DIFFÉRANCE N:O 651

”Minä täällä – maailma siellä!” Kuva SJT.

”Eron toi esille mykkä merkki; se kohosi

graafisen tilan keskellä pyramidin kaltaisena,

salaisena ja vaiteliaana kuin hauta, oikesis.”

S. J. Tanninen: Korpus, Différancen taantuminen eråksi (2006)

Jostain tietymättömästä syystä se osuu aina perjantaihin, kun suuri moka tai kvanttihyppy tapahtuu. Viime vuoden aikana siitä sai hyvää kokemusta, kaikki onnettomuudet vesivahinkoa myöten sattuivat perjantaina. Siinä oli aina koko viikonloppu hyvää aikaa miettiä, mitä helvettiä nyt tehdään.

Viime viikolla puhelin soi niin kuin se soi jossain syvällä taskun uumenissa. Soittaja ilmoitti hyväntahtoisesti, että nyt on ehdottoman hyvä aika päivittää laajakaista, nopeus kaksinkertaistuu eikä maksa juuri mitään. Lakkaa siellä teilläkin tökkimästä, sanoi soittaja. Hän tiesi kaiken, senkin että meillä tökkii. Yritin vastustaa ja sanoin, että kokemuksesta tiedän että tulee hankaluuksia, hermot romahtaa ja ollaan ilman nettiä päivätolkulla. Ei tule, vakuutti soittaja, siirrät vain sim-kortin vanhasta reitittimestä uuteen, ja kyllä pelittää.

Perjantaina posti toi uuden laitteen. Ja perjantaista huolimatta – niin luottavainen olin – vaihdoin sim-kortin vanhasta vehkeestä uuteen. Saahan sen toki vanhaan takaisin jos ei toimi, sanoin itsekseni ääneen. No, eihän se tietenkään toiminut, aikansa takuttuaan kone ilmoitti suuren uutisen: VIRHE 651. Ei hätää, sanoin itselleni – nyt jo melko lailla hermostuneesti – ja siirsin sim-kortin takaisin vanhaan vekottimeen. No niin, sekään ei enää toiminut: yhteys ei ole käytettävissä koska modeemissa tai verkkosovittimessa on ongelma. Naapurin koirakin tämän olisi tiennyt, vaan minä en ollut vieläkään oppinut mitään. Ja taas oli hyvää aikaa koko viikonloppu miettiä, mitä kaikkea tekevälle ihmiselle saattaa sattua ja mitä kaikkea sattuisi, vaikka ei tekisi mitään.

Kävin naapurin koneelta katsomassa, mikä on VIRHE 651. Se osoittautui yhdeksi aurinkokunnan yleisimmistä virheistä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän mitä sille pitäisi tehdä. Luulenpa, että juuri tämänkaltainen virhe innoitti Derridan keksimään käsitteensä différance. Pitkään différancea pidettiin nihilistisenä inhimillisen järjestyksen kapinan, dekonstruktion, kaaoksen ja järjettömyyden työkaluna. Mutta nykyään ”tietokonemaallistumisen” myötä siitä on tullut jokapäiväinen ilmiö – se voi yllättää yksityisen ”individin” missä tahansa. Se voi pilata kokonaisen työpäivän tai valaista jonkin pimeän nurkan. Toisaalta sitä ei ole lainkaan ”olemassa” eikä sitä voi lausua ääneen – sitä paitsi sehän on väärin kirjoitettukin. ”Différance ei kuulu ääneen eikä kirjoitukseen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Se sijoittuu puheen ja kirjoituksen väliin outona tilana (...) Se sijoittuu myös sen rauhoittavan tuttuuden tuolle puolen, joka kytkee meidät jompaankumpaan ja saa meidät joskus kuvittelemaan, että ne olisivat kaksi eri asiaa.” (Derrida 2003)

Ystäväni Juha Saaren mukaan différance edustaa nykyajassa niin harvinaista eettistä kategoriaa. Toisaalta se viittaa myös virheen ja erehdyksen elämää virkistävään mahdollisuuteen. Ilman virheitä me kotustaisimme vieläkin luolissa ja kommunikoisimme koputtelemalla sääriluunkappaleilla toistemme päitä. Tähän – juuri tähän – me olemme tulleet virheiden ja virhepäätelmien ansiosta. Matkan varrella me olemme hylänneet taikauskon ja siirtyneet tieteisuskoon. Faustinen ”maailmantunne” – järki – on vienyt meitä kuin pässiä lieassa, kuten Goethe meitä valistaa. Vaan onko mitään todellista edistystä tapahtunut? Onko jokainen käänne ollut käänne parempaan?

Mihin me oikein olemme tulleet – siitä ei tunnu olevan kenelläkään mitään tietoa. Tällä hetkellä maailmassa on enemmän ”asiantuntijoita” ja sortin tiedemiehiä kuin ylipäätään koskaan. Ja historiankirjoituksen ”runonlaulanta” muistaa sitä kyllä ylistää. Mutta hiljaisuuden pato on alkanut murtua ja todellinen tilanne alkaa pilkistää murtumasta. Varovastikin arvioiden me olemme nykyään enemmän hukassa kuin milloinkaan aikaisemmin ns. historiallisena aikana. Vähitellen on alkanut näyttää siltä, että se tiedollinen kehitys, jota me olemme niin suuresti arvostaneet, onkin virheitä tulvillaan.

Jako sieluun ja ruumiiseen on jo ajat sitten ollut mennyttä kalua. Saunantakana on jo pitkään hihitelty tuota Descartesin ”jättimokaa”. Siinä ohessa meni myös niin kätevä käsitepari subjekti – objekti. Minäisyys on pelkkä kulttuurin luoma sosiaalinen turhake, joka vain harhauttaa ihmistä pitämään maailmaa oman reduktionsa kohteena, ellei peräti tuotteena. Entä psykologia – sielutiede, kuka malttaisi kertoa noille onnettomille ”virkapsykologeille” ettei siellä suunnalla ole ollut alun alkaenkaan mitään tutkittavaa. Kärjistystä, totta, mutta mikä tahansa uusi toiminnanhaara perustetaankin, niin kohta siellä on niin paljon tutkittavaa ja tärkeää työtä tekemättä, että mitkään inhimilliset resurssit eivät siihen riitä.

Eteenpäin! Kieli maailman todellisuuden kuvastajana on sekin heitetty yli laidan – mikä puolestaan tietää naurukohtausta korrespondenssiteorian suhteen. Uuspragmatistit – Davidson ja Rorty etunenässä – väittävät ettei mitään eksaktia kieltä ole olemassakaan. Se on pelkkää lingvistien keksintöä. Näin Donald Davidson: ”Johtopäätökseni on, ettei mitään sellaista kuin kieli ole olemassa, jos kielellä tarkoitetaan vähänkin samaa kuin mitä monet filosofit ja lingvistit ovat olettaneet. Mitään sen kaltaista ei voi oppia, hallita tai saada synnyinlahjaksi.” Kommunikaatio perustuu sosiaaliseen ”kielelliseen toimintaan”, jossa sattumanvaraisen (intuitiivisen) ”arvauksen” tuloksena ollaan joko samaa tai eri mieltä, tai jos sekään ei riitä, siirrytään järeämpiin keinoihin, ja otetaan nirri pois. Näiden tosiasioiden toteamiseksi ei tarvita mitään vastaavuusteoriaa!

Eikö tuo kuulosta aivan vanhalta Wittgensteinilta. Joka tapauksessa näyttää siltä, että me kommunikoimme yhä edelleenkin koputtelemalla toistemme kalloja, nykyään se vain tapahtuu tietokoneilla, älypuhelimilla ja muilla digitaalisilla vehkeillä. Niin että mikä tässä on sitä ”tieteellistä edistystä”!

Ehdin tässä välissä nukkumaan yhden levottoman yön yli. Aamuisin maailma näyttää valoisammalta muutenkin kuin valaistuksensa osalta. Yllättäen onnistun aivan omin toimin korjaamaan tilanteen ja VIRHE 651 häipyy ruudultani. En tiedä mitä tein, mutta sen tiedän, että ilman subjekti – objekti suhdetta se ei olisi ollut mahdollista. Perun kaikki eiliset puheeni. Minä olen subjekti ja maailma turhakkeineen on objekti. Sillä siisti. Minä olen täällä ja maailma kaikkine siinä oleksivine olioineen on tuolla. Se on kätevää ja se toimii. Totta kai ”minä” olen mukana maailmassa – maailmaan heitettynä tai livahtaneena, kuten Juha Saari sanoo – mutta samalla minä olen myös sen ulkopuolella omassa immanentissa tiedostuksessani. Sekin on kätevää ja toimivaa, sanokoon kuka tahansa mitä hyvänsä.

Nyt kaivan vanhan virttyneen ”sieluni” kaapista esille ja vien sen järven rannalle vuoren juurelle ihmettelemään. Ihmettely on ainoa mihin meillä riittää resurssit, kuten Goethe sanoo, enempää meillä ei ole lupa pyytää.

Yritimme

dekonstruktiivisista

tulkinnoista yksinkertaisinta

epäröiden otimme pyramidin kaltaisen

käsitteen käyttöön vasta siinä vaiheessa kun alkoi

näyttää siltä että oli pakko lähteä pyykille keskellä kirkasta

päivää vaikka yötäkin

olisi ollut

nyt jo tarvitsimme apuvoimia

kuin kutsuaksemme pyykin todelliseksi

ja käsillä olevaksi tarvekaluksi

esineeksi ja käsipyykiksi

sanan sisään

ja kautta

ulos maailmaan

ikään kuin

jos ei

olisi sanaa

ei

olisi mitään pestävääkään

S. J. Tanninen: Korpus, Différancen taantuminen eråksi (2006)

Juha Saari kirjoittaa:
http://juhasaari.blogspot.fi/2014/03/differancen-etiikka.html