Älä
vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo
niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.
Epiktetos
Bussi kulkee kepeästi,
aurinko paistaa ja keli on kuivan rapeaa. Pitkät varjot lankeavat
yli viheriöivien nurmikoiden ja pysähtyvät lopulta laikuttamaan
rakennusten seiniä. Nopeasti kaupunki vaihtuu metsäksi ja metsä
suoksi. Tien vieressä juoksee kiviaitaa ja kuusiaitaa ja lopulta
pelkkää ojaa. Yhtäkkiä sää muuttuu. Tasainen pilvipeite kattaa
taivaan ja maisema painuu apeaan usvaiseen harmauteen. Siellä
täällä tien varressa ja niittyjen laidoilla vilahtaa taloja mustin
ikkunoin. On marraskuu puolivälissä. Tähän aikaan vuodesta
pitäisi olla jo lunta maassa.
Peräseinäjoen jälkeen
tie seuraa tekojärven pengerrystä – järvestä ei näy
vilaustakaan. Kuuran hopeoimat kyntöpellot vaihtuvat kitukasvuiseen
metsään. Taivas käy yhä harmaammaksi. Bussi viistoaa Alavuden
kaupunkia ja sumeana väreilevän Kirkkojärven tuttua maisemaa. Jo
vuonna 1938 nimetty kantatie 66
(tunnetussa laulussa Valtatie
66) kulkee lähes entisillä sijoillaan, mutta oikaisee Lipakolta
läpi metsätaipaleen ohittaen näin koko Pahajoen laakson. Edes
tienviitta ei viittaa Pahajoen kylään. Vanhan koulutien sieluun
saakka syöpyneet mutkat eivät enää pane miettimään matkanteon
ja perilletulon maksiimeja – ne ovat jo muistissakin oi'istuneet.
Kirjoitin runon Tie
1960-luvun lopulla. Siinä juuri ajokortin saanut runon minä kiitää
kantatie 66:ta kuumassa
kesäilmassa Pahajoen kautta etelään
päin. Auto – Taunus farmari – oli erityisen huono ajettava,
varsinkin ilman lastia. Isäni oli hankkinut sen maalipönttöjen ja
työtarvikkeiden rahtaamiseen. Olin jo pari kertaa ajanut
sillä ojaan, tosin talven lumilla, joten autoon ei ollut tullut
naarmun naarmua. Sellaisella autolla ”kiitäminen” vaati hyvää
mielikuvitusta. Runon uho on lainattu Baudelairen runosta Matkaan kutsu.
Vinhaa kyytiä ohitamme
Sapsalammin järvenpoukamat ja Herraskosken pittoreskin kanavan.
Virroilla jotkut matkalaisista haluavat poiketa Kitusen Kievariin.
Maakunta vaihtuu ja samoin vaihtuu myös maisema kallioisemmaksi ja
mäkisemmäksi. Metsän seinä on tiivistä ja synkkää kuusikkoa.
Jostakin ja ei mistään poikkeava tie on kapeaa ja töyssyistä.
Kirjoittamisesta ei tule mitään kynän pomppiessa muistion laidasta
laitaan. Käännän taskuradion päälle ja Plácido Domingo
kajauttaa suoraan korviini Aquellos ojos verdes. Kaipuun
sävelet soivat ankarina ja jostakin mielen syövereistä kumpuava
vihreiden silmien muistikuva on suistaa habitukseni tunnemyrskyn
kouriin. Vaan maiseman hyväätekevä synkkyys pitää posket
kuivina.
Mänttän
sekavien tiejärjestelyjen takaa löytyy kuin löytyykin oikea
kyltti: Serlachius-museot. Miljöö on viime näkemästä muuttunut
paljon, vaivoin tunnistaa tulleensa tuttuun paikkaan. Vanha museo –
kartano – näyttää uuden museorakennuksen kainalossa yllättävän
pieneltä. Tänä vuonna avatussa laajennusosassa – Paviljongissa –
on tilaa ja avaruutta – ja erityisen paljon siellä näyttää
olevan pimeää tilaa. Paviljonki kiertyy luontevasti järvenrantaan
ja antaa ikkunoiden kautta tilaa maiseman kauneudelle, jota syksyn
harmaus ei juurikaan onnistu vähentämään. Näin me kohtaamme sekä
luonnon että taiteen yhtäaikaisena elämyksenä – siinä on
sellaista lisäbonusta joka ei matkalaisilta jää huomaamatta.
Näyttely
Malli ja hullu kuvailija on vaivaa nähden suunniteltu ja
ylöspantu. Toteutusta kuvaava käsite ”kokonaistaideteos” on
tosin jo ajat sitten poispilattu. Näyttelyssä on runsaasti
erinomaisen hienoja maalauksia, ja osin mainio ripustuskin. Mutta
pääosin näyttelyseinät on lavastettu ”kokonaisvaltaisesti”
valokuvakollaasein ja Riikka Ala-Harjan sepitteellisin tekstein.
Taideteokset on upotettu lähes näkymättömiksi noihin outoihin
kulisseihin. Tuota pikaa maalauksia ympäröivä meta-aines täyttää
katsojakokijan pään ylenpalttisella ymmärryksellä ja kliseisillä
kuvailuilla. Nykyään ei enää riitä, että ymmärtää taidetta,
on ymmärrettävä myös kuraattoria, museopedagogia,
näyttelydramaturgia ja ties ketä kaikkia museoammattien
salaperäisiä harjoittajia. Missään ei voi (eikä saa) olla enää
taideteoksen kanssa kaksin kesken – se tuntuu suorastaan synniltä!
Mitä
tässä enää voi sanoa. Ei mitään. Jos tähän tekstiin on
päässyt luikahtamaan jokin mielipide, niin se ei taatusti ole
kirjoittajan. Takaan sen!
Tie
Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä
ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!
Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain
sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää.
Siinä meni mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen
kauppa,
Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!
Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma
paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.
Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,
auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,
kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,
höpisi omiaan, uhkasi
kasvaa tien umpeen!
SJT (Pahajoki 1966)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti