On taas se aika vuodesta, kun kaikella tapahtuvalla on lähes hormonaaliset mittasuhteet. Sitä ei voi olla huomaamatta eikä varsinkaan kuulematta. Sitäkään ei voi olla huomaamatta, että nuo valtavalla syljenerityksellä varustetut 'pääjalkaiset' jääkiekkoilijat pelaavat MM-kisoja. Jos jalkapallo on kehittynyt irtopäitä potkimalla, niin kuinka sitten jääkiekko. Heittikö äiti pannunalusella, kun aikamiespojat mätkivät pihassa haloilla toisiaan. Muuten jääkiekkomaila, tuo täsmäase, on suomalaisen kehitystyön tulos.
Eilen katsoin pätkän yhtä ottelua ja siinä survottiin, ihan vain huvin vuoksi, kaksi pelaajaa lähes henkihieveriin. Selityskin tähän outoon väkivaltaan löytyi: jääkiekko on kontaktilaji, ja kun suurella sydämellä tehdään, niin kaikenlaista voi sattua. Näin vakuutti studion asiantuntijaraati kuin yhdestä turvonneesta suusta.
Mutta eikö näin ole ollut myös suomalaisessa perhe-elämässä kautta aikain, jääkiekkomaila on vain korvattu koivuherralla, joka törröttää ovenkamanassa. Se on vain lapsia varten, äitiä ja isää lyödään suoraan nyrkillä. Ja suurella sydämellä...
Radiossa tutkaillaan innolla Suomen Kuvanveistäjäliiton 100-vuotisnäyttelyä. Erityistä huomiota on herättänyt se, että nuo kuvataiteen raskassarjalaiset, kiven, kannon, betonin ja pronssin jämeräperäiset muovaajat, ovatkin tarttuneet kutimeen ja virkkuukoukkuun. Aivan huimaa, kun kello viiden teellä katselen pannulappua uusin silmin, veistotaiteen edustajana. Mutta kun suurella sydämellä...
Kreikkalaiset ovat sössineet koko Euroopan talouselämän perikadon partaalle. Jos missä niin Kreikassa on menty suurella sydämellä aina antiikista asti. Siitä saa hyvän kuvan tuon ikijaarittelija Platonin teksteistä, tosin kaikkein löysimmät lörpöttelyt hän pani Sokrateen nimiin. Sokrateen mielestä juuri vapaa-ajan puute tekee miehestä (naisethan eivät olleet miehiä, eivätkä siinä mitassa oikein naisiakaan) sivistymättömän. Hän vertaa tällaista työssä uurastajaa paimeneen, joka rakentaa vuorelle aitauksen ja lypsää siellä määkivää karjaansa. Mikä lohduton näky, miehenpuolella on kädet lampaantisseissä, kun sen sijaan voisi lorvehtia kadunkulmissa jauhamassa potaskaa.
Minä vaadin, että kitsahtanut ja kuttumainen sydän nostetaan ansaitsemaansa kunniaan. Herra, varjele minua suurelta sydämeltä!
lauantai 22. toukokuuta 2010
perjantai 23. huhtikuuta 2010
KOPSAHTIKO OTSANI KYNNYKSEEN
Zen-maalauksia rakenteilla olevan Hallilan Osuuskaupan (Villenraitti 8) ikkunoissa 1958.
Zen-buddhalaisuus on ollut jo pitkään suosittua kotimaisellakin valaistumisen tiellä. Aikanaan tervehdittiin ilolla, kun Alan Wattsin kirja Zen saatiin suomeksi. Sen jälkeen on kaikensortin julkaisua pukannut tiuhaan tahtiin. Nyt käteeni osui John Daido Loorin Zen ja luovuus, jonka alaotsikko lupaa kehittymistä taiteen polulla.
Kirjassa kerrotaan perusteellisen pitkästyttävästi kirjoittajan osallistumisista eri mestareiden taidekursseihin ja myös kirjoittajan itse pitämistä kursseista. Juonena on koko kirjan opastaman kurssituksen ajan arvaamattoman kohtaaminen, jossa mestarin persoonan tai irrationaalisen zen-tekstin kautta ajaudutaan epämääräiseen päättämättömyyden tilaan, joka sitten taianomaisesti selkiytyy luovaan prosessiin ja valmiiseen taideteokseen.
Ei tässä mitään, näinhän sitä taidetta yleensäkin tehdään. Jotenkin vain nämä ns. zeniläiset kirjoitukset (niin viehättäviä kuin ne ovatkin) ovat vuosikymmenten saatossa pesty niin puhtoisiksi, että jo kilometrin päästä arvaa mitä tuleman pitää. Kuinka se enää voi valaista taiteen tekemisen prosessia? Ei se valaisekaan. Tämänkin kirjan kuvat syntyneistä teoksista ovat vaivauduttavaa katsottavaa. Lähtökohdat ovat auvoiset tai ainakin höpinät kuulostavat siltä, mutta lopputulokset ovat tympeän lepsuja versioita zen-mestareiden teemoista.
Kirjassa on runsaasti tokaisuja ja muita mietteitä niin vanhoilta kuin uusiltakin mestareilta. Väkisinkin hiipii kalloon tunne, että tekstejäkin on vesitetty ymmärrettävyyden nimissä. Toivottavasti suomentajilla ei ole tässä sormensa pelissä.
Yksi kirjaa kantava lentävä lause on Bellowin kynästä: ”Mikään ei valaise niin kuin käsittämätön.” Kun taas Laotsen suuhun on pantu kummallinen tokaisu: ”Ikkunasta ulos katsomatta voit nähdä taivaan tien.” Sehän on kuin suoraan helluntailaisten kesäseurojen banderollista. Mutta millaisen ikkunan ääreen pitäisi kuvitella Laotse (Laozi, n. 500 ekr), joka ei edes vilkaise ulos nähdäkseen Taon.
Silti kirjassa on hyvääkin; se vie taiteen polulla arkitodellisuuden loskaan juuttuneen harrastajan vaihtoehtoisten ajatusmallien kautta uudenlaisen oivalluksen äärelle ja esittelee sinnikkään opettajapersoonan, joka on sukua näille vuosikymmeniä kansalaisopistoissa puurtaville taiteilija-ohjaajille, joiden luotsaamaan työhön 'taide' ei eksy edes syksyn kammottavimmasta räntäsateesta.
Sympatiapisteet viime vuonna ajattomuuteen siirtyneelle ahkeralle taiteen harrastajalle. Sellainen kirja ei ole kokonaan huono, josta löytyy Rilken sitaatti (kuin suoraan Merleau-Pontyn suusta): ”Ei ole paikkaa, joka ei katsoisi sinua.” Rilke jaksaa yllättää, tuntuu kuin hän olisi tökkinyt suoraan tulevaisuuden ajattelun hermoon näillä kuin kevätsateena tippuvilla aivoituksillaan, joilla hän tilkitsi vuolaana pulppuavaa runomattoaan. Siinä on aitoa zeniä. Jos missä!
Onko meidän nyt etsittävä todellista zeniä länsimaisesta filosofiasta, fenomenologiasta alkunsa saaneista ajatusmalleista? On!
On taiteilijoita, jotka tekevät auringosta
keltaisen pisteen, mutta on myös taiteilijoita,
jotka tekevät keltaisesta pisteestä auringon.
- Picasso
John Daido Loori (2008): Zen ja luovuus. Basam Books.
Alan W. Watss (2005): Zen, Otava.
Villenraitti 8, kuva SJT 2010.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
AAPELINKAUPUNGISSA PELITTÄÄ
´
O, no!
Muutin Aapelinkaupunkiin syksyllä 1995, vanhaan 1980 lopetettuun Osuuskauppaan, ensin yläkertaan kauppa-apulaisen huoneeseen ja sitten seuraavana vuonna koko taloon. Aapelinkaupunki ei ole mikään lähiö, vaan vanha tiiviisti rakennettu vanha puutaloyhteisö, joka nojaa yhdeltä syrjältään graniittiseen Hallilanvuoreen; muilta suunnilta sitä rajaavat kaupunginosat Kasperi ja Kapernaumi ja jo ajat sitten myyttiseksi ryhtynyt puro Pajuluoma.
Täältä Aapelinkaupungista katsoen Pajuluoman tuolta puolen alkaa varsinainen kaupunki, jossa on siististi asfaltoitu pihapolutkin. Mutta näillä meidän raiteilla ja huonosti hoidetuilla teillä lätisee rospuuttoaikana kura ja kesällä lentää pöly. Kadunpuolen ikkunoita ei kannatta pestä lainkaan, paitsi jos sattuu olemaan suuret juhlat tai tulee vieraita ulkomailta.
Kaiken lisäksi juuri meidän pihassa, Aapelinraitin ja Villenraitin risteyksen muodostamalla entisellä kauppa-aukiolla, nykyisellä Tannisaukiolla, käännetään autoja ja ja muita ajopelejä ympäri vuorokauden; ikään kuin ne olisivat tulleet väärinpäin maailmaan ja täällä oikeaan suuntaan käännettäviksi. Kaupungin suunnasta ajetaan vauhdilla aukiolle, käännytään ja poistutaan kaasupohjassa. Viime viikolla siihen oli unohtunut suuri kaivinkone – sen kääntö oli ilmeisesti epäonnistunut. (Google Maps, Street View: Villenraitti 8 / Sitikka pihassa.)
Kun asuin kiinteistöä ensimmäisiä aikoja kerääntyi nuoriso kaljapusseineen talon (Osuuskaupan) portaille norkoilemaan ja tupakoimaan, mutta kun tarpeeksi monta kertaa sanoin, että tämä on nykyään yksityistalo, he kaikkosivat. Yksisilmäinen lihava mutta viisas kissa istui pari vuotta samalla rapulla, mutta hänetkin on aika korjannut. Ikävä kyllä.
Nyt mennään taas kevättä, kaiken armollisesti kattanut lumipeite on sulanut ja upottavat kuralammikot, juoksevat savivellipurot ja lumen prässäämät koirapaskat ovat paljastuneet. Olemme pyytäneet soraa ja kivimurskaa teiden hiekkaosuuksille, mutta turhaan. Kivimurskaa ei ole, vaikka muutaman kilometrin päässä olevan Routakallion mahtavat kalliot on murskattu valtaisiksi murskevuoriksi.
Viime kesänäkään ei saatu mursketta aukiolle, mutta saatiin epämääräinen räpsäys suolaa pölyä sitomaan. Suolaa pihamaalle keskellä kesää!
Me emme valita. Nyt mennään jo huhtikuuta kuin ihmeen kaupalla. Nyt saa taas varoa, ettei kaupungin puutarhaosaston miehet kaada viimeisiäkin pihapuita. Viime keväänä ilmestyi markille kaupungin miehiä mittailemaan puita. Ensin he sahasivat oksia ja siirtyivät sitten runkojen kimppuun. Kun yritin kysyä, mikä on tämä invaasio, kaivoi yksi miehistä mp3-tulpan korvastaan ja sanoi, että jos he ovat kaupungin miehiä niin puut haittaavat näkyvyyttä ja jos he taas ovat energian miehiä niin puut ovat liian lähellä lankaa. Ne on kaadettava tai ainakin karsittava joka tapauksessa.
Mitä ihmeen näkyvyyttä? Siihen ei tullut vastausta, tulppa oli jo takaisin korvassa. Soitin taas tekniselle osastolle, sieltä sanottiin että ne ovat varmaankin energialaitoksen miehiä, turvaavat lankaa. Mitä ihmeen lankaa; nehän on kaivettu maahan jo vuosia sitten. Siihen se jäi. Nämä kaupungin pick-upilla liikkuneet ei-mitkään miehet veivät kaksi suurta puuta pihastani ja pari pienempää vasta taimella olevaa. Mutta näkymä parani – jo samana iltana siitä näkyi kuu.
Uutisiakin olemme saaneet pääkallon paikalta: kiinteistövero nousee. Totta kai sen pitääkin nousta, kun viime vuonna nostettiin päättävässä asemassa olevien kaupungin toimihenkilöiden palkkaa yli tuhannella eurolla per kuukausi. Se on hyvä, että ostovoima lisääntyy ostovoipaisten keskuudessa, kun me emme täällä Aapelinkaupungissa osta mitään. Miten täällä voisi mitään ostaakaan, kun minä asun seudun ainoassa kaupassa. Ja kauppa on kiinni!
O, no!
Muutin Aapelinkaupunkiin syksyllä 1995, vanhaan 1980 lopetettuun Osuuskauppaan, ensin yläkertaan kauppa-apulaisen huoneeseen ja sitten seuraavana vuonna koko taloon. Aapelinkaupunki ei ole mikään lähiö, vaan vanha tiiviisti rakennettu vanha puutaloyhteisö, joka nojaa yhdeltä syrjältään graniittiseen Hallilanvuoreen; muilta suunnilta sitä rajaavat kaupunginosat Kasperi ja Kapernaumi ja jo ajat sitten myyttiseksi ryhtynyt puro Pajuluoma.
Täältä Aapelinkaupungista katsoen Pajuluoman tuolta puolen alkaa varsinainen kaupunki, jossa on siististi asfaltoitu pihapolutkin. Mutta näillä meidän raiteilla ja huonosti hoidetuilla teillä lätisee rospuuttoaikana kura ja kesällä lentää pöly. Kadunpuolen ikkunoita ei kannatta pestä lainkaan, paitsi jos sattuu olemaan suuret juhlat tai tulee vieraita ulkomailta.
Kaiken lisäksi juuri meidän pihassa, Aapelinraitin ja Villenraitin risteyksen muodostamalla entisellä kauppa-aukiolla, nykyisellä Tannisaukiolla, käännetään autoja ja ja muita ajopelejä ympäri vuorokauden; ikään kuin ne olisivat tulleet väärinpäin maailmaan ja täällä oikeaan suuntaan käännettäviksi. Kaupungin suunnasta ajetaan vauhdilla aukiolle, käännytään ja poistutaan kaasupohjassa. Viime viikolla siihen oli unohtunut suuri kaivinkone – sen kääntö oli ilmeisesti epäonnistunut. (Google Maps, Street View: Villenraitti 8 / Sitikka pihassa.)
Kun asuin kiinteistöä ensimmäisiä aikoja kerääntyi nuoriso kaljapusseineen talon (Osuuskaupan) portaille norkoilemaan ja tupakoimaan, mutta kun tarpeeksi monta kertaa sanoin, että tämä on nykyään yksityistalo, he kaikkosivat. Yksisilmäinen lihava mutta viisas kissa istui pari vuotta samalla rapulla, mutta hänetkin on aika korjannut. Ikävä kyllä.
Nyt mennään taas kevättä, kaiken armollisesti kattanut lumipeite on sulanut ja upottavat kuralammikot, juoksevat savivellipurot ja lumen prässäämät koirapaskat ovat paljastuneet. Olemme pyytäneet soraa ja kivimurskaa teiden hiekkaosuuksille, mutta turhaan. Kivimurskaa ei ole, vaikka muutaman kilometrin päässä olevan Routakallion mahtavat kalliot on murskattu valtaisiksi murskevuoriksi.
Viime kesänäkään ei saatu mursketta aukiolle, mutta saatiin epämääräinen räpsäys suolaa pölyä sitomaan. Suolaa pihamaalle keskellä kesää!
Me emme valita. Nyt mennään jo huhtikuuta kuin ihmeen kaupalla. Nyt saa taas varoa, ettei kaupungin puutarhaosaston miehet kaada viimeisiäkin pihapuita. Viime keväänä ilmestyi markille kaupungin miehiä mittailemaan puita. Ensin he sahasivat oksia ja siirtyivät sitten runkojen kimppuun. Kun yritin kysyä, mikä on tämä invaasio, kaivoi yksi miehistä mp3-tulpan korvastaan ja sanoi, että jos he ovat kaupungin miehiä niin puut haittaavat näkyvyyttä ja jos he taas ovat energian miehiä niin puut ovat liian lähellä lankaa. Ne on kaadettava tai ainakin karsittava joka tapauksessa.
Mitä ihmeen näkyvyyttä? Siihen ei tullut vastausta, tulppa oli jo takaisin korvassa. Soitin taas tekniselle osastolle, sieltä sanottiin että ne ovat varmaankin energialaitoksen miehiä, turvaavat lankaa. Mitä ihmeen lankaa; nehän on kaivettu maahan jo vuosia sitten. Siihen se jäi. Nämä kaupungin pick-upilla liikkuneet ei-mitkään miehet veivät kaksi suurta puuta pihastani ja pari pienempää vasta taimella olevaa. Mutta näkymä parani – jo samana iltana siitä näkyi kuu.
Uutisiakin olemme saaneet pääkallon paikalta: kiinteistövero nousee. Totta kai sen pitääkin nousta, kun viime vuonna nostettiin päättävässä asemassa olevien kaupungin toimihenkilöiden palkkaa yli tuhannella eurolla per kuukausi. Se on hyvä, että ostovoima lisääntyy ostovoipaisten keskuudessa, kun me emme täällä Aapelinkaupungissa osta mitään. Miten täällä voisi mitään ostaakaan, kun minä asun seudun ainoassa kaupassa. Ja kauppa on kiinni!
TOINEN SILMÄ KATSOO, TOINEN NÄKEE
Burning Tree (2010), puuntekijät, Kuva SJT.
Renoir epäili nykyajan (siis sata vuotta sitten) rappion johtuvan näkemisen taidon unohtamisesta ja lisäsi, että ”jotkut eivät opi koskaan näkemään, vaikka kuinka yrittäisivät”. Zen koulukunnan mestarit korostavat myös erityistä näkemisen tapaa, välitöntä näkemistä ilman nimeämistä, arvottamista tai mitään muutakaan etukäteisarviointia. Siis suoraa näkemistä ilman arvovarauksia.
Mitä se sellainen näkeminen on? Eikö se riitä, että näkee esineet ja näkymät sellaisina kuin ne eteemme avautuvat. Hämärässä näkee huonosti ja pimeässä ei ollenkaan, mutta silloinkin näkyy kaikki se mikä on näkymättä. Senkin vielä käsittää, että värit näkyvät eri tavoin erilaisissa valaistuksissa, mutta entä sitten. Kaikki näkyy kuitenkin aina juuri sellaisena kuin se on.
Maailmassa kulkemiseen riittää pelkkä katsominenkin, mutta taideteoksen edessä on ryhdyttävä näkemään. Toki taideteosta voi katsoa pelkkänä esineenäkin. Mutta taiteen tapahtumisen kokemiseksi on siirryttävä katsomisesta näkemiseen. Ensikertalaiselle se voi olla vaikeaa, vaikka kuinka katsoisi salakavalasti tai siristäisi silmiään, niin aina vain silmänurkkaa tökkii esineen kuvatus.
Visuaalinen, kuvallinen, esittämistapa vaikkapa maalauksena kallion seinässä on ikiaikaista, mutta kuvan kytkeminen todellisuuden pantiksi on meidän modernien ihmisten keksintö. Vauhtia se otti jo renessanssiajan taiteilijoiden tekniikoista ja tupsahti flaamilaisen laatukuvan kautta valokuvana mittaamaan uutta uljasta maailmaa. Tällainen kuvan kautta esineellisyyden korvaava katsominen on enemmän sokeutta kuin näkemistä.
Mutta kun puhumme näkemisestä, me puhumme taiteesta emmekä valokuvan silkoisista houkutuksista. Taiteessa näkyy ja paljastuu jokin outo ja salaperäinen ”se”. John Cage tenttaa eräässä Koan-tekstissään Jasper Johnsia ”sen” näkemisestä. Johns vastaa ikään kuin pahanteosta yllätettynä: – Well, joskus maalaan ensin ja sitten näen ”sen”, toisinaan taas ensin näen ”sen” ja sitten vasta maalaan.
Tuo on maalarin (taiteilijan) tyypillistä työpäivää. Mutta usein maalari joutuu viikkojen ponnistelujen jälkeen epätoivoisena kysymään, että mitä helvettiä pitäisi tehdä, että saisi ”sen” ilmestymään. Kun taas toisinaan ”se” tyrkyttää itseään ja putkahtaa esille mitä mahdottomimmista paikoista. Mutta pakottaen ”sitä” ei voi tuoda esille, ei, vaikka olisi kuinka taitava ja ovela hyvänsä.
Monet ovat kokeneet tuon ”sen” näkemisen välähdyksen ns. ylevän perinteen suurten maalausten edessä (Rothko, Newman, Matisse), kun yhtäkkiä todellisuudeksi piintynyt harso väistyy pois – ainakin hetkeksi – ja ”taiteen tapahtuminen teoksessa” paljastuu nähtäväksi. Olio alkaa olioida, kuten Heidegger asian ilmaisee. ”Olioiden se viivyttää maata ja taivasta, jumalia ja kuolevaisia; viivyttäen olio tuo kaikki Neljä niiden kaukaisuuksissa lähelle toisiaan.”
Mutta nämä meidän luonamme viipyvät oliot voivat ”myös olla puhuttelematta meitä, olla enää koskettamatta meitä”. Näin olemme saaneet varoituksen teoksen (olion) sulkeutumisesta omaan ulkokohtaiseen oliottomaan esineen olotilaansa.
Joten kaikki on aloitettava taas alusta, ikuisen paluun synkeän juhlavissa merkeissä. Vasta suuren paluun kynnyksellä tajuaa, että on olemassa sellaista ei missään oloa, jota vain taiteen kautta voi ilmaista. Carl Sagan sanoi jotensakin niin, että jos haluaa aloittaa omenapiirakan tekemisen aivan alusta, on ensin keksittävä maailmankaikkeus.
Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut.
Auguste Renoir
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
HIIHTORETKI KYRKÖSJÄRVELLÄ
´
Valtavat lumimassat ovat sulaneet vedeksi ja vesikin haihtunut kuiviin pilviin. Paljas ja rouhea maa puskee esiin ja hiihtäjän on yhä vaikeampi löytää tuota valkoista mannaa suksiensa alle. Innokkaimmat sivakoitsijat ovat jo pääsiäisen aikaan päätyneet jokakeväiseen tapaan Kyrkösjärven länsipuolen rosoiselle jäälle.
Ennätyslumiseen talveen nähden tekojärvessä on vettä vähän, näkyvää ulappaa ainoastaan idänpuoleisessa turvevoimalaitoksen lauhdevesiuomassa, joka pysyy sulana talvellakin. Muualla jää on rojahtanut vasten järven pohjaa, kalliosaarekkeet, kivet ja vanhat mustuneet kannot törröttävät jään läpi. Sumuisen utuinen maisema on kuin viime öisen unen hataraa jatkoa.
Järven kivisiin saariin on kasvanut vähitellen aluskasvillisuutta ja puustoakin, pensaiden lisäksi koivuja ja käkkyräisiä mäntyjä. Samalla hiihtämällä törmään kolmeen saareen, joissa mänty tai männyt ovat kasvaneet liian suuriksi ja talven myrskyt ovat kaataneet koko saaren. Ne ovat kuin pommin jäljiltä. Nyt kun vielä jää kantaa pitäisi kaupungin puutarhatoimen käydä nostamassa ne pystyyn. Tai mitä ikinä kaatuneelle saarelle tehdäänkään.
Koivua kasvavat saaret ovat pystyssä. Monessa sellaisessa saaressa on erikoinen jätepuusta ja lainapeitteistä kyhätty kesäasumus. Yhdessä on oikein lautalattia ja laveri peräseinällä. Oven päälle on raapustettu tussilla: ”Nauti mutta älä tuhoa. Ethän sonni sisätilaan. Kiitos!”
Ainoassa pihapuussa on itsetehty linnunpönttö.
Ottaessani kuvia laavuasumuksesta huomaan järven kaupungin puoleiseen metsikköön nousseen jo asuintaloja; sinne on tulossa luksuslähiö tenniskenttineen, grillikatoksineen ja ”merellisine” näköaloineen. Tosin talot jäävät tekojärven pengerryksen taakse, joten järvelle näkyy vain ylimpien kerrosten ikkunoista. Vaan kukapa sitä kaiken aikaa järvelle katselisi, tai ylipäänsä minnekään.
Ajatuksissani olen sivakoinut jo liian hauraalle jäälle ja vasen mono haukkaa vettä. Äkkiä takaisin. Viikko sitten järvellä oli vielä satamäärin hiihtäjiä, tänään olen nähnyt vain kaksi. Jäisellä uimarannalla kirmaa yksi koiran juoksuttaja ja joku huonomuistinen veneilijä tyhjää väärinpäin jäänyttä venettään rantapusikossa. Lopultakin takaisin rannassa. On lämmintä ja tyyntä, voimalaitoksen savu nousee suoraan taivaaseen. Kevättä lopultakin.
Valtavat lumimassat ovat sulaneet vedeksi ja vesikin haihtunut kuiviin pilviin. Paljas ja rouhea maa puskee esiin ja hiihtäjän on yhä vaikeampi löytää tuota valkoista mannaa suksiensa alle. Innokkaimmat sivakoitsijat ovat jo pääsiäisen aikaan päätyneet jokakeväiseen tapaan Kyrkösjärven länsipuolen rosoiselle jäälle.
Ennätyslumiseen talveen nähden tekojärvessä on vettä vähän, näkyvää ulappaa ainoastaan idänpuoleisessa turvevoimalaitoksen lauhdevesiuomassa, joka pysyy sulana talvellakin. Muualla jää on rojahtanut vasten järven pohjaa, kalliosaarekkeet, kivet ja vanhat mustuneet kannot törröttävät jään läpi. Sumuisen utuinen maisema on kuin viime öisen unen hataraa jatkoa.
Järven kivisiin saariin on kasvanut vähitellen aluskasvillisuutta ja puustoakin, pensaiden lisäksi koivuja ja käkkyräisiä mäntyjä. Samalla hiihtämällä törmään kolmeen saareen, joissa mänty tai männyt ovat kasvaneet liian suuriksi ja talven myrskyt ovat kaataneet koko saaren. Ne ovat kuin pommin jäljiltä. Nyt kun vielä jää kantaa pitäisi kaupungin puutarhatoimen käydä nostamassa ne pystyyn. Tai mitä ikinä kaatuneelle saarelle tehdäänkään.
Koivua kasvavat saaret ovat pystyssä. Monessa sellaisessa saaressa on erikoinen jätepuusta ja lainapeitteistä kyhätty kesäasumus. Yhdessä on oikein lautalattia ja laveri peräseinällä. Oven päälle on raapustettu tussilla: ”Nauti mutta älä tuhoa. Ethän sonni sisätilaan. Kiitos!”
Ainoassa pihapuussa on itsetehty linnunpönttö.
Ottaessani kuvia laavuasumuksesta huomaan järven kaupungin puoleiseen metsikköön nousseen jo asuintaloja; sinne on tulossa luksuslähiö tenniskenttineen, grillikatoksineen ja ”merellisine” näköaloineen. Tosin talot jäävät tekojärven pengerryksen taakse, joten järvelle näkyy vain ylimpien kerrosten ikkunoista. Vaan kukapa sitä kaiken aikaa järvelle katselisi, tai ylipäänsä minnekään.
Ajatuksissani olen sivakoinut jo liian hauraalle jäälle ja vasen mono haukkaa vettä. Äkkiä takaisin. Viikko sitten järvellä oli vielä satamäärin hiihtäjiä, tänään olen nähnyt vain kaksi. Jäisellä uimarannalla kirmaa yksi koiran juoksuttaja ja joku huonomuistinen veneilijä tyhjää väärinpäin jäänyttä venettään rantapusikossa. Lopultakin takaisin rannassa. On lämmintä ja tyyntä, voimalaitoksen savu nousee suoraan taivaaseen. Kevättä lopultakin.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
KUINKA SIINÄ TAAS KÄVIKÄÄN
Ei yhtään edustajaa Etelä-Pohjanmaalta valtion taidetoimikuntiin! Se on pöyristyttävää! Senhän pitäisi jo lain mukaankin olla mahdotonta!
Varoitin kolumnissani (Ilkka 29.4.2009) eteläpohjalaisia kulttuuripönöttäjiä jo hyvissä ajoin ennen kuin valtion taidetoimikuntia oltiin kasaamassakaan, että tällä kertaa ehdokasasettelua ei pidä sössiä, tai me olemme jälleen kerran pakkasten tultua kehnot housussa. Pakkasia on riittänyt ja lunta on tullut tupaan, nyt jo kolmannen kerran, siis EI YHTÄÄN EDUSTAJAA YHTEENKÄÄN TOIMIKUNTAAN!!!
Me emme täällä 'syvässä eteläpohjassa' kykene tätä asiaa näköjään hoitamaan. Ei, vaikka lakikin edellyttää taidetoimikuntien kokoonpanojen olevan alueellisesti kattavia. Kuvataiteelle tämä on täydellinen katastrofi. Tämän huonommin ei voi mennä. Me olemme kulttuuritoimijoittemme kautta lopettamassa ammattimaista kuvataidetta lakeuksilta.
Eikö edes paikallisen lehdistön olisi pitänyt tämä katastrofi huomata ja vetää vastuullisia opetusministeriötä myöten kuultavaksi. Mutta ei, lehdistö keikuttaa samaa tuutilullaa, että näin täällä pitääkin mennä. Hyvin menee, mutta menköön!
Onneksi jotkut (siis aniharvat) taiteilijat ja kirjailijat (Kuivaniemi, Maasalo) ovat lehtien palstoilla asiaan puuttuneet. Kiitos heille. Kuivaniemi kehottaa kolumnissaan (Ilkka 17.3.2010) keskittymään kolmen vuoden päästä tulevaan uuteen jakoon. Mutta minä en enää usko, että me olisimme kolmen vuoden kuluttua yhtään sen valmiimpia kuin olimme nytkään. Taiteen alueella meille kulttuuri on pelkkää askartelua ja teeskentelyä!
lauantai 13. maaliskuuta 2010
MITÄ VARTEN MAALAUS ON
Kaikista aisteista juuri katse saavuttaa parhaiten ja välittömimmin esineiden (välineiden) todellisen läsnäolon (sellaisina kuin ne ovat). Mutta pelkältä katselevalta katseelta jää ymmärtämättä esineiden välineellinen käsillä oleminen, kuten paino, kovuus, käyttötarkoitus jne. Heidegger kirjoittaa tästä esineiden käsilläolevuuden kätevyydestä: ”Terävinkään katseen tarkentaminen eineiden 'ulkonäköön' – näyttävätpä ne sitten millaisilta tahansa – ei yksinään kykene paljastamaan käsilläolevuutta.” Ja filosofi jatkaa esimerkkinään vasara: ”Vasaroiminen itse paljastaa vasaran erityisen 'kätevyyden'. Välineen olemistapaa, jossa väline itsessään näyttäytyy, kutsumme käsilläolevuudeksi.”
Mutta on olemassa yksi esine, jonka välineellisyys kuvaillussa merkityksessä on ylitse muiden: se on maalaus. Maalauksen kaikki merkitykset ja ominaisuudet selviävät 'ymmärrykselle' pelkästään katselemalla. Esineillä on oma välinekohtainen kätevyytensä, kuten vasaralla vasaroiminen, mutta maalaukselle ei ole mitään kätevää tekemistä, sitä voi vain katsella. Se on esillä mutta ei käsillä.
Minkään muun taiteenlajin teokset eivät tällaiseen universaaliin yhden aistin varaisuuteen yllä. Yleiseksi harhaluuloksi on muodostunut käsitys, että valokuva tavoittaa todellisen todellisuuden tarkemmin kuin suora katse tai että se on ainakin (puuttuvan) katseen korvike. Tämän harhan myötä on menetetty katselevan katseen aito merkitys ja sen käyttötaito; laskelmoivasta (mielipide)katsomisesta on tullut arkista käytäntöä, eräänlaista kameratonta valokuvaamista. Puhutaan terävästä katseesta kuin kameran objektiivista – katse on aina terävä!
Mitä maalauksen kaltaisen välineen pelkän katseen varassa toimimisesta olisi sitten ajateltava. Onko se esineen täydellisyyttä vai jonkinlaista puutetta, vajavuutta välineen kätevyydessä. ”Esineisiin ei saa koskea” on museoissa yleinen huomautus. No, maalaukseen ei kenenkään päähän pälkähtäisi koskea edes pitkällä tikulla.
Väline on aina olemassa jotakin varten. Heidegger: ”Väline on olemukseltaan 'jokin jotakin varten'. Erilaiset 'jotakin varten' -olemisen tavat, kuten kelpoisuus, hyödyllisyys, käytettävyys, käsiteltävyys muodostavat välinekokonaisuuden.”
Ja kuten tässä monella suulla on väitetty, esineen kätevyys välineenä jotakin varten ei selviä pelkällä (teoreettisella) katselulla, vaan se vaatii käsiksi ryhtymisistä. Esineeseen käsiksi ryhtyvät niin esineen tekijä kuin sen käyttäjäkin. Mutta valmiiseen maalaukseen ei voi käsiksi ryhtyä edes maalauksen teoksellisuuden välikäsi, taiteilija.
Onko tässä nyt vedettävä sellainen johtopäätös, että maalaus on olemassa ei mitään varten. Vai riittääkö maalauksen esineelliseksi olemistavaksi se, että se on vain ja ainoastaan katsomista varten. Siis, maalaus on katsomista varten toteutettu ainutlaatuinen alkutekijöihinsä purkautumaton täsmälaite.
Tässä jää vielä paljon ankaraa pohdittavaa, kuten taiteilijan osuus tai osattomuus maalauksen toteutumisessa, maalauksen laitemaisuus, maalauksen hyödyllisyys tai hyödyttömyys jne. Lähdenpä tästä taas katsomaan. Katse kirkkaaksi!
Mutta on olemassa yksi esine, jonka välineellisyys kuvaillussa merkityksessä on ylitse muiden: se on maalaus. Maalauksen kaikki merkitykset ja ominaisuudet selviävät 'ymmärrykselle' pelkästään katselemalla. Esineillä on oma välinekohtainen kätevyytensä, kuten vasaralla vasaroiminen, mutta maalaukselle ei ole mitään kätevää tekemistä, sitä voi vain katsella. Se on esillä mutta ei käsillä.
Minkään muun taiteenlajin teokset eivät tällaiseen universaaliin yhden aistin varaisuuteen yllä. Yleiseksi harhaluuloksi on muodostunut käsitys, että valokuva tavoittaa todellisen todellisuuden tarkemmin kuin suora katse tai että se on ainakin (puuttuvan) katseen korvike. Tämän harhan myötä on menetetty katselevan katseen aito merkitys ja sen käyttötaito; laskelmoivasta (mielipide)katsomisesta on tullut arkista käytäntöä, eräänlaista kameratonta valokuvaamista. Puhutaan terävästä katseesta kuin kameran objektiivista – katse on aina terävä!
Mitä maalauksen kaltaisen välineen pelkän katseen varassa toimimisesta olisi sitten ajateltava. Onko se esineen täydellisyyttä vai jonkinlaista puutetta, vajavuutta välineen kätevyydessä. ”Esineisiin ei saa koskea” on museoissa yleinen huomautus. No, maalaukseen ei kenenkään päähän pälkähtäisi koskea edes pitkällä tikulla.
Väline on aina olemassa jotakin varten. Heidegger: ”Väline on olemukseltaan 'jokin jotakin varten'. Erilaiset 'jotakin varten' -olemisen tavat, kuten kelpoisuus, hyödyllisyys, käytettävyys, käsiteltävyys muodostavat välinekokonaisuuden.”
Ja kuten tässä monella suulla on väitetty, esineen kätevyys välineenä jotakin varten ei selviä pelkällä (teoreettisella) katselulla, vaan se vaatii käsiksi ryhtymisistä. Esineeseen käsiksi ryhtyvät niin esineen tekijä kuin sen käyttäjäkin. Mutta valmiiseen maalaukseen ei voi käsiksi ryhtyä edes maalauksen teoksellisuuden välikäsi, taiteilija.
Onko tässä nyt vedettävä sellainen johtopäätös, että maalaus on olemassa ei mitään varten. Vai riittääkö maalauksen esineelliseksi olemistavaksi se, että se on vain ja ainoastaan katsomista varten. Siis, maalaus on katsomista varten toteutettu ainutlaatuinen alkutekijöihinsä purkautumaton täsmälaite.
Tässä jää vielä paljon ankaraa pohdittavaa, kuten taiteilijan osuus tai osattomuus maalauksen toteutumisessa, maalauksen laitemaisuus, maalauksen hyödyllisyys tai hyödyttömyys jne. Lähdenpä tästä taas katsomaan. Katse kirkkaaksi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)