Burning Tree (2010), puuntekijät, Kuva SJT.
Renoir epäili nykyajan (siis sata vuotta sitten) rappion johtuvan näkemisen taidon unohtamisesta ja lisäsi, että ”jotkut eivät opi koskaan näkemään, vaikka kuinka yrittäisivät”. Zen koulukunnan mestarit korostavat myös erityistä näkemisen tapaa, välitöntä näkemistä ilman nimeämistä, arvottamista tai mitään muutakaan etukäteisarviointia. Siis suoraa näkemistä ilman arvovarauksia.
Mitä se sellainen näkeminen on? Eikö se riitä, että näkee esineet ja näkymät sellaisina kuin ne eteemme avautuvat. Hämärässä näkee huonosti ja pimeässä ei ollenkaan, mutta silloinkin näkyy kaikki se mikä on näkymättä. Senkin vielä käsittää, että värit näkyvät eri tavoin erilaisissa valaistuksissa, mutta entä sitten. Kaikki näkyy kuitenkin aina juuri sellaisena kuin se on.
Maailmassa kulkemiseen riittää pelkkä katsominenkin, mutta taideteoksen edessä on ryhdyttävä näkemään. Toki taideteosta voi katsoa pelkkänä esineenäkin. Mutta taiteen tapahtumisen kokemiseksi on siirryttävä katsomisesta näkemiseen. Ensikertalaiselle se voi olla vaikeaa, vaikka kuinka katsoisi salakavalasti tai siristäisi silmiään, niin aina vain silmänurkkaa tökkii esineen kuvatus.
Visuaalinen, kuvallinen, esittämistapa vaikkapa maalauksena kallion seinässä on ikiaikaista, mutta kuvan kytkeminen todellisuuden pantiksi on meidän modernien ihmisten keksintö. Vauhtia se otti jo renessanssiajan taiteilijoiden tekniikoista ja tupsahti flaamilaisen laatukuvan kautta valokuvana mittaamaan uutta uljasta maailmaa. Tällainen kuvan kautta esineellisyyden korvaava katsominen on enemmän sokeutta kuin näkemistä.
Mutta kun puhumme näkemisestä, me puhumme taiteesta emmekä valokuvan silkoisista houkutuksista. Taiteessa näkyy ja paljastuu jokin outo ja salaperäinen ”se”. John Cage tenttaa eräässä Koan-tekstissään Jasper Johnsia ”sen” näkemisestä. Johns vastaa ikään kuin pahanteosta yllätettynä: – Well, joskus maalaan ensin ja sitten näen ”sen”, toisinaan taas ensin näen ”sen” ja sitten vasta maalaan.
Tuo on maalarin (taiteilijan) tyypillistä työpäivää. Mutta usein maalari joutuu viikkojen ponnistelujen jälkeen epätoivoisena kysymään, että mitä helvettiä pitäisi tehdä, että saisi ”sen” ilmestymään. Kun taas toisinaan ”se” tyrkyttää itseään ja putkahtaa esille mitä mahdottomimmista paikoista. Mutta pakottaen ”sitä” ei voi tuoda esille, ei, vaikka olisi kuinka taitava ja ovela hyvänsä.
Monet ovat kokeneet tuon ”sen” näkemisen välähdyksen ns. ylevän perinteen suurten maalausten edessä (Rothko, Newman, Matisse), kun yhtäkkiä todellisuudeksi piintynyt harso väistyy pois – ainakin hetkeksi – ja ”taiteen tapahtuminen teoksessa” paljastuu nähtäväksi. Olio alkaa olioida, kuten Heidegger asian ilmaisee. ”Olioiden se viivyttää maata ja taivasta, jumalia ja kuolevaisia; viivyttäen olio tuo kaikki Neljä niiden kaukaisuuksissa lähelle toisiaan.”
Mutta nämä meidän luonamme viipyvät oliot voivat ”myös olla puhuttelematta meitä, olla enää koskettamatta meitä”. Näin olemme saaneet varoituksen teoksen (olion) sulkeutumisesta omaan ulkokohtaiseen oliottomaan esineen olotilaansa.
Joten kaikki on aloitettava taas alusta, ikuisen paluun synkeän juhlavissa merkeissä. Vasta suuren paluun kynnyksellä tajuaa, että on olemassa sellaista ei missään oloa, jota vain taiteen kautta voi ilmaista. Carl Sagan sanoi jotensakin niin, että jos haluaa aloittaa omenapiirakan tekemisen aivan alusta, on ensin keksittävä maailmankaikkeus.
Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut.
Auguste Renoir
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti