LIHANSYÖNNISTÄ II

Idylli menneeltä ajalta, Limvuono 1989. Kuva SJT.

Se, mitä minä kutsun ”tekstiksi” sisältää kaikki rakenteet, joita kutsutaan ”todellisiksi”, ”ekonomisiksi”, ”historiallisiksi”, ”sosio-institutionaalisiksi”, lyhyesti sanottuna: kaikki mahdolliset viittauskohteet. Toinen tapa palauttaa mieleen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”. Se ei tarkoita, että kaikki viittauskohteet ovat lakkautettuja, kiellettyjä ja kielen ympäröimiä niin kuin ihmiset ovat väittäneet tai naiivisti uskoneet, tai väittäneet minun uskovan. Mutta se tarkoittaa, että jokaisella viittauskohteella, kaikella todellisuudella, on erityisen jäljen rakenne ja että tähän ”todelliseen” ei voi viitata muutoin kuin tulkitsevassa kokemuksessa.

Jacques Derrida

Derridan dekonstruktiivinen lukutapa johtaa kolkkoon ajatukseen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”, ja dekonstruktion jälkeen näyttäisi siltä että myöskään tekstissä ei ole enää yhtään mitään. Todellinen sisältö on ajautunut rivien väleihin ja marginaaleihin. Peruskoulussa opittua lukukäytäntöä – kirjain kirjaimelta ja rivi riviltä – noudattaen tulee ymmärtäneeksi vain sen, mikä olisi pitänyt jo reduktiossa – havaintovaiheessa – sulkeistaa ymmärryksen ulkopuolelle. Jonkinlaista lohtua tuo yllä oleva lainaus, jossa filosofi antaa ympäripyöreästi ymmärtää, ettei hän aivan kokonaan aikonut tyhjentää maailmaa sen asukkaista. Tai ainakaan heidän jättämistään jäljistä – merkeistä – kuten vaikkapa näistä paperinsa hukanneista kirjoitusmerkeistä.

Tunnettu on Derridan kuvaama kohtaus kissan kanssa sijoiltaan nyrjähtäneessä ajassa, jossa filosofi joutuu kohtaamaan eläimen tiedostavassa katseessa oman ”mielenvikaisuutensa teatterin”. Turhaan ei Derrida lainaa Liisa ihmemaassa -kirjan Irvikissaa: ”Me olemme kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.” Tällaisella hetkellä on turha yrittää vastata kysymykseen, kuka minä olen? Kysymykseen voi etsiä vastausta ”vasta hulluudesta toipumisen jälkeen, yksilön palattua takaisin itseensä ja saatua älyllisen ryhtinsä takaisin”, kuten Matthew Calarco kirjoitaa esseessään Derrida – Eläimen kiihko. ”On mahdotonta määritellä, kuka minä olen hulluuden hetkellä, sillä minä – käsitetään se sitten subjektina, cogitona, transsendentaalina havainnon kokonaisuutena, transsendentaalina egona tai itsetietoisuutena – ei ole kokonaan paikalla käsittelemässä ja järkeistämässä kokemusta.”

John Bergerin mukaan tällainen ihmisen ja eläimen välinen katseyhteys on nykyään mahdotonta, koska se on sammunut. Eläintarhat ovat tämän sammutetun katseen muistomerkkejä. Tästä voisi päätellä, että Derrida ei kohdannutkaan kotikissassa aitoa ”toiseutta”, vaan tutun perheenjäsenen. Niinpä Deleuze ja Guattari kehottavatkin meitä altistumaan petoeläimille – ulvomaan susien laumassa. Katsomalla tienoota hetkisen öisessä metsässä juoksevan villieläimen silmin. Kunnes jälleen on aika kohdata suuri kyynisyyden hetki, jossa ”tuo ihmiseläimestä palannut julmuus on torjuttu hänen sisäiseen elämäänsä, se on vetäytynyt kauhuissaan hänen yksilöllisyyteensä; se on teljetty valtioon jotta se voitaisiin kesyttää...”

On jälleen aika ryhtyä ulvomaan. Kirjoitin eräässä runossani, että ”ulvomisaikani on jo ohi”. Kuinka väärässä sitä (kotisusi) voikaan olla – sehän on vasta alkamassa!

Elimetöntä ruumista ei voi saavuttaa

eikä sitä saa kiinni: se on raja....

se on (se) osa meitä, jolla matelemme kuin

syöpäläiset, haparoimme kuin sokeat

ja juoksemme kuin hullut.

Deleuze & Guattari

Aristoteles piti kohtuullisena käytäntöä, että järjellinen ihminen söi järjettömät eläimet. Tuomas Akvinolainen juurrutti tämän opin syvälle länsimaiseen kristikansaan – sielulliseen ihmisolentoon verrattuna eläimet olivat pelkkiä välineitä. ”Yleinen tapa puhua 'vain eläimistä' saanee alkunsa juuri ajatuksesta, että ihminen on jollakin tapaa eläimiä täydellisempi ja siksi moraalisesti oikeutettu käyttämään niitä haluamallaan tavalla”, kirjoittaa Elisa Aaltola toimittamansa kirjan Johdatus eläinfilosofiaan (2013) johdannossa Ihminen, eläin vai molemmat?

Nykyään meillä (ihmisillä) on alituisesti kädet kouristuneena eläimen kurkulle, joko vaatimassa hellyyttä ja ystävyyttä (kyseenalaista rakkautta) tai kuristamassa sitä hengiltä aterian korvikkeeksi. Eläimen olemus häilyy jossakin suojeltavan luontokappaleen ja syötävän makunautinnon välimaastossa. Monet ahtaaseen asuntoon teljetyt eläimet elävät mielisairauden kaltaisessa olotilassa. Derridan mukaan eläimiä koskeva kysymys ei kuulu ”Voivatko ne järkeillä?” tai ”Voivatko ne puhua?” vaan ”Voivatko ne kärsiä?”

Calarco listaa joukon eurooppalaisia nykyfilosofeja (Jürgen Habermas, Gianni Vattimo, Emmanuel Levinas, Jean-Francois Lyotard, Giorgio Agamben, Philippe Lacoue-Labarthe), jotka ovat ottaneet voimallisesti kantaa eettisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Jopa vertaamalla tuotantoeläinten karmeaa kohtelua holokaustiin, kuten muiden muassa myös Heidegger ja Adorno. Lihantuotantoa ja jopa eläinsuojelua ”toteutetaan organisoimalla ja käyttämällä hyväksi keinotekoista, helvetillistä ja käytännössä loputonta eloonjääntiä olosuhteissa, joita menneet sukupolvet olisivat pitäneet hirviömäisinä ja hyvän eläinelämän kaikkien normien vastaisina; näin ollen eläimiä tuhotaan niiden jatkuvan olemassaolon ja jopa liikapopulaation avulla”, kirjoittaa Derrida.

Tämä on ymmärrettävästi herättänyt pöyristystä – eläimethän ovat lihantuotannon kantilta katsottuna vain kävelevää ravintoa. Monet sodat olisivat jääneet sotimatta (ja Amerikkakin löytämättä), ellei olisi ollut olemassa tuota itsessään mukana kulkevaa (ja itsensä säilövää) elävää ruokavarastoa. Eläinten huono ja väkivaltainen kohtelu on lisääntynyt eksponentiaalisesti maatalouden koneellistumisen ja lihantuotannon teollistumisen myötä. Derridan mukaan tämä on seurausta ”valtavassa mittakaavassa tapahtuvasta keinosiemennyksestä, yhä julkeammasta perimän manipulaatiosta ja eläimen pelkistämisestä ei vain kulutusta varten tuotetuksi ja yliaktiivisesti lisääntyväksi lihaksi (hormonit, geneettinen risteyttäminen, kloonaaminen ja niin edelleen) vaan myös kaikenlaisiksi muiksi lopputuotteiksi. Kaikki tämä palvelee erästä tiettyä olentoa ja niin kutsuttua ihmisen hyvinvointia.”

Nykyään olemme tulleet jo siihen pisteeseen, että yhä mielikuvituksellisimpien tekniikoiden avulla toteutettu lihan ylituotanto jo uhkaa ihmisen ja koko luomakunnan hyvinvointia. Jälleen on koittamassa ne ajat kun me kunnon ihmiset aloitamme joululihan yökauden kestävän paiston sellaisella hartaudella, että siihen ei omasta takaa tuotettu sähkökään riitä. Siinä silavan tiristessä ja kinkun kypsyessä voimme virkistää mieliämme lukaisemalla Guillevicin runon:

HIRVIÖITÄ

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,

jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä

    ummessa

ja painavat ranteellesi

karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä

    purppuraa,

kun kalliot singahtavat takaisin

mielettömille radoilleen.

Ne heräävät.

Guillevic (1942)

Matthew Calarco: Derrida – Eläimen kiihko, kirjassa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola, suom. Johanna Koskinen, Gaudeamus 2013.

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus, Suom. Tapani Kilpeläinen, Tutkijaliitto 2007.