perjantai 21. marraskuuta 2014

MATKALLA MÄNTTÄÄN




Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.
Epiktetos


Bussi kulkee kepeästi, aurinko paistaa ja keli on kuivan rapeaa. Pitkät varjot lankeavat yli viheriöivien nurmikoiden ja pysähtyvät lopulta laikuttamaan rakennusten seiniä. Nopeasti kaupunki vaihtuu metsäksi ja metsä suoksi. Tien vieressä juoksee kiviaitaa ja kuusiaitaa ja lopulta pelkkää ojaa. Yhtäkkiä sää muuttuu. Tasainen pilvipeite kattaa taivaan ja maisema painuu apeaan usvaiseen harmauteen. Siellä täällä tien varressa ja niittyjen laidoilla vilahtaa taloja mustin ikkunoin. On marraskuu puolivälissä. Tähän aikaan vuodesta pitäisi olla jo lunta maassa.

Peräseinäjoen jälkeen tie seuraa tekojärven pengerrystä – järvestä ei näy vilaustakaan. Kuuran hopeoimat kyntöpellot vaihtuvat kitukasvuiseen metsään. Taivas käy yhä harmaammaksi. Bussi viistoaa Alavuden kaupunkia ja sumeana väreilevän Kirkkojärven tuttua maisemaa. Jo vuonna 1938 nimetty kantatie 66 (tunnetussa laulussa Valtatie 66) kulkee lähes entisillä sijoillaan, mutta oikaisee Lipakolta läpi metsätaipaleen ohittaen näin koko Pahajoen laakson. Edes tienviitta ei viittaa Pahajoen kylään. Vanhan koulutien sieluun saakka syöpyneet mutkat eivät enää pane miettimään matkanteon ja perilletulon maksiimeja – ne ovat jo muistissakin oi'istuneet.

Kirjoitin runon Tie 1960-luvun lopulla. Siinä juuri ajokortin saanut runon minä kiitää kantatie 66:ta kuumassa kesäilmassa Pahajoen kautta etelään päin. Auto – Taunus farmari – oli erityisen huono ajettava, varsinkin ilman lastia. Isäni oli hankkinut sen maalipönttöjen ja työtarvikkeiden rahtaamiseen. Olin jo pari kertaa ajanut sillä ojaan, tosin talven lumilla, joten autoon ei ollut tullut naarmun naarmua. Sellaisella autolla ”kiitäminen” vaati hyvää mielikuvitusta. Runon uho on lainattu Baudelairen runosta Matkaan kutsu.


Vinhaa kyytiä ohitamme Sapsalammin järvenpoukamat ja Herraskosken pittoreskin kanavan. Virroilla jotkut matkalaisista haluavat poiketa Kitusen Kievariin. Maakunta vaihtuu ja samoin vaihtuu myös maisema kallioisemmaksi ja mäkisemmäksi. Metsän seinä on tiivistä ja synkkää kuusikkoa. Jostakin ja ei mistään poikkeava tie on kapeaa ja töyssyistä. Kirjoittamisesta ei tule mitään kynän pomppiessa muistion laidasta laitaan. Käännän taskuradion päälle ja Plácido Domingo kajauttaa suoraan korviini Aquellos ojos verdes. Kaipuun sävelet soivat ankarina ja jostakin mielen syövereistä kumpuava vihreiden silmien muistikuva on suistaa habitukseni tunnemyrskyn kouriin. Vaan maiseman hyväätekevä synkkyys pitää posket kuivina.



Mänttän sekavien tiejärjestelyjen takaa löytyy kuin löytyykin oikea kyltti: Serlachius-museot. Miljöö on viime näkemästä muuttunut paljon, vaivoin tunnistaa tulleensa tuttuun paikkaan. Vanha museo – kartano – näyttää uuden museorakennuksen kainalossa yllättävän pieneltä. Tänä vuonna avatussa laajennusosassa – Paviljongissa – on tilaa ja avaruutta – ja erityisen paljon siellä näyttää olevan pimeää tilaa. Paviljonki kiertyy luontevasti järvenrantaan ja antaa ikkunoiden kautta tilaa maiseman kauneudelle, jota syksyn harmaus ei juurikaan onnistu vähentämään. Näin me kohtaamme sekä luonnon että taiteen yhtäaikaisena elämyksenä – siinä on sellaista lisäbonusta joka ei matkalaisilta jää huomaamatta.



Näyttely Malli ja hullu kuvailija on vaivaa nähden suunniteltu ja ylöspantu. Toteutusta kuvaava käsite ”kokonaistaideteos” on tosin jo ajat sitten poispilattu. Näyttelyssä on runsaasti erinomaisen hienoja maalauksia, ja osin mainio ripustuskin. Mutta pääosin näyttelyseinät on lavastettu ”kokonaisvaltaisesti” valokuvakollaasein ja Riikka Ala-Harjan sepitteellisin tekstein. Taideteokset on upotettu lähes näkymättömiksi noihin outoihin kulisseihin. Tuota pikaa maalauksia ympäröivä meta-aines täyttää katsojakokijan pään ylenpalttisella ymmärryksellä ja kliseisillä kuvailuilla. Nykyään ei enää riitä, että ymmärtää taidetta, on ymmärrettävä myös kuraattoria, museopedagogia, näyttelydramaturgia ja ties ketä kaikkia museoammattien salaperäisiä harjoittajia. Missään ei voi (eikä saa) olla enää taideteoksen kanssa kaksin kesken – se tuntuu suorastaan synniltä!

Mitä tässä enää voi sanoa. Ei mitään. Jos tähän tekstiin on päässyt luikahtamaan jokin mielipide, niin se ei taatusti ole kirjoittajan. Takaan sen!


Tie

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä
       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!
Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain
       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää.
Siinä meni mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,
       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma
       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.
Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,
       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,
kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,
       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!

                SJT (Pahajoki 1966)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti