekstein. Taideteokset on upotettu lähes näkymättömiksi noihin outoihin kulisseihin. Tuota pikaa maalauksia ympäröivä meta-aines täyttää katsojakokijan pään ylenpalttisella ymmärryksellä ja kliseisillä kuvailuilla. Nykyään ei enää riitä, että ymmärtää taidetta, on ymmärrettävä myös kuraattoria, museopedagogia, näyttelydramaturgia ja ties ketä kaikkia museoammattien salaperäisiä harjoittajia. Missään ei voi (eikä saa) olla enää taideteoksen kanssa kaksin kesken – se tuntuu suorastaan synniltä!

Mitä tässä enää voi sanoa. Ei mitään. Jos tähän tekstiin on päässyt luikahtamaan jokin mielipide, niin se ei taatusti ole kirjoittajan. Takaan sen!

Tie

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä

       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!

Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain

       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää.

Siinä meni mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,

       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma

       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.

Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,

       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,

kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,

       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!

                SJT (Pahajoki 1966)